Ruokaviljan merkitys kasvaa edelleen maailmankaupassa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnä on ollut pitkään myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli taustalla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä kymmenen vuotta sitten alkaneessa ja edelleen jatkuvassa kuohunnassa, niin sanotussa arabikeväässä.

Väkirikkaissa arabimaissa suurin osa jokamiehen tai -naisen tuloista kuluu aivan jokapäiväiseen vehnäleipään. Kun hallitsijat eivät pysty pitämään ruoan hintaa kurissa, työttömät nuoret nousevat kapinaan. Ruokaturvan putoaminen ja lopulta nälkä ajaa heidät terroristien järjestöihin.

Ruokaturva ja energiaturva käyvät käsi kädessä

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme on noussut taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan siihen viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Kun jaamme sen Suomen väkiluvulla, saamme lukeman.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta. Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää ja varavarastot hupenevat, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Ruokaturvamme pyörii muutenkin ulkomaisen energian varassa.

Myös energiaturvaamme on seurattava. Se perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Tilastokeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa yhteensä 500 Petajoulea. Puuvoimasta saimme 378 Petajoulea, turvevoimasta 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen vuonna 1970 alkavista aikasarjoista laskien energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme oli laskussa. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena.

Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa. Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti vuoden 1974 energiapoliittisessa katsauksessaan, että myös puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 laitoksen toinen professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti Metsäntutkimuslaitoksen kolmas professori Olavi Huikari. Hän johti keväästä 1977 maa- ja metsätalousministeriön asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan kolmas jakso on kestänyt nyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää mitattavissa.

Korona-kriisi opettaa huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää entistä määrätietoisemmin. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 24.4.2020

Brundtlandin oppi voi toteutua

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Opin mukaan voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja - tai soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme jo muutamia vuosia olleet luopumassa polttoturpeesta, ilmastosyistä. Korkeimmillaan, vuonna 2007 saimme energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on puolittunut.

Myös turvetaloutta kannattaa tarkastella kestävän kehityksen opin tavoittein.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria suota, keskimäärin rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa. Se on viidennes koko maa-alastamme. Suoala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot. Suot ovat nimenomaan Pohjois-Suomen luonnonvara.

Kun suon pintakasvit kasvavat normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen (GTK) 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1,02 kuivatonnia vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän maanpäällisen kuivabiomassan vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen (viljely)tuotannossa oleva suo voi kasvaa 2-5 kuivatonnia vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. GTK:n 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 0,51 tonnia alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuoden 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaariamme kohti se oli 0,24 tonnia alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen Suomen suot kerryttävät tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot palaavat hiilen nieluvarastoiksi. Tuotannon loputtua ne voi muuntaa ilmastometsiksi, lyhyen kierron lehtipuilla.

Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Vähintään saman verran syntyy maanalaista kariketta hienojuurista. Viljelypajukon maaperä kasvaa vauhdikkaasti hiilen nieluvarastoksi.

 

Koko suoluontomme osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Turpeen nimeäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi voi silti särähtää korvaan. Suomen turvetalous voi seurata kuitenkin luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi voi toteutua.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 21.4.2020.

Turpeesta tuli monipuolinen sampo

Polttoturpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa, jopa maatiloillakin. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailma ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainetoimistolle (nykyinen Vapo Oy) tehtäväksi käynnistää uudelleen jyrsinturpeen tuotanto. Turpeen poltto oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Ruokaturvaa kannattaa seurata

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee kaikkien tuntemastamme lausekkeesta "Anna meille

tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen

leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me on Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa

tonnia. Väkilukumme oli vastaavasti 5,52 miljoonaa henkeä. Näin ruokaturvamme viime

vuonna oli 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme

yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa, ja nykyisen tason 700 kiloa ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1975.

Sen jälkeen ja 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Maailman laajuisten kriisien aikana leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Niitä kannattaa seurata myös meillä. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi nyt koronakeväällä 2020 niin, että ruokaturvaamme ei tule huolestuttavaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Perniönseudun Sanomat. Mielipide. 16.4.2020.

Ruokaturva on koetuksella

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meidän kaikkien tuntemastamme lausekkeesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”.

Ruokaturva on koetuksella

Korona-virus on nostanut puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meidän kaikkien tuntemastamme lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme" Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipämme = Suomen vuotuinen viljasato, me = Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva = viljasato / väkiluku.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme oli vastaavasti 5,52 miljoonaa henkeä. Näin ruokaturvamme viime vuonna oli 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa, ja nykyisen tason 700 kiloa ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1975.

