Kehitysmaissa häviää metsää vuosittain yli 10 miljoonaa hehtaaria vuodessa. Paikallista maaseudun väestöä siitä ei tule kuitenkaan syyttää.
 |
| Tagasasten (Tree lucerne) ja ohran käytäväviljelyä Etiopiassa |
Vielä 10 000 vuotta sitten maapallon kamaraa peittivät sankat metsät. Metsiä arvellaan kasvaneen parhaillaan 6200 miljoonalla hehtaarilla, 48 prosentilla maapallon koko maa-alasta. Nykypäivään tultaessa metsät ovat huvenneet siitä kolmanneksella, 4100 miljoonaan hehtaariin.
Metsiä on kuluneella ajanjaksolla hävinnyt keskimäärin 0,21 miljoonaa hehtaaria vuodessa. Se ei sinänsä ole paljon, vastaahan se esimerkiksi vain yhtä prosenttia Suomen metsäalasta.
Parin viime vuosikymmenen ajan maapallon metsät ovat kuitenkin ruvenneet hupenemaan aivan uudella vauhdilla sillä – niinkuin monen muun asian yhteydessä maapallolla – muutos ei enää seuraa keskiarvoa, vaan on jyrkässä nousussa. Tänään metsiä häviää, pääosaksi kehitysmaissa, aikaisempaan verrattuna 50-kertaisella nopeudella, noin 11 miljoonaa hehtaaria vuodessa. Se vastaa Suomen kaikkien metsien paljaaksi hakkuuta joka toinen vuosi.
Etiopian esimerkki
Tyypillinen tapaus kehitysmaan metsähistoriasta on Etiopia. Maan aikakirjat kertovat että vielä sata vuotta sitten se oli vuoristometsien valtio. Tiheät metsät peittivät lähes 40 prosenttia maa-alasta. Metsäala, 40 miljoonaa hehtaaria, oli kaksi kertaa suurempi kuin Suomessa.
Etiopian väestön kasvua seurasi väistämätön pellon uudisraivaus kaskeamalla ja myöhemmin laiduntaminen. Ne saivat aikaa myöten vallan, ja maan metsät alkoivat huveta. Kun vuonna 1950 metsien osuudeksi laskettiin vielä 16 prosenttia, se oli pudonnut 1960-luvun puoliväliin mennessä 7 prosenttiin, ja edelleen seuraavan parinkymmenen vuoden aikana nykyiseen 2,7 prosenttiin.
Nopeimmin metsät hävisivät 1950-luvulla, kun yli puoli miljoonaa hehtaaria raivattiin vuosittain. 1960-luvulla metsänraivuu alkoi määrällisesti – metsien jo huvetessa – vähetä. Silloin se oli noin 300,000 hehtaaria, ja 1970-luvulla 250,000 hehtaaria vuodessa. 1980-luvulla vauhti putosi alle 200,000 hehtaarin. Tultaessa 1990-luvulle metsiä häviää noin 150,000 hehtaaria vuodessa.
Kuudennes jäljellä olevista Etiopian metsistä on rappiotilassa: puuta on harvakseltaan enää neljännes alkuperäisen metsän puustosta. Nykyisellä vauhdilla maa on 30 vuodessa paljaaksi hakattu, lukuunottamatta muutamia luonnonsuojelualueita ja etäisiä saarekkeita teiden ulottumattomissa.
Metsä raivataan pelloksi
Kehitysmaiden metsähistoriaa, kuten myös tämän päivän tapahtumia, kuvataan tavallisesti metsien hävittämiseksi. Se on kuitenkin liian yksioikoinen tuomio paikallisten asukkaiden toimille.
Kaikkialla maapallolla metsien vähenemisen perussyy on ollut niiden uudisraivaus pelloksi. Uudisraivaukseen perustui länsimaiden kulttuurin nousu. Maatalouden kehittämiseen – metsää raivaamalla – piti perustua myös Afrikan ja muiden tropiikin kehitysmaiden tulevaisuus.
Uutta peltoa raivattiin sitä mukaa kuin väkiluku kasvoi. Länsimaissa sääntö piti paikkansa 1900-luvun puoliväliin asti. Sen jälkeen maanviljelyn menetelmät kehittyivät niin että peltojen keskisato nousi. Nousseet sadot ja vaimentunut väestön kasvu lopettivat uudisraivauksen Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Niin kävi myös Suomessa.
Kehitysmaissa metsän raivuu pelloksi ja kaskeaminen jatkuvat edelleen. Siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen on kehitysmaiden väestön kasvu: kohentunut terveydenhoito, ja useissa maissa hieman kohonnut elintaso vauhdittavat väestönkasvua. Toinen on peltokasvien keskisato: varsinkaan Afrikassa sitä ei ole saatu nousuun.
Afrikka tarvitsee lisäpeltoa
Afrikan maissa väestö kasvaa noin 3 prosenttia vuodessa. Esimerkiksi Etiopian väkiluku kaksinkertaistuu aina 25 vuodessa, toistuvista nälänhädistä huolimatta. Väestönkasvun voi arvioida vielä kiihtyvän entisestään, jos maatalous saadaan tuottamaan niin että nälänhätä poistuu. Näin on käynyt niissä Afrikan maissa joissa ruoan tuottaa vapaa maanviljelijä, kuten Keniassa ja Zimbabwessa.
