Viljelypaju etenemässä ilmastokamppailuun

Pajun viljelystä kiinnostuimme viimeksi 1970-luvun energiakriiseissä. Puhuimme energiapajusta ja voimaloille tuotettavasta peltohakkeesta.

Pajun historiasta löytyy muitakin tuotemahdollisuuksia.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin pelloille tai vastaaville tasangoille viljelty puulaji. Luonnonkosteikoissa kasvavasta parkituspajusta kiskoivat kuorta 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanmaan talonpojat. He myivät kuoren Ouluun Åströmin nahkatehtaalle.

Pari sataa vuotta sitten metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin pajun huokoisesta ydinpuusta.

Nykyaikana pajun ydinpuun rakenne on taas korostunut. Biotalous etsii parhaillaan puulajeja, joista saadaan huokoista biohiiltä jäte- ja hulevesien puhdistukseen.

Pajun hyötykäytön vaikuttavin tarina liittyy sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa.

Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia. Aspiriinin myötä paju olisi kelvannut 1900-luvulla elämänpuun ehdokkaaksi.

Aspiriinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Jo nahan parkitus, musta ruuti ja aspiriini opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Tänään viljelypaju on siirtymässä ilmastotalouteen, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat tunteneet, että kaikista pellon- ja ojanreunan kasveista paju on juuristoltaan kiusallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Mitä vauhdikkaammin paju kasvaa vesojaan, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Nimenomaan maaperän nieluilmiötä ilmastokamppailu maataloutemme pelloilta odottaa.

Hiiliviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Kyseessä on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Se tavoittelee vahvaa hiilen nielua. Siitä on jo maassamme koeviljelmä Pälkäneen kunnassa.

Tänään ilmastokamppailu käy maassamme yhä kuumempana maataloutemme osalta. Viljelty hiilipaju on siinä 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Turun Sanomat. Mielipide. 29.08.2021

Ydinjätettä ei vielä kierrätetä

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat luopuvat kertakäyttöisestä kivihiilestä, korvaamalla sen jatkuvasti kasvavalla hakkeella. 

Metsähakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienet ydinmiilut tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin vielä kiusallisen etäällä kiertotalouden perusajattelusta. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa tuntemistamme alkuaineista.

Alkuaineita on maapallolla kaikkiaan 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Välttämättömästi tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. 

Niin kasvien, eläinten kuin ihmisenkin kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Elävässä luomakunnassa kiertävät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinvoimalat tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon, tyypillisesti uraaniin. Uraani ja sen raskaat sukulaiset ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa.

Ainut käytössämme jo oleva menetelmä radioaktiivisten ydinjätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi, ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei vielä kestä taajamien pieniä ydinmiiluja. Uusiutuvaa biovoimaa kiertotalous on aina kestänyt.

Veli Pohjonen

Sydän-Satakunta. Mielipide. 8.10.2020

Pienydinreaktorit ovat kummajaisia

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat ovat luopumassa kivihiilestä ja turpeesta, korvaamalla ne uusiutuvalla energiapuulla. Voimalan jäte tuhka kierrätetään takaisin metsään, kasvattamaan seuraavan kierron puuta.

Metsähakkeen asemesta kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktoreita ehdotettiin ensin Helsingin lämmitykseen. Samanlaista ehdotusta on jo pohdittu myös Ouluun, Toppila-2 lämpövoimalan seuraajaksi. Lienee vain ajan kysymys, milloin niitä ehdotetaan myös Kajaanin kokoisiin taajamiin.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavalta. Ne ovat kuitenkin kiusallisen etäällä kiertotalouden perusajattelusta. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa tuntemistamme alkuaineista.

Alkuaineita on maapallolla kaikkiaan 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Välttämättömästi tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. 

Sekä kasvien että eläinten kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Kasveissa ja eläimissä kiertävät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinvoimalat tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon, tyypillisesti uraaniin. Uraani ja sen raskaat sukulaiset ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva menetelmä radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Pienydinreaktorit ovat kummajaisia kiertotaloudellemme. Se ei uraanin jätettä kestä. Uusiutuvaa biovoimaa kiertotalous on aina kestänyt.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Mielipide. 25.8.2021

Turvetaloutemme odottaa todellista vaihtoehtoa

Polttoturve on poistumassa energian paletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on laskenut jo 10 vuotta .

