Hakkeestako verotalouden sampo?

Kansainvälisen ilmastopaneelin Suomen puheenjohtaja professori Markku Ollikainen ehdotti kesäkuussa puun poltolle energiaveroa. Kohauttihan se, kun puuvoima on ollut ilmaston politiikkamme ytimessä jo neljännesvuosisadan, verottomana.

Myös EU:n suuntaan olemme korostaneet kantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi enää ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu saisi mieluusti olla alle 6 senttimetrin haketettavaa pienpuuta. Erilaisista hakkuista tulee sen päälle latvuksia ja oksia.

Hiilidioksidin päästökauppa ohjaa puuvirtoja tänään kiusallisen erilaisella tavalla. Päästökauppa vie jo harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

Alkukesän hellejaksot korostivat ilmastometsänhoidon ja palometsänhoidon kytköstä. Pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään veroilla. Verotuet ehkäisisivät tulevassa ilmastossa entistä enemmän uhkaavia metsäpaloja.

Energiahakkeen verolla voisi hillitä myös yli 6-senttisen kuitupuun ajautumisesta lämpölaitoksiin. Se tapahtuisi, jos alkaisimme tukitietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuu, kun siirrämme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

Energiapajun viljelyä on kehitetty Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä määrätietoisemmin tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä selvemmin sellutehtaamme voisivat tuottaa kuitupuusta lisää pakkauskartonkia. Sitä taantuman jälkeen ehostuva vientimme odottaa.

Veromuutos olisi metsätaloudellemme mittavimpia vuosikymmeniin. Onko hakkeesta tekeillä verotalouden sampo? Muutosta ei tulisi kuitenkaan luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

VELI POHJONEN

Metsälehti 15/2020. Lukijalta. 27.8.2020.  

Metsätaloudestako verotalouden sampo?

Kansainvälisen ilmastopaneelin Suomen puheenjohtaja professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuussa metsäväkeä ehdottamalla puun poltolle energiaveroa. Ympäristöpolitiikkamme ytimessähän puuvoima on ollut jo neljännesvuosisadan, ja täysin verottomana.

Myös EU:n suuntaan olemme tähän saakka korostaneet kantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi enää ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu saisi mieluusti olla alle 6 senttimetrin pienpuuta. Erilaisista hakkuista tulee sen päälle latvuksia ja oksia.

Hiilidioksidin päästökauppa ohjaa puuvirtoja tänään kiusallisen erilaisella tavalla. Päästökauppa vie jo harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

Kesän hellekaudet korostivat ilmastometsänhoidon ja palometsänhoidon kytköstä. Pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään veroilla. Verotuet ehkäisisivät tulevassa ilmastossa entistä enemmän uhkaavia metsäpaloja.

Energiahakkeen verolla voisi hillitä myös yli 6-senttisen kuitupuun ajautumisesta lämpölaitoksiin. Se tapahtuisi, jos alkaisimme tukitietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuu, kun siirrämme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

Energiapajun viljelyä on kehitetty Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä määrätietoisemmin tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä selvemmin sellutehtaamme voisivat tuottaa kuitupuusta lisää pakkauskartonkia. Sitä taantuman jälkeen ehostuva maailman vientimme odottaa.

Veromuutos olisi metsätaloudellemme mittavimpia vuosikymmeniin. Onko metsäenergiasta tekeillä verotalouden sampo? Muutosta ei tulisi kuitenkaan luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

VELI POHJONEN

Koillis-Savo. Mielipide. 27.8.2020

Männynversosurma käynnisti Värriön ilmastotutkimuksen

Kesä 2020 oli Itä-Lapin luonnossa poikkeuksellinen. Ennätyksellisen lumitalven jälkeen lumet lähtivät vauhdilla. Lumen lähdön jälkeen seurasi poutakausi aina Juhannuksen tienoille asti. Sen jälkeen kiusaannuimme poikkeuksellinen runsaasta sääskivyörystä. Seuraavaksi riemastuimme poikkeuksellisen hyvästä hillasadosta.

Metsänkasvattajat huolestuivat, kun nuoriin mäntymetsiin ilmestyi poikkeuksellisen paljon ruskettumista. Kyseessä on sienitauti nimeltään männynversosurma. Se on metsissämme alati läsnä, mutta aiheuttaa kuluneen kesän laajuisia männyn rusketuksia verraten harvoin.

Versosurma iskee liian tiheänä kasvavaan viljelymännikköön. Versosurmaa voi ennakkoon ehkäistä tehokkaalla taimikonhoidolla.

Pääosa nuoria mäntyjä toipunee kesän versosurman hyökkäyksestä, jos uutta iskua ei tule ensi kesänä. Männyn kasvua tietysti menetetään vähintään yhden vuoden verran.

Versosurma liittyy Lapin ilmastotutkimukseen erikoisella tapaa. 1980-luvun lopussa Itä-Lapissa oli vuoden 2020 tapaan näyttävästi versosurmaa. Vakavimmilta tuntuvat vauriot olivat Sallan kunnassa sijaitsevan Rikkilehdon alueen männikössä.

Elimme 1980-luvulla happosateiden uhkan aikaa. Rikkilehdon ruskistuneista männiköistä levisi huhu, että vaurion aiheutti itärajan takaa tullut happosade. Tuhojen alkusyyksi arveltiin Sallan itäpuolelle sijainneiden Neuvostoliiton Kuolan alueen metallisulatoiden päästöjä.

Helsingin yliopiston Värriön tutkimusasema sijaitsee Sallassa, itärajamme vieressä ja verraten lähellä naapurin metallisulattamoita. Tutkimusaseman perusti 1967 nuori riistabiologian dosentti Erkki Pulliainen. Hän toimi sittemmin aseman sivutoimisena johtajana Oulun yliopiston professuurinsa, ja viimeksi kansanedustajakautensa aikoina.

Värriön tutkimusasema toimi jo 1980-luvulla budjettisäästöjen, leikkausten ja lopettamisuhkien alla. Kun Erkki Pulliainen sai tiedon Rikkilehdon männiköiden metsävaurioista, ja kun samoihin aikoihin velloi kohu happosateista ja metsien harsuuntumisesta niin Keski-Euroopassa kuin Suomessakin, hän päätti käynnistää Värriössä ilmastotutkimuksen.

Pulliainen otti eduskunnasta yhteyttä Värriön johtokunnan puheenjohtaja professori Pertti Hariin, ja ehdotti että Hari valmistelee pikaisesti budjetin Itä-Lapin ilmakehän rikkidioksidin pitoisuuden seuraamiseksi. Pulliainen lupasi hoitaa rahoituksen eduskunnan lisäbudjetista. Näin myös tapahtui.

Mittaukset alkoivat Värriössä 1991. Rikkidioksidin ohessa alettiin seurata muun muassa ilmakehän hiilidioksidia sekä mäntymetsien tuottamia pienhiukkasia. Professori Harin eläköitymisen jälkeen tutkimusta on tieteellisesti vetänyt akateemikko Markku Kulmala.

Männynversosurma käynnisti kansainvälisesti merkittäväksi nousseen Itä-Lapin ilmastotutkimuksen. Pitkäaikainen rahoitus varmistui. Värriön erämainen tutkimusasema sai jatkaa merkittävää toimintaansa.

