Miksi isojakomme oppi on hiipumassa?

Viime vuosina useampikin suomalainen metsästysseura on kokenut maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskelle oli tullut rajoite. Aikoinaan isojaossa paikalliselle viljelijöille lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle. Se oli pysäyttänyt lohkollaan metsästyksen.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, pellonvuokran tapaan.

Metsästysseura ei ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin maanomistajille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme.

Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke opetti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla.

Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun. Se kertoo perheenjäsenten määrän, minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon, vasta 1960-luvulla.

Nyt olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä erityisesti viime aikojen metsätilojen kaupoissa. Ukrainan sodan kiihdyttämä inflaatio syö miltei kaiken muun omaisuuden paitsi metsän arvoa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

Pidemmässä ajan kaaressa huolettaa kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on toki vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Rahastojen roolista metsänomistajina on jo esimerkkejä varsinkin Luxemburgin tapaisiin valtioihin rekisteröityneistä sijoittajista.

Miksi tutun isojakomme oppi on hiipumassa? Perhetilat ovat korvautumassa jättimäisillä yhtiötiloilla. Samalla suomalaista maaomaisuutta on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 27.7.2023

Kasvuturpeelle ehkä vaihtoehto

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät professorin. Parhaimman sadon antoikin seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, kasvualusta joka oli pelkkää turvetta.

Puustjärven kasvuturpeen ominaisuudet tulivat rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman riittävän ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on toiminut nykyaikaisen puutarhataloutemme perustana.

Kasvuturpeessa oli lupaus myös vientituotteeksi. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt maapalloa jo silloin uhannutta nälänhätää.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Tänään rahkasammaleesta peräisin olevan kasvuturpeen tulevaisuus huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on hidastanut ylipäänsä turpeen käyttöä jo Suomessakin.

Kasvuturpeelle mahdollisesti tulevien ilmastorajoitteiden kuvaava esimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa myös EU:n jäsennä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin kehitetty jo vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu haketettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä viennin mahdollisuuksineen, olisi valmis sovellettavaksi Suomen maatiloille.

Ehkäpä kasvuturpeen tai ylipäänsä puutarhamullan tulevaisuudesta ei tarvitsekaan olla huolissaan. 

Veli Pohjonen

Siikajokilaakso. Mielipide. 26.7.2023

Yrittäjyyden alkulähde syntyi maatilojen tuotantotaloudessa

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua, myöhemmin myös puuta. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maa- ja metsätilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen ja sen luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin. Näin tapahtui myös Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen talouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi vasta 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden ja Suomenkin nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Se näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa luokkaa 59500, mutta vuonna 2022 alustavan tilaston mukaan enää reilut 43600. Päivää kohti putosi elinkeinostaan keskimäärin 3,6 talonpoikaa.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Joko toisen maailmansodan jälkeen syntynyt tukitaloutemme voisi kääntyä takaisin pientilojen innovatiivisen yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Lestijoki -lehti. Mielipide. 20.7.2023

Eukalyptus ohjailee metsätaloutta

Eukalyptus on lämpimien maiden viljelypuu. Se on jo pitkään vuotta terävöittänyt Suomen selluteollisuutta, sen taloutta. Eukalyptus kasvaa esimerkiksi Brasiliassa halpaa sellun raaka-ainetta sellaisella vauhdilla mihin meidän mäntymme ei pysty.

Stora Enso ja UPM ovat viime vuosina rakentaneet uusia sellutehtaita vain lämpimiin euka-maihin, eivät kylmään havu-Pohjolaan. Kesän järkyttävimpiä kotimaisia metsäuutisia lienee silti, että jopa sellutehdas lopetaan Suomessa. Kyseessä on Stora Enson Sunilan tehdas Kotkassa. 

Olimmeko varautuneet siihen että vain paperitehtaita suljetaan, digiajan vietyä paperilta markkinat?

Eukalyptusta viljellään maailmassa kaikista puulajeista eniten. Puumassallaan se on merkittävin hiilen uusi nielu. Se myös hidastaa tropiikin luonnonmetsien katoa.

Kummajainen eukalyptus kuitenkin on, koska ympäristöväki vastustaa sitä, mutta puun kasvattajat – sekä perhetilat että yhtiömetsälöt – voivat puolustaa sitä yhtä kiihkeästi.

Eukalyptuksen väitetään kuivattavan pohjavedet, köyhdyttävän maan ravinteista, tappavan heinät altaan ja karkottavan linnut. YK:n asiantuntijat osoittivat jo 1980-luvulla pääosan väitteistä vääriksi.

