Maatilat voisivat tuottaa taas uusiutuvaa energiaa

    EU:n tukimaatalouden opin mukaisesti pellot tuottavat pääosin ruokaa ja rehua. Silloin voi kuitata normaalia hehtaaritukea. Tukimaatalous voi pienemmässä mitassa maksaa valituille pelloille myös ympäristötukea tai luonnonhaittakorvausta, vaikka ne pellot eivät varsinaisesti tuota mitään satoa.

    Energiaa pelloilta ei kuulu EU:n varsinaisen tukimaatalouden oppiin. Toki pieniä poikkeuksia käytännössä on, vaihtelua maittain.

    Maatilojen pellot ovat tuottaneet energiaa melkoisesti ennenkin. Sata vuotta sitten, tuotantotalouden kaudella, kulkemisemme pohjasi uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi siirtyä kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevoskärryillä. Maatiloilla hevonen teki traktorin työt.

    Energiansa hevoset saivat peltojen heinästä ja kaurasta. 1900-luvun alussa maatalouden peltoalastamme lasketaan tarvitun 30 prosenttia hevosten rehuenergialle.

    Avara maatalousajattelu oli mahdollinen vielä ennen EU-aikaa, kun kehitimme peltojen energiaviljelyä. 1990-luvun merkittävimpiä hankkeita oli Energiatila-ohjelma. Vuonna 1992 mukaan lähti 35 maatilaa, pääosin Salpausselän eteläpuoliselta ilmastovyöhykkeeltä. Kokemus perustui Fortumin yli kymmenvuotiseen (1983-1993) esihankkeeseen, Kopparnäsin tilalla Inkoossa.

    Energiatila -hankkeen pidemmän jakson tavoite oli tuottaa viljeltyä peltohaketta lämmön ja sähkön voimaloille. Soveltamalla maatilojen traktorikalustoa ja kehittämällä uuden sukupolven hakepuimureita pelloilta haluttiin halvempaa haketta. Arviolta kalliimpi vaihtoehto oli hakkeen keräily talousmetsistä.

    Yli kymmenvuotiseksi kaavailtu Energiatila -hanke koki heti alkuvaiheessaan yllättävän lopun. Ensimmäistä vaihetta ei analysoitu, eikä toisesta vaiheesta voinut edes puhua. Taustalla oli liittymisemme Euroopan unioniin 1995. Viljelijät tyrmistyivät, kun EU:n silloisten tiukkojen tukisäännösten mukaisesti energiaviljelystä ei voinutkaan maksaa hehtaaritukea, muiden peltokasvien tapaan.

    EU:n tukilinjauksen merkitystä kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

    Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnänviljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

    Jos Energiatilan viljelijä olisi tuottanut peltohaketta, sitä olisi tullut Fortumin koetulosten mukaan myyntiin keskimäärin 28,3 kiintokuutiota vuodessa hehtaarille. Metsähakkeen vuoden 2019 keskihinta oli 22,8 euroa kuutiometriltä. Näin myyntitulo olisi ollut 645 euroa vuodessa hehtaarilta. Jos siihen olisi saanut lisäksi maatalouden hehtaarituen, kokonaistulo olisi noussut 1430 euroon, miltei samalle tasolle kuin vehnän viljelyssä.

    Vuosituen kanssa veivaaminen pysäytti energiaviljelyn EU-kaudellamme. EU:n tukitaloudella oli maatalouden innovaatioita hidastava vaikutus. 

    Maatilojen ilmastoahdinko, lihansyönnin ja suopellon viljelyn kohuineen, alkaa 2020-luvulla olla sitä luokkaa, että uusia vaihtoehtoja tarvitaan. Maatilat voisivat ruveta tuottamaan taas uusiutuvaa energiaa, EU:n tukimaatalouden osana.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 16.3.2020.

Enemmän suomalaista sähköä

    Metsätaloudessa suuret muutokset tapahtuvat yhden sukupolven tai puolen vuosisadan ajanjaksolla. Tänään muutoksista puhuttavin on siirtymä paperiteollisuuden ja selluteollisuuden välillä. Olemme siirtymässä sanoma- ja aikakauslehtipaperin kaudesta lujan sellun kauteen.

    Metsäteollisuus siirsi painopistettään edellisen kerran 1960-luvulla. Muutoksen taustalla oli huoli raakapuun riittävyydestä. Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. Tehdään vähästä puusta enemmän paperia hiertämällä, opetettiin.

    Teollisuus siirtyi hienopaperin valmistuksen kehitetyn sellun keitosta kuitupuun mekaaniseen kuumahiertämiseen, ja siitä edelleen aikakauslehtien tyyppiseen paperiin. Muutosta ryyditti markkinoiden ennuste ennen tietokoneaikaa. Painettujen sanomalehtien, aikakauslehtien ja ylipäänsä paperin kysynnälle ei tuntunut olevan maailmalla kattoa.

    Kuumahiertäminen säästää puuta mutta se syö energiaa, sähkönä. Niinpä metsäteollisuus huolestui sähköstä. Sen riittävyys hierrepaperin tehtaille oli perimmäisiä syitä, kun maahamme ajettiin 1990-luvun alussa viidettä ydinvoimalaa (Olkiluoto kolmosta). Eduskunta silloin (1992) vielä kaatoi lisäydinvoiman.

    Joensuun yliopistossa kehitettiin lisäydinvoimalle vaihtoehto, energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Tavoite oli lisätä kotimaista energiaa ja samalla käyttää metsistämme korjattava puu entistä tarkemmin.

    Ohjelman ytimessä olivat puunjalostus ja puuvoima, mitkä perustuivat energiaomavaraisen sellun tuotantoon. Puuvoima on suomalaista, uusiutuvaa energiaa. Se on lähtöisin auringosta ja kasvatusmetsistä.

    Ohjelman numeerinen tavoite oli nostaa selluloosan tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2018 olimme tasolla 8,2 miljoonaa tonnia.

    Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen opetti 1990-luvun alussa Joensuun metsäylioppilaille, että uudella tekniikalla metsäteollisuus voi siirtyä sähköllään alituotannosta ylituotantoon. Se voi päästä aina 175 prosentin omavaraisuuteen. Ylijäämä on myyntisähköä valtakunnan verkkoon.

    Metsä Groupin vuonna 2017 valmistunut Äänekosken uuden sukupolven sellutehdas ylitti Keijo Koivusen laskelman. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Samaa myyntisähkön tasoa tavoittelevat seuraavat, 2020-luvun sellutehtaamme.

    Suotuisaa energiatulosta siivitti metsäteollisuuden iso muutos. Tietokoneaika ja digimedia pudottivat painopaperin kysynnän kaikkialla maailmassa. Meillä se näkyy jo parikymmentä vuotta jatkuneena paperin viennin laskuna ja paperitehtaiden asteittaisena sulkemisena.

    Energiatavoitteisen puunjalostusohjelman jatkamiselle on 2020-luvulla edelleen tarve, ilmastotarve. Maailmalla kysytyn lujan sellun ja pakkauskartongin lisäksi saamme ilmastoystävällistä puuvoimaa. Suomalaista puusähköä tulee tuottamaan seuraava sellutehtaiden kirjo: uudet tehtaat Kemissä, Kemijärvellä, Paltamossa ja Kuopiossa.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 3.11.2019

Kohennetun metsänhoidon tielle takaisin

    Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puuta. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä uusien sellutehtaiden puun tarve tai ilmastokamppailun kaipaamat hiilen nieluvarastot.

    Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan metsävaramme putosivat 1370 miljoonaan kuutioon vuonna 1936. 