Myös alkuperäinen kysymys ratkesi verraten pian: Itä-Lappiin saapuvista naapurin happosateista ei tarvitse olla huolissaan. Rikkilehdon mäntyjä oli rasittanut vain kotimainen versosurma.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Alakerta. 27.8.2020

Maatalouden uusi suunta voi yllättää

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttaamme. Se vaikuttaa tänään myös maataloutemme tiekarttaan.

Ohjurina on turve. Tiedeakatemia päätti, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin luulimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun takana oli maatalouden tulevaisuus. Viestin siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on runsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ihmisen tärkeintä ruokaa on vilja. Tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500,000 hehtaaria. Osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suonpohja olisi ollut valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura.

MTK julkaisi heinäkuussa 2020 maatalouden ilmastotiekartan. Se käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan.

Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Uutta, vuosittain kynnettävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, eli noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantoamme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Irtokiviäkin sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi herättänee kommentteja niin ympäristöväen kuin metsäteollisuuden suunnasta.

Maatalouden uusi suunta voi yllättää; mihin maatalous onkaan menossa? Kangasmaille, ja niille raivattaville lisäpelloille.

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 26.8.2020

Metsäteollisuus enemmän kuidun suuntaan

Keskeinen paperin tuottajamme UPM julkaisi heinäkuussa vakuuttavan, ehkä järkyttävänkin tiedonannon. Painopaperin tuotanto painui kokonaisuudessaan tappiolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Vielä 1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Neljännesvuosisadan aikana kehittyi digitalous. Se muutti asetelman. Luemme kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Yhdessä vanhojen kanssa uudet sellutehtaat tarvitsevat raaka-ainetta vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Ymmärrettävää on huoli puun kasvun riittävyydestä. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa myös tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on selluvaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme eräs eniten biomassaa tuottavia. Vauhdikkaan kasvun huomaa myös hampun pituudessa.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan. Maassamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa lujan, vähintään parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii tänään uutta käyttöä, esimerkiksi sellun ja kartongin lisäraaka-aineeksi.

Yksivuotisen kuituhampun viljely monipuolistaisi maatalouttamme. Kartonkikuidun tuotanto pelloilla monipuolistaisi metsäteollisuuttamme. Sitä paitsi ilmastotalous voi rajata jatkossa metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Sampo-lehti. Mielipide. 26.8.2020

Että metsähakeko verolle?

Kansainvälisen ilmastopaneelin Suomen puheenjohtaja professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuussa talousväkeä ehdottamalla puun poltolle energiaveroa. Tähän saakka olemme ajaneet ilmastokantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi enää ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu saisi mieluusti olla alle 6 senttimetrin pienpuuta. Erilaisista hakkuista tulee sen päälle latvuksia ja oksia.

Hiilidioksidin päästökauppa ohjaa puuvirtoja tänään kiusallisen erilaisella tavalla. Päästökauppa vie harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

Kesän hellekaudet korostivat ilmastometsänhoidon ja palometsänhoidon kytköstä. Pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään veroilla. Verotuet ehkäisisivät tulevassa ilmastossa vaanivia metsäpaloja.

Energiahakkeen verolla voisi hillitä myös yli 6-senttisen kuitupuun ajautumista lämpölaitoksiin. Se tapahtuisi, jos alkaisimme tukitietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuu, kun siirrämme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

Energiapajun viljelyä on kehitetty Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä määrätietoisemmin tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä selvemmin sellutehtaamme voisivat tuottaa kuitupuusta lisää pakkauskartonkia. Sitä taantuman jälkeen ehostuva maailman vientimme odottaa.

Veromuutos olisi metsätaloudellemme mittavimpia vuosikymmeniin. Jos professori Ollikaisen ehdotus saa hyväksynnän, toimiin on syytä tarttua välittömästi. Mutta muutosta ei tulisi luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 25.8.2020

Kiertotalous ei kestä pienydinvoimaloita – radioaktiivista jätettä ei osata kierrättää

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat ovat luopumassa uusiutumattomasta kivihiilestä, korvaamalla sen uusiutuvalla metsähakkeella.

Kivihiili on tuottanut ilmakehään jo satakunta vuotta alkuaine hiiltä, hiilidioksidina. Emme ole osanneet sitä kierrättää. Energiapuu tämän kierrätyksen osaa.

Metsähakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu kaupunkien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin karussa ristiriidassa kiertotalouden perusajattelun kanssa. Ihmiskunta ei osaa vielä kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa tuntemistamme alkuaineista. Niiden kierrättämät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinreaktorit tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon. Ne ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva ratkaisu radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei vielä kestä esikaupunkien pienydinvoimaloita. Uusiutuvaa bioenergiaa kiertotalous on aina kestänyt.

Veli Pohjonen

Aamulehti. Mielipide. 25.8.2020

Turvetalous noudatti Brundtlandin oppia

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Olemme nyt luopumassa turpeesta. Myös turvetuotantoa tulisi tarkastella Brundtlandin opin tavoittein.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme.

Kun suon pintakasvi kasvaa normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1020 kuivakiloa vuodessa.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. Vuoden 2009 normituksen mukaan keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 510 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuonna 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli koko Suomesta 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaaria kohti se oli 240 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen kerrytämme tänään turvetta soille hieman yli kaksi kertaa turpeen polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot voi muuntaa hiilen nieluvarastoiksi. Helpoimmin se tapahtuu lyhyen kierron lehtipuilla.

Nopeimmin suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Hienojuurista kertyy vähintään saman verran maanalaista kariketta. Karikkeet muuntuvat ilmastohiileksi.

 Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Suomen turvetalous seuraa luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta jätämme tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutui.

Sisä-Savo. Mielipide. 20.8.2020

Mihin maatalous onkaan menossa?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttaamme. Se vaikuttaa tänään myös maataloutemme tiekarttaan.

Ohjurina on turve. Tiedeakatemia päätti, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin luulimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta mukisematta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun takana oli maatalouden tulevaisuus. Viestin siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä luonnonvara, kuten Suomessa.

Ihmisen tärkeintä ruokaa on vilja. Ihmiskunta tarvitsee vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500,000 hehtaaria. Vuosikymmenten saatossa osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suonpohja olisi ollut valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura.

MTK julkaisi heinäkuussa 2020 maatalouden ilmastotiekartan. Se käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan.

Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Uutta, vuosittain kynnettävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, eli noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantoamme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Irtokiviäkin sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi herättänee kommentteja niin ympäristöväen kuin metsäteollisuuden suunnasta.

Mihin maatalous onkaan menossa? Kangasmaille, ja niille raivattaville lisäpelloille.

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen

Lestijoki -lehti. Mielipide. 20.8.2020

Pienydinvoimalat kaukana kiertotaloudesta

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat ovat luopumassa uusiutumattomasta kivihiilestä, korvaamalla sen uusiutuvalla metsähakkeella.

Metsähakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu kaupunkien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin karussa ristiriidassa kiertotalouden perusajattelun kanssa. Ihmiskunta ei osaa vielä kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa tuntemistamme alkuaineista.