Sen jälkeen ja 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia maailman laajuisten kriisien aikana. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi nyt koronakeväällä 2020 niin, että ruokaturvaamme ei tule huolestuttavaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Lapin Kansa. Mielipide. 13.4.2020

Energiaa viljelemällä

Maapallon energiavirrat hakevat parhaillaan uusia uomia. Halvan öljyn aikakausi on päättynyt. Ydinvoiman tielle näyttää kasaantuvan monia vastuksia: yhä penseämmäksi käyvä yleinen mielipide, voimaloiden katastrofit ja kiusallinen jäteongelma.

Aurinkoenergia on puhdasta ja turvallista. Auringon on laskettu paistavan ehtymättömänä ainakin seuraavat 50 000 vuotta.

OIVALLISET KASVIT

Suomen kasvillisuus, pel­tomme ja metsämme, sitoo vuodessa itseensä auringon energiaa kahden vuoden öljyn­ kulutuksen verran. Energiata­loudellisesti vihreiden kasvien merkitys on oivallettu vasta vii­me vuosina. On löytynyt kasvi­lajeja, jotka pystyvät niitä viljel­täessä ennen arvaamattoman tehokkaaseen aurinkoenergian sidontaan.

Energiaviljely on oppi viljelyskasveista ja menetelmistä joilla auringon energiaa vastaa­notetaan, sidotaan ja muunne­taan varastoitavaan muotoon. Energia sidotaan fotosynteesissä ja varastoidaan biomas­sana.

Energiaviljelyyn sopivia kas­veja etsitään parhaillaan ympäri maailman. Koska jokaisen si­dotun biomassan kuiva-ainekilon energiasisältö on miltei va­kio (noin 19 Megajoulea), tär­kein valintaperuste on satoi­suus.

Vuotuisen  kuiva-ainetuotoksen ennätys on Hawaijin sokeriruo'olla: 112 tonnia hehtaaril­ta. Jatkojalostuksen kannalta sokeriin sitoutunut energia on tavoiteltavaa. Sokerin käyttäminen polttonesteeksi - etyy­lialkoholiksi - hallitaan jo hy­vin. Meikäläisistä viljelyskas­veista voisi tulla kysymykseen sokerijuurikas. Se on naatit, juuret mukaan lukien, satoisin viljelyskasvimme. Voimaperäisesti viljellen siitä saadaan noin 15 kuiva-ainetonnia hehtaarilta vuodessa.

Järviruoko on luonnonvarai­sista kasveistamme tuottoisin. Merenlahdissa on mitattu hämmästyttäviä vuotuisia kas­vuja. Paras pituuskasvun havainto lienee korresta, joka venyi kesän aikana 466 senttimetrin mit­taan. Kuiva-ainetuotos on sa­maa 15 tonnin luokkaa kuin sokerijuurikkaalla. Järviruokoa voisi ajatella viljeltävän esimerkiksi vanhoilla turpeennoston alueilla. Viljelytekniikka on vielä kehittämättä.

ENERGIAPAJU VILJELYSKASVINA

Lupaavimmat energiavilje­lyyn soveltuvat kasvit kuuluvat maassamme pajun sukuun. Näitä, niin sanottuja energia­pajuja on tuotu maahamme ko­keiltaviksi Ruotsista, Tanskas­ta, Unkarista ja Siperiasta. No­peakasvuisia pajuja on löytynyt myös kotimaasta, muun muassa Oulun yliopiston kasvitie­teellisestä puutarhasta.

Energiapajukko viljellään riviviljelynä  45-65 cm:n rivivälein, 20-50 cm:n välein, paju­lajista  riippuen. Viljelmää lan­noitetaan heinänurmen tapaan ja hoidetaan rikkakasvien torju­miseksi    sokerijuurikkaan ta­paan. Pistokkaat juurtuvat en­simmäisenä  kesänä. Metrin - puolentoista metrin mittainen vesakko leikataan syksyllä lisävesomisen edistämiseksi.

Varsinainen energian sidonta alkaa toisena keväänä. Kasvua vauhditetaan lannoituksella. Rivivälit harataan kertaalleen lannoitteen multaamiseksi, jo itäneitten rikkakasvien torjumi­seksi ja maan kuohkeuttamiseksi.

Kantovesat alkavat venyä ru­kiin vauhdilla. Siitä poiketen ne eivät kuitenkaan lopeta kas­vuaan keskikesän kukkimiseen, vaan jatkavat 20-30 cm:n vauhdilla viikossa. Vielä syyskuun lopussa, ennen kasvun tyrehdyttäviä syyspakkasia, vesat pitenevät puoli senttimetriä päivässä. Kasvusto on nyt kuin komeaa maissia, yli kolmen metrin mittaista. Sellaiseen ve­sakkoon kertyy kuiva-ainesatoa parikymmentä tonnia hehtaa­rille.

Kasvatus jatkuu pajulajista riippuen joko yhden tai useam­man (ehkä 3-5) vuoden kier­rolla. Tehokkain energian si­donta on saatu toistaiseksi yh­den vuoden kierrolla, aina syk­syisin kantoon leikkaamalla.