    Haapavetinen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että metsien heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiimme hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Perämeren maankohoamisen alueelta, rannikolta syvälle sisämaahan.

    Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa.

    Jo yli 100 vuotta kestänyt Valtakunnan Metsien Inventointi (VMI) kertoo että metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998. Olimme kohennetun metsänhoidon kaudella.

    Vuonna 2020 pääsimme jo yli 2500 miljoonan kuution. Metsien vuosikasvun tutkimus kuitenkin näyttää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastuvaa on tapahtunut metsissämme.

    Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan, luokkaa 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2020 tasolla lukema on 104 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Lukemat ja kehitys ovat mielenkiintoisia, etenkin kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tavoitteeseen: "Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa." (viite 1)

    Jotta tähän pääsemme, tarvitsemme taas kohennettua metsänhoitoa. Se tarkoittaa etenkin ojitettujen metsien kunnostusojitusta.

    Kohennettu viljelymetsien hoito korostaa myös taimikonhoitoa. Meillä on edelleen taimikonhoidon rästejä luokkaa 620 000 hehtaaria (viite 2). Rästien poistaminen lisäisi osaltaan metsiemme kiintokuutioiden vuosikasvua.

    Yksi tulevaisuuden mahdollisuus on hoitaa viljelymetsän maaperää istutuksen yhteydessä biohiilellä niin, että samalla kun havupuuston maaperän ravinteet ja mikrobisto kohenee, myös maaperän hiilivarasto kasvaa. 

    Perinteinen pitkän kierron havupuun metsätalous tarvitsee rinnalleen myös lyhytkiertoisten lehtipuiden viljelyä. Ruotsissa on kokeiltu hyvin tuloksin poppelin, hybridihaavan ja pajun kasvatusta. Uusimpien tietojen mukaan ne ovat kasvaneet lähes kaksi kertaa kuusta nopeammin (viite 3)

    Kuluneet 100 vuotta opettivat meille hyvän metsänhoidon merkityksen metsien puustossa ja sen kasvussa. Nyt puustomme kaipaa uusia toimia myös ilmastokamppailun myötä.

    Kohennetun metsänhoidon tiellä kannattaisi jatkaa myös seuraavat 100 vuotta. Sitä odottavat niin metsäteollisuus kuin nyt velkaantumalla hiipuva kansataloutemme.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 

viite 1:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/03/31/juha-sipilalla-on-metsassa-oma-muistelupuu-jonka-rungolla-puhutaan-ilot-ja

viite 2:

https://www.metsakeskus.fi/fi/ajankohtaista/taimikonhoitorastit-ovat-vahentyneet-merkittavasti

viite 3: 

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/metsa/6c8f8d75-14bd-4af0-8e04-213ca41c8b3f

Paluu pystykarsintaan olisi suositeltavaa

    Kasvatusmetsien pystykarsinta tavoitteli taannoin oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myytiin sahalle. Kyseessä oli pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun saattoi myydä tukiksi seuraava sukupolvi, parinkymmenen tai ehkä vasta 50 vuoden päästä.

    Metsälöitämme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan viime vuosisadan loppupuolella, etenkin 1970- ja 1980-lukujen tehokkaalla metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat maksamaan kortiston perusteella tukkipuusta korotettua hintaa.

    1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen. Karsimattomat männiköt pistävät silmään eri puolilla Suomea kun risteilee maaseutumaanteillä. 

    Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä, ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut kymmeniä vuosia sitten.

    Perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna. Kun metsässään pistäytyy kävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa.

    Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomisen mieltä.

    Kuntoilijan on muistettava pystykarsinnan kolme perussääntöä. Sahanterässä pitää olla kiinteä alaveitsi. Kun tuoretta oksaa sahaa yläpuolelta katkeamispisteeseen, oksaa on ennen katkeamista napautettava alaveitsellä niin että puun kuori ei oksan pudotessa repeä alasuuntaan.

    Toiseksi, syyssumujen kostealla kaudella puita ei tule tautivaaran vuoksi karsia. Se tarkoittaa aikaa noin syyskuun alusta marraskuun loppuun.

    Kolmanneksi, nuoren puun hyvän kasvun vuoksi elävää latvusta on jätettävä vähintään puolet rungon koko pituudesta.

    Kuntoilukarsinnassa voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

    Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös runsaaseen marjasatoon pyrkivät mustikka ja puolukka.

    Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta miellyttää myös korvaa. Kuulet karsiessa koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden. 

    Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi etu, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee.

    Pystykarsinnasta voisi kehittyä Suomeen yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta. Paluu pystykarsintaan kannattaisi palauttaa metsätiloille paitsi tukin laadun ja kuntourheilun kannalta, myös palometsänhoidon tarpeesta.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 6.8.2024

Turvetalous noudatti Gro Harlem Brundtlandin oppia

    Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

    Olemme nyt luopumassa polttoturpeesta. Myös sitä tulisi tarkastella Brundtlandin opin tavoittein.

    Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme. 

    Kun suon pintakasvi kasvaa normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1020 kuivakiloa vuodessa.

    Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. Vuoden 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 510 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

    Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuonna 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli koko Suomesta 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaaria kohti se oli 240 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

    Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen kerrytämme tänään turvetta soille hieman yli kaksi kertaa turpeen polttoa enemmän.

    Turpeen noston päätyttyä jättösuot voi muuntaa hiilen nieluvarastoiksi. Nopeimmin se tapahtuu lyhyen kierron lehtipuilla.

    Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Hienojuurista kertyy vähintään saman verran maanalaista kariketta. Karikkeet muuntuvat lopulta ilmastohiileksi.

     Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Suomen turvetalous seurasi luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta saatoimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

    Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutui.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 22.7.2020

Kiertotalouden kehitys junnaa

    Kiertotalouden opin kehitimme 1900-luvun lopulla. Oppi on energian virtaa, uusiutuvia luonnonvaroja, niiden jalostusta ja aineiden kiertoa.

    Ympäristöongelmien ratkaisuna ei olekaan teollisuudesta luopuminen, vaan ekoteollisuus, joka perustuu suljettuihin kiertoihin. Kiertotalous tekee jätteestäkin myyntitavaraa.

    Onnistuneen kiertotalouden esimerkki 1990-luvulla oli uuden sukupolven sahateollisuus, Kuhmon malli. Se yhdisti sahapuun, sähkön ja kaukolämmön sekä kierrätti sahan jätteet. Sahalle sisään virtaa raaka-ainetta tukkipuuna. Sahalta ulos virtaa lankkua ja lautaa kotimaan rakennukseen ja ulkomaan vientiin. Sahauksesta jää yli kuorta, purua ja losoa. Losot haketetaan. Hake myydään sellutehtaalle.

    Kuori ja puru poltetaan sahan voimalassa. Ylimääräinen sähkö myydään sähköverkkoon ja lämpö kaukolämpöverkkoon.

    Voimantuotannon jälkeen on enää jäljellä tuhka. Kiertotaloudelle sekin on tuote. Tuhka rakeistetaan ja levitetään lannoitteena tukkipuuta kasvaviin metsiin.

    Sahateollisuuteen verrattuna selluteollisuus ajautui kiertotalouden kriisiin. Kiertotaloushan haluaa kierrättää kaikkia alkuaineita, myös vetyä ja happea, vetenä. Mikään uusista sellutehtaan hankkeistamme ei tavoittele tätä. Kaikki hankkeet hakevat jätevedelleen päästölupia järveen tai mereen.