Sotien jälkeinen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. Päättäjiemme tämän päivän määräyksenä turpeen polttoa ollaan vähentämässä. Energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä.

Eduskunnan tulevia päätöksiä vauhdittanee elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeen polton lopettamista lakiteitse. Syyskuun lopulla lakialoite oli kerännyt yli 17000 kannatusta.

Turpeen korvaaminen metsähakkeella on kaukolämmön voimaloissa jo alkanut. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä lämmitykseen etsitään muutakin energiaa. Sellaiseksi on ehdotettu muun muassa maalämpöpumppuja ja pienydinreaktoreita. Turvealalle ja ylipäänsä maaseudun väestölle ne tuntuvat työpaikkojen luojina etäisiltä.

Turpeen tuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta mitä jättösoilla voi turpeen noston jälkeen kasvattaa.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jäteveden puhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi 1998 Laukaan kunnassa.

Tuulivoimaan verrattuna biokaasu oli pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin 2017.

Vuonna 2018 biokaasun tuotantomme oli 3351 terajoulea. Se vastasi 0,24 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä. Monivuotinen biomassa on samalla hiilen nieluvarasto.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä maaseudun väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Ehkäpä turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsekaan olla huolissaan.

Turvetuotannon nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnan muutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnan muutos taloudessa maksaa aina. Mutta sitä vartenhan Euroopan unionilla on uusi rahastonsa, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Taloutemme ja maaseudun työllisyys odottavat, että polttoturve saa todellisen korvaajan. Biokaasusta korvaajaksi olisi. Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu.

Biokaasun osuuden energiakakussamme soisi nousevan lähivuosina samaa tahtia kuin tuulivoiman osuus on viime vuosina noussut.

Veli Pohjonen

Jurvan Sanomat. Mielipide. 8.10.2020

Harsintametsätalouden vaihtoehto harkintaan

Alkuvuoden 2020 korona -kriisin jälkeisessä taloustilanteessa puhe metsien avohakkuista on palautunut päivän aiheeksi. Luontojärjestöthän tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Jatkuva kasvatus on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Tosin kasvun mittaustuloksia on metsätieteessä edelleen molempiin suuntiin, ja kiistely menetelmien paremmuudesta jatkuu.

Kiistatonta on vain kasvinjalostus. Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita viljeltäviksi - avohakkuun aukeille. Ja kun ilmasto hitaasti lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia lajikkeita voi jalostaa etukäteen. Luonto kyllä risteyttää muuttuneeseen ekosysteemiin sopivia, uusia luonnollisia lajikkeitaan itsekin. Mutta luonnon kierrossa tähän menee kymmeniä, ellei satoja vuosia.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole harsintametsätalouteen syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Meillä on kuitenkin eri puolella Suomea matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Matkailu tykästyisi tähän maisema-alueilla, kesän maastopyöräilyn retkireiteillä ja talven kansanhiihtoladuilla.

Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto. Metsähallituksen osalta ratkaisu on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja tuskin kukaan metsätilallinen halajaa. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen on samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan.

Harsintametsätalouden vaihtoehtoa on joka tapauksessa harkittava, kun aihe on edennyt eduskunnan asialistalle. Matkailun ja maisemoinnin erityisalueilla metsänhoidollisen harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.

VELI POHJONEN

Miilu. Mielipide. 7.10.2020.

Ruokaturvaa kannattaa seurata yhä tarkemmin

Korona-virus nosti puheenaiheiksi ruokaturvan. Saammeko varmasti tuontiruokaa, jos ulkomaan kauppa alkaa takkuilla? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Vuonna 2019 ruokaturva oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen elokuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 608 viljakiloa per henkilö.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata Suomessakin yhä tarkemmin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kulunutta kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Raahelainen / Raahen seutu. Mielipide. 5.10.2020.

Haihdutusviljelmillä eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista

Paluu puhtaisiin vesiin haihdutusviljelmillä on osa kiertotalouttamme. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista. Haluamme purjehtia sinilevättömällä Itämerellä.

Meidän olisi hyvä kierrättää kaikkia alkuaineita. Osaamme sen jo melkein. Tyyppiesimerkkejä ovat typpi ja fosfori. Niihin on aina perustunut ruoan tuotanto. Niitä maatalous on osannut kierrättää jo tuhansia vuosia.

Nykyhaaste puhtaalle vedelle ovat taajamien jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti luonto vastaanottaa niistä kiusallisia aineksia.