Alkuaineita on luonnossa 115. Puille ja muulle kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Niiden lisäksi puut haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19:ää alkuainetta. Ehdolla on lisäksi seitsemän muutakin alkuainetta, joiden välttämättömyydestä tieteilijät tai vaikkapa homeopaatit eivät vielä ole varmoja.

Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Esimerkiksi kasvien kuivapainosta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä.

Kasvi- ja eläinkunnalle on yhteistä, että niiden kierrättämät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Pienet ydinreaktorit tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon. Ne ovat radioaktiivisia alkuaineita. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva ratkaisu radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 19.8.2020

Sellutehtaat odottavat lisää kuitua

Maamme keskeisin paperin tuottaja UPM julkaisi heinäkuussa vakuuttavan, ehkä järkyttävänkin tiedonannon. Painopaperin tuotanto painui kokonaisuudessaan tappiolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Vielä 1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Neljännesvuosisadan aikana kehittyi digitalous. Se muutti asetelman. Luemme kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Yhdessä vanhojen kanssa uudet sellutehtaat tarvitsevat raaka-ainetta vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Ymmärrettävää on huoli puun kasvun riittävyydestä. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa myös tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on selluvaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme eräs eniten biomassaa tuottavia. Vauhdikkaan kasvun huomaa myös hampun pituudessa.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maassamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019. Terveellisten hampputuotteiden kysyntä ja samalla hampun viljely on nopeassa kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii käyttöä, esimerkiksi sellun ja kartongin lisäraaka-aineeksi.

llmastotalous voi rajata jatkossa metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Hirvensalmelainen. Mielipide. 19.8.2020

Turvetaloutta edistettävä kestävästi

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja - tai soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme nyt luopumassa polttoturpeesta. Myös turvetaloutta tulisi tarkastella kestävän kehityksen opin tavoittein.

Korkeimmillaan, vuonna 2007 saimme energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on jo puolittunut.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme. Suoala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot.

Kun suon pintakasvi kasvaa normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1020 kuivakiloa vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen viljelyssä oleva suo voi kasvaa 2000-5000 kuivakiloa vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta puolet on alkuainehiiltä. Vuoden 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 510 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuonna 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli koko Suomesta 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaaria kohti se oli 240 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen kerrytämme tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot voi muuntaa hiilen nieluvarastoiksi. Nopeimmin se tapahtuu lyhyen kierron lehtipuilla.

Suopohjalla voi kasvattaa esimerkiksi viljelypajua. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Hienojuurista kertyy vähintään saman verran maanalaista kariketta. Karikkeet muuntuvat lopulta ilmastohiileksi.

Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Suomen turvetalous seuraa luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutuu.

VELI POHJONEN

Auranmaan viikkolehti. Mielipide. 18.8.2020

Lisää kuitua kartongille peltohampusta

Maamme keskeisin paperin tuottaja UPM julkaisi heinäkuussa vakuuttavan, ehkä järkyttävänkin tiedonannon. Painopaperin tuotanto painui kokonaisuudessaan tappiolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Vielä 1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Kuluneen neljännesvuosisadan kehittyi digitalous, mikä muutti asetelman. Luemme kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Uudet biotuotetehtaat tarvitsevat yhdessä raaka-ainetta, suurelta osin kartongiksi, vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Ymmärrettävää on huoli puun kasvun riittävyydestä. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa myös tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta? 

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa; ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme eräs eniten biomassaa tuottavia. Vauhdikkaan kasvun huomaa myös hampun pituudessa.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maassamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019. Terveellisten hampputuotteiden kysyntä ja samalla hampun viljely on nopeassa kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii käyttöä, esimerkiksi kartongin lisäraaka-aineeksi.

llmastotalous voi rajata jatkossa metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Sotkamo-lehti. Mielipide. 18.8.2020

Pienydinreaktorit ovat kaukana kiertotaloudesta

Energiataloutemme on ilmastokriisin myötä uudistumassa kiertotalouden suuntaan. Olemme luopumassa uusiutumattomasta kivihiilestä, korvaamalla sen esimerkiksi uusiutuvalla puuvoimalla.

Kivihiili on tuottanut ilmakehään jo satakunta vuotta ylimäärin alkuaine hiiltä, hiilidioksidina. Emme ole täysin osanneet sitä kierrättää. Puuvoima tämän kierrätyksen osaa.

Kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu kaupunkien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa vaikkapa esikaupungeittain alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin karussa ristiriidassa kiertotalouden perusajattelun kanssa. Ihmiskunta ei osaa vielä kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen tarvinneet ja kierrättäneet osaa kemian tuntemista alkuaineista.

Alkuaineita on luonnossa kaikkiaan 115 kappaletta. Puille ja muulle kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16 kappaletta. Välttämättömien lisäksi puut haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. Ehdolla on lisäksi seitsemän muutakin alkuainetta, joiden välttämättömyydestä tieteilijät tai vaikkapa homeopaatit eivät vielä ole varmoja.

Sekä kasvi- että eläinkunnan välttämättä tarvitsemat ja kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Biomassan kuivapainosta varsin tarkkaan puolet on alkuainehiiltä.

Kasvi- ja eläinkunnalle on yhteistä, että niiden tarvitsemat ja kierrättämät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinreaktorit tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon. Ne ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva ratkaisu radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden riippakivi, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloudella on 2020-luvun edelleen haasteita. Esikaupunkien pienydinvoimaloilla on kiertotalouteen vielä pitkä matka.

VELI POHJONEN

Kaleva. Mielipide. 15.8.2020

Notkahtaako ruokaturvamme?

Kevään 2020 koronavirus nosti puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme jatkossa kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on. Ruokaturvan laskenta lähtee kaikille tutusta lausekkeesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me on Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturva näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Viime vuonna ruokaturvamme oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen heinäkuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 593 viljakiloa. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun kuivuudesta. Mutta koronan aikainen ja jälkeinen maataloutemme ei siihen tainnut osannut varautua eikä vastatakaan.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme edelleen lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kuluvaa kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

Veli Pohjonen

Keski-Häme. Mielipide. 15.08.2020

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää – mihin peltoviljely onkaan menossa?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttaamme. Viivoitus vaikutti myös tämänpäiväiseen maataloutemme ilmastotiekarttaan. Maa- ja metsätaloustuottajien keskusjärjestö (MTK) julkisti sen heinäkuussa 2020.

Molempien ohjurina on turve. Tiedeakatemiamme päätti, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin luulimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun takana oli maatalouden tulevaisuus. Lisäpontta siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ihmisen tärkeintä ruokaa on vilja. Tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500 000 hehtaaria. Osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme eri puolilta Suomea, tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suopohja olisi ollut valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura. Myös vehnän viljely suopohjilla olisi maantieteellisesti lisääntynyt, tuleentumisrajaansa saakka.

MTK:n maatalouden ilmastotiekartta käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan. Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Uutta, vuosittain kynnettävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi kyllä jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille lisäpeltoa?

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia eli noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantoamme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan.

Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Irtokiviäkin sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi tullee askarruttamaan niin peltoviljelijöitä, metsätilallisia, ylipäänsä ympäristöväkeä kuin myös metsäteollisuutta.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Mihin peltoviljely onkaan jatkossa menossa? Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

VELI POHJONEN

Turun Sanomat. Lukijoilta. 14.8.2020.

Dieselillä lämmitys jatkuu vääjäämättä

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia saimme lämpöä fossiilisesta öljystä. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Kaikesta energiastamme (liikenne ja teollisuus mukaan lukien) yli 60 prosenttia tuli ulkomailta ostetusta öljystä.

Huoltoasemille, öljylämmitykseen ja maatilojen traktoreille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Autoonsa sai ostaa tosidieseliä, energiaveroineen. Omakotitaloonsa ja traktoriinsa sai ostaa lähes verotonta dieseliä, niin sanottua kevyttä polttoöljyä.

Käytännössä öljyt olivat samaa polttonestettä. Kevyt polttoöljymme oli merkitty furfuraalin väriaineksella siten, että viranomainen saattoi valvoa maantiellä ajavia dieselautoja. Kevyttä polttoöljyä halvempana tankkiinsa lorauttanut autoilija saattoi jäädä ratsiassa kiinni hieman urheilun doping-testin tapaan.

Alkuperäisenä, osin teoreettisena tavoitteena oli Suomessakin päästä lopulta eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tänään tuoreempana tavoitteena on päästä eroon ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

Muutosten läpivienti ottaa aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Meillä on edelleen 130 000 kotia, jotka lämpiävät dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja. He eivät innostuneet markkinoiduista vaihtoehdoista: maalämmön pumpuista, aurinkopaneeleista tai puupelletin polttimista.

Tavallisella eläkeläisellä ei ole ylimääräisiä varoja investointiin, jonka hyöty parinkymmenen vuoden jaksolla voi olla olematon. Ne joilla on varaa, ovat järjestelmän jo vaihtaneet.

Fossiilisesta lämmitysdieselistä olisi omakotitalossa päässyt eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta olisi voinut täyttää säiliönsä myös biodieselillä. Sama kodin öljypoltin olisi jatkanut. Remonttia lämmityksen osalta ei olisi tarvinnut.

Näin ajattelimme vielä vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Nimensä mukaisesti se tehtiin metsäenergiasta, pääosin hakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi siihen uskottiin löytyvän monipuolista raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Käytännössä eduskunnalta puuttui vuosituhannen vaihteessa ilmaston muutoksen aiheuttama tahtotila. Uusiutuvaa Forestera-biodieseliä ei tuettu riittävästi. Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei huolestuttanut päättäjiä.

Dieselillä lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko 2020-luvulla olisimme valmiit Forestera-biodieseliin? Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi siihen valmis, jos Foresteraa saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Muutos vauhdittuisi, jos Forestera olisi hivenen halvempaa.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 13.8.2020

Peltosellun tutkimustarve kasvaa

Maamme keskeisin paperin tuottaja UPM (Yhtyneet Paperitehtaat) julkaisi heinäkuussa vakuuttavan, ehkä järkyttävänkin tiedonannon. Koko UPM:n painopaperien tuotanto painui tappiolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperiteollisuuden tämän hetkinen alamäki ei ole silti yllätys, eikä se johdu pelkästään alkuvuoden 2020 koronakriisistä. Paperin tuotantomme on ollut alamäessä jo kohta 20 vuotta.

Vielä 1990-luvulla uskoimme paperin jatkuvaan nousuun. Puuta tarvittiin vastaavasti vuosittain yhä enemmän. Painopaperi perustui puulajien monipuolisuuteen. Elimme myös lyhyttä kuitua kasvavien lehtipuiden aikaa. Nopeakasvuisia rauduskoivuja ja hybridihaapoja viljeltiin.

Kuluneen neljännesvuosi­sadan aikana kehittynyt digitalous muutti asetelman. Luemme tietokoneelta tai kännykästä päivän uutiset. Etäkokoukset hoituvat sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

KEMIALLISEN metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsä­tilallisille.

Selluloosaan pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavaraa postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Suomalaisen kartongin kysyntä pohjaa pitkäkuituiseen, lujaan havupuun selluun. Metsänhoidossa se näkyy kuusena ja mäntynä. Enää emme juuri rauduskoivua ja hybridihaapaa istuta.

Jo nykyiset ja etenkin suunniteltavat uudet biotuotetehtaat tarvitsevat yhdessä raaka-ainetta enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Ymmärrettävää on huoli puun kasvumme riittävyydestä. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa tarpeemme lisätä metsiemme hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

KUITU ON kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa; ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun uusi ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa ainakin napapiiriä myöten. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

NIMENSÄ mukaisesti kuituhamppu tuottaa kuitua. Kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy jo purjelaivojen rahtiajalta. Kauppatavaramme niin tuonnissa kuin viennissä kulkivat suurilla kaksi- tai kolmimastoisilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy ja ilmastotalous painostaa hiilinieluillaan. Peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

Veli Pohjonen

Savon Sanomat. Mielipide. 13.8.2020

Peltoselluvaihtoehto harkintaan

Maamme keskeisin paperin tuottaja UPM (Yhtyneet Paperitehtaat) julkaisi heinäkuussa vakuuttavan, ehkä järkyttävänkin tiedonannon. Koko UPM:n painopaperien tuotanto painui tappiolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen.

Paperiteollisuuden tämän hetkinen alamäki ei ole silti yllätys, eikä se ei johdu pelkästään alkuvuoden 2020 koronakriisistä. Paperin tuotantomme on ollut alamäessä jo kohta 20 vuotta.

Vielä 1990-luvulla uskoimme paperin jatkuvaan nousuun. Puuta tarvittiin vastaavasti vuosittain yhä enemmän. Painopaperi perustui puulajien monipuolisuuteen. Elimme myös lyhyttä kuitua kasvavien lehtipuiden aikaa. Nopeakasvuisia rauduskoivuja ja hybridihaapoja viljeltiin.

Kuluneen neljännesvuosisadan aikana kehittynyt digitalous muutti asetelman. Paperille ei enää olekaan nousevaa kysyntää. Luemme digilehdistä päivän uutiset. Etäkokoukset hoituvat sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluloosaan pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavaraa postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Suomalaisen kartongin kysyntä pohjaa pitkäkuituiseen, lujaan havupuun selluun. Metsänhoidossa se näkyy kuusena ja mäntynä. Enää emme juuri rauduskoivua ja hybridihaapaa istuta.

Jo nykyiset ja etenkin suunniteltavat uudet biotuotetehtaat tarvitsevat yhdessä raaka-ainetta enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Ymmärrettävää on huoli puun kasvumme riittävyydestä. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa tarpeemme lisätä metsiemme kansallista hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta? Peltosellun mahdollisuus on noussut taas esille.