Eukalyptuksen vastustus liittyy myös ihmisoikeuksiin ja maan valtauksiin. Maattomaksi jääneet pienviljelijät kapinoivat, kun suuryhtiöt perustavat tuhansien hehtaarien puupeltoja heidän kotiseudulleen.

Valtio vuokraa maat yhtiöille. Eukalyptuksen alle jääviä pikkupalstoja olivat viljelleet köyhistä köyhimmät, ilman maakirjoja. Usein maita olivat laiduntaneet paimentolaiset sikäläisellä jokamiehen oikeudella.

Silloin kun pientilallisella on maakirja, hän muuttuu eukalyptuksen vastustajasta sen kannattajaksi. Eukalyptuksen viljely pienpalstalla on helppoa, kasvu kovaa, ja markkina varma. Tästä on esimerkki Etiopiasta. Siellä eukalyptus on ollut maatalouden kehitysavun ytimessä, myös Suomen hankkeissa.

Etiopian ylänkömaiden perhetilat ovat kehittäneet eukalyptuksen tuotantonsa monipuoliseksi. Puuta kasvatetaan, myydään kotimaassa ja viedään ulkomaille.

Noin hehtaarin pientilaansa viljelevä talonpoika kasvattaa tilallaan viljan ohessa 500 eukalyptusrunkoa, joista hän korjaa vuosittain sata. Uudet rungot kasvavat vesomalla.

Suorimmat rungot hän sahaa määrämittaan, kuorii ja myy propseina. Kilpukkoina jääneet propsien sahaustähteet miilutetaan ja markkinoidaan puuhiilenä pääkaupungin Addis Abeban kotitalouksille. Latvukset ja oksat ovat rahanarvoista polttopuuta kotikylässä.

Etiopialainen pientilallinen saa vuoden myyntituloistaan kymmenen prosenttia eukalyptuksesta, vilja- ja karjatulojen päälle. Myyntipuulla on ruokaturvaa parantava vaikutus, koska myynnin voi ajoittaa kuivan kauden lopulle ja ostaa silloin perheen tarvitsemaa lisäruokaa.

Eukalyptus on koko maailman mittakaavassa metsätalouden kummajainen. Se tuntuu horjuttavan ajatteluamme niin luonnon monimuotoisuudesta kuin köyhille maille annettavasta kehitysavustakin.

Eukalyptus silti ohjailee maailman metsätaloutta jatkossakin. Myös Suomessa on tämä ymmärrettävä.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 19.7.2023

Eukalyptus ohjailee maailman metsätaloutta

Eukalyptus on lämpimien maiden viljelypuu. Se on jo pitkään vuotta horjuttanut Suomen selluteollisuutta. Eukalyptus kasvaa esimerkiksi Brasiliassa halpaa sellun raaka-ainetta sellaisella vauhdilla mihin meidän mäntymme ei pysty.

Stora Enso ja UPM ovat viime vuosina rakentaneet uusia sellutehtaita vain lämpimiin euka-maihin, eivät kylmään havu-Pohjolaan. Kesän järkyttävimpiä kotimaisia metsäuutisia lienee Stora Enson Sunilan sellutehtaan lopetus Kotkassa.

Eukalyptusta viljellään maailmassa kaikista puulajeista eniten. Puumassallaan se on merkittävin hiilen uusi nielu. Se myös hidastaa tropiikin luonnonmetsien katoa.

Kummajainen eukalyptus kuitenkin on, koska ympäristöväki vastustaa sitä, mutta puun kasvattajat – sekä perhetilat että yhtiömetsälöt – voivat puolustaa sitä yhtä kiihkeästi.

Eukalyptuksen väitetään kuivattavan pohjavedet, köyhdyttävän maan ravinteista, tappavan heinät altaan ja karkottavan linnut. YK:n asiantuntijat osoittivat jo 1980-luvulla pääosan väitteistä vääriksi.

Eukalyptuksen vastustus voi toisaalta liittyä ihmisoikeuksiin ja maan valtauksiin. Maattomaksi jääneet pienviljelijät kapinoivat, kun suuryhtiöt perustavat tuhansien hehtaarien puupeltoja heidän kotiseudulleen.

Valtio vuokraa maat yhtiöille. Eukalyptuksen alle jääviä pikkupalstoja olivat viljelleet köyhistä köyhimmät, ilman maakirjoja. Usein maita olivat laiduntaneet paimentolaiset sikäläisellä jokamiehen oikeudella.