Osa laitosten typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu edelleen vesistöihin. Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Jäänneveden päästöt ovat ympäristön säännöstön kehyksissä. Ajan saatossa pienetkin päästöt silti rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin viljeltyihin kosteikkokasveihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on sopivilla kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksessamme aiemmin vaikuttanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää energiapajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna paju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on arvokkaimpiin ravinteisiin kuuluva typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle. Typpi kyllä palautuu sateiden mukana takaisin elinpiiriimme, tosin hitaahkosti.

Nykytekniikalla typen voi nopeasti siepata hakevoimaloiden savukaasuista. Tämän jäännetypen jalostaminen maa- ja metsätalouden lannoitteeksi on kiertotalouden suurimpia haasteita 2020-luvulla.

Enköpingin mallissa hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään, levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli syksyn 2019 ruskan aikaan kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon haihdutusmetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista olisi jo opittavaa muuallekin Suomeen. Haihdutusviljelmillä pääsisimme puhtaampiin vesiin.

VELI POHJONEN

Maaseutumedia. Kolumni. 5.8.2021

EU:n metsätilat ehdolla hiilipörssiin

Ilmastokamppailu etenee. Metsiemme hiilimetsänhoito on pääsemässä siihen mukaan. Sitä ounastelee EU:n uusi metsälinjaus, missä kaikkia yli 13 hehtaarin metsätiloja ehdotetaan mukaan hiilidioksidin taselaskelmiin.

Taselaskelmat tarvitsevat tiedon metsien puuvarastoista. Suomessa meillä on se jo vuodesta 1921. Puuta on tänään 2482 miljoonaa kuutiota, yhtä nielumetsän hehtaaria kohti 109 kuutiota.

Keskikuutiosta on johdettavissa hiililuku. Se kertoo, paljonko nielumetsän hehtaarille on varastoitunut alkuainehiiltä. Mukaan lasketaan rungot, oksat, lehvästö, kannot ja karkeat juuret. Vuonna 2017 hiililukumme oli 38,7 tonnia hiiltä keskimääräistä nielumetsän hehtaariamme kohti.

Hakkuista huolimatta hiililukumme kasvaa noin puolella tonnilla vuodessa. Vuonna 2021 laskennallinen hiilen virta tulee olemaan 0,531 tonnia alkuainehiiltä vuotta ja nielumetsän keskihehtaaria kohti.

Vuodesta 2004 lähtien EU on hinnoitellut ilmastohiilen. Toukokuun alussa hinta oli 180 euroa alkuainehiilen tonnilta (49 E/ tn hiilidioksidia).

Jos laskuttaisimme toukokuun hinnoin EU:n ilmastorahastoa hiilen virrastamme, tulos olisi melkoinen. Yhtä nielumetsän hehtaaria kohti vuoden 2021 laskutus olisi 95,4 euroa vuodessa. Koko nielumetsistä vuosilaskutus olisi 2165 miljoonaa euroa. Keskimäärin kukin suomalainen voisi kuitata EU:lta metsähiilen rahaa 391 euroa vuodessa.

Ilmastokamppailussa hiilen virroilla on niin mittava rahallinen arvonsa, että se alkaa kiinnostaa verohallintoa ennemmin tai myöhemmin. Se kiinnostaa EU:n komissiota jo nyt.

Hiili olisi luontevaa kytkeä vakiintuneeseen metsäverotukseen. EU:n tuoreeseen normitukseen pohjaten yli 13 hehtaarin metsätilat, yhteismetsät ja yhtiömetsät voisivat vuosittain ilmoittaa veroilmoituksessa hiilivarastonsa sen hetkisen suuruuden.

Hiilivaraston laskenta on tänä päivänä edistynyt. Sen voi tehdä esimerkiksi metsaan.fi palvelulla tai kännykkäsovelluksella.

Verotoimisto laskisi vuosi-ilmoituksen pohjalta metsätilan, yhteismetsän tai yhtiömetsän edellisen vuoden hiilivirran suunnan ja suuruuden, määrittäisi sen rahallisen arvon ja liittäisi sen verojen koko pakettiin. Hiilitonnin vuosihinnan määrittäisi ylempi verohallinto, vuosittaisen kilometrikorvauksen tapaan.

