Tuhka oli tärkeä ennenkin

Uuden biotalouden keskeinen osanen on kiertotalous. Alkuaineet, esimerkiksi typpi ja fosfori on määrä kierrättää jokapäiväisessä taloudessamme eikä kerryttää haitallisiksi jäämiksi. Kyseessä on maaseudullamme jo pitkään edennyt kehityskulku, karjanlannan kierrätys.

Kiertotalouden vanhin iskulause ”viekää tuhkatkin pesästä” tulee 1600-luvun isäntämaamme Ruotsin keräämästä salpietariverosta. Veron taustalla oli Ruotsin jatkuva sodankäynti Euroopassa. Kruununvoudeilla oli ehtymätön tarve hankkia ruutitehtaille raaka-ainetta.

Ruudin tekemiseen tarvittiin maatiloja. Niiden oli luovutettava vuosiverona navetan alla muhinutta, salpietarimullaksi kutsuttua typpipitoista kompostia. Verovoudille piti lisäksi luovuttaa tuoreempaa lampaan lantaa, halkoja, olkia – ja tuhkaa. Näitä kaikkia sopivasti sekoittamalla ja tuotetta hieman jalostamalla syntyi ensimmäisen sukupolven ruutia. Sitä Ruotsin sotavoimat hamusivat.

Suomen varhaiselle maataloudelle tuhkalla oli muutakin merkitystä kuin veronmaksu Ruotsiin. Karjatalous tarvitsi puun tuhkaa. Haapavetinen professori Olavi Huikari osoitti, että Suomen asuttaminen rannikoilta sisämaahan päin ei olisi ollut mahdollinen ilman tuhkaa ja siinä kiertäviä ravinteita.

Tuhka oli peräisin luonnonmetsistämme. Entisaikaan luonnonmetsiä paloi joka kesä kairojen metsäpaloissa. Seuraavan kevättulvan myötä puun tuhkaa ajelehti kairoista jokivarsiin. Tulvavesien tuhka – mitä nykyään ravinnepäästöksi kutsuttaisiin – lannoitti rantaniityt, ja ne alkoivat kasvaa.

Vain tuhkalietettä saaneet jokivarret kasvoivat niin paljon heinää, että kunkin pientilallisen oli mahdollinen elättää talven yli nautansa, lampaansa ja lopulta perheensä. Suomen runsaampi asutus levisi sisämaahan tulvatuhkan lannoittamia jokivarsia myöten, Kemijoki mukaan lukien. Jokien välisissä kairoissa ei kasvanut riittävästi heinää. Siellä suhteellisesti hyvin harva asutus saattoi perustua porotalouteen, porojen talvella syömään jäkälään ja luppoon.

Tänään tuhka on biotalouden ihanteellinen lannoite. Se sisältää ravinteita juuri siinä suhteessa kuin edellisen kasvukierron puut ovat ne maasta runkoihinsa ottaneet.

Eniten puun tuhkassa on kalkkia. Kun happaman suoperäisen maan tuhkalannoittaa, erillistä kalkitusta ei enää tarvita.

Arvokkain tuhkan ravinne on fosfori. Kaupallisiin lannoitteisiin verrattuna tuhkan fosfori on ystävällisempi ympäristölle. Tuhkan fosfori on hitaammin liukeneva kuin Y-lannoksen fosfori, mutta se on riittävän nopea puille. Tuhkan fosfori ei myöskään valu vesiin samalla vauhdilla kuin apulannan fosfori.

Tuhkasta puuttuu ainoastaan yksi merkittävä ravinne, typpi. Se menee haketta poltettaessa savussa taivaalle. Typen talteenotto savukaasuista on kiertotalouden 2020-luvun haasteita.

Parhaiten tuhka sopii karuille suomaille viljellyille lyhytkiertopuille. Tämä tutkimuslöytö oli Kannuksen 2017 lopetetun energiametsäkoeaseman tärkeimpiä saavutuksia, aseman 38-vuotisen elinkaaren aikana.

Tuhkan merkitys kasvaa 2020-luvun kiertotalouden myötä. Tuhkalannoituksella biotalouden tarvitsema lisäpuu ryöhähtää kasvuun. Se kehitys mikä alkoi 1600-luvun maatilojen rantaniityillä, voi jatkua 2000-luvun metsätilojen kierrätyslannoituksena. Tuhkat kannattaa viedä jatkossakin pesästä.

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 7.8.2019.