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa; ei kuidun tarvinne välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme peltosellun tai heinäsellun mahdollisuuksia on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Heinäsellulle oli 1900-luvun lopussa maailmalla kysyntää. Suomeenkin tuotiin Pohjois-Afrikasta esparto-heinää lujittamaan seteli- ja raamattupaperia. Tällaista ohkopaperia valmisti muun muassa Tervakosken paperitehdas Hämeessä. Pohjoista ruokohelpeä ajateltiin eteläisen esparton korvaajaksi.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Ohkopaperin markkinat hiipuivat, eivätkä rahoittajat halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun pohjoisen peltosellun uusi ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa ainakin napapiiriä myöten. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Nimensä mukaisesti kuituhamppu tuottaa kuitua. Kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy jo purjelaivojen rahtiajalta. Kauppatavaramme niin tuonnissa kuin viennissä kulkivat suurilla kaksi- tai kolmimastoisilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Peltosellun tarve kasvaa kun biotalous kehittyy ja ilmastotalous painostaa hiilinieluillaan. Peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan taas niin ruokohelven kuin kuituhampun osalta.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 13.8.2020

Kiertotaloudella on haasteensa – riippakivi, ydinjäte, pitäisi lähettää nykyraketeilla aurinkoon

Energiataloutemme on ilmastokriisin myötä uudistumassa kiertotalouden suuntaan. Olemme luopumassa uusiutumattomasta kivihiilestä, korvaamalla sen esimerkiksi uusiutuvalla puuvoimalla.

Kivihiili on tuottanut ilmakehään jo satakunta vuotta lisää alkuaine hiiltä, hiilidioksidina. Emme ole täysin osanneet sitä kierrättää. Puuvoima tämän kierrätyksen osaa.

Kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu myös kaupunkien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa vaikkapa esikaupungeittain alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin karussa ristiriidassa kiertotalouden perusajattelun kanssa. Ihmiskunta ei osaa vielä kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta, ihmiset mukaan lukien, ovat läpi aikojen tarvinneet ja kierrättäneet osaa kemian tuntemista alkuaineista.

Alkuaineita on luonnossa kaikkiaan 115 kappaletta. Puille ja muulle kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16 kappaletta. Välttämättömien lisäksi puut haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. Ehdolla on lisäksi seitsemän muutakin alkuainetta, joiden välttämättömyydestä tieteilijät tai vaikkapa homeopaatit eivät vielä ole varmoja.

Sekä kasvi- että eläinkunnan välttämättä tarvitsemat ja kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Biomassan kuivapainosta varsin tarkkaan puolet on alkuainehiiltä.

Kasvi- ja eläinkunnalle on yhteistä, että niiden tarvitsemat ja kierrättämät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinreaktorit tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon. Ne ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva ratkaisu radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden riippakivi, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloudella on 2020-luvun edelleen haasteita. Esikaupunkien pienydinvoimaloilla on kiertotalouteen vielä pitkä matka.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipidekirjoitukset. 11.08.2020.

Pienydinreaktorit ovat etäällä kiertotaloudesta

Energiataloutemme on ilmastokriisin myötä uudistumassa kiertotalouden suuntaan. Olemme luopumassa uusiutumattomasta kivihiilestä, korvaamalla sen esimerkiksi uusiutuvalla puuvoimalla.

Kivihiili on tuottanut ilmakehään jo satakunta vuotta ylimäärin alkuaine hiiltä, hiilidioksidina. Emme ole täysin osanneet sitä kierrättää. Puuvoima tämän kierrätyksen osaa.

Kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu kaupunkien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa vaikkapa esikaupungeittain alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin karussa ristiriidassa kiertotalouden perusajattelun kanssa. Ihmiskunta ei osaa vielä kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta, ihmiset mukaan lukien, ovat läpi aikojen tarvinneet ja kierrättäneet osaa kemian tuntemista alkuaineista.

Alkuaineita on luonnossa kaikkiaan 115 kappaletta. Puille ja muulle kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16 kappaletta. Välttämättömien lisäksi puut haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. Ehdolla on lisäksi seitsemän muutakin alkuainetta, joiden välttämättömyydestä tieteilijät tai vaikkapa homeopaatit eivät vielä ole varmoja.

Sekä kasvi- että eläinkunnan välttämättä tarvitsemat ja kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Biomassan kuivapainosta varsin tarkkaan puolet on alkuainehiiltä.

Kasvi- ja eläinkunnalle on yhteistä, että niiden tarvitsemat ja kierrättämät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinreaktorit tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon. Ne ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva ratkaisu radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden riippakivi, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloudella on 2020-luvun edelleen haasteita. Esikaupunkien pienydinvoimaloilla on kiertotalouteen vielä pitkä matka.

VELI POHJONEN

Merikarvia-lehti. Mielipide. 10.8.2020.

Hamppua peltoselluksi

Maamme keskeisin paperin tuottaja UPM julkaisi heinäkuussa vakuuttavan, ehkä järkyttävänkin tiedonannon. Koko UPM:n painopaperien tuotanto painui tappiolle ensimmäisen kerran viiteen vuoteen (LS 24.7.).

Paperiteollisuuden alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo kohta 20 vuotta.

Vielä 1990-luvulla uskoimme paperin jatkuvaan nousuun. Puuta tarvittiin vastaavasti vuosittain yhä enemmän. Kuluneen neljännesvuosisadan aikana kehittynyt digitalous muutti asetelman.

Kemiallisen metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluloosaan pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavaraa postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo nykyiset ja etenkin suunniteltavat uudet biotuotetehtaat tarvitsevat yhdessä raaka-ainetta enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Ymmärrettävää on huoli puun kasvumme riittävyydestä. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa tarpeemme lisätä metsiemme hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuuden vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa; ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on hamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa ainakin napapiiriä myöten. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy jo purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki suurilla kaksi- tai kolmimastoisilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maassamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019. Terveellisten hampputuotteiden kysyntä ja samalla hampun viljely on nopeassa kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän. Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii käyttöä.

Myös hampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy ja ilmastotalous painostaa hiilinieluillaan. Peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

Veli Pohjonen

Länsi-Suomi. Mielipide. 9.8.2020. 

Turvepolitiikka ohjaa maataloutta erikoiselle tielle

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttaamme. Se vaikuttaa tänään maataloutemme tiekarttaan.

Ohjurina on turve. Tiedeakatemia päätti, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta samanarvoisia, kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin luulimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta mukisematta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun takana oli maatalouden tulevaisuus. Viestin siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä luonnonvara, kuten Suomessa.

Ihmisen tärkeintä ruokaa on vilja. Ihmiskunta tarvitsee vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500,000 hehtaaria. Vuosikymmenten saatossa osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suonpohja olisi ollut valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura.

MTK julkaisi heinäkuussa 2020 maatalouden ilmastotiekartan. Se käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan.

Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Uutta, vuosittain kynnettävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, eli noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantoamme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Irtokiviäkin sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi herättänee kommentteja niin ilmastoväen kuin metsäteollisuuden suunnasta.

Mihin maatalous on ohjautumassa? Kangasmaille, ja niille raivattaville lisäpelloille.

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 8.8.2020

Kotimaisuudesta tuli turpeesta luopumisen tuska

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme enimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

Asetelma alkoi kylmän sodan kaudella huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu todelliseen kriisiin. Niinpä eduskunta antoi alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Määrällisesti polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Jom Kippurin sodan ja syntyneen öljykriisin jälkeen lukema nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994. Korkeimmillaan saimme 1990-luvulla turpeesta seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Kotimaiseen turpeeseen perustuva huoltovarmuuden tavoite saavutettiin. Ilmastosyistä olemme nyt luopumassa siitä.

