Kestävää kehitystä myötäillen

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:n Brundtlandin komissiossa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Oppia noudattaen voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja tai vaikkapa soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon, mieluusti enemmän, kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme jo muutamia vuosia olleet luopumassa turpeen hyödyntämisestä, ilmastosyistä. Korkeimmillaan, vuonna 2007 yhteiskuntamme sai energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on puolittunut.

Myös turvetaloutta kannattaa tarkastella kestävän kehityksen opin mukaan.

Meillä on edelleen 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suoalaa. Niiden elävä pintakerros sitoo joka kesä hiiltä. Pinta-ala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot.

Kun suon pintakasvit kasvavat normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta karikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurina. Geologisen tutkimuskeskuksen (GTK) 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1,02 kuivatonnia vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän maanpäällisen kuivabiomassan vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen tuotannossa oleva suo kasvaa 2-5 kuivatonnia vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta, kuten kaikesta biomassasta pyöreästi puolet on alkuainehiiltä. GTK:n 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 0,51 tonnia alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Kivihiilivoimalan tavoin turvevoimala aiheuttaa päästöjä, hiilivirran taivaalle. Vuoden 2019 turpeen käytön hiilivirta taivaalle oli 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaariamme kohti se oli 0,24 tonnia alkuainehiiltä vuodessa.

Turpeen polton päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen Suomen suot kerryttävät tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turvetuotannon jättösuot palaavat hiilen nieluvarastoiksi. Tuotannon loputtua ne metsitetään, mieluiten lyhyen kierron lehtipuilla. Suopohjat siementyvät hieskoivun ja männyn sekametsiksi itsestäänkin.

Kasvaessaan suopohjan puusto rupeaa keräämään ilmakehästä hiiltä. Sitä kertyy paitsi lehtiin, neulasiin ja runkoihin, myös juuriin. Osa hienojuuria lakastuu vuosittain juurikarikkeeksi. Juurikarike maatuu aikaa myöten tavalliseksi metsäsaraturpeeksi.

Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntämisen vaikutus ei ole maassamme hälyttävä. Turpeen nimeäminen uusiutuvaksi luonnonvaraksi voi silti särähtää korvaan. Suomen turvetalous seuraa kuitenkin luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutuu.

VELI POHJONEN

Savon Sanomat. Mielipide. 31.3.2020

Maatalous ja uusiutuva energia

Sata vuotta sitten liikkumisemme pohjasi uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi kulkea kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevosvaunuilla. Maatiloilla ei ollut traktoreita. Hevosilla kynnettiin, muokattiin, korjattiin ja kuljetettiin.

Energiansa hevoset saivat pelloilta heinänä tai kaurana. 1900-luvun alussa maataloutemme peltoalasta lasketaan tarvitun 30 prosenttia hevosten rehuenergialle. Se oli aidosti uusiutuvaa energiaa.

Peltomme ovat tuottaneet uusiutuvaa energiaa ennenkin

Sata vuotta sitten liikkumisemme pohjasi maatilojen uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi kulkea kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevosvaunuilla. Pelloilla ei ollut traktoreita. Hevosilla kynnettiin, muokattiin, korjattiin ja kuljetettiin.

Energiansa hevoset saivat maatilojen pelloilta heinänä tai kaurana. 1900-luvun alussa maataloutemme peltoalasta lasketaan tarvitun 30 prosenttia hevosten rehuenergialle. Se oli aidosti uusiutuvaa energiaa.

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään uudella moottorilla. Diesel oli ruiskuttanut moottorin sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Diesel aavisti heti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. ”Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä” Diesel ennusti.

Dieselin ennustus ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi maaöljyn varjoon ja unohtui kymmeniksi vuosiksi.

1900-luvun loppupuolella Dieselin ennustusta alettiin tutkia. Sen sai aikaan huoli ympäristöstä. Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biodieselillä haitallisen hiilidioksidin päästö putoaa nollaan.

Suomen energiaviljelyssä biodieselin valmistusta on kokeiltu eniten rypsistä. Rypsin viljely hallitaan, ja tarvittaessa se voi laajeta nopeasti. Kesällä 2019 rypsiä kasvoi meillä 14300 hehtaaria.

Rypsin verraten heikko energiasatoisuus johti kuitenkin siihen, että Euroopan maatalous ei lähtenyt kehittymään Dieselin ennustuksen suuntaan. Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa bioenergian talous on kehittynyt. Kyseessä on palmuöljy ja siitä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Kun rypsistä saadaan 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, öljypalmusta saadaan 3800 kiloa.