Monivuotista viljelyä rajoit­taa parhaiden energiapajujem­me heikko talvenkestävyys. Nopean ja pitkään jatkuvan kasvun vuoksi niiden versot ei­vät ehdi puutua, vaan paleltu­vat talvella. Ne kestävät pak­kasta kuitenkin lumirajan ala­puolella, ainakin juurakkona.

ENERGIAVILJELY SOVELTUU TURVEMAILLE

Kasvaakseen tehokkaasti energiapajukko tarvitsee run­saasti valoa jaa riittävästi kos­teutta. Kosteusvaatimukset täyttyvät helpoimmin turve­mailla. Varsinkin viljelmän pe­rustamisvaiheessa, pajupistok­kaita juurrutettaessa, kosteu­soloiltaan tasaisten turvemaiden on havaittu olevan edulli­sia.

Turpeen peittämän pinta­-alamme laajuus (10 miljoonaa hehtaaria) on energiaviljelyn kannalta merkittävän rikas luonnonvara. Runsas puolet siitä on metsäojitettu. Turve­maiden peltoja on vajaa miljoo­na hehtaaria.

Energiaviljely voitaisiin aloit­taa jo raivatuilla suopelloilla, pakettipelloilla ja vapautuvilla turpeennostoalueilla. Lisämaa­ta on helposti saatavissa jo esiojitetuista hieskoivua kasva­vista, runsasravinteisista sois­ta.

ENERGIAVILELMIÄ MAATILOILLE

Energiaviljelykokeissa kehi­tetään uutta viljelymuotoa maamme maatilatalouteen. Viljelyketjussa tarvittava työ­voima, ammattitaito, peruskoneistus ja maa-alueet löytyvät helpoimmin juuri maatiloilta.

Energiaviljely soveltuisi lisätuotannoksi muiden vaihtoehtojen rinnalle. Parhaal­ta yhdistelmältä tuntuu nurmi­viljely  + energiaviljely. Ener­giaviljelmän perustamis- ja hoi­totoimet ajoittuvat alkukesään, nurmiviljelmän korjuu keski- ja loppukesään sekä energiaviljelmän korjuu syksyyn ja alkutal­veen.

Luonteeltaan energiaviljely kävisi sopimusviljelyksi sokeri­juurikkaan tapaan. Viljelijä tuottaa raaka-ainetta lämpö­keskukselle tai energian jatko­jalostukseen teollisuudelle. Nämä ovat kiinnostuneet siitä, et­tä raaka-aine on tasalaatuista ja että sitä tulee paljon.

MILLOIN KÄYTÄNTÖÖN

Energiapajuja on tutkittu maassamme vuodesta 1973. Viljelyketju on hahmottumas­sa. Laajimmat koeviljelmät ovat Haapaveden Piipsanne­valla, turvetuotannon alueella, josta osa on jo poistunut käy­töstä. Hehtaarin laajuinen energiapajukoe perustettiin ke­väällä 1979. Pienempialaisia viljelmiä on muun muassa Kannuksessa ja Suonenjoella, metsäntutkimuslaitoksen koealueilla.

Energiaviljelystä on saatu jo nyt niin lupaavia tuloksia, että useat tahot - sekä yhteisöt että yksityiset viljelijät - ovat kiinnostuneet perustamaan omia viljelmiään. Nopeaa liikkeelle lähtöä hidastaa pistok­kaiden puute. Energiaviljely tul­lee käynnistymään maassam­me Ruotsin mallin mukaan pistokastuotannolla. Pistokkaita tarvittaisiin lähivuosina ainakin niin paljon, että saisimme riit­tävän laajat koeviljelmät paju­hakkeen jatkojalostuksen tutkimuksia varten.

Veli Pohjonen

Käytännön Maamies Nro 2/1980. Artikkeli.

Jokapäiväinen leipämme on turvattava

KORONAVIRUS on nostanut ruokaturvan puheenaiheeksi. Mistä saamme kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvamme viime vuonna oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi väkirikkaassa Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohden.

Harsinta - uuden ajan metsänparannusta

Talousmetsien avohakkuut puhuttavat. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite on lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja palata metsien alkuperäisiin poimintahakkuisiin eli harsintaan.

Aloitteessa ei ole kyse tiukasta luonnonsuojelusta. Olemme jo luvanneet Aichin kokouksessa 2014 suojella erityyppisiä luonnonmetsiä yhteensä 17 prosenttia. Näihin metsiin eivät kuulu minkäänlaiset hakkuut. Hakkuutavan vaihto koskee suojelun ulkopuolista 83 prosenttia, talousmetsiä.

Turpeesta tuli kansantaloutemme sampo

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomaisesta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-LUVUN kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Miten kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä turvaavat lämpönsä, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin? Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut nollatasolle.