Helsingin yliopistolla on koillisen Suomen tutkimusasema Värriön luonnonpuistossa, Sallassa. Itäkairassa sijaitsevalla tutkimusasemalla on ollut maine suurpetojen tutkimuksen tyyssijana ja niiden peräänantamattomana puolustajana aina siitä lähtien, 1967 kun professori, sittemmin kansanedustaja Erkki Pulliainen perusti aseman.
Mikä olikaan tutkiessa, kun tukikohdan portailla saattoi kuunnella talviöisin suden ulvontaa, viimeisen ahman ammattipyytäjän Asseri Turpeisen talvikammi oli läheisessä Pulkkatunturissa, ja metsistä löytyi vielä pyyntikuntoisia karhunloukkuja.
Värriötä ympäröivä itäkaira on Suomen erähistoriassa ja -kirjallisuudessa tarunomainen suurpetojen maa. Miten sudet, ahmat, ilvekset ja karhut jaksavat Värriön luonnonpuistossa 2000-luvulla, neljäkymmentä vuotta tutkimusaseman perustamisen jälkeen?
Pitkäaikaisin tieto suurpetojen liikkeistä saadaan Värriön luonnonpuistossa sijaitsevalta lumilinjalta. Heti ensimmäisenä tutkimustalvena 1967-1968 Värriötunturin laen ja Ylinuorttijoen laakson väliin merkattiin pysyvä, kuusi kilometriä pitkä selkälinja, joka kulkee vaihtelevien Itäkairan lakimaiden, vanhojen metsien, soiden ja puronotkojen läpi.
Hiihdämme linjan lumikelien aikaan joka keskiviikko. Jokainen lumilinjan ylittänyt jälki tunnistetaan. Muistikirjaan merkataan myös eläimen kulkusuunta. Jälkipankkia on näin kerätty neljäkymmentä vuotta.
Susi on ylittänyt Värriön historian aikana hiihtolinjan yhdeksän kertaa. Ylityksistä kahdeksan on 1970 – luvulta. Viimeisin havainto on jouluviikolla 2005 linjan ylittänyt isokokoinen susi.
Ahma on ylittänyt hiihtolinjan 28 kertaa. Pääosa (20) havainnoista on 1960- ja 1970-luvuilta. Sitten seurasi kahdentoista vuoden jakso, vuodesta 1980, jolloin ahmasta ei saatu jälkeäkään. Loput kahdeksan ylitystä ovat vuoden 1992 jälkeen, viimeisin keväältä 2002.
Ilves on ylittänyt hiihtolinjan kahdeksan kertaa. Viimeisin havainto on vanha, maaliskuulta 1983.
Karhusta saadaan vähän lumijälkiä, vain syksyn ensilumilta tai toukokuun soselumilta. Ylityksiä on kaikkiaan kahdeksan, joista viimeisin keväältä 2004.
Etenkin talvipetojen (susi, ahma ja ilves) määrät ovat Värriössä vääjäämättömästi laskeneet. Miksi esimerkiksi sudet ovat luonnonpuistosta lähes hävinneet?
On vain osaselitys, että suurpetoja metsästetään Suomen puolella. Miksi petoja ei enää tule itärajan takaa niin kuin takavuosina?
Heti Nuorttitunturilta itään alkavat rajantakaiset asumattomat metsäalueet, eikä kaukana ole Venäjän puoleinen Lapin luonnonpuistokaan. Siellä pitäisi olla läntisen Euroopan viimeiset suurpetojen lisääntymisalueet, josta nuoria eläimiä luulisi pyrkivän joka vuosi Suomen puolelle.
Näin oli vielä parikymmentä vuotta sitten. Petoeläinten liikkuminen alkoi vaikeutua, kun olot muuten vapautuivat Venäjän puolella. Vapauden mukana suurpetojen kotimetsään tuli lieveilmiöitä, muun muassa moottorikelkkoja ja salametsästystä.
Lapin luonnonpuiston venäläistutkijoiden mukaan ainut suurpetojen turva-alue on enää luonnonpuisto itse. Se ei ulotu Suomen rajaan saakka. Väliin jää suurpedoille turvaton, noin viidenkymmenen kilometrin levyinen vyöhyke. Suurpedot eivät juokse siellä enää niin kuin ennen. Muutos näkyy myös Suomen puolella, Värriön luonnonpuiston petohavainnoissa 1967-2007.
Värriön suurpedot jaksavat 2000-luvulla kehnosti. Ne voivat itse asiassa niin kehnosti, että ne eivät enää pesi puistossa ollenkaan, eivätkä näyttäydy juuri muutenkaan.
Kuuluisivatko suurpedot kuitenkin Värriön luonnonpuistoon? Ehkä ne kuuluisivat, esimerkiksi samassa määrin kuin ahmanpyytäjä Asseri Turpeisen aikoihin 1960-luvulla. Tai ehkä ne kuuluisivat itäkairaan samassa määrin kuin petoja asustaa etelämpänäkin, poronhoitoalueen eteläosassa.
Veli Pohjonen
Ylä-Kainuu. Artikkeli. 18.3.2007.
No comments:
Post a Comment