Mikä metsissämme oikein romahtaa?

    Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää tosiaan olevan tapahtumassa.

    Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu kuitenkin putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

    Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

    Metsien ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

    Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä. Se tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita. Ojituksen tarkoitus ei ollut poistaa kaikkea vettä puiden juurilta.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 kunnostusojitettiin 1700 ojakilometriä.  Huippu 22355 km/v saavutettiin vuonna 2004. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti ja 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 2481 kilometriä, vain noin kymmenesosan tarpeesta.

    Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun taantumana? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin kunnostusojituksen romahtamisesta.

    Metsäprofessori Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

    Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla, muun muassa kunnostusojituksella pääsisimme metsien romahduskohusta eroon.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni. 30.10.2024

Taloutemme hamuaa lisää halpaa haketta

    Tukkitaloudesta poiketen sekä sellutalous että lämpötalous murskaavat puun aina hakkeeksi. Hake on normaalisti parisenttistä lastua.

    Lämpövoimalat korvaavat hakkeella turvetta. Biotuotetehtaat jalostavat haketta selluksi ja kartongiksi. Ylijäämä jalostuu sielläkin sähköksi ja lämmöksi.

    Halvalla korjattava hake on talouden avainkysymys. Etenkin voimalat huokailevat tänään hakkeen hintaa. Hakkeen riittävyyttä tuskin kukaan huokailee.

    Metsähake tuli käsitteenä Suomeen 1956. Hankimme Itävallasta Pöttinger -hakkurin. Hakemenetelmässä oli kyse kerran sukupolvessa esiin pulpahtavasta keksinnöstä, joka sysää syrjään vanhan menetelmän. Metsähake syrjäytti lämpölaitoksissa jo 60 vuotta sitten halot ja klapit.

    Hakemenetelmän kehittäminen jäi kuitenkin viime vuosisadalla vielä puolitiehen. Puut pitää edelleen kaataa, kerätä ja syöttää hakkuriin tavallisesti runko kerrallaan. Se maksaa. Maatalouteen verraten korjuu muistuttaa taannoista rukiin sirppimenetelmää: tavara korjataan pieninä kimppuina pellolla ja syötetään puimuriin erikseen pellon laidalla.

    Halvemmalla hakkeen saisi tehtaalle, jos sen voisi puida viljan tavoin pystykasvustosta. Hakepuimuri oli metsäpuolellakin aatoksissa, kun maatalouspuolen keksijät siirsivät viljan puimakoneen rattaille, ensin säkki- ja sitten säiliöpuimuriksi.

    Ensimmäisen hakepuimurin rakensi keksijä Kyösti Pallari vuonna 1972. Puimuri katkoi edestään traktorin leveydeltä pienpuut ja haketti ne traktorin takaosassa oleviin suursäkkeihin. Pallari voitti keksinnöllään SITRAn järjestämän energiametsän konekilpailun.

    Käytäntö ei kuitenkaan ollut Suomessa vielä valmis metsäpuimurille. Pallari joutui myymään keksintönsä Ruotsiin. Siellä hakepuimurin kehittäminen jatkui 1970-luvun loppupuolella osana energiametsien lyhytkiertokasvatusta.

    Uppsalan yliopistossa tutkimusta veti suomalaissyntyinen, Metsäntutkimuslaitoksessammekin toiminut professori Gustaf Sirén. Hän oivalsi hakkeen tuotannon perussäännön.

    Kasvata puuta tiheissä riveissä ja lyhyellä kiertoajalla niin, että voit korjata sen hakkeeksi jo 5-6 sentin kantoläpimitassa. Puimurin koko ja hinta pienenevät. Hehtaaria ja vuotta kohti saadaan haketta entistä enemmän. Samalla putoaa hakkeen hinta.

    Sitten Pallarin päivien Suomessa ei ole kehitetty, kokeiltu eikä tutkittu ainuttakaan hakepuimuria. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely mainittiin 1980-luvulla malliesimerkkinä tutkimuksesta, josta varat tulisi irrottaa, koska aika on ajanut siitä ohi.

    Annoimme keksinnön luiskahtaa Ruotsiin. Tänään korjuukustannuksiltaan tehokkaimmat hakepuimurit valmistetaan Tanskassa.

Biotalouden ylipäänsä ja etenkin lämpövoimaloiden huoli raaka-aineestaan viestii, että metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä ja sen tuottamalla hakkeella olisi 2020-luvulla käyttöä.

    Onneksi pohjoismaiset naapurimme kaupallistivat Pallarin keksinnön. Pohjoismainen lyhytkiertokasvatus loppuun asti kehitettyine hakemenetelmineen on helposti siirrettävissä Suomeen, kun taloutemme alkaa todella hamuta enemmän halpaa haketta.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 10.2.2022

Kotimainen turvetalous osaksi valtion velkajarrua

    Jo hiipunut kotimainen polttoturpeemme oli puolen vuosisadan ajan kansantaloutemme helmi. Raaka-ainetta kyllä riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi eri puolille maatamme. Ulkomaista polttoöljyä ei tarvinnut enää ostaa niin paljon kuin hamusimme sitä öljylämmityksen kaudella.

    Huippunsa turve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

    Turpeen uusiutuvuus oli alkanut pohdituttaa tutkijoita. Turvegeologian dosentti Kimmo Virtanen määritteli 1998 turpeen hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Geologian tutkimuskeskus kertoi puolestaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän verrattuna silloiseen polttoturpeen vuosikäyttöön.

    Turpeen uusiutuvuuden pohdinta eteni eduskuntaan. Jostain syystä, ei tieteellisestä, kansanedustajat äänestivät 5.12.2000, että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Äänestys meni tasan, mutta arpa kääntyi turvetta vastaan.

    Ruotsi päätyi 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Uusiutuvan sähkön tuotannossa ruotsalaisen turpeen käyttöä aluksi jopa tuettiin.

    Pohjoismainen turvetalous noudatti kestävän kehityksen oppia. Opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987, että ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

    Kansantaloudellemme polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

    Valtiomme velkaantumisen nykyisellä nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käyrät, suunniltaan vastakkaiset, käynnistyivät samoihin aikoihin.

    Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut kolminkertaiseksi vuoteen 2008 verrattuna.

    Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut 1970-luvun lopun tasolle. Nyt polttoturpeen käyttö on enää 15 prosenttia vuoden 2007 huipustaan.

    Tuskin kukaan haluaa taloustieteilijöiden myöhemmin analysoivan, että mitä nopeammin luovuimme kotimaisesta polttoturpeesta, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

    Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeesta taisi tulla kansantaloutemme kummajainen.

    Mutta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voisi avata Ruotsin opilla. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita.

    Hitaasti uusiutuvan turpeemme tulevaisuutta tulisi edelleen tarkastella Brundtlandin opin mukaan. Kestävä kehitys on kestävän kansantalouden runko. Tänään kansantaloutemme kuitenkin huojuu ulkomaalaisen liikavelan vuoksi. Huojunta odottaa velkajarrua.

    Kotimainen turvetalous voisi palautua nopeasti osaksi valtion velkajarrua.

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 17.1.2026.