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Ulkomaista tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen tuontia tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista.

Neuvostoliitto olisi teoriassa voinut tarjota meille turvetta maidemme välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Onneksi turvetalous ei ollut siellä kehittynyt. Eihän öljynaapurillamme ollut tarvetta kehittää omaa energian huoltovarmuuttaan turpeen suuntaan.

Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina voi yksinkertaistaa, että ulkomainen energia rahoitetaan aina ulkomaan velalla.

Kun turpeemme korvaaminen muilla energian lajeilla alkaa, ulkomailta tuotavan energian määrä väistämättä nousee. Kun korvaamme turvevoiman esimerkiksi tuulivoimalla, ulkomailta tuotavan varmuussähkön määrä kasvaa. Tuulisähkön ja tuontisähkön kilowattituntien määrät ovat jo vuosia nousseet samaa rataa.

Kun korvaamme polttoturpeen puuhakkeella tai puupelletillä, niitä tuodaan välittömästi Venäjältä ja Baltian maista. Niitä tuodaan jo nyt. Puupellettiä laivataan Eurooppaan tänään myös USA:sta ja Kanadasta.

Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, uraanin tuontia tarvitaan. Ydinvoiman kotimaisuushan on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja vain kypsytetään kotimaassa.

Polttoturpeen luontaisin korvaaja lämmön ja sähkön voimaloissamme on energiahake. Kotimaisen energiahakkeen lisäkorjuun ja ylipäänsä tuotannon varmistaminen odottaa nyt päättäjiltämme vähintään samantapaista sitoutumista kuin parikymmentä vuotta sitten, kun lisäydinvoiman varmistamiseksi kasattiin "risupaketti".

Kotimaisuudesta tuli yllättäen turpeesta luopumisen tuska. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian myöhemmin kertovan, että mitä nopeammin kotimaisesta turpeesta luovuttiin, sitä nopeammin kasvoi ulkomaan velka.

VELI POHJONEN

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 19.2.2020

Metsätalous veromuutoksen edessä

Kansainvälisen ilmastopaneelin puheenjohtajamme professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuussa metsäväkeä ehdottamalla puun poltolle energiaveroa. Veroton puuvoimahan on ollut Suomen ympäristöpolitiikan ytimessä jo neljännesvuosisadan. Se on myös osa EU:ssa ajamiamme ilmastotavoitteita.

Tähän saakka olemme korostaneet kantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu voisi olla pääosin alle 6 senttimetrin pienpuuta. Lisäksi erilaisista hakkuista tulee latvuksia ja oksia.

Jo toimiva hiilidioksidin päästökauppa ohjaa puuvirtoja tänään kiusallisesti. Päästökauppa on viemässä harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Energiaverotuksen muutos olisi metsätaloudellemme mittavimpia vuosikymmeniin. Verotulojen kertymä olisi sitä luokkaa, että sillä voisi ohjata ilmastopolitiikkaamme entistä kestävämpään suuntaan.

Keskikesän hellekausi on korostanut palometsänhoidon ja ilmastometsänhoidon kytköstä. Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

Harvennushakkuiden pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään veroilla. Verotuet ehkäisisivät tulevassa ilmastossa entistä enemmän uhkaavia metsäpaloja.

Energiahakkeen verolla voisi hillitä metsäteollisuuden huolta yli 6-senttisen kuitupuun ajautumisesta lämpölaitoksiin. Huoli hälvenisi, jos alkaisimme määrätietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuu, kun siirrämme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

Energiapajun viljelyä on kehitetty Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä määrätietoisemmin tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä varmemmin sellutehtaamme voisivat tuottaa kuitupuusta pakkauskartonkia. Sitä taantuman jälkeen ehostuva maailman vientimme odottaa.

Jos professori Ollikaisen ehdotus verojärjestelmämme muutoksesta saa hyväksynnän, toimiin on syytä tarttua välittömästi. Puuvoima tahkoaisi veroa nopeasti ja mittavasti.

Muutosta ei tulisi luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

Veli Pohjonen

Kymen Sanomat. Lukijalta. 21.7.2020.

Biotaloudelta saamme puuvoimaa lisää

1960-luvun energiapeli tarjosi perusvoiman vaihtoehdoiksi vain ydin- tai fossiilivoimaa (öljy, kivihiili, maakaasu).

Olivatko ne todellisia vaihtoehtoja? Niillä on jatkuvana rasitteena ylikäymättömät ympäristöongelmat: ydinvoimalla ikuiset jätteet, fossiilivoimalla ilmakehää tukahduttava hiilidioksidi.

Sekä ydinvoima että fossiilivoima ovat kansantaloutta velkaannuttavaa tuontitavaraa. Ydinvoimankin väitetty kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote kypsytetään Suomessa, mutta raaka-aine on ostettava ulkomailta.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari ajatteli 1970-luvulla energiapelistä toisin. Hänen mielestään pelissä tuli olla puuvoima vastaan muut voimat. Ja vielä vahvemmin: kotimainen vastaan tuontitavara, uusiutuvat vastaan uusiutumattomat luonnonvarat.

Huikari nimitettiin 1976 jäseneksi Energiapolitiikan neuvostoon, vastapainoksi ydinvoimaa yksipuolisesti ajaneelle koulukunnalle. Huikari ehdotti neuvostolle puun energiakäyttöä. Neuvosto suostui puoltamaan ehdotusta.

Eduskunta myönsi 1978 Metsäntutkimuslaitokselle varat kymmenvuotiseen PERA-projektiin, Puu Energian Raaka-Aineena. Se käynnisti muutoksen, jota on jatkunut nyt 36 vuotta.

Vuosi 2012 oli Suomen energiatalouden paaluvuosi. Puuvoima kiri tasoihin monikymmenvuotisen ykkösen, öljyvoiman kanssa. Vuosi 2013 varmisti järjestyksen. Saamme nyt puusta eniten energiaa.

Puuvoiman osuus oli viime vuonna 24, öljyvoiman 23, ydinvoiman 18 ja kivihiilivoiman 11 prosenttia. Toinen kotimainen, turvevoima (4 prosenttia) on edelleen hivenen edellä kolmatta kotimaista eli vesivoimaa (3 prosenttia). Tuulivoimaa saimme eri puolilta rannikkoa ja sisämaastakin. Sen osuus oli 0,2 prosenttia koko energiasta.

Puuvoima on käsitteenä laajempi kuin tavallinen metsäenergia. Tuttua haketta, pellettiä tai klapia puuvoimasta on yhteensä vain vajaa viidennes. Edelleen pääosa puuvoimaa tulee metsäteollisuudesta, jokseenkin saman verran sellun mustalipeästä ja toisaalta kuoren ja purun tapaisesta puujätteestä.

Huikarin varhainen näkemys toteutui. Puuvoima nousi 2010-luvulla ykköseksi. Puu on nyt perusvoimaamme. Energiatalouden viime vuosikymmenten kehitys ennustaa, että sellun perässä nousevalta biotaloudelta tulemme saamaan puuvoimaa lisää.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 6.8.2020.

