Teollisuus laskee, että talousmetsistämme on kestävästi korjattavissa tai ostettavissa puuta yhteensä 70 miljoonaa kuutiota vuodessa. Käyttö on nykyään (2007) 75 miljoonaa kuutiota, josta ostot kotimaasta ovat 56 ja tuonti Venäjältä 19 miljoonaa kuutiota. Jos pois jäävä tuonti on korvattava kotimaisella puulla, ostoihin jää puuvajetta viisi miljoonaa kuutiota vuodessa.
Nykyinen huoli puun riittävyydestä on syvä, mutta se ei ole uusi. Jo sotien jälkeen selluteollisuudelle häämötti raaka-aineen pula, ja uusia menetelmiä tarvittiin. Vuonna 1953 maahamme tuotiin Tanskasta nopeakasvuisia, alun perin tynnyrin vanteina käytettyjä pajuja. Niitä kasvatettiin uutena sellupuuna Metsäntutkimuslaitoksessa parinkymmenen vuoden ajan. Kasvatusmenetelmä sai sittemmin nimen metsäpuiden lyhytkiertoviljely.
Huoli häämöttävästä sellun raaka-aineen vajeesta kasvoi 1970-luvun alussa niin, että Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahasto (SITRA) rahoitti viisivuotisen lyhytkiertopuun kasvatus- ja käyttöprojektin. Parhaiten lyhytkiertoviljelyssä onnistui Metsänjalostussäätiö Nurmijärven kokeissaan.
Vaikutusvaltaisin lyhytkiertoviljelyn puolestapuhuja oli Maataloustuottajien Keskusliiton entinen puheenjohtaja, ministeri Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsänkasvattaja. Hän myös näki, että tulevaisuudessa lisäpuuta tullaan tarvitsemaan paitsi selluksi myös energiaksi.
Ihamuotila puuttui keväällä 1977 maatalouden ylituotanto-ongelmia käsitelleessä esitelmässään lyhytkiertoviljelyyn ja katsoi kansantaloutemme kannalta järkeväksi poistaa ylimääräistä peltoalaa elintarvikkeiden tuotannosta muuttamalla se lyhytkiertoiseksi energiametsäksi. Hän suositteli lyhytkiertoviljelyn mahdollisuuksien pikaista selvittämistä.
Paitsi SITRAn kokeita Ihamuotila tunsi myös suomalaissyntyisen Gustaf Sirénin kokeet Uppsalan yliopistossa. Metsäntutkimuslaitoksessa aikaisemmin toiminut, Osaran aukkojen tieteellisenä isänä tunnettu Sirén oli vienyt metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusidean mukanaan, kun hänet kutsuttiin professoriksi Ruotsiin.
Ihamuotilan vahva kannanotto vaikutti siihen, että ministeri Johannes Virolainen päätti asettaa Suomeen Energiametsätoimikunnan. Sen puheenjohtajaksi tuli Energiapolitiikan neuvostossa puuenergian jo esille ottanut professori Olavi Huikari. Muita jäseniä olivat professori Pentti Hakkila, ylijohtaja Tapio Korpela, metsäneuvos Kaino Tuokko, tohtori Timo Korpela, lisensiaatti Kalevi Karsisto, metsänhoitaja Pekka Airaksinen ja yliasiamies Pentti K. Vilppula.
Energiametsätoimikunta teki marraskuussa 1977 retkeilyn Ruotsiin Studsvikin ja Bogesundin koeasemille, jotka sijaitsevat Tukholman tuntumassa. Toimikunta halusi tutustua Gustaf Sirénin energiametsäkokeisiin ennen kuin suomalaiset kenttätutkimukset käynnistetään. Toimikunta oli erityisen kiinnostunut nopeakasvuisten, peltomaille valittujen pajulajien ja – lajikkeiden kasvusta.
Retkeilyllä mukana ollut päivälehden toimittaja otsikoi 15. marraskuuta 1977, että ”Ruotsin energiametsissä vuotuinen kasvu jo 75 m3/ha”. Kasvulukema herätti Suomessa vilkkaan keskustelun, ja lehti joutui vahvistamaan uutisensa seuraavassa numerossaan 17. marraskuuta toteamalla, että ”esitetyt luvut ovat paikkansa pitäviä ja ne on todella saavutettu prof. Gustaf Sirenin kokeissa”.
Sitten energiametsätoimikunnan aikojen metsäpuiden lyhytkiertoviljelyä on tutkittu maassamme kolmisenkymmentä vuotta. Merkittävin jakso oli 1983–1993, kun Fortum (silloinen Imatran Voima) viljeli hakepajua Inkoon tiluksillaan.
Fortum käytti konsulttinaan Gustaf Siréniä ja palkkasi hänelle kenttäpäälliköksi nuoren metsätalousinsinöörin Lars Wessmanin. Heidän johdollaan Inkoon energiametsät kasvoivat kohisten, ja niissä mitattiin metsien kasvun Suomen ennätys. Heti ensimmäinen kolmivuotinen kantovesakko kasvoi lehdetöntä puubiomassaa keskimäärin 40 kuutiota vuotta ja hehtaaria kohti.
Suomalainen maatalouspolitiikka ei kuitenkaan vielä 1990-luvulla taipunut bioenergiaan. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely pelloilla ja energiametsät pantiin Suomessa naftaliiniin 1995. Ruotsissa Sirénin vaikutus oli vahvempi, energiametsien viljely jatkui ja vuonna 2007 niitä kasvoi jo noin 15,000 hehtaaria.
Kun kuitupuun tuonti Venäjältä Suomeen näyttää tyssäävän, ja kun EU samanaikaisesti tulee patistamaan meitä nostamaan uusioenergian prosenttia, puun riittävyydestä tulee ongelma. Emme soisi paperipuun päätyvän bioenergiaksi.
Ehkäpä puuvajeen peikkoa ei tarvitse säikähtää. Emmekö voisi ottaa Ruotsista oppia, ja tuoda sieltä takaisin meillä alun perin kehitetyn, sittemmin Gustaf Sirénin naapurin pelloilla valmiiksi testaaman menetelmän: metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn eli energiametsän?
Voisimme lisäpuulla nopeasti helpottaa riittävyyden ongelmaa. Tuote on sama hake, jonka kysyntä on nyt kovassa kasvussa selluteollisuuden tarpeiden ja bioenergian samanaikaisen nousun myötä.
Uutta suomalaista tutkimusohjelmaa ei metsäpuiden lyhytkiertoviljelyyn tarvita. Poistamme vain 1900-luvun suomalaisen menetelmän naftaliinista. Tarvittavan 2000-luvun uudemman tietotaidon, koneet ja uusien kloonien pistokkaat ostamme naapurista.
Metsälehti. Artikkeli. 1.2.2008
No comments:
Post a Comment