Hyvin metsäänsä hoitava kokisi EU:n hiilimaksun veronpalautuksena. Huonosti metsäänsä hoitava kokisi hiilimaksun jälkiverona. Hän, hänen yhteisönsä tai yhtiönsä oli hakannut metsää sen kasvua enemmän ja aiheuttanut ilmastopäästön. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastoveroa.

VELI POHJONEN

Haukivuoren Seutu. Mielipide. 12.5.2021.

Ilmasto odottaa hiilimetsänhoitoa – "Suomessa hiilen nieluvirta oli tänä kesänä 345 kiloa hiiltä hehtaarille vuodessa"

Ilmastokamppailu on jo vuosikausia yrittänyt rajoittaa fossiilipolttoaineiden päästöjä. Ilmakehän hiilidioksidin jatkuva nousu osoittaa, että menetelmä ei yksin riitä. Tarvitsemme avuksi kasvuisia metsiä ja niihin hiiltä sitovaa metsänhoitoa.

Hiilimetsänhoitoa mitataan kahdella luvulla: hiililuku ja nieluvirta. Hyvä hiilimetsänhoito tavoittelee niille molemmille korkeita ja mieluusti koko ajan nousevia arvoja.

Hiililuku mittaa, paljonko omassa metsässäsi, maakunnassasi tai kotimaassasi on metsien alkuainehiiltä tonneina kyseisen alueen maahehtaaria kohti.

Luonnonvarakeskuksen mittauksista voi laskea esimerkiksi Suomen metsäbiomassan tämän kasvukauden jälkeiseksi hiililuvuksi 29,9 tonnia hiiltä hehtaarille.

Toinen mittari, hiilen nieluvirta, kertoo, paljonko kyseiselle alueelle tulee vuosittain lisähiiltä maahehtaarille. Metsien kasvusta on jo vähennetty luontainen poistuma ja hakkuut. Nieluvirran yksikkö on kiloa alkuainehiiltä hehtaarille vuodessa. Suomessa hiilen nieluvirta oli tänä kesänä 345 kiloa hiiltä hehtaarille vuodessa.

Tropiikin maissa metsävarat useimmiten vähenevät; hiilen nieluvirtaa kyseiselle alueelle ei enää ole. Virta on muuttunut hiilen nieluvirrasta hiilen päästövirraksi. Esimerkiksi sademetsiään soijapelloiksi raivaavassa Brasiliassa päästövirta oli FAO:n 2000-luvun alkupuolen tilastoinnin pohjalta 42 kiloa hiiltä hehtaarilta vuodessa.

Brasilian jäljellä olevista metsistä johdettu hiililuku 40,9 tonnia hiiltä hehtaarille oli silti puolitoista kertaa suurempi kuin Suomen hiililuku (29,9). Sademetsää Brasiliassa on edelleen valtava määrä.

Muita vahvan hiililuvun maita ovat Saksa (36,8), Puola (32,5), Itävalta (49,4), Japani (52,9) ja Etelä-Korea (36,7). Vielä niitä vahvempi on vuoristometsien Slovenia. Sen hiililuku oli 79,5 tonnia hiiltä hehtaarille.

Hiilen nieluvirraltaan Euroopassa ovat Suomen edellä muun muassa Ranska (386) ja Puola (908 kiloa hiiltä hehtaarille vuodessa). Aasiassa metsiään taitavasti hoitavat, nieluvirralla mitattuna, Japani (955) ja Etelä-Korea (1 075). Euroopan Slovenia menee silti tässäkin Aasian maiden edelle. Sloveniassa hiilen nieluvirta oli 1 087 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarille.

Päiväntasaajan eteläpuolisista Afrikan maista Sambia on ollut metsäisimpiä. Metsiä siellä kuitenkin häviää. Vuonna 2018 hiilen päästövirran lukema oli Sambiassa 44 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta. Metsien häviö on tyypillistä koko Afrikalle.

Hiilimetsänhoidon mittareista on opittavaa. FAO:n tilastoinnin pohjalta voi päätellä, että ilmastometsätalous on mahdollista lähes kaikkialla maapallolla. Toki arktiset alueet ja korkeat vuoristot pysyvät jatkossakin metsättöminä.

Euroopan maiden lukemat kertovat, että Länsi-Euroopan maiden metsät ovat toipuneet toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella hyvin. Itä-Euroopan metsät ovat vastaavasti toipuneet ”kylmän sodan” jälkeisellä kaudella. Metsien palautus Eurooppaan oli maapoliittinen menestys. Koko maapallon ilmastometsätalous voi jatkossa ottaa oppia Euroopan hiilimetsänhoidosta.