Afrikan oloissa peltoa tarvitaan 0,4 hehtaaria henkeä kohti. Sillä alalla viljelijä kasvattaa vuodessa riittävän sadon yhden perheenjäsenen ravinnoksi. Kun perheeseen syntyy lapsi, isä raivaa lisää peltoa 0,4 hehtaaria nälän torjumiseksi. Uudisraivio tehdään perinteisesti metsään.
1960-luvulla Etiopian silloinen 25 miljoonainen kansa tarvitsi vuodessa 400,000 hehtaaria uudisraiviota pitääkseen ruoantuotannon väkiluvun kasvun vauhdissa. Metsähistorian tilasto kertoo että saman verran metsää myös hävisi 1960-luvulla. 1970-luvulla tilanne muuttui. Keskusylänkö ja maan pohjoisosa oli raivattu jo lähes metsättömäksi, eikä uudismaata enää löytynytkään. Se oli Etiopiassa 1970-luvun puolivälissä syntyneen nälänhädän osasyy.
Niissä Afrikan maissa missä metsää on vielä metsää jäljellä, sitä raivataan pelloksi yhä kiihtyvällä vauhdilla. Nopeinta metsien häviö on ollut Norsunluurannikolla ja Zairessa. Siellä väestö myös kasvaa nopeimmin; siellä ei ole ollut liioin nälänhätää. Varsinkin Norsunluurannikon viimeisten metsien kohtalo näyttää toivottomalta ellei väestönkasvun, ruoantuotannon ja pellontarpeen ongelmaan löydy ratkaisua.
Miksi Afrikan peltojen keskisato ei nouse?
Vihreän vallankumouksen käynnistyessä, parikymmentä vuotta sitten, kehitysmaiden maatalouden uskottiin vihdoin kohenevan. Uusilla lajikkeilla, lannoituksella ja muilla kehittyneillä viljelymenetelmillä peltojen keskisadon arvioitiin kokevan samanlaisen nousun kuin länsimaissa oli tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen.
Sadot todella kääntyivät nousuun, mutta vain Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Sen sijaan Afrikassa peltojen keskisato polkee edelleen paikallaan. Maailmanpankki joutui toteamaan että vihreä vallankumous on Afrikassa liikaa kiinni lannoitteista. Niihin ei Afrikassa ollut enää varaa energiakriisien jälkeen.
Lannoittamatta uudet lajikkeet eivät tuota juuri sen kummemmin kuin entiset maatiaisetkaan. Maatiaislajikkeilla on sitäpaitsi puolellaan parempi viljelyvarmuus, mitä Afrikan viljelijä arvostaa.
Afrikan maatalouden kehitysohjelmien on sopeuduttava tosiasiaan: jos viljaa viljellään viljan perään, maatiaisilla kylväen ja lannoittamatta, peltojen keskisato ei nousse Afrikassa tulevaisuudessakaan.
Uusi viljelymenetelmä koeajossa
Koska Afrikan ruoantuotantoon ei ole löytynyt ratkaisua länsimaisen maanviljelyn menetelmin, ratkaisua ruvettiin etsimään perinteisestä peltoviljelystä. Jo ennen eurooppalaisten tuloa afrikkalaisella viljelijällä oli tapana kasvattaa puuvartisia kasveja ja yksivuotisia viljakasveja samalla maalla. Esimerkiksi Etiopiassa teff-hirssi kylvettiin paikallisen akaasian (Acacia albida) sekaan. Akaasiapuista, joita kasvoi noin 50-100 kappaletta hehtaarilla saatiin, polttopuuta ja sen lehdistä sekä paloista karjanrehua.
Tärkein akaasian ominaisuus on kuitenkin typensidonta, joka koituu sen juurella elävän viljan hyväksi. Niinkuin leppä tai apila, akaasia sitoo ilman typpeä juurinystyröihinsä ja parantaa maan viljavuutta. Tutkimus on jo osoittanut että lannoittamattoman viljan sato nousee akaasian alla kymmeniä prosentteja aukeaan maahan verrattuna.
Afrikan viljelijän jo muinoin keksimästä viljelymenetelmästä on nyt kehitetty kasvinviljelytieteen ja metsänhoitotieteen rajamaille uusi oppiaine, peltometsäviljely (engl. agroforestry). Peltometsäviljelyä tutkitaan parhaillaan kuumeisesti sekä kuivan että kostean tropiikin maissa. Peltometsäviljelyä harjoitetaan jo käytännön mittakaavassa muun muassa Keniassa. Sudanissa sen avulla torjutaan aavikoitumista.
Peltometsäviljelyltä odotetaan Afrikan vihreää vallankumousta, kehittyvää maanviljelyä pehmein, paikallisin menetelmin. Jos peltometsäviljelyllä saadaan viljojen sato nousuun, se metsittää Afrikan maaseutua uudella tavalla. Samalla paine viimeisten luonnonmetsien uudisraivuuseen vähenee.
*****
Teksti julkaistu: Aamulehti. Alakerta. 23.2.1990
No comments:
Post a Comment