Notkahtaako ruokaturvamme?

Kevään 2020 korona-virus nosti puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme jatkossa kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee kaikkien tuntemastamme lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me on Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturva näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Viime vuonna ruokaturvamme oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen heinäkuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 593 viljakiloa. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun kuivuudesta. Mutta koronan aikainen ja jälkeinen maataloutemme ei siihen tainnut osannut varautua eikä vastatakaan.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme edelleen lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita, maailman laajuisten kriisien aikana. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kuluvaa kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

Veli Pohjonen

Joutseno-lehti. Mielipide. 6.8.2020

Ruokaturva ja energiaturva käsi kädessä

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme on noussut taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan siihen viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Kun jaamme sen Suomen väkiluvulla, saamme lukeman.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta. Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää ja varavarastot hupenevat, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Ruokaturvamme pyörii muutenkin ulkomaisen energian varassa.

Myös energiaturvaamme on seurattava. Se perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Tilastokeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa yhteensä 500 Petajoulea. Puuvoimasta saimme 378 Petajoulea, turvevoimasta 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen vuonna 1970 alkavista aikasarjoista laskien energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme oli laskussa. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena.

Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa. Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti vuoden 1974 energiapoliittisessa katsauksessaan, että myös puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 laitoksen toinen professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti Metsäntutkimuslaitoksen kolmas professori Olavi Huikari. Hän johti keväästä 1977 maa- ja metsätalousministeriön asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan kolmas jakso on kestänyt nyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää mitattavissa.

Korona-kriisi opettaa huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää entistä määrätietoisemmin. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 6.5.2020

Kun luopuu turpeesta, luopuu kotimaisuudesta

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

Silloisella kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Määrällisesti polttoturpeen käytön tavoitteeksi tuli 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Jom Kippurin sodan ja syntyneen öljykriisin jälkeen lukema nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Ykkösetappi saavutettiin 1985, kakkosetappi 1994. Korkeimmillaan saimme 1990-luvulla turpeesta seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Kotimaiseen turpeeseen perustuva huoltovarmuuden tavoite saavutettiin.

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Ulkomaista tuontiturvetta ei voimaloissamme palanut. Turpeen tuontia tuskin edes kaavailtiin Euroopan toisesta turvemaasta, Irlannista.

Neuvostoliitto olisi teoriassa voinut tarjota meille turvetta maidemme välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Turvetalous ei ollut siellä kuitenkaan kehittynyt. Eihän öljynaapurillamme ollut tarvetta kehittää omaa energian huoltovarmuuttaan turpeen suuntaan.

Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

Kun turpeen korvaaminen muilla energian lajeilla alkaa, ulkomailta tuotavan energian määrä väistämättä nousee. Kun korvaamme turvevoiman esimerkiksi tuulivoimalla, ulkomaisen varmuussähkön määrä kasvaa. Tuontisähköstä saimme 2018 jo viisi prosenttia koko energiastamme (turpeesta 4 %)

Kun korvaamme polttoturpeen puuhakkeella tai puupelletillä, niitä tuodaan välittömästi Venäjältä ja Baltian maista. Niitä tuodaan jo nyt. Puupellettiä laivataan Eurooppaan tänään myös USA:sta ja Kanadasta.

Kun korvaamme turvevoiman ydinvoimalla, tuomme uraania. Ydinvoiman kotimaisuus on samaa luokkaa kuin banaanin. Tuote ostetaan ulkomailta ja vain kypsytetään kotimaassa.

Polttoturpeen luontaisin korvaaja lämmön ja sähkön voimaloissa on energiahake. Kotimaisen energiahakkeen lisäkorjuun ja ylipäänsä tuotannon varmistaminen odottaa nyt päättäjiltämme vähintään samantapaista sitoutumista kuin parikymmentä vuotta sitten, kun lisäydinvoiman varmistamiseksi kasattiin "risupaketti".

Ilmastosyistä olemme nyt luopumassa turpeesta. Kotimaisuudesta tuli yllättäen turpeesta luopumisen tuska. Tuskin kukaan haluaa taloutemme historian myöhemmin kertovan, että mitä nopeammin kotimaisesta turpeesta luovuttiin, sitä nopeammin kasvoi ulkomaan velka.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 26.2.2020

Varsinais-Suomen metsät hiilimetsänhoidon tiellä

Koronakriisin jälkeisellä kaudella mieliimme on syytä palauttaa taas ilmasto ja hiilimetsänhoito, tai ylipäänsä hiiliviljely. Aiheen ajankohtaisuus korostui toukokuun alussa, kun Havaijin ilmastoasema havaitsi maapallon ilmakehästä 70 vuotisen mittausjaksonsa korkeimman hiilidioksidin lukeman, 418 miljoonasosaa.

Hiilimetsänhoito tarkastelee metsiin jo varastoinutta hiiltä ja vuosittain päätyvää hiilen virtaa niin kansallisella kuin maakunnallisella tasolla. Meillä on 19 maakuntaa. Ilmastotoimien kannalta niistä esimerkkinä voi käyttää Varsinais-Suomea.

Varsinais-Suomen metsät on laskettu viimeksi jaksoille 2009– 2013 ja 2014– 2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Varsinais-Suomen metsissä oli puuta 88 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 91 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 31,1 ja 32,1 miljoonaa tonnia. Metsien hiililuku saadaan jakamalla puuston vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että myös metsäpinta-alamme muuttuu.

Varsinais-Suomen metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 50 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Koko Suomessa vastaava lukema on 36,3 tonnia. Varsinais-Suomen metsät ovat hiilitiheydeltään muuta Suomea vahvempia.

Varsinais-Suomen metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 64 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä metsähehtaaria kohti.

Metsien hiilen nieluvirta on Varsinais-Suomessa selvästi alemmalla tasolla kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsähehtaarille on 413 kiloa. Maakunnan metsähiilen positiivinen nieluvirta kertoo kuitenkin, että Varsinais-Suomen metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä ei ilmastometsätalouden puolesta ole kuitenkaan mahdollisuus enää paljon lisätä.

Maakunnan metsähiilen nieluvirran tasolla (64 kiloa) on ilmaston lisäulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Noin 85 prosenttia Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen laskenta kivennäismaan peltojemme (negatiiviseksi) päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Koko ojitussyvyyden kerroksesta hiiltä lähtenee kaksinkertainen määrä, luokkaa 400-500 kiloa hehtaarilta vuodessa.

Varsinais-Suomen viljelijä voi huoletta kyntää kivennäismaan peltojaan, kunhan hänellä on hyväkasvuisia, onnistuneen hoidon metsähehtaareita vähintään viisi kertaa enemmän kuin peltohehtaareita. Ehto ei toteudu maakunnan kaikilla maatiloilla. Lisää hiiliviljelyä tarvitaan, niin pelloilla kuin metsissä.

Veli Pohjonen

Vakka-Suomen Sanomat. Mielipide. 18.7.2020

Metsähake nousee taantuman jälkeen

Koronakriisi ravisteli taantuvaa talouttamme. Energialle yllättävintä oli, kun raakaöljyn hinta putosi kolmasosaansa. Haketta myyntiin tuottavat metsätilat olivat huolissaan. Emme kait ole palaamassa koronakriisin myötä fossiilienergian aikaan?