Silloin kun pientilallisella on maakirja, hän muuttuu eukalyptuksen vastustajasta sen kannattajaksi. Eukalyptuksen viljely pienpalstalla on helppoa, kasvu kovaa, ja markkina varma. Tästä on esimerkki Etiopiasta. Siellä eukalyptus on ollut maatalouden kehitysavun ytimessä, myös Suomen hankkeissa.

Etiopian ylänkömaiden perhetilat ovat kehittäneet eukalyptuksen tuotantonsa monipuoliseksi. Puuta kasvatetaan, hieman jalostetaan, myydään kotimaassa ja viedään ulkomaille.

Noin hehtaarin pientilaansa viljelevä talonpoika kasvattaa tilallaan viljan ohessa 500 eukalyptusrunkoa, joista hän korjaa vuosittain sata. Uudet rungot kasvavat vesomalla. Suorimmat rungot hän sahaa määrämittaan, kuorii ja myy propseina. Kilpukkoina jääneet propsien sahaustähteet miilutetaan ja markkinoidaan puuhiilenä pääkaupungin Addis Abeban kotitalouksille. Latvukset ja oksat ovat rahanarvoista polttopuuta kotikylässä.

Etiopialainen pientilallinen saa vuoden myyntituloistaan kymmenen prosenttia eukalyptuksesta, vilja- ja karjatulojen päälle. Myyntipuulla on ruokaturvaa parantava vaikutus, koska myynnin voi ajoittaa kuivan kauden lopulle ja ostaa silloin perheen tarvitsemaa lisäruokaa.

Eukalyptuksesta saatu puutulo jatkuu pientilalla vuodesta toiseen. Pienrakennukseen käytetyn eukapropsin kysyntä jatkuu ainakin niin kauan, kun Afrikan väkiluku kasvaa.

Eukalyptus on koko maailman mittakaavassa kummajainen. Se tuntuu horjuttavan ajatteluamme niin metsätaloudesta, luonnon monimuotoisuudesta kuin köyhille maille annettavasta kehitysavustakin. Se silti ohjailee maailman metsätaloutta jatkossakin.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Yleisöltä. 19.7.2023.

Joko kiertotalous valmis uuteen vaiheeseen, nielupeltojen vaiheeseen?

Kiertotaloutemme ytimessä ovat tänään jätelietteet. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana laskemme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää lietettä. Lanta oli alun perin tärkein peltojen kierrätyslannoitteemme.

Lietettä tulee jäteveden laitoksista, elintarvike- ja maaseudun teollisuudelta sekä haja-asutukselta yhteensä noin 230 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 40 kuivakiloa henkeä kohti vuodessa. 

Kierrätysliete sisältää usein ihmiselle kiusallisia aineksia, myrkyllisinä alkuaineina, lääkejääminä tai haitallisina bakteereina. Tällaista lietettä ei tulisi levittää ruoan tuotannon pelloille. Liete tulisi levittää erityisille nielupelloille.

Haitalliset ainekset saa varmimmin talteen ja bakteerit hajoamaan, kun nielupellolla kasvaneen biomassan polttaa tuhkaksi. Tuhka on kasveille erinomainen lannoite. Se sisältää alkuaineet, typpeä lukuun ottamatta siinä pääsuhteessa kuin kasvit alkuaineita tarvitsevat.

Tarvitsemme 2020-luvulla ravinnevuodon ja haitallisten ainesten pysäyttämiseen uuden maaluokan, nielupeltojen maaluokan. Siinä kasvaa bioenergiaa typpipitoisilla lietteillä ja tuhkalla. Puhdistava kiertotalous tuottaa energiaa, tyypillisesti lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin. 

Puhtaalla nieluviljelyllä voimme varastoida alkuaineita. Maailmanlaajuisesti tärkein on hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat fosfori ja typpi. Määrällisesti vähäisempiä ovat hivenaineet ja sekä ihmiselle ja muulle haitalliset muut alkuaineet.

Mitä tiheämmässä lyhyen kierron lehtipuut kasvavat, sitä enemmän maahan päätyy jokavuotista kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan. Juurten sieniyhteisö monipuolistuu ja samalla hiilen, muiden ravinteiden sekä haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

Puhtaan nieluviljelyn jälkeen maatila sitoutuisi säilyttämään nielupellon uudessa maaluokassa puskuriajan, esimerkiksi 10 vuotta. Sinä aikana nieluviljelmää ei enää lannoiteta kierrätyslietteillä tai tuhkalla. Maaperän puhdistuminen varmistetaan maa-analyysein. Puskuriajan jälkeen nieluviljelmän voi muuntaa ruoan tai rehun tuotannon pelloksi.