    Viimeisin esimerkki on Kuopioon jo vuosikausia suunniteltu maailman suurin, Finnpulp-sellutehdas. Vuoden 2019 lopussa se kaatui Kallaveteen laskettavan jäteveden haittoihin.

    2010-luvulla kiertotalouden haasteista keskeisiä olivat jätevesien mukanaan järviin ja jokiin kuljettamat ainekset. Niihin kuuluu sinänsä hyötyaineita (typpi ja fosfori), haitta-aineita (sulfaatit), myrkyllisiä raskasmetalleja (kadmium) ja hieman uudempia jätevesien lääkejäämiä.

    Viime vuosikymmenellä emme vielä oppineet sulkemaan näiden ainesten kiertoja. Emme oppineet muuntamaan vesikierron haittoja hyödyiksi. Esimerkkejä ovat selluteollisuuden lisäksi jäteveden niin sanotut puhdistamot ja vaikkapa Talvivaaran kaivos.

    2020-luvulla kiertotalouden riippakiveksi on nousemassa ydinvoima. Sen tuottamia radioaktiivisia jätteitä emme osaa maapallolla kierrättää alkuunkaan. Ihmiselle vaarallinen säteilyjäte on muurattava allemme peruskallioon 200 000 vuodeksi.

    Viimeksi ydinvoiman riippakivi tuli esille Euroopan unionissa vuoden 2019 lopussa. Parlamentaarikot joutuivat energiatalouden keskusteluissaan pohtimaan, voiko ydinvoiman nimetä ekoleimalla. Vain ekoleimattu energian tuotanto saa omaa EU-tukeaan.

    Enemmistö parlamentaarikkoja päätyi kuitenkin kantaan, että radioaktiivisen kierrätysongelmansa vuoksi ydinvoimaa ei käytännössä voi luokitella kestävän ekologiseksi tukikohteeksi.

    Kiertotalouden kannalta ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Ydinjäte kuuluisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon. 

    Kiertotalouden kehitys junnaa. Sen juurille olisi syytä palata, niin tieteen teoriassa kuin arkipäivän käytännössä. Finnpulp-sellutehtaan kaatuminen on siihen puhuttelevin kannuste.

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus. 20.7.2020

Biohiili voisi rauhoittaa ilmastokamppailua

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunut fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus jatkaa hillitöntä nousuaan.

    Ilmastokamppailuun on haettava uutta suuntaa. Sellaista odotetaan maaperän hoidosta, pelto- ja metsämailla.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän humuksessa on kokonaismäärältään vielä kaksi kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin ilmakehässä.

    Kätevimmin humuksen hiilivarastoa voi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi. Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kuin kivihiili.

    Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin alueen intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Biohiili on luontevin valmistaa pienpuun hakkeesta tai hakkuutähteestä. Tänään pääosa Suomen biohiilestä taitaa tulla kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä.

    Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla. Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Näin tapahtuu jo kaupunkien puistopuille. Biohiilen lisäyksellä puun taimille voisi kompensoida myös hiilidioksidin päästöjä, jotka lasketaan metsätaloutemme nykyiseksi ilmastohaitaksi.

    Pelto- ja metsämaidemme, kuten myös kaupunkipuistojen humuksen hoitoa tulisi pikaisesti kehittää ilmastopäästöjen kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten eli maaperään.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa ilmastokamppailun paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilen sovellukset tulisi ottaa pikaisesti käyttöön. Biohiili voisi rauhoittaa ilmastokamppailuamme.

Veli Pohjonen

Pogostan Sanomat. Mielipide. 23.6.2025

Il­mas­to­kamp­pai­lum­me hakee uutta suuntaa – voisiko bio­hii­les­tä ke­hit­tää uuden ajan il­mas­to­ta­lou­den sammon?

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus nousee hellittämättä. Samalla maapallon keskilämpötila nousee.

    Ilmastokamppailumme hakee uutta suuntaa. Sellaista odotetaan maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta, niin pelto- kuin metsämailla.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän humuksessa on kokonaismäärältään vielä kaksi kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin ilmakehässä.

Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi. Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin.

    Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin alueen intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Nykypäivän biohiili on luontevinta valmistaa pienpuun hakkeesta. Lisää raaka-ainetta saa metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä, tyypillisesti viljelypajusta. Nopeimmin biohiiltä voi tehdä yksivuotisena viljellystä kuituhampusta. Sen kuivasadosta 60 prosenttia on hiiltämiseen sopivaa ydinpäistärettä.

    Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä.

Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä esimerkiksi kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla. Väkevöityä biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, esimerkiksi puun taimien istutuksen yhteydessä. Näin tapahtuu jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa.

    Ilmastokamppailuun kannattaisi ottaa uusi suunta. Ilmakehään karannut hiili (hiilidioksidi) tulisi palauttaa takaisin hiilen kehtoon, maaperään.

    Pelto- ja metsämaidemme kuten myös kaupunkipuistojen humuksen hoitoa tulisi pikaisesti kehittää ilmastopäästöjen kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Biohiili on noussut tänään uuteen rooliin – ilmastorooliin. Voisiko biohiilestä kehittää uuden ajan ilmastotalouden sammon? Voisiko huomisen ilmasto-Suomesta kehittää biohiilellä esimerkillisen uuden mustan mullan maan – Finland Terra Preta.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa ilmastokamppailun paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilen sovellukset tulisi ottaa käyttöön pikaisesti sekä maa- että metsätaloudessa. Biohiilen ilmastotarve kasvaa vääjäämättä.

Veli Pohjonen

Kaleva. Mielipide. 20.05.2025

Eiköhän kehitetä puuvoimaa edelleen

    Uusiutuvan energian perusvoimaksi mielletään tämän päivän ilmastokamppailussa usein kolmikko tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että tämä kolmikko ei tuota perusvoimaa, riittävästi prosenteissa.

    Perusvoimaksi voimme laskea ne energian lajit, joista saamme vuosittain tasaisen riittävästi, esimerkiksi vähintään 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

    Metsät ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti metsäenergian 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

    Öljyvoima nousi aina 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia painui syvimmillään alle 15 prosentin vuonna 1977.

    Perusvoiman osasten muutos käynnistyi vuoden 1973 jälkeisestä Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti päättäjiämme. Mistä saamme talvella lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

    Kansanedustajat antoivat toimeksiannon Valtion polttoainekeskukselle (Vapolle): kehittäkää turvevoima uudelleen. Tänään toimeksianto on päinvastainen: luopukaa polttoturpeesta. 

    Metsäenergialle nimitettiin 1978 haapavetisen professori Olavi Huikarin vetämä energiametsätoimikunta. Sen tehtäväksi tuli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

    Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

    Puuvoima lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme silloin molemmista 24 prosenttia. Sittemmin puuvoima on vahvistanut johtoasemaansa.

    Tilastokeskuksen tuoreimman tilaston mukaan vuoden 2024 kolmella alkuneljänneksellä saimme puusta 28,3 prosenttia. Öljyllä lukema oli 18,7. Ydinvoimaa oli 25,7 prosenttia.

    Turvevoima kävi parhaimmillaan 7,0 prosentissa vuonna 2007. Sittemmin turpeen käyttö on hiipunut. Vuoden 2024 kolmella alkuneljänneksellä saimme siitä enää 1,4 prosenttia.     

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saimme siitä 4,7 prosenttia koko energiastamme. Aurinkosähkö on alle prosentin sarjassa. Maalämpöä ei edes tilastoida tällä nimellä. Kyseessähän on vain tehokas muunnos sähkön käytössä.

    Tuulivoiman kanssa hivenen samaa tahtia on noussut tuontisähkö. Sen osuus oli 1,4 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

    Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla. Ja onhan ydinvoimalan kallis uraanikin ostettava ulkomailta.

    Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima ei ole vielä perusvoimaa.

    Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme perusvoimasta on selvä. Metsistä saamme aidointa ja vahvinta, uusiutuvaa kotimaista energiaamme. Jo yli neljännesvuosisadan kasvuaan jatkanutta puhdasta puuvoimaa on tarpeen edelleen kehittää.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 9.4.2025

Hiili takaisin kehtoonsa

    Alati kiihtyvän kasvihuoneilmiön torjunta tarvitsee uusia innovaatioita. Nyt sellaista odotamme maailmanlaajuisesta maaperän, erityisesti peltomaaperän hoidosta.

    Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään satoja vuosia. Tämä on nähtävissä erityisesti Afrikan köyhissä maissa.

    Elävään puustoon sitoutunut hiili on tärkeä, ja se on ollut jo pitkään keskeinen ilmastokamppailussamme. Mutta koko maapallon tasolla vielä merkittävämpi on maaperän orgaaninen hiilivarasto, tyypillisesti peltojen humus.

    Vaikka humus on jo kymmeniä vuosia huvennut, se on kokonaismäärältään kolme kertaa suurempi kuin maanpäällisen biomassan hiili.

    Verrattuna ilmakehään maaperässä on puolestaan hiiltä noin kaksi kertaa enemmän. 

    Nopein ratkaisu peltojen hiilivaraston lisäämiseksi on biohiili. Se on maaperään kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

    Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili luo maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

    Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi jo 450 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Nykyajan biohiili valmistetaan energiapuun hakkeesta. Luontevimmin hiilto tapahtuu uuden tekniikan biojalostamoissa.

    Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. 

    Biohiili sopisi parhaiten lämpimään tropiikkiin, etenkin Afrikan köyhiin maihin. Niissä eroosion ja kuivuuden riivaamia peltoja riittää.

    Maailmanlaajuista kehitysavun rahaa voisi siirtää yhä enemmän ihmiskunnan luontevimpaan ilmastokamppailuun, maaperän parantamiseen Afrikan maataloudessa. Kehitysapu palaisi juurilleen, maanläheiseksi. Ruokakasvien sadot nousisivat, nälänhädän uhka poistuisi, köyhyys vähenisi ja maastamuuton paine laskisi.

    Samalla globaali ilmastokamppailu ottaisi aivan uuden suunnan. Ilmakehään karannut hiili palautettaisiin takaisin hiilen kehtoon, maaperään.

Maaperän hoitoa tulisi pikaisesti kehittää myös Suomen maataloudessa. 

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 4.4.2025.

Voisimmeko kehittää biohiilellä Suomesta uuden mustan mullan maan

    Alati kiihtyvän kasvihuoneilmiömme torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla tai muilla hapuilevilla päästörajoituksilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus nousee hellittämättä. Samalla nousee niin Suomen kuin koko maapallon vuotuinen keskilämpötila.

    Tarvitsemme uusia innovaatioita. Odotamme sellaista maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta, koskien sekä pelto- että metsämaaperää. Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään satoja vuosia. 

    Maaperän kokonaishumus maapallolla on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperässä on kokonaismäärältään vielä kaksi kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin ilmakehässä.

    Ja verrattuna maanpäälliseen biomassaan, tyypillisesti metsiin, humuksessa on hiiltä lähes kolme kertaa enemmän.

    Nopein nykypäivän ratkaisu maaperän humuksen hiilivaraston lisäämiseksi on biohiili. Se on maaperään, tyypillisesti peltoon kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

    Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili luo maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

    Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Nykyajan biohiili on luontevinta valmistaa pienpuun hakkeesta. Varmimmin raaka-ainetta saa metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä, tyypillisesti viljelypajusta. Nopeasti uutta biohiiltä voisi tehdä myös yksivuotisena viljellystä kuituhampusta.

    Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä.

    Tänään biohiiltä osataan väkevöidä esimerkiksi kasvien ravinteilla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla. Väkevöityä biohiiltä voisi käyttää myös metsänviljelyssä, esimerkiksi taimien istutuksen yhteydessä.

    Ilmastokamppailulle tulisi ottaa aivan uusi suunta. Ilmakehään karannut hiili (hiilidioksidi) tulisi palauttaa takaisin hiilen kehtoon, maaperään.

    Pelto- ja metsämaidemme humuksen hoitoa tulisi pikaisesti kehittää. ilmastopäästöjen kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä, siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Biohiili on siinä avainasemassa. Voisiko kehittää biohiilellä huomisen ilmasto-Suomesta uuden mustan mullan maan?

Veli Pohjonen

Perniönseudun lehti. Mielipide. 24.4.2025.

Metsien romahduskohu on haitaksi Suomen metsämaineelle

    Kohu metsiemme puustosta, ensin sen riittävyydestä, alkoi kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022.  Kohu kiihtyi ja laajeni ilmastokamppailun myötä.

    Kohun lisäuutisen, vielä kuohuttavamman, saimme alkuvuodesta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyneessä kohussa metsämme leimattiin jopa ilmastopahikseksi.

    Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

    Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Hänen lausuntonsa oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

    Lausunto oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Metsänhoitajien koulutus aloitettiin saksalaisen mallin mukaan 1862.

    Vuonna 1886 senaattimme määräsi lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

    Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan, ei omaan metsäänkään. Metsänhoidon suosituksissa kehotettiin myös hillitsemään karjan laiduntamista metsissä.

    Perhemetsien paimeniksi perustettiin Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin maassamme yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat.

    Maa- ja metsätilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi kestävyyden tilaan.

    Käänne oli 1940-luku. Metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen metsiemme puusto alkoi paisua, tilastollisesti jopa kiihtyen.

    Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tapion tie oli tuloksekas. Tänään olemme olleet jo yli puoli vuosisataa kestävän metsätalouden tiellä. Samalla syntyi ja vahvistui kansainvälinen metsämaineemme. Se kukoisti muun muassa 1900-luvun loppupuolen kansainvälisissä kehitysapumme metsäprojekteissa.

    Suomen metsien puustoa (ja siitä laskettavaa puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua herättänyt.  

    Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvu ei sitä enää korvaa.

    Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee pääsyy nykyiseen metsiemme pahiskohuun.

    Ruotsissa vastaavaa kohua ei ole. Siellä maaperätutkijat ovat mittauksin vahvistaneet, että länsinaapurin kasvuisat metsät ovat kokonaisuudessaan hiilen nielu.

    Voisimme ottaa oppia niin 1800-luvulla alkaneesta metsänhoidon historiasta kuin länsinaapurin hiililaskennasta. Olisi kansantaloudellemme kohtuullista päästä eroon metsiemme romahduskohusta, vaikkapa siirtymällä Ruotsin malliin.

    Nykyinen romahduskohu on haitaksi Suomen metsämaineelle.

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 20.3.2025

Jospa Suomesta mustan mullan maa

    Alati kiihtyvän kasvihuoneilmiömme torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla tai muilla päästörajoituksilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus nousee hellittämättä. Samalla maapallon vuotuinen keskilämpötila nousee.

    Tarvitsemme uusia innovaatioita. Odotamme sellaista maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta, koskien sekä pelto- että metsämaaperää.

    Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään satoja vuosia. Tämä on nähtävissä erityisesti Afrikan köyhissä maissa.

    Elävään puustoon sitoutunut hiili on tärkeä, ja sillä on ollut pitkään keskeinen rooli ilmastokamppailussamme. Mutta niin Suomen kuin koko maapallon tasolla vielä merkittävämpi on maaperän orgaaninen hiilivarasto, tyypillisesti peltojen humus.