Alkuvuodesta 2020 tynnyrillinen raakaöljyä maksoi 60 dollaria. Huhtikuun lopulla hinta oli kahdessa kympissä. Sittemmin öljyn hinta on ollut palautumassa. Heinäkuun alkupuolella öljyn tynnyrihinta oli 42 dollaria.

Sama vaihtelu nähtiin bioenergian tärkeimmässä ohjurissa, hiilidioksidin päästömaksussa. Se oli vuoden alussa tasolla 25 euroa tonnilta hiilidioksidia. Hinta putosi maaliskuun loppupuolella 15 euroon. Päästömaksu kuitenkin palautui 25 euroon kesäkuun loppuun mennessä.

Hiilidioksidin päästömaksun nykynousu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti Euroopassa kivihiilen polttoa, Suomessa turpeen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta heinäkuun alkupuolen 29 euroon eli yli nelinkertaiseksi.

Bioenergian ruohonjuuritasolla koronakriisi näkyi energiapuun varjohinnassa. Varjohinta kertoo, kuinka paljon lämpövoimalan ostoasiamies voi maksaa ensiharvennuspuun kokoisesta energiapuusta, jotta siitä saatava energia olisi hivenen halvempaa kuin kivihiilestä saatava energia. Kivihiilen varjohinta on kahden osasen summa. Perushinta tulee kivihiilen maailmanhinnasta esimerkiksi Australian satamassa. Lisähinta tulee kivihiilelle koituvasta hiilidioksidin päästömaksusta.

Energiapuun varjohinta oli käynyt parhaimmillaan yli 40 eurossa kiintokuutiolta, vuoden 2018 lopussa. Selluteollisuus maksoi vastaavasti hivenen yli kolme kymppiä. Hakepuun markkina niin kivihiilen kuin turpeen korvaajaksi näytti avautuneen.

Koronan myötä energiapuun varjohinta kuitenkin putosi taas alle kuitupuun hinnan. Varjohinta kävi alimmillaan 27 eurossa toukokuun alussa. Kuitupuun todellinen tienvarsihinta, keskimäärin koko Suomessa, on ollut koko alkuvuoden tasolla 31 euroa kiintokuutiolta.

Keskikesällä hintatilanne tasoittui hiilidioksidin päästömaksun nousun myötä. Heinäkuun alkupuolella varjohinta on 33 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 13 ja päästömaksun osuus 20 euroa.

Puutaan kasvattava metsätilallinen seuraa bioenergian hintapaaluja koronakriisin jälkeen. Hänelle taantumasta nousu tapahtuu heti, kun hänen tien varteen kasaamansa puun hinta nousee. Hän myy pienpuuta lisää. Pienpuutahan metsätiloillamme riittää.

Pienpuutaan myyvälle on myös yhdentekevää, tarjoaako nousevan hinnan voimalan vai sellutehtaan ostoasiamies.

Veli Pohjonen

Länsi-Savo. Mielipide. 28.7.2020

Hiilipörssi tulee aloittaa metsillä

Ilmastokamppailun hiilipörssi oli esillä ilmaston keskusteluissamme pari vuotta sitten. Pääministeri Juha Sipilä järjesti joulukuussa 2018 ilmastoseminaarin 170:lle alan vaikuttajalle. Seminaarin suositus oli perustaa Suomeen hiilipörssi.

Talouselämän vaikuttajista hiilipörssiä kannatti näkyvimmin energiayritys ST1:n perustaja Mika Anttonen. Hiilipörssi olisi markkinapaikka yhtäältä päästetylle ja toisaalta sidotulle hiilelle. Hiilidioksidia taivaalle vapauttavat maksaisivat hiilen päästövirroistaan. Ilmakehästä hiilidioksidia poistaville puolestaan maksettaisiin hiilen nieluvirroista.

Hyvin hoidetusta kaupankäynnistä tulee aina voittoa. Voiton voisi siirtää uusien ilmastotoimien tutkimiseen.

Päästövirtojen osalta kansainvälinen hiilipörssi on toiminut jo 15 vuotta. EU:n piirissä käynnistyi hiilidioksidin päästökauppa loppuvuodesta 2004. Nieluvirtojen osalta mitään vastaavaa ei ole onnistuttu käynnistämään. Kahteen suuntaan kauppaa käyvää hiilipörssiä ei Sipilän kaudella onnistuttu Suomeenkaan luomaan.

Meillä hiilipörssin osaamisalue ovat metsät, ja niihin päätyvät hiilen nieluvirrat. Kiitos Metsäntutkimuslaitoksen jo 1922 aloittaman Valtakunnan Metsien Inventoinnin, metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaisen työn sekä digiajan uusien tietokonesovellusten, voimme määrittää kullekin metsätilalle vuosittain sinne tulevan hiilen nieluvirran.

Metsätilojen osallistuminen hiilipörssiin olisi helpoin metsäverotuksen kautta. Hallinnollisesti se olisi tosin työlästä. Kyseessä olisi saman mittaluokan muutos, mikä tapahtui vuonna 2005. Siirryimme silloin metsissämme pinta-alaverotuksesta tuloverotukseen. Mutta siitä muutoksestahan hiilipörssi voisi ottaa hallinnon oppia.

Merkittävin selite hiilipörssin jarruuntumiseen taitaa olla maaperässä. Enemmän kuin metsiä, ilmastopuhe käsittelee nykyisin aktiivipeltojen hiilivarastoja, jättöpeltojen, turvepeltojen ja turpeennoston jättömaiden tulevaisuutta eli ylipäänsä maaperän hiilivarastoja ja hiilen virtoja. Ikään kuin peltomaidemme hiili tulisi saada heti hiilipörssiin samalla tapaa kuin metsien puuvaraston hiili.

Maaperän hiili on ilmastolle tosi tärkeä. Koko maapallon tasolla maanpinnan alapuolisessa humuksessa on noin kolme kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin maanpinnan yläpuolisessa puustossa. Ongelma on maaperän hiilivarastojen ja hiilivirtojen mittaaminen. Emme osaa kiistattomasti kertoa, paljonko esimerkiksi kivennäismaan luomuviljelyn kyntämätön kaurapelto vuosittain sitoo hiiltä. Tai paljonko nurmiviljelyn suopelto vuosittain päästää hiiltä?

Maaperän hiilen osalta meiltä puuttuvat Valtakunnan Metsien Inventointia muistuttavat pitkäaikaiset maaperän alkuainehiilen mittaussarjat. Ilman tällaista perusmittausta hallinto joutuu hiilipörssissä loputtomaan kiistelyyn siitä, mikä on vaikkapa peltojen vuotuisen hiilivirran todellinen suuruus.

Hiilipörssi voi edetä heti, kun pudotamme maaperän hiilen siitä toistaiseksi pois. Sen sijaan metsät voi liittää hiilipörssiin välittömästi. Hiilipörssin tahkoamia voittovaroja voisi käyttää Luonnonvarakeskuksen vetämään Valtakunnan Maaperän Hiilen Inventointiin.

Veli Pohjonen

Kymen Sanomat. Näkökulma. 4.7.2020