Afrikan kehitysmaissa on edelleen rakenteellinen ongelma. Metsiä häviää jatkuvasti, kansainvälisistä sopimuksista, kansallisista päätöksistä ja kehitysavun metsähankkeista huolimatta. Rakenteellisena ongelmana on pidetty Afrikan maiden valtavaa väestöpainetta ja alati kiihtyvää väestönkasvua.

Aasian väkirikkaiden maiden hiilimetsänhoidon hyvät lukemat kertovat, että väestö ei voi olla metsien häviön ainut syy. Kun maapoliittinen tausta on kunnossa, Afrikan rakenteellinen ongelma voisi poistua.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 21.8.2019.

Avohakkuista luopuminen on 1900-luvun metsäojitukseen verrattava talousmuutos

Avohakkuut ovat osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Jatkuva kasvatus on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Tosin kasvun mittaustuloksia on metsätieteessä edelleen molempiin suuntiin, ja kiistely menetelmien paremmuudesta jatkuu.

Kiistatonta on vain kasvinjalostus. Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita viljeltäviksi - avohakkuun aukeille. Ja kun ilmasto hitaasti lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia lajikkeita voi jalostaa etukäteen.

Luonto kyllä risteyttää itsekin lajikkeita, jotka sopivat muuttuneeseen ekosysteemiin. Mutta luonnon kierrossa tähän menee satoja vuosia.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole vielä harsintaan syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen on silti jo arkipäivän vaihtoehto. Metsähallituksen osalta ratkaisu on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen on samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan.

2020-luvulla jatkuvaa kasvatusta voisi kehittää myös uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Samoin voi korjata vähintään metsähakkeeksi kelpaavat tuulenkaadot. Niiden jatkuvalle hakkuulle on kasvava tarve, kun myrskykesät yleistyvät.

Avohakkuista luopuminen on metsätaloudessamme saman kokoluokan muutos kuin taannoinen massiivinen metsäojituksemme. Tuosta 1900-luvun metsänparannuksesta tulisi ottaa oppia 2020-luvun metsänparannukseen, aukottomaan metsänhoidolliseen harsintaan.   

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 19.8.2021

Kuituhamppu on maataloutemme mahdollisuus

Metsäteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maatilat.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. Mahdollisia viljeltäviä peltokasveja on tänään kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiirin ekologisia oloja myöten (kuva).

Euroopan unionin peltokasvien ajattelussa kuituhampulla on pohjoinen etunsa. Tiukimman ajattelun mukaan ruoantuotannon pelloilla saa kasvattaa ainoastaan ruokaa, ei muuta biomassaa. Hamppu sopii tämän mukaan parhaiten pohjoiselle vyöhykkeelle, käytännössä vehnän tuleentumisrajan yläpuolelle. 

Sana hamppu voi huolestuttaa. Nykyiset EU-sertifioidut hampun lajikkeet on kuitenkin täsmäjalostettu kemialliselta koostumukseltaan niin, että huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki 1800-luvulla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Luja purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maaseudullamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. Kuituhampulla on jo sopimusviljelyn keskittymä Tyrnävän-Siikajoen alueella.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä seuraa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Kuituhampun viljely on uuden biomaatalouden mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Keskipohjanmaa. Mielipide. 18.8.2021

Jatkuva kasvatus luo myös energiapuuta

Metsien avohakkuut ovat osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Jatkuva kasvatus on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Tosin kasvun mittaustuloksia on metsätieteessä edelleen molempiin suuntiin, ja kiistely menetelmien paremmuudesta jatkuu.

Kiistatonta on vain kasvinjalostus. Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita viljeltäviksi - avohakkuun aukeille. Ja kun ilmasto hitaasti lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia lajikkeita voi jalostaa etukäteen.

Luonto kyllä risteyttää itsekin lajikkeita, jotka sopivat muuttuneeseen ekosysteemiin. Mutta luonnon kierrossa tähän menee satoja vuosia.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole vielä harsintaan syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Meillä on kuitenkin eri puolella Suomea matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Luontoretkeilijät tykästyisivät tähän kesän kävelyllään.

Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto. Metsähallituksen osalta ratkaisu on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen on samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan.