Maaperän hiilen kasvanut nieluvarasto jää viljelijän eduksi. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastohyvitystä.

Nieluviljelmät ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja alkuainehiilen nieluna ovat verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Suomessa varhainen nielupeltojen kokeilu tehtiin Alkon Rajamäen (Nurmijärven) tehtaan vieressä kaudella 1982-1991. Hankkeen kokemukset olisi jo aika siirtää viljelijöillemme.

Puhdas kiertotalous odottaa käytännön sovelluksia. Joko taloutemme olisi valmis nielupeltojen vaiheeseen? Ne vahvistaisivat huomisen maatalouttamme eri puolilla Suomea.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 14.7.2023

Onko isojakomme oppi unohduksissa

Viime vuosina useampikin metsästysseura on joutunut kokemaan maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskellä on tapahtunut vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta on siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke opetti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaaliviljelyin tai metsänhoidoin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla.

Nyt 60 vuoden päästä olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä erityisesti viime aikojen metsätilojen kaupoissa, kun inflaatio on syönyt miltei kaiken muun paitsi metsäomaisuuden arvoa.

Pidemmässä ajan kaaressa ihmetyttää kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Rahastojen roolista metsänomistajina on jo esitetty huolia ‒ varsinkin Luxemburgin tapaisiin valtioihin rekisteröityneistä sijoittajista.

Tutun isojakomme oppi taitaa olla unohtumassa. Perhetilat ovat muuttumassa jättimäisiksi yhtiötiloiksi. Samalla suomalaisia metsiä on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

Yhtiötalous toki kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

John Locken oppia ja isojaon suuntaa olisi syytä edelleen noudattaa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 13.7.2023

Yrittäjyyden alkulähde oli pientiloilla

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen ja sen luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa myös pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin. Näin tapahtui myös monissa Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia oli maataloustukia.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden ja Suomenkin nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Suomen aikoinaan aloittamalla, ja Euroopan unionin sittemmin kannustamalla tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Maatilojen yrittäjähengen asemesta puhumme tänään maatilojemme ahdingosta. Se näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 alustavan tilaston mukaan enää reilut 43600. Pudotusta määrässä on siis noin 27 prosenttia. Vielä 2000-luvun alussa Suomessa oli yli satatuhatta maatilaa.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Joko toisen maailmansodan jälkeen syntynyt tukitaloutemme voisi kääntyä takaisin pientilojen innovatiivisen yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 13.7.2023

Kasvuturpeelle hyvä löytää ilmastokorvaaja

”SUOPURSU kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, kasvualusta joka oli pelkkää turvetta.

Puustjärven kasvualustan ominaisuudet tulivat rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on toiminut nykyaikaisen puutarhatalouden perustana.

Kasvuturpeessamme oli lupaus myös vientituotteeksi. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt jo silloin maapalloa uhannutta nälänhätää.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Tänään rahkasammaleesta peräisin olevan kasvuturpeen tulevaisuus huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on tuonut turpeen käytölle rajoitteita jo Suomeenkin.

Kasvuturpeen ilmastorajoitteiden osalta kuvaava esimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa myös EU:n sisällä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin jo kehitetty vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu haketettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluista. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Kasvuturpeen kohtalo lienee joutumassa ilmastokamppailun vaakalaudalle myös Suomessa. Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä viennin mahdollisuuksineen, olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille. Ehkäpä kasvuturpeen tai ylipäänsä puutarhamullan tulevaisuudesta ei tarvitsekaan olla huolissaan. 

Veli Pohjonen

Satakunnan Kansa. Mielipide. 21.7.2023

Isojakomme suunta näyttää olevan kääntymässä

Tulevan syksyn metsästyskauden alkaessa useampikin metsästysseura voi joutua kokemaan maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskellä on tapahtunut vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta on siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaaliviljelyin tai metsänhoidoin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla.

Nyt 60 vuoden päästä olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä erityisesti viime aikojen metsätilojen kaupoissa, kun inflaatio on syönyt miltei kaiken muun paitsi metsäomaisuuden arvoa.

Pidemmässä ajan kaaressa huolestuttaa kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa.