    Maaperän kokonaishumus maapallolla on kyllä teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperässä on kokonaismäärältään vielä kaksi kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin ilmakehässä.

    Ja verrattuna maanpäälliseen biomassaan, tyypillisesti metsiin, humuksessa on hiiltä lähes kolme kertaa enemmän.

    Nopein nykypäivän ratkaisu maaperän humuksen hiilivaraston lisäämiseksi on biohiili. Se on maaperään, tyypillisesti peltoon kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

    Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili luo maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

    Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Nykyajan biohiili on nopeinta valmistaa energiapuun hakkeesta. Nopeasti uutta biohiiltä voi tehdä myös yksivuotisena viljellystä kuituhampusta. Luontevimmin hiilto tapahtuu uuden tekniikan biojalostamoissa.

    Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Tänään biohiiltä osataan myös väkevöidä esimerkiksi kasvien ravinteilla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla.

    Biohiili sopii paitsi ilmastokamppailun Suomeen, myös lämpimään tropiikkiin, etenkin Afrikan köyhiin maihin. Niissä eroosion ja kuivuuden riivaamia peltoja riittää.

    Koko globaalille ilmastokamppailulle tulisi ottaa aivan uusi suunta. Karannut hiili palautettaisiin takaisin hiilen kehtoon, maaperään.

    Peltomaidemme humuksen hoitoa tulisi pikaisesti kehittää ilmastopäästöjen kuohuttamassa Suomessa. Jospa biohiili kehittäisi meidät samalla uudeksi mustan mullan maaksi. 

Veli Pohjonen

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 15.4.2025

Hankkiutukaamme eroon metsiemme pahiskohusta

    Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022.  Kohu kiihtyy ilmastokamppailun myötä.

    Kuohuttavimman uutisen taisimme saada alkuvuodesta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyneessä kohussa metsämme leimattiin jopa ilmastopahikseksi.

    Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

    Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Hänen lausuntonsa oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

    Lausunto oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Metsänhoitajien koulutus aloitettiin saksalaisen mallin mukaan 1862.

    Vuonna 1886 senaattimme määräsi lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

    Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan, ei omaan metsäänkään. Metsänhoidon suosituksissa kehotettiin myös hillitsemään karjan laiduntamista metsissä.

    Perhemetsien paimeniksi perustettiin Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin maassamme yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat.

    Maa- ja metsätilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi kestävyyden tilaan.

    Merkittävä käänne oli 1940-luku. Metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puustomme alkoi paisua, tilastollisesti jopa kiihtyen.

    Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tapion tie oli tuloksekas. Tänään olemme olleet jo yli puoli vuosisataa kestävän metsätalouden tiellä. Suomen metsien puustoa (ja siitä laskettavaa puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua herättänyt.  

    Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvu ei sitä enää korvaa.

    Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee pääsyy nykykohun syntymiseen metsistämme.

    Ruotsissa vastaavaa kohua ei ole. Siellä maaperätutkijat ovat mittauksin vahvistaneet, että länsinaapurin kasvuisat metsät ovat kokonaisuudessaan hiilen nielu. 

    Tämän hetken arvio Suomen metsien koko hiilinielun romahtamisesta ei taida ollakaan tiedon asia vaan uskon asia.

    Voisimme ottaa oppia niin 1800-luvulla alkaneesta metsänhoidon historiasta kuin länsinaapurin hiililaskennasta. Ehkäpä voisimme hankkiutua eroon metsiemme pahiskohusta siirtymällä Ruotsin malliin.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 14.3.2025.

Metsätaloutemme runko tulisi olla edelleen eettinen kestävyys

    Kiistely metsätaloudesta jatkuu. Avohakkuita kauhistellaan. Metsäojitus, jota kutsuttiin aikoinaan metsänparannukseksi, haluttaisiin kääntää soiden vesittämisEen. Ikääntyvien metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa. Käsitteet suojelu ja ennallistaminen menevät joskus sekaisin.

    Suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Vielä 1970-luvulla prosentiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15.

    Aihe eteni kansainvälisiin YK-kokouksiin. Merkittävin pidettiin 2022 Kanadan Montrealissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

    Sovitulla suojelun tavoitteella on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Viljelymetsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä metsiä ei ole tarve ennallistaa.

    Soita ja turvemaita meillä on yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria, noin kolmannes koko maapinta-alasta. Etevän viljelyn maa- ja metsätaloudessa soista ja turvemaista voi jatkaa 6,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä soita ei ole tarve ennallistaa.

    Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

    Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 % osuus). Suhde 70/30 liittyy ihmiskunnan ja luonnon yhteiseen eettisen kestävyyden periaatteeseen. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden kestävyyden vaatimuksen silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen, hänen työnsä ja taloutensa, että luonnon.

    Maa- ja metsätalouden eettinen kestävyys (70 % osuus) ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta työnsä sekä toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin (30 % osuus) luonnon itsensä.

    Eettisen kestävyyden linjaa korostava suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen. Hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

    Eettinen kestävyys metsissämme tuli esille vuonna 1998. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan silloinen puheenjohtaja Timo Kalli pyysi Joensuun yliopistolta ehdotusta seuraavan neljännesvuosisadan metsäohjelmaksi. Eduskunnalle laaditun Metsä 2025 -ohjelmaan kirjattiin kolme keskeistä tavoitetta: eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun kääntäminen takaisin nousuun.

    Tänään meidän tulisi palata metsäkiistelyn asemesta eettisen kestävyyden linjaan. Se on keskeistä velkaantuvalle kansantaloudellemme uudella vuosisadan neljänneksellä. Se on niin metsätaloutemme kuin koko kansantaloutemme todellinen runko.

Veli Pohjonen

Viispiikkinen, Mielipide, 23.1.2025

Onko jokin metsissämme tosiaan romahtamassa?

    Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Sen mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää tosiaan olevan tapahtumassa.

    Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu kuitenkin putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

    Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

    Metsien ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

    Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä. Se tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita. Ojituksen tarkoitus ei ollut poistaa kaikkea vettä puiden juurilta.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 kunnostusojitettiin 1700 ojakilometriä.  Huippu 22355 km/v saavutettiin vuonna 2004. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti ja 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 2481 kilometriä. Pudotus on lähes 1950-luvun tasolle.

    Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun taantumana? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin kunnostusojituksen romahtamisesta.

    Metsäprofessori Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

    Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla, muun muassa kunnostusojituksella siihen pääsisimme metsien romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Sampo - lehti. Mielipide. 17.10.2024

Joko on aika maaperän hiilinielujen mitaukselle?

    Metsiemme puuston runkoihin perustuva Suomen hiilinielu näyttäisi olevan romahtamassa. Arvio perustuu Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tuoreimpiin mittauksiin. Tässä laskentamme on eräs Euroopan tarkimpia ja pitkäaikaisimpia. Se perustuu jo 1922 aloitettuun Valtakunnan Metsien Inventointiin (VMI).

    Nieluromahduksesta voi seurata Euroopan unionin yhteisessä ilmastokamppailussa Suomelle jopa miljardin euron lasku. Ennuste perustuu kotimaisen ilmastopaneelin arvioon. Sen mukaan olemme päästäneet enemmän hiilidioksidia ilmaan kuin mihin olemme EU:n LULUCF-asetuksessa sitoutuneet.

    Metsien kasvun pikainen nopeuttaminen ja puiden hiilen sidonta olisivat nyt tärkeää.

