Ennallistaminen kannustaa puupeltojen kauteen

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen haara: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen mukaan tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä luvassa 47000 hehtaaria. Jo se tulee pudottamaan metsiemme kokonaiskasvua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat etenkin lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri jo 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi tulivat harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet jatkuivat 1976 Sitran rahoittamassa hankkeessa "Suomen nopeakasvuisimmat metsät".

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän yhä enemmän, sillä maataloutemme sitkeä ylituotanto jatkui. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta maassamme.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaaliturvaksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Metsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan talousmetsien puun riittävyyden on jo ratkaisu: siirtymä puupeltojen kauteen.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 25.7.2024

Tulp­paa­mi­nen myös jä­te­ve­siem­me ra­vin­tei­siin – haih­du­tus­pa­juk­ko­jen avulla lo­pul­ta­kin puh­taam­pia vesiä

Hiilidioksidin tulppaaminen esimerkiksi sellutehtaiden savupiipuista on yksi tämän päivän ilmastokamppailun kuumia aiheita. Myös muita luontoon liiallisena pääseviä ravinteita kuin alkuaine hiiltä, on mahdollinen tulpata.

Paluu puhtaampiin vesiin on yksi nykypäivän kiertotalouden tavoitteita. Haluamme eroon rehevöityvistä uimarannoista, kokonaisista järvistä, joista, merenlahdista ja koko Itämeren vihertymisestä.

Rehevöitymisen tyypillinen esimerkki on keskikesän lisääntyvä, monipuolisesta ravinnekirjosta hyötyvä sinilevä. Sinilevä kertoo, että ravinteiden tulppaaminen jätevesistä ei ole riittävästi onnistunut. 

Fosforia on päätynyt pelloiltamme Itämereen jo vuosisatojen ajan. Tänään vähintään peltojen tason fosforihaaste ovat jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa fosforia päätyy edelleen vesistöihin, puhdistamosta tulevassa niin sanotussa jäännevedessä.

Päästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tutkimus kertoo, että kaupunkien hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Ravinnepäästöjen pysäyttämiseen, "tulppaamiseen", kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään phytoremediation (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksestamme Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin paketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jätevesipajua. Pajukko kastellaan puhdistamon jäännevedellä.

Taitavasti viljeltynä jätevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhkaan on tulpattu hakkeen ravinteet. Yksi niistä tärkeimpiä on vesistöjen ongelma fosfori.

Tuhka on lannoituksen kannalta luontevaa rakeistaa. Vielä uudempi, lannoitteen kaukokuljetuksen kannalta hivenen tehokkaampi menetelmä on tuhkan nesteyttäminen. Sen kehitti Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari jo 1980-luvulla.

Haihdutuspajukko ei ole sama kuin koskemattomana pidettävä, ojanvarsien luonnonnäkymiä rehevöittävä kosteikkopajukko. Haihdutuspajukolle on olennaista tehoviljely ja lyhyt kiertoaika. Ravinteet halutaan nopeasti tulpatuksi. Näin tapahtuu, kun biomassa korjataan määrävuosin hakkeeksi ja poltetaan voimalassa tuhkaksi.

Gustaf Sirénin opista ravinteiden ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä, ekologisesta tulppaamisesta, olisi jo opittavaa. Suomen järvet sekä Itämeri lahtineen rehevöityvät vuodesta toiseen. Voimallisesti haihduttavilla jätevesipajukoilla pääsisimme lopultakin puhtaampiin vesiin.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 24.7.2024

Mistä löydämmekään tulevan vaurauden ketjun? – Selluteollisuutemme on nyt varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi

1760-luvulla Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti teoriansa kansantalouden vaurauden ketjusta. Hänen mukaansa ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja jatkuu sen jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa olisi vapautettava Ruotsin vallan rajoitteista. Terva tulisi hyväksyä vientituotteeksi, aina Euroopan etelärajoja myöten.

Kun Chydeniuksen ehdotusta seurattiin, metsätalous rupesi synnyttämään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun loppupuolella. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

Metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli eurooppalainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä voi mitata, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavaa oli esimerkiksi energian käyttö.

Tuotannon, kaupan ja kulutuksen kotimaisen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaa työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

Kasvutalous sai voimansa halvasta öljystä. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Öljyn hupenemista ei silloin pelätty, ja sen hintakin povattiin vakaaksi.

Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi Euroopan kansantaloudet muutokseen, mikä murensi kasvutalouden perustan.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kasvutalouden korvaajaksi tuli velkatalous. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

EU:lla on kuitenkin jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoitteensa. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.

2020-luvulla EU:n kansantalouteen on hiipimässä uusi, hieman häkellyttävä talouden haara, sotatalous. Velvollisuutemme on antaa Ukrainalle sota-apua vuodesta toiseen.

Sotatalous voi alkaa pyörittää teollisuutta ehkä yllättävälläkin tavalla. Tuore Ukrainan avun esimerkki on eurooppalainen ruutiteollisuus. Ruudin yhtenä raaka-aineena on pitkään ollut Kiinasta Eurooppaan tuotu puuvilla. Alkuvuodesta 2024 tämä tuonti pysähtyi ilmeisen maailmanpoliittisista syistä. EU tarvitsee nyt kiinalaiselle puuvillalle vaihtoehtoa.

Kemistit ovat tienneet jo sadan vuoden ajan, että lehtipuusta peräisin oleva sellu voi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on nyt varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Onko 2014 alkaneessa Ukrainan kriisissä kyse uudesta 30-vuotisesta sodasta? Hiipiikö sotatalous uudeksi vaurauden ketjun haaraksi, jopa pitkäaikaiseksi osaksi kansantalouttamme?

Ukrainan sodan pitkittyessä voimme joutua lisäämään Suomen metsien puun tuotantoa, nyt ruudin valmistukseen. Metsätaloudessamme on kyllä tähän puun lisätarpeeseen jo kokeiltu ratkaisu, lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

Mistä löydämmekään tulevan vaurauden ketjun? – Selluteollisuutemme on nyt varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 5.7.2024