2020-luvulla jatkuvaa kasvatusta voisi kehittää myös uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Samoin voi korjata vähintään metsähakkeeksi kelpaavat tuulenkaadot. Niiden jatkuvalle hakkuulle on kasvava tarve, kun myrskykesät näyttävät yleistyvän.

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 12.8.2021

Kuituhamppu sellun raaka-aineena on pohjoisen vyöhykkeen mahdollisuus – Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta

Taloustaantuman jälkeinen kansantaloutemme tykästyi, kun metsäteollisuuden päätuote sellu alkoi tahkota tulosta. Tähän tykästyivät myös puutaan kasvattavat metsätilalliset.

Selluloosaan pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaraa etänä. Tavaraa postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo nykyiset ja etenkin suunniteltavat uudet biotuotetehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Markkinoiden nykytilanteessa selluteollisuus tarvitsee lisää kuidun raaka-ainetta.

Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa pohjoiselle selluteollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös sopivista peltokasveista. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljeltäviä on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiiriä myöten. Viljelyssä on maatalouden mahdollisuus leipäviljan tuleentumisrajan pohjoispuolelle.

Sana hamppu voi jo sinällään huolestuttaa. Nykyiset EU:n sertifioimat hampun lajikkeet on kuitenkin täsmäjalostettu kemialliselta koostumukseltaan niin, että huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki suurilla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maassamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on noin 1500 ja kuituhamppua noin 400 hehtaaria.

Terveellisten hampputuotteiden kysyntä ja samalla hampun viljely ovat nopeassa kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä seuraa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Lisää kuidun raaka-ainetta löytyy. Kuituhamppu raaka-aineena on pohjoisen vyöhykkeen mahdollisuus.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 10.8.2021

Älä unohda biovoimaa

Uusiutuva energia mielletään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että kolmikko ei tuota perusvoimaa.

Perusvoimaksi laskemme energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Biotalouden metsämme ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Muutos käynnistyi vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Metsäenergialle nimitettiin 1978 energiametsätoimikunta. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen biovoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin biovoima on edelleen vahvistunut. Vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 17. Ydinvoiman prosentti oli 18.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saimme siitä kaksi prosenttia koko energiastamme.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli yli kaksinkertainen, yhteensä 4,6 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Jo puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on monivuotisten metsien energiasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Biovoimaa saadaan myös yksivuotisista vihreistä kasveista, lupaavimmillaan biokaasuna.

Pääosan biovoimaa jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia) on sellun sivutuote ligniini. Biovoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Vahvinta kotimaista, biovoimaa ei ole syytä unohtaa.

VELI POHJONEN

Suomenmaa. Mielipide. 6.8.2021

Metsähakkeen hinnan nousua odotetaan, vientikin orastaa

Vielä 2010-luvulla energiapuun tuotanto ei ollut metsänkasvattajalle kannattavaa. Maailmanmarkkinoiden halpa kivihiili ja EU:n haparoiva ilmasto-ote varmistivat, että emme luopuneetkaan kivihiilestä.

Energiapuun kauppa seuraa talouslaskennan varjohintaa. Se kertoo ylimmän kuutiohinnan, minkä voimala on valmis maksamaan tienvarteen pinotusta pienpuusta. Siitä saatavan energian on oltava hinnaltaan hivenen alle kivihiilen energian.

Energiapuun varjohintaa peilataan puun määrältään merkittävimmän vaihtoehdon eli männyn ensiharvennuspuun tienvarsihintaan (kuitupuun hankintahintaan). Varjohinta on kahden osan summa. Perusosa tulee kivihiilen satamahinnasta maailmalla. Lisäosa tulee hiilidioksidin päästömaksusta.

Alimmillaan energiapuun varjohinta oli vuoden 2016 helmikuussa 17 euroa kiintokuutiolta. Ensiharvennusmännyn hankintahinta oli selvästi korkeampi, 28 euroa.

Tilanne muuttui 2010-luvun lopussa. Varjohinta alkoi nousta. Heinäkuussa 2021 se on 68 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 31 ja päästömaksun 37 euroa.

Männyn ensiharvennuspuun hankintahinta on puolestaan 32 euroa. llmastoystävällisen voimalan kannattaa nyt siirtyä halvempaan biovoimaan kalliimman kivihiilivoiman sijaan.

Energiapuun varjohinta seurasi Pariisin 2015 ilmastokokouksen jälkeistä ajattelua. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä haluttiin lopultakin eroon.

