Lyhytkiertoisen pajun viljelyllä on historiassa monia vaiheita. Metsätalous kiinnostui aiheesta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta nopeakasvuisen sellupajun pistokkaita.
Vesipajuksi kutsutut sellupajut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin Uudenmaan Ruotsinkylään ja Lapinjärvelle. Koeviljely kesti parikymmentä vuotta.
Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta. Energiapajun viljelyä kokeiltiin 1900-luvun lopulla eri puolilla Suomea.
Kevyttä pajuhaketta pidettiin kuitenkin liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei lämpövoimaloissa avautunut.
Pajun höttöisyys tulee ydinpuun huokoisesta rakenteesta. Se korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.
Tänään biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.
Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.
Paju on lehtipuistamme ja ylipäänsä kosteikkokasveista janoisimpia. Se käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta se tuottaa samalla runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.
Mitä vauhdikkaammin janoisan pajun vesat kasvavat kosteissa oloissa, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä kosteikkoviljely maatalouden pelloilta odottaa.
Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Siitä on jo maassamme monivuotinen koeviljelmä Pälkäneen kunnassa.
Kyseessä on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Noin 10 vuoden jakson ajan pajun vesat tuottavat raaka-ainetta biohiileksi. Sen jälkeen vahvaksi kasvanut juuristo muokataan nykykonein maaperän hiilen nieluksi. Kierto jatkuu viljan tai nurmen viljelyllä.
Kosteikkoviljelyä odottavat etenkin polttoturpeen jättösuot. Niillä pajun viljelyä on tutkittu vuodesta 1979.
Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.
Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Sellun raaka-aineesta kosteikkoviljelyyn edennyt pajumme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.
VELI POHJONEN
No comments:
Post a Comment