    Mutta vielä tärkeämpää kuin maanpäälliseen puustoon sitoutunut hiili, on maaperän humukseen varastoitunut hiili, sekä metsissä että pelloilla. Koko maapallolla metsien biomassan määrä on tänään noin 550 miljardia tonnia. Maaperän hiilen määrä on noin 1500 miljardia tonnia. 

    Maaperän hiilen määrä on kolminkertainen elävän biomassan sisältämään hiileen verrattuna. Päteekö sama suhde Suomessakin? Voimmeko siis saada maaperän hiilinielun laskennasta jopa kolmen miljardin euron laskun?

    Emme tunne maaperän humusta riittävän hyvin. Emme tiedä sen hiilen määrää läheskään puuston laskentaa vastaavalla tarkkuudella. Meiltä puuttuu valtakunnan maaperän inventointi. Se tulisi käynnistää välittömästi. Sitä ilmastokamppailumme tarvitsee.

    Samalla tulisi käynnistää maaperämme hiilivaraston nopea lisääminen. Jo puoli vuosisataa kestäneiden pohjoismaisten tutkimusten pohjalta tiedämme, että nopein tapa siihen olisi lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

    Suomessa tähän, niin sanottuun nieluviljelyyn sopivia maita on luokkaa 300 000 hehtaaria. Kyseessä ovat ympäristöhoidon pellot, turvetuotannon jättömaat, joutomaan pellot ja osin nykyään raivioiksikin laskettavat peltomaat. Tarvitsemme näille pikaisesti käytännön kokoluokan, erityisesti maaperän nieluvaraston kohentamiseen tähtääviä pilot-hankkeita.

    Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn pilot-hankkeet tieteellisine analyyseineen tulisi kytkeä automaattisesti samalla aloitettavaan valtakunnan maaperän inventointiin. Ilman tätä yhdistelmää voimme ajautua EU:ssa vielä nykyisin uhkaavaa suurempaan ilmastokamppailun miljardilaskuun.

    Joko olisimme valmiit käynnistämään Valtakunnan Maaperän Inventoinnin? Päätimmehän aikoinamme käynnistää saman valtakunnan puustollekin.

VELI POHJONEN

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 18.9.2024

Happosateiden torjunta oli esimerkki onnistuneesta ilmastokamppailusta

    Ilmakehän ongelmat puhuttivat jo 1980-luvulla. Puhuimme silloin happosateista. Ne olivat peräisin kivihiiltä käyttävien voimaloiden ja teollisuuden rikkidioksidin päästöistä.

    Euroopassa happamoituneita metsiä tuhoutui silloisessa Itä-Saksassa sekä Tsekkoslovakiassa. Etelätuulet kuljettivat sieltä rikkidioksidin maustamia sateita myös Suomeen. Sadevesiemme happamuuden pelättiin lisääntyvän vuosi vuodelta. Ensiksi pelättiin puiden happokuolemaa Salpausselällä.

    Pohjois-Suomea huolestuttava tapaus oli Sallan Rikkilehto. Viiden kilometrin päässä itärajastamme nuorta mäntymetsää näytti kuolleen pystyyn. Mahdollinen yhteys itärajan takaa tulleiden happosateiden ja Rikkilehdon metsäkuolemien välille spekuloitiin oitis.

    Ympäristön suojelun taso oli heikko silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takana oli esimerkki kuinka itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus saattoivat saastuttaa.

    Montsegorskin kaupungissa sijaitsevan metallisulaton ympärille oli syntynyt teollisuusaavikko. Savujen mukana tuleva rikkidioksidi oli tappanut kaikki metsän puut muutaman kilometrin säteellä tehtaan ympäristössä.

    Metsäkuolemien pelättiin leviävän idästä Suomen puolelle. Niinpä Koillis-Lapissa, Helsingin yliopiston Värriön tutkimusasemalla käynnistettiin perusteellinen ilmaston seuranta. 

    Koillis-Lapin metsävaurioiden tutkimus valmistui 1995. Saatoimme huokaista helpotuksesta. Meille onneksi vallitseva tuulen suunta on yleensä lounaasta tai lännestä. Rikkipitoisia koillistuulia on vain harvoin. Koillis-Lapin metsien laskettiin kestävän ajoittaiset rikkipöllähdykset, joita saimme hieman yli 100 kilometrin päässä olevasta Montsegorskista.

    Sallan Rikkilehdon mysteerikin selvisi. Nimestään huolimatta rikillä ei ollut Rikkilehdon puustokuolemien kanssa mitään tekemistä. Syyksi paljastui versosurmakka, sienitauti jota esiintyy silloin tällöin nuorissa männiköissä.

    2020-luvulla Suomen rikkidioksidin päästöt ovat vain noin kymmenesosa vuoden 1980 tasosta. Metsämme selvisivät happosateiden uhkasta. Myös Itä-Euroopan maiden metsät selvisivät siitä Neuvostoliiton romahdettua. Entisen rautaesiripun takaiset itäiset maat siirtyivät Euroopan ympäristöajatteluun. 

    Rikkidioksidin päästöjen pudottaminen oli osa kansainvälistä yhteistyötä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa päästöjen vähennys hoidettiin lakiteitse. Sen sijaan USA:ssa oli rikkidioksidille käynnissä saman tyyppinen päästökauppa, mikä toimii EU:n nykyisenä hiilidioksidin päästöoikeuksien pörssinä.

    Niin Suomen kuin koko Euroopan tasolla rikkidioksidin päästöjen pudottaminen 30-40 vuoden aikana on ympäristönsuojelumme ja kiertotaloutemme merkittävimpiä saavutuksia. Ilmastokamppailun varhaisen vaiheen me voitimme.

    Nykyinen ilmastokamppailu hiilidioksidista voisi ottaa oppia rikkidioksidin ja happosateiden onnistuneesta torjumisesta. Happosateiden torjunta opetti, että tulosta syntyy kun on intoa, on kuntoa, ja toimeen tartutaan.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 24.9.2024.

Paluu metsiä hoitavaan pystykarsintaan

    Kasvatusmetsien, etenkin suorarunkoisten männiköiden pystykarsinta tavoitteli taannoin oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myytiin sahalle. Kyseessä oli pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun saattoi myydä tukiksi ehkä vasta seuraava sukupolvi, parinkymmenen tai jopa vasta 50 vuoden päästä.

    Metsätilojamme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan viime vuosisadan loppupuolella, etenkin 1970- ja 1980-lukujen tehokkaalla metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat maksamaan kortiston perusteella korotettua hintaa laadukkaammasta tukkipuusta.

    1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen. Karsimattomat männiköt pistävät silmään eri puolilla Suomea, kun risteilee maaseutumaanteillä.

    Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä, ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut kymmeniä vuosia sitten.

    Vaikka metsänhoidollinen pystykarsinta on meillä lähes hiipunut, sitä jatketaan edelleen esimerkiksi metsämaa Japanissa. Tropiikissa metsänviljelyssä suositaan puolestaan puita, esimerkiksi tiettyjä eukalyptuksen lajeja, jotka karsiutuvat luontaisesti samalla vauhdilla kuin ne kasvavat vuosittain pituutta.

    Meillä perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa tänään uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna.

    Kun metsässään pistäytyy kuntokävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa. Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomisen mieltä.

    Kuntoilukarsija voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

    Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös runsaaseen marjasatoon pyrkivät mustikka ja puolukka.

    Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta miellyttää myös korvaa. Kuulet karsiessa koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden.

    Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi etu, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee. Pystykarsinnasta voisi kehittyä Suomeen yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta.