Maailma etenee jo Rudolf Dieselin ennustuksen tiellä. Maatalous kehittyy köyhissä maissa, missä palmuöljyä voi viljellä.

Energiaviljelyä on hyljeksitty EU:n maatalouspolitiikassa. Bioenergian lasketaan vievän peltoalaa ruoan tuotannolta. Jos fossiilienergia vapautti viimeisen sadan vuoden aikana peltoalaamme lähes kolmanneksen, energiaviljely vain ottaa hehtaareista takaisin aikaisemman osansa. Suomessa saamme nopeasti uutta peltoalaa turvesuon pohjilta.

Kunhan löydämme sopivan viljelykasvin, maatalous voi meilläkin kehittyä. Se on tuottanut uusiutuvaa energiaa ennenkin. Uutta, 2020-luvun biopolttonestettä tuottavaa viljelyä tarvitaan.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 27.03.2020.

Bioenergia ei ole uusi asia

Sata vuotta sitten  ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja eikä maatiloilla traktoreita. Hevosilla kynnettiin, muokattiin, korjattiin ja kuljetettiin.

Energiansa hevoset saivat pelloilta heinänä tai kaurana. 1900-luvun alussa maataloutemme peltoalasta tarvittiin 30 prosenttia hevosten rehuenergialle. Se oli aidosti uusiutuvaa energiaa, mistä ei tullut haitallisia hiilidioksidipäästöjä.

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään uudella moottorilla. Diesel oli ruiskuttanut moottorin sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Diesel aavisti heti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä" Diesel ennusti.

Dieselin ennustus ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi maaöljyn varjoon ja unohtui kymmeniksi vuosiksi.

1900-luvun loppupuolella Dieselin ennustusta alettiin tutkia. Sen sai aikaan huoli ympäristöstä. Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biodieselillä haitallisen hiilidioksidin päästö putoaa nollaan.

Suomen energiaviljelyssä biodieselin valmistusta on kokeiltu eniten rypsistä. Rypsin viljely hallitaan, ja tarvittaessa se voi laajeta nopeasti. Kesällä 2019 rypsiä kasvoi meillä 14 300 hehtaaria.

Rypsin verraten heikko energiasatoisuus johti kuitenkin siihen, että esimerkiksi meillä maatalous ei lähtenyt kehittymään Dieselin ennustuksen suuntaan. Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa, bioenergian talous on kehittynyt. Kyseessä on palmuöljystä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Kun rypsistä saadaan 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, öljypalmusta saadaan 3800 kiloa.

Öljypalmun viljelyä arvostellaan usein ympäristölle tuhoisaksi, luontaisia sademetsiä hävittäväksi toimeksi. Riittävästi eli vähintään 17 prosenttia sademetsiä tulisi suojella kaikkialla, jotta luonnon monimuotoisuus säilyy. Kun tämä ehto toteutuu, Rudolf Dieselin ennustuksen tiellä voi edetä. Maatalous kehittyy köyhissä maissa, missä palmuöljyä voi viljellä.

Kunhan löydämme sopivan viljelykasvin, maatalous voi meilläkin kehittyä. Uutta, 2020-luvun biopolttonestettä tuottavaa viljelyä tarvitaan.

VELI POHJONEN

Akaasia saapui Ajokseen

Ajoksen satamassa juhannuksen jälkeen pistäytynyt vierailija lienee hieraissut pariin kertaan silmiään katseltuaan lastiaan tyhjentäviä laivoja. Norjalainen alus purki laiturille pyöreää akaasiapuuta, joka oli laivattu Indonesiasta. Kolmimetrisen, kuoritun puun määränpää on Kemijärven sellutehdas.

Mistä oikein on kysymys? Onko kuitupuusta jo sellainen pula, että Kemijärvelle on rahdattava puuta tropiikin kehitysmaasta, toiselta puolen maapalloa? Mistä akaasiapuu on itse asiassa peräisin, viljelymetsistä vai sademetsistä? Miksi puu tuodaan juuri Suomeen ja Kemijärvelle?

Lyhytkiertopuu Australian pohjoisrannikolta

Ajokseen tuotu akaasia on tarkalta nimeltään Acacia mangium. Se on Pohjois-Australiassa ja lähisaarilla luontojaan kasvava lehtipuu. Mangium on helposti viljeltävä, lyhyttä kuitua kasvava sellupuu, jonka viljely yleistyy kovaa vauhtia sademetsien maissa: Indonesiassa, Malesiassa ja Filippiineillä.