Näkyvimmin nousun puolesta puhui ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti jo joulukuussa 2017 järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisestaan kolminkertaiseksi.

Päästömaksu seurasi Macronin polkua. Heinäkuussa hiilidioksidin tonnihinta oli 53 euroa. Se on noussut jo yli seitsenkertaiseksi, Macronin tavoitteen roimasti ylittäen.

Kehityksellä on seuraamuksensa, sekä Suomen että koko EU:n energiapuun markkinoille. Metsähakkeen hinnan nousua odotetaan.

Pitkään kivihiileen uskoneet voimalat ovat jo korvaamassa kivihiiltä halvemmalla metsähakkeella. Hakepuulle on käyttöä kaikissa Euroopan maissa missä asuntoja on lämmitettävä ainakin osa vuotta.

Hakepuun kansainvälinen kauppa kiihtyy. Rannikkoseudun voimaloihimme tuodaan jo ennätysmäärä ulkomaista metsähaketta.

Hintakehitys ennustaa myös, että suomalaiselle hakkeelle orastaa viennin markkina Keski-Euroopan kivihiilivoimaloiden maihin. Jos haketta kannattaa meille tuoda, kannattaa sitä meiltä myös viedä. Kannattaahan suomalaista koivuklapiakin viedä aina Japaniin asti.

Metsänkasvattajat tykästyvät puuvoiman nousuun. Edessä on hakkeeksi menevän ensiharvennuspuun, oksien, latvusten ja myös viljellyn lyhytkiertopuun kasvava kysyntä.

VELI POHJONEN

Selänne - lehti. Mielipide. 5.8.2021

Päästöpörssin pitkä polku, maali häämöttää

EU käynnisti vuoden 2004 lopussa hiilidioksidin päästöpörssin. Sen piti olla esimerkki koko maailmalle, miten voimme haittaveron tapaan kätevästi torjua ilmastonmuutosta. Päästökaupan piti pehmeästi nostaa fossiilisten polttoaineiden hinta niin korkealle että siirtyminen uusiutuviin, halvempiin vaihtoehtoihin tapahtuu markkinavoimin.

Mallia otettiin lyijyvapaasta bensiinistä. Lyijystäkin pääsimme eroon yksinkertaisella haittaverolla. Niin päästiin eroon myös kivihiilivoimaloiden rikkipäästöistä ja talousmetsiä uhanneista happosateista.

Ennen hiilidioksidin päästökauppaa tutkijapiireissä laskettiin mihin hiilidioksiditonnin pörssihinta mahtaa ensimmäisenä päivänä asettua. Tutkijat arvioivat myös kuinka korkealle pörssihinnan olisi noustava, jotta kivihiilen voimalat siirtyisivät metsähakkeeseen.

Hiilidioksidin lähtöhinnaksi arveltiin viisi euroa tonnilta. Kivihiilen korvaamiseksi laskettiin taso 30–40 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Päästöpörssi avautui kahdeksalla eurolla. Alkuvuosina 2005–2008 hiilidioksidi nousi kolme kertaa 30 euron tasolle, mutta romahti sen jälkeen.

Kauppa ei toiminutkaan pörssin tavoin. Taustalla olivat EU:n myöntämät ilmaiset päästöoikeudet. Jokainen jäsenmaa haki vuosittain niitä itselleen mittavan kiintiön. Ikään kuin hiilidioksidin päästäminen ilmakehään olisi kullekin hakijamaalle oikein ja kohtuullista.

Kuvaava ilmastokamppailun esimerkki on vuosi 2011. Päästökauppaan olimme vaatineet EU:lta ilmaisia oikeuksia 38 miljoonaa tonnia. Hiilidioksidin päästöjemme taso oli kuitenkin vain 35 miljoonaa tonnia.

Emme maksaneet päästöistämme mitään. Ylijääneistä kolmen miljoonan tonnin oikeuksista yhtiöt saivat myydessään pörssituloa 20-25 miljoonaa euroa.

Sekavilla markkinoilla päästöoikeuden hinta ei noussut ilmaston tarvitsemalle tasolle. Se päinvastoin laski, alhaisimmillaan kolmeen euroon vuonna 2013.

EU:n huterasta päästökaupasta huolestui 2017 ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisesta seitsemästä eurosta kolminkertaiseksi. 

Päästömaksu seurasi Macronin polkua. Nyt, maaliskuun puolivälissä hiilidioksidin tonnihinta on 42 euroa. Se on noussut kuusinkertaiseksi.