    Ehkä pian koittaa uusi aika pystykarsinnalle. Oksattomampaa tukkia varmaan arvostetaan tulevaisuudessa. Luonnonmetsien ennallistamisen kaudella viljelymetsien odotetaan kasvavan mahdollisimman laadukasta puuta.

    Metsänhoidollinen pystykarsinta sopisi metsätilallisille myös kuntourheilun kannalta. Ennalta laskematon pystykarsinnan etu voi tulla huomisen palometsänhoidon tarpeesta.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 25.9.2024

Takaisin vaurauden tielle

    Jo 1760-luvulla Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti kansantalouden vaurausoppinsa. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja etenee sen jalostamisena myyntituotteiksi.

    Ketjun alkupäässä on auringon valo sekä metsäpuiden ja muun vihreän biomassan fotosynteesi. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

    Osana oppiaan Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa tulisi vapauttaa Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä suomalaiseksi vientituotteeksi.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin, meille rupesi syntymään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Viennissä sahatavara ohitti tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut veivät meidät vaurauden tielle, ne nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

    1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli länsimainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä pystyy mittaamaan, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavaa ovat esimerkiksi kulutus ylipäänsä ja etenkin energian käyttö.

    Kaupan ja kulutuksen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaman työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

    Kasvutalous sai voimansa silloisesta halvasta öljystä. Se vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Maapallon öljyvarojen hupenemista ei silloin pelätty, ja öljyn hintakin povattiin vakaaksi.

    Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi länsimaiden kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa entistä enemmän velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. Maailmanlaajuisesti on edelleen hieman mysteeri, mistä velkaraha on todella peräisin. Ei sen luulisi ainakaan auringonsäteilystä lähtevän.

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on huolestuttavampaa kuin rikkaiden länsimaiden.

    Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuttaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi?

    Miten pääsisimme takaisin vaurauden tielle? Antti Chydeniuksen kansantalouden oppia tulisi harkita uudelleen, paitsi Suomessa ja muissa länsimaissa, niin myös köyhtyvissä kehitysmaissa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 26.9.2024

Pellolla viljelty paju olisi edullisinta energiapuuta

    Metsästä keräämäämme energiapuuta on tyypillisesti rungoltaan ohut riuku, mikä ei ole vielä kasvanut paperipuun kokoon. Tällainen energiapuu oksineen on ensiharvennuksen pienpuuta. Sitä maassamme riittää. 

    Turpeen polton poistumisen myötä energiapuun kysyntä on nousussa. Energiapuun (kokopuuna lasketun) keskimääräinen hankintahinta oli 2010-luvulla noin 20 euroa kiintokuutiolta. Sen jälkeen hinta alkoi nousta. Se oli kohonnut jo yli 40 euron vuoden 2024 kolmannella neljänneksellä.

    Hankintahinta kertoo tienvarsihinnan, kun puu on myynnissä metsätilallisen itsensä kasvattamana ja lopulta tienvarteen keräämänä, myyntiin tarkoitettuna runko- tai oksakasana.

    Energiapuun hankintahinnassa on hienoinen mysteeri. Osan 40 eurosta pitäisi olla tuloa metsäänsä kasvattavalle, ja osan konemiehen palkkaa energiapuun korjuusta ja kuljetuksesta tien varteen.

    Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 energiapuun tulojen ja menojen merkillisen suhteen. Tyveltään kuusisenttisenä, oksineen kerättynä, energiapuun korjuu tien varteen maksoi silloisin raskain konein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta.

    Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, talouslaskijaa tuotanto epäilyttää. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn aiheuttamista tappioista on selvitty valtion maksamin tukiaisin.

    Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus (VTT) selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että energiapuut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, VTT pohti voisiko pystykasvuston puida massamenetelmällä suoraan hakkeeksi. Menetelmä on muunnelma puimurilla toteutetusta peltoviljelystä.

    Parhaiten menetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta. Menetelmä oli osa myös suomalaista Metsäntutkimuslaitoksen PERA-projektia (Puu Energian Raaka-Aineena) 1980-luvulla.

    Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa VTT:n laskennassa kymmeneen euroon. Myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi siis nykyhinnoin selvää nettotuloa.

    Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Myös lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

    Läpi kulttuurimme historian olemme taloudessamme pyrkineet keräilystä viljelyyn. Entisaikaan viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon.

    Karjan rehuheinä niitettiin soilta tai puronvarsista. Heinä kannettiin ensin kesällä niittylatoihin ja ajettiin myöhemmin talvella hevosilla navettaan. Nyt heinää tehoviljellään pelloilla. Se korjataan traktorilla valkoisiin muovipaaleihin ja ajetaan myöhemmin lehmille.

    Kulttuurimme historiasta on syytä ottaa oppia. Energiapuun hinnan mysteeri ratkeaa vasta, kun hakkeen tuotannossakin siirrytään keräilystä viljelyyn. Siihen energiahakkeen nouseva hintakin kannustaa.

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 3.1.2025

Metsistä on kohuttu ennen tätä vuottakin

    Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

    Kohu kiihtyi ilmastokamppailun myötä. Kuohuttavimman uutisen saimme alkuvuodesta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyi kohu, missä metsämme leimattiin jopa ilmastopahikseksi.

    Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

    Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Vapaaherran lausunto oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

    Lausunto oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Metsänhoitajien koulutus aloitettiin saksalaisen mallin mukaan 1862.

    Vuonna 1886 senaattimme saneli lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

    Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Von Berg nimesi metsän hävitykseksi myös oman metsän kaskeamisen. Moitteita saivat lisäksi karjan laiduntaminen metsässä ja kulovalkeat.

    Perhemetsien paimeniksi perustettiin Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat. Isojaolta rajattuja valtionmetsiä oli jäänyt maahamme vähemmän.

    Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi kestävyyden tilaan.

    Käännekohta on 1940-luvulla, kun metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puusto on paisunut. Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tapion tie oli tuloksekas. Tänään olemme olleet jo yli puoli vuosisataa kestävän metsätalouden tiellä.

    Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvu ei sitä enää korvaa.

    Suomen metsien puustoa (ja puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua herättänyt.  

    Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee herättänyt nykykohun metsistämme.

    Ruotsissa vastaavaa kohua ei ole. Siellä metsät ovat mitatusti hiilen nielu, maaperätutkijoiden vahvistamana.

    Tämän hetken arvio Suomen metsien koko hiilinielun romahtamisesta ei taida ollakaan tiedon asia vaan uskon asia.

    Voisimme ottaa oppia niin 1800-luvulla alkaneesta metsänhoidon historiasta kuin Ruotsin hiililaskennasta. Pääsisimme eroon metsiemme pahiskohusta.

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 13.2.2025.

Onkohan metsien romahduskohu tiedon asia vai uskon asia?

    Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Juuri ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

    Kohu on kiihtynyt ilmastokamppailun myötä. Kuohuttavin uutinen lienee alkuvuodelta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja sitä seuraavasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyi kohu, mikä leimasi metsämme jopa ilmastopahikseksi.

    Metsämme ovat olleet kohun kohteena ennenkin.

    Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Vapaaherran lausunto oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

    Von Bergin kertomus oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Evolla aloitettiin metsänhoitajien koulutus saksalaisen mallin mukaan 1862.

    Vuonna 1886 Suomen senaatti saneli meille lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

    Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Von Berg nimesi oman metsän kaskeamisen hävitykseksi. Moitteita saivat lisäksi karjan laiduntaminen ja kulovalkeat. Aluksi von Bergin neuvojen noudattamista ei pystynyt metsälakikaan kannustamaan. Muutos alkoi vähitellen, kun yksityispuulle syntyivät markkinat vuosisadan vaihteessa.