Pellot ja metsät - tuotantoa vai tukia

Maa- ja metsätaloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Viimeisen sadan vuoden aikana hän oppi samoin kasvattamaan metsähehtaarillaan tukkia, sellupuuta ja energiapuuta.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen, innovaatioihin ja niiden luomiin käytännön keksintöihin. Länsimaissa pienyrittäjyys syntyi tuotantotalouden tiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin.

Tukitalous syntyi maatalouteen Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävä oli presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin osasena. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia oli maataloustukia.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Tiukemmin siirryimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Olemme puolen vuosisadan ajan kehittäneet Suomessa myös tukimetsätaloutta, yksityisille metsätiloille. 1900-luvun jälkipuoliskolla tunsimme tuet metsänparannuksen avustuksina. 2000-luvun puolella tunnemme ne Kemerana, kehittyvän metsätalouden rahoituksena.

Pelloista poiketen onnistuimme EU:n neuvotteluissa säilyttämään metsämme kansallisena tuotantotalouden osana. EU:n tukea ja ohjailua emme suomalaiselle metsätilalle halunneet.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden nyrkkisääntö on tämän mukaan: puolet peltohehtaarin bruttotulosta on tuotteen myyntiä, puolet on hehtaaritukea.

Miten tuotanto- ja tukitalouden suhde kehittyi kansallisilla metsätiloillamme? Luonnonvarakeskuksen tuoreen tilastoinnin mukaan meillä oli 408 000 metsätilaa vuonna 2016. Niiden metsämaan kokonaispinta-ala oli 10,6 miljoonaa hehtaaria. Yksityismetsätalouden bruttotulo (kantorahatulo) vuonna 2018 oli 2325 miljoonaa euroa. Metsätilan keskihehtaaria kohti se oli 220 euroa vuodessa.

Kansallista Kemera -tukea vuonna 2018 metsätiloille maksettiin 49,1 miljoonaa euroa. Metsätilan hehtaaria kohti se oli keskimäärin 4,65 euroa vuodessa. Näin metsätilan keskimääräinen hehtaarin bruttotulo oli 225 euroa vuodessa (metsähehtaarille). Siitä on tuotantotaloutta 98 prosenttia ja tukitaloutta 2 prosenttia.

Metsätaloutemme on säilyttänyt vahvan tuotantotalouden aseman.

Euroopan unionin tukitaloudella oli maatalouden kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Sen sijaan puhumme yhä useammin maatilojemme ahdingosta.

Metsätilojen tuotantotaloudessa, ja yksityismetsätaloudessa ylipäänsä tehokkuus etenee. Innovaatioita syntyy ja keksintöjä etenee käytäntöön suhteellisesti enemmän. Ja metsätilojemme ahdinko on käsitteenä lähes tuntematon.

Miten maa- ja metsätaloutemme kehittyy jatkossa? Joko neljännesvuosisadan kestänyt EU:n luoma tukitaloutemme olisi muutoksen tarpeessa?

VELI POHJONEN

Hämeen Sanomat. Mielipide. 20.3.2020

Ruokohelpi on energian ja kuidun lähde

Kesällä 2005 Suomessa oli ruokohelpeä energiaviljelyssä noin 10 000 hehtaaria. Pääosa helpeä kasvaa maatilojen sopimusviljelyksillä Keski- ja Pohjois-Suomessa. Eniten sopimuksia on tehnyt energiayhtiö Vapo, noin 4000 hehtaarille. Vapoa kiinnostaa kylvää ruokohelvelle myös turvetuotannolta vapautuneita suopohjia. Vapon tytäryritys Suo Oy viljelee näin omana työnään toiset 4000 hehtaaria.

Pohjolan Voimalla on helpisopimuksia viljelijöiden kanssa Seinäjoen, Pietarsaaren, Kokkolan ja Ylivieskan voimaloiden alueilla vajaalle 2000 hehtaarille.

Sekä Vapo että Pohjolan Voima sekoittavat ruokohelpeä turpeeseen, ja seos poltetaan suurissa kaukolämpövoimaloissa. Yhtiöt laajentavat näin uusiutuvan energian tuotantoaan, vähentävät hiilidioksidin päästöjään ja välttyvät hiilidioksidin päästökaupalta.