Päästöpörssiin liittyi jo 15 vuotta sitten paljon odotuksia. Päästöpörssi on käynyt pitkän polun. Nyt maali häämöttää.

Pitkään kivihiileen uskoneet voimalat ovat korvaamassa kivihiiltä halvemmalla metsähakkeella. Sille ja myös hakkeesta puristetuille puupelleteille on käyttöä kaikissa niissä Euroopan maissa, missä asuntoja on lämmitettävä ainakin osa vuotta.

VELI POHJONEN

Selänne-lehti. Mielipide.18.3.2021 

Energiapuu muuttui halvemmaksi kuin hiili – rannikon voimaloihin tuodaan ennätysmäärä ulkomaista haketta

Vielä 2010-luvulla energiapuun kauppa ei ollut metsätilallisille kannattavaa. Maailmanmarkkinoiden halpa kivihiili varmisti, että emme luopuneetkaan siitä. Emme vaihtaneet sitä hivenen kalliimpaan metsähakkeeseen.

Energiapuun kauppa seuraa talouslaskennan varjohintaa. Se kertoo ylimmän kuutiohinnan, minkä voimala voi markkinatalouden lakien mukaan maksaa tienvarteen pinotusta pienpuusta.

Siitä saatavan energian on oltava hinnaltaan alle kivihiilen energian.

Varjohinta on kahden osan summa. Perusosa tulee kivihiilen satamahinnasta maailmalla. Lisäosa tulee hiilidioksidin päästömaksusta.

ALIMMILLAAN energiapuun varjohinta oli vuoden 2016 helmikuussa, eli 17 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus oli 13 ja päästömaksun 4 euroa. Ensiharvennusmännyn hankintahinta oli tuolloin selvästi korkeampi, 28 euroa kiintokuutiolta.

Tilanne muuttui 2010-luvun lopussa. Varjohinta alkoi nousta. Heinäkuussa 2021 se oli jo tasolla 66 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 31 ja päästömaksun 35 euroa.

Hintakehitys ennustaa, että suomalaiselle hakkeelle orastaa viennin markkina .

PIENMETSÄTILALLINEN voi peilata energiapuun varjohintaa merkittävimmän vaihtoehdon eli männyn ensiharvennuspuun tienvarsihintaan (kuitupuun hankintahintaan).

Männyn ensiharvennuspuun hankintahinta oli puolestaan 32 euroa. llmastoystävällisen voimalan kannattaa nyt ostaa halvempaa hakepuuta kalliimman kivihiilen sijaan.

Energiapuun varjohinta seurasi Pariisin 2015 ilmastokokouksen jälkeistä ajattelua. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä haluttiin lopultakin eroon.

NÄKYVIMMIN nousun puolesta on puhunut ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti 2017 järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisestaan kolminkertaiseksi.

Päästömaksu seurasi Macronin polkua. Heinäkuussa 2021 hiilidioksidin tonnihinta oli 51 euroa. Se on noussut jo seitsenkertaiseksi, Macronin tavoitteen ylittäen.

PITKÄÄN KIVIHIILELLÄ pyörineet voimalat ovat nyt korvaamassa kivihiiltä halvemmalla metsähakkeella. Hakepuulle sekä puupelletille on käyttöä kaikissa niissä Euroopan maissa, missä asuntoja on lämmitettävä ainakin osa vuotta.

Joko metsäenergian markkinoillemme on koittamassa uusi aika? Ainakin hakepuun kansainvälinen kauppa on kiihtynyt. Rannikkoseudun voimaloihimme tuodaan jo ennätysmäärä ulkomaista energiahaketta.

HINTAKEHITYS ennustaa myös, että suomalaiselle hakkeelle orastaa viennin markkina Keski-Euroopan kivihiilivoimaloiden maihin.

Jos haketta kannattaa meille tuoda, kannattaa sitä meiltä myös viedä. Kannattaahan suomalaista koivuklapiakin viedä aina Japaniin asti.

Metsätilalliset seuraavat energiapuun hinnan kehitystä. Jostain syystä kotimaista nousua ei kuitenkaan ole tapahtunut, kiihtyneestä ilmastokamppailusta huolimatta.

Energiapuu odottaa edelleen talouslaskennan mukaista kysynnän aikaa.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Lukijalta. 1.8.2021.