    Perhemetsien paimeniksi perustettiin 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat. Isojaolta rajattuja valtionmetsiä oli jäänyt maahamme vähemmän.

    Mitä tapahtui perhemetsille? Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

    Käännekohta on 1940-luvulla, kun metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puusto on paisunut. Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tapion tie oli tuiki tuloksekas, yli vapaaherra von Bergin odotusten. Tänään olemme olleet jo puoli vuosisataa puun kestävän metsätalouden tiellä.

    Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvukaan ei sitä enää korvaa.

    Suomen metsien puustoa (ja puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Aikasarjan mittaus on niin tarkka, että aikasarja ei ole koskaan kohua nostanut.  

    Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee herättänyt nykykohun metsistämme.

    Niinpä tämän hetken arvio metsiemme koko hiilinielun romahtamisesta ei olekaan tiedon asia vaan uskon asia.

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Mielipide. 31.1.2025

Puupelletistä oli määrä kehittää vientituote

    Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti lähti nousuun Suomessa vuosituhannen vaihteessa. Siitä haluttiin kansantalouteemme yhtäältä huoltovarmuuden osasta, toisaalta uutta vientituotetta.

    Puupelletti on keksintönä jo hivenen vanhempi. Keksinnön isä on saksalaisperäinen keksijä Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

    Metsäntutkija Kalevi Karsisto ymmärsi pelletin merkityksen ja hänen toimestaan Woodexin lisenssi hankittiin Suomeen 1979. Ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö.

    Puupelletillä on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Kotimaisella puupelletillä voi korvata ulkomaista maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Lämpöjyväsen varastointi siiloissa on yhtä helppoa kuin ruokajyväsemme, viljan varastointi.

    Pellettivoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin maakaasuputkiin. Pellettivoimalat eivät luo samanlaisia säteilyuhkia kuin ydinvoimalat.

    Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Pelletti on myös vientituote. Pellettiä rahdataan jo laivoilla esimerkiksi Amerikan ja Euroopan välillä. Pelletistä kaavailtiin Suomen metsätalouden vientituotetta hieman taannoisen tervan tapaan.

    Pelletin vuosivienti saavutti huippunsa  227 000 tonnia  vuonna 2008. Sen jälkeen vienti alkoi jostain syystä hiipumaan. Vuonna 2023 vienti oli vain 1000 tonnia. 

    Pelletin raaka-ainetta meillä riittäisi. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen.

    Euroopan unionissa vaikuttaa kuitenkin erikoinen vihreän siirtymän koulukunta. Se haluaisi lopettaa kaiken metsäenergian käytön luonnonmetsistä. Onneksi meillä on koulukunnalle vaihtoehto: metsäpuiden lyhytkiertoviljely kesantopelloilla, turvesoiden pohjilla ja muilla jättömailla.

    Nopein pelletin vaihtoehto on jo puoli vuosisataa tutkittu energiapaju. Pikapellettiä voisi heti valmistaa 1-3 vuoden kierrolla kasvatetusta viljelypajusta. Pajukko puidaan kasvukauden ulkopuolella. Nykypuimuri jauhaa biomassan tasalaatuiseksi täsmähakkeeksi. Se voidaan erityiskonein puristaa välittömästi pikapelletiksi.

    Kuivatusta lämpöjyväsestämme, puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi maailman levottomassa nykytilanteessa unohtaa. Samalla pelletti loisi sekä uusia tuotantomahdollisuuksia hiipuville maatiloillemme että uutta kotimaista tuloa velkaantuvaan kansantalouteemme.

    Hiipunut vienti tulisi saattaa uuteen nousuun. Puupelletistä kannattaisi kehittää uuden neljännesvuosisadan kansantaloutemme sampo, muinaisen tervan tapaan. 

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 14.1.2025

Kahdensuuntainen hiilipörssi edelleen hakusalla

    Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus nousee koko ajan. Päivittäinen mittaus alkoi maaliskuussa 1958, Mauna Loan vuorella Havaijilla. Pitoisuus oli 316 miljoonasosaa. Helmikuun alussa pitoisuus oli 427 miljoonasosaa eli 35 prosenttia korkeampi.

    Hiilidioksidin nousun pysäyttämiseksi ideoitiin jo yli 20 vuotta sitten hiilikauppa, aluksi hiilidioksidin päästöpörssinä. Se on toiminut EU:ssa jo vuodesta 2004. Mitään päästöpörssin vaikutusta ilmakehän hiilioksidiin ei ole kuitenkaan havaittavissa.

    Ilmaston avuksi tarvitaan myös nieluihin ulottuva hiilikauppa. Näyttävimmin sitä ajoi Suomessa pääministeri Juha Sipilä vuonna 2018. Hän järjesti ilmastonmuutoksen keskusteluseminaarin 170:lle alan vaikuttajalle.

    Kahden suunnan hiilikaupassa on kyse markkinoista yhtäältä taivaalle menevälle päästöhiilelle ja toisaalta taivaalta tulevalle nieluhiilelle.

    Hiilidioksidia taivaalle vapauttavat maksavat jo taivaalle menevistä hiilen virroistaan, hiilidioksidin päästöpörssissä. Ilmakehästä hiilidioksidia poistaville ehdotettiin maksettavaksi korvausta, samalla hinnoituksella mikä päästöpörssissä on. Esimerkiksi metsätilallisille maksettaisiin heidän puustoon tulevista hiilen nieluvirroista.

    Metsiin tulevien hiilen nieluvirtojen osalta korvaavaa maksatusta ei ole kuitenkaan onnistuttu käynnistämään. Maanpäällisen puuston osalta hiilen sitoutuminen olisi ollut selvä. Kiistelyyn joutuivat metsiemme maaperän hiilivirrat. Kiistely on jatkunut jo vuosia.

    Ilmastopaneelimme ja Luke julkaisivat alkuvuodesta 2025 viimeisimmän kohu-uutisen. Sen mukaan metsiemme yhteenlaskettu hiilivirta (puusto ja maaperä) olisikin kääntynyt positiivisesta negatiiviseksi.

    Tämän tiedon mukaan Suomen metsät kokonaisuudessaan päästävät hiilidioksidia. Tuskin yksikään metsätilallinen haluaa mukaan tällaiseen hiilipörssiin.

    Kohua on herättänyt erityisesti se, että Ruotsi raportoi aivan päinvastaista. Heidän metsissään hiilivirta on kokonaisuudessaan positiivinen.

    Ruotsin metsät nielevät hiiltä muhkeasti. Jokohan Ruotsi on valmis kahden suunnan hiilikauppaan?

    Meillä ilmastokamppailun osaamisaluetta olisivat puustoisat metsämme, niiden puukuutiot ja niiden vuotuinen hehtaarikasvu. Osaamme jo laskea metsätilojemme puustosta hiilen nieluvarastot ja nieluvirrat. Kiitos tästä kuuluu Metsäntutkimuslaitoksen 1921 aloittamalle Valtakunnan Metsien Inventoinnille ja metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaiselle työlle.

    Meidän tulisi pikaisesti käynnistää metsiemme maaperän hiilivarantojen mittaus puuston mittausten tapaan. Kyseessä on kuitenkin ajallisesti niin mittava operaatio, että alkuvaiheessa metsien maaperä olisi luontevin jättää pois kahden suuntaisesta hiilikaupasta.

    Nykyisen, metsien maaperän hiilinielujen kohukiistelyn jatkuessa metsätilojen osallistumista hiilikauppaan on turha odottaa. 

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 6.3.2025