Nyt kun metsäteollisuus suunnittelee uusia biotuotteen tehtaita Äänekoskelle, Kuopioon ja aina Kemijärveä myöten, puun riittävyys on alkanut huolettaa. Teollisuuden nykyhuoli puusta on syvä, mutta se ei ole uusi.
 |
| Salix Gudrun pajuviljelmä Juku- turpeen mailla Alavieskassa |
1960-luvulla metsätehtaiden muutosta kemiallisen sellun keitosta puun mekaaniseen kuumahiertämiseen ja edelleen paperiin, perusteltiin raaka-aineen pulalla. Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. Tehdään siis vähästä puusta enemmän paperia hiertämällä, sanottiin.
Ennen muutosta energiaa kuluttaviin, yksioikoisiin kuumahierretehtaisiin metsäteollisuudessamme oli jo biotalouden esiaste. Tehtailla oli monilajinen tuotepaletti. Esimerkiksi sulfiittisellun ohessa saatiin etanolia. Se tunnettiin kansan keskuudessa tikkuviinana ja Alkon tiskillä Karhu-viinana. Nyt tuotetta sanottaisiin bioetanoliksi.
Puuvajeen pelko kasvoi 1970-luvun alussa niin, että Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahasto (Sitra) rahoitti viisivuotisen lyhytkiertopuun kasvatus- ja käyttöprojektin. Viljelykokeita perustettiin eri puolille maatamme, niistä pohjoisin Perä-Pohjolan koeasemalle, Rovaniemen Apukkaan vuonna 1973.
Pisimmälle Sitran kokeista näki MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsänkasvattaja. Hän ehdotti 1977, että maa- ja metsätaloustuottajat reivaisivat suuntaa ja alkaisivat viljellä sopivilla pelloillaan puuta biomassaksi.
Lisämaata oli tulossa turvetuotannolta. Limingan Hirvineva oli ensimmäisiä vapautuvia suopohjia. Sinnekin suunniteltiin ensimmäistä metsäviljelmien koetta jo 1977.
Sellun menekki maailmalla heikkeni 1970-luvun öljykriisien myötä. Huoli puun riittävyydestä selluksi poistui, mutta tilalle tuli huoli energiasta. Metsäviljelmiä tarjottiin energiametsiksi. Metsäviljelmien jatkotutkimusta ohjaamaan perustettiin 1978 energiametsätoimikunta, jonka johtoon tuli Luonnonvarakeskuksen (entisen Metsäntutkimuslaitoksen) professori Olavi Huikari. Toimikunnan merkittävin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu Energiametsäkoeasema.
Sitten energiametsätoimikunnan aikojen metsäviljelmiä on tutkittu maassamme hajanaisesti, ilman selvää tavoitetta. Viimeisen suopohjalla lyhyen kierron puulajeja (rauduskoivu, hieskoivu, harmaaleppä ja Salix-pajut) vertailevan kokeen viljeli Haapaveden Piipsannevalle Kannuksen tohtori Jyrki Hytönen vuonna 1986.
Nykyinen puuvarojen riittää – eipäs riitä väittely muistuttaa aikaisempien vuosikymmenten metsäkohuja. Tutkimuksella on ollut tapana vastata kohuihin kehittämällä uutta metsänviljelyä. Niin soisi tapahtuvan nytkin.
Tilanne on kuitenkin päinvastainen. Metsäntutkimuslaitos eli Metla sulautettiin vuoden 2015 alussa valtakunnalliseen Luonnonvarakeskukseen. Alueellisia koeasemia uhkaa lakkautus.
Metla tunnettiin alun perin nimellä Metsätieteellinen koelaitos. Se pohjautui alueellisten koeasemien verkkoon. Niiden yhteinen tavoite oli selvittää koeviljelyllä miten metsänkasvattajat voivat tuottaa lisää puuta teollisuudelle. Tavoite on edelleen tarpeen.
Metsäteollisuus tarvitsee tuekseen 2010-luvun metsäviljelmiä. Vaikka puuta kasvaa mittausten mukaan nyt maassamme enemmän kuin ainakaan sataan vuoteen, sitä on viljeltävä lisää. Yhä suurempi osa entisistä metsän kasvatustiloista on muuttunut nykyisiksi metsän omistustiloiksi, joille säännöllinen puun myynti ei ole enää välttämätön. Lisäpuuta tarvitaan myös, koska vanhojen metsien suojelun tarve vähentää luontaisesti syntyneiden metsien hakkuita.
Nopeasti kasvavalla metsäviljelmien lisäpuulla voisimme karistaa riittävyyden ongelman, mikä uusia biotuotetehtaita huolettaa.
VELI POHJONEN
Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 22.3.2015.
No comments:
Post a Comment