Tutun isojakomme suunta taitaa olla kääntymässä vastakkaiseksi. Perhetilat muuttumassa jättimäisiksi yhtiötiloiksi. Kotimaisia metsiä on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

Yhtiötalous toki kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

John Locken oppia ja isojaon alkusuuntaa olisi syytä edelleen noudattaa.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 9.7.2023

Maataloutemme takaisin tukitaloudesta yrittäjätalouteen

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Jo vuosisatoja sitten viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Runsas sato ja tehokkaat menetelmät olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen, innovaatioihin ja niiden luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa myös pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden tiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin. Näin tapahtui myös monissa Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia oli maataloustukia.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1 750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1 599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukiaistalouden ja Suomenkin nyrkkisääntö tämän mukaan on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Suomen aikoinaan aloittamalla, ja Euroopan unionin sittemmin kannustamalla tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Maatilojen yrittäjähengen asemesta puhumme tänään yhä useammin maatilojemme ahdingosta. Joko toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä tukitalouttamme olisi syytä kehittää takaisin yrittäjätalouden suuntaan?

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 6.7.2023

Quo vadis, mihin menet vehnätaloutemme?

Vehnä on ollut aina ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Kolhoosipellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille vastaavasti 39 miljoonaa tonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui. Se tapahtui vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi ostamaan ulkomaista vehnää. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne, mikä tuli yllättämään koko maailmankaupan.

Venäjän kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo se muutti talousasetelman. Venäjän pellot olivat alkaneet tuottaa. Maa siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2022 Venäjä vei vehnää 43,5 miljoonaa tonnia. 

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön kesäkuussa 2023 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään vehnää uuden ennätyksensä 46,5 miljoonaa tonnia. USA:lle ennuste on 19,7 ja EU:lle vastaavasti 38,5 miljoonaa tonnia.

Vehnän ykkössarjaan oli viime vuosina nousemassa myös Ukraina, yli 20 miljoonan tonnin viennillään. Sodan myötä asetelma kuitenkin muuttui. Tulevan kauden ennuste Ukrainalle on 10,5 miljoonaa vientitonnia. Huolestuttava alamäki mustan mullan maassa jatkuu.

Maailmankaupan vehnästä pääosan ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 54 miljoonaa tonnia. Aikooko Venäjä kattaa sen jatkossa kokonaan?

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa? 

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Esimerkiksi EU:n maanläheinen vastaus, eräänlainen positiivinen pakote Venäjälle, olisi kaksinkertaistaa oma vehnän tuotantonsa.

Vehnän lisäviljelyä tarvitaan länsimaissa pian. Sillä olisi merkittävä vaikutus myös Suomelle. Ilmaston lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisen raja siirtyy. Voisimme laajentaa vehnän viljelyaluettamme kevätkuivilta Lounais-Suomen mailta nykyistä pohjoisemmaksi, vähintään taatun kosteaa Keski-Suomea ja ylemmäksikin.

Veli Pohjonen

Sisä-Savo. Mielipide. 4.7.2023

Meillä edelleen järjestys: viljele ja varjele

Kiistely maa- ja metsäalueiden suojelusta jatkuu. Metsäojia haluttaisiin tukkia. Jo ojitettuja soita haluttaisiin ennallistaa. Ikääntyneiden puiden hakkuita haluttaisiin rajoittaa. 

Maa-alueiden suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kannan tiedämme olevan koko maan tasolla hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä kokous pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme suojelualueita vuosittain. Olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Metsistämme olemme suojelleet keskimääräistä hieman vähemmän, vain 13,5 prosenttia. Suojelumme lienee hivenen painottunut Lapin tuntureihin, ei niinkään eteläisempään metsäluontoon. 

Aichin sopimus uusittiin 2022. Pidettiin kansainvälinen YK:n kokous Kanadan Montrealissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme näissä metsissä tehokkaasti puuta.

Suomaata meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Suojelualueilla on nyt soita 1,2 miljoonaa hehtaaria eli 13,8 prosenttia. Suojelu tulee soillakin laajenemaan Montrealin mukaan.  Meille jää silti viljelyyn edelleen 70 prosenttia soistamme eli 6,1 miljoonaa hehtaaria. Tänään meillä on esimerkiksi suopeltoja vain luokkaa 0,25 miljoonaa hehtaaria.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele. Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 prosenttia), Suomessa sekä metsä- että suomaalla.

Suhde 70/30 takaa luonnon moninaisuuden säilymisen. Ehkäpä hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

Veli Pohjonen

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 4.7.2023