Peltohakkeelle tuli tarve

Met­sä­hak­keen käyt­tö ener­gi­ak­si on nous­sut maas­sam­me 1990-lu­vul­ta läh­tien. Hui­pus­saan käyt­tö oli vuon­na 2013. Yh­teen­sä 8,7 mil­joo­naa kuu­ti­o­ta ha­ke­tet­tua puu­ta pol­tet­tiin säh­kök­si ja läm­mök­si. Vuo­den 2013 jäl­keen met­sä­hak­keen käyt­tö kään­tyi kui­ten­kin odot­ta­mat­to­maan, hie­noi­seen las­kuun. Näin kävi vaik­ka sekä ki­vi­hii­les­tä ja tur­pees­ta luo­pu­mi­ses­ta on sa­mal­la pu­hut­tu. Vuon­na 2018 ha­ket­ta pa­loi enää 8,0 mil­joo­naa kuu­ti­o­ta.

Met­sä­ha­ket­ta lie­nee hi­ve­nen hyl­jek­sit­ty ko­ti­maas­sa. Huo­les­tut­ta­vam­paa on kui­ten­kin Eu­roo­pan uni­o­nin pii­ris­sä syn­ty­neen, ha­ke­vas­tai­sen il­mas­ton kou­lu­kun­nan ajat­te­lu. Kou­lu­kun­ta pi­tää ny­kyis­tä met­sä­ha­ket­tam­me lii­an hi­taas­ti uu­siu­tu­va­na ener­gi­a­na.

Tuotantoa vai tukia

Maa- ja metsätaloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Viimeisen sadan vuoden aikana hän oppi samoin kasvattamaan metsähehtaarillaan tukkia, sellupuuta ja energiapuuta.

Tuotantotalous perustui tehokkuuteen, innovaatioihin ja niiden luomiin käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi tuotantotalouden tiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin, kaupunkeihin ja lopulta suurkaupunkeihin.

Toinen linja, tukitalous syntyi maatalouteen Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävä oli presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin osasena. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia oli maataloustukia.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Tiukemmin siirryimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Puolen vuosisadan ajan olemme Suomessa kehittäneet myös tukimetsätaloutta, yksityisille metsätiloille. 1900-luvun jälkipuoliskolla tunsimme tuet metsänparannuksen avustuksina. 2000-luvun puolella tunnemme ne Kemerana, kehittyvän metsätalouden rahoituksena.

Pelloista poiketen onnistuimme EU:n neuvotteluissa säilyttämään metsämme kansallisena tuotantotalouden osana. EU:n tukea ja ohjailua emme suomalaiselle metsätilalle halunneet.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Ohran viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,25 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 193 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 819 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1604 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden nyrkkisääntö on tämän mukaan (ainakin Suomelle): puolet peltohehtaarin bruttotulosta on tuotteen myyntiä, puolet on hehtaaritukea.

Miten tuotantotalouden ja tukitalouden suhde kehittyi kansallisilla metsätiloillamme? Luonnonvarakeskuksen tuoreen tilastoinnin mukaan meillä oli 408 000 metsätilaa vuonna 2016. Niiden metsämaan kokonaispinta-ala oli 10,6 miljoonaa hehtaaria. Yksityismetsätalouden bruttotulo (kantorahatulo) vuonna 2018 oli 2325 miljoonaa euroa. Metsätilan keskihehtaaria kohti se oli 220 euroa vuodessa.

Kansallista Kemera -tukea vuonna 2018 metsätiloille maksettiin 49,1 miljoonaa euroa. Metsätilan hehtaaria kohti se oli keskimäärin 4,65 euroa vuodessa. Näin metsätilan keskimääräinen hehtaarin bruttotulo oli 225 euroa vuodessa (metsähehtaarille). Siitä on tuotantotaloutta 98 prosenttia ja tukitaloutta 2 prosenttia.

Metsätaloutemme on säilyttänyt vahvan tuotantotalouden aseman.

Euroopan unionin tukitaloudella oli maatalouden kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei maatiloillamme enää kukoista samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Sen sijaan puhumme yhä useammin maatilojemme ahdingosta.

Metsätilojen tuotantotaloudessa, ja yksityismetsätaloudessa ylipäänsä tehokkuus etenee. Innovaatioita syntyy ja keksintöjä etenee käytäntöön suhteellisesti enemmän. Ja metsätilojemme ahdinko on käsitteenä lähes tuntematon.

Miten maa- ja metsätaloutemme kehittyy jatkossa? Joko neljännesvuosisadan kestänyt EU:n luoma tukitaloutemme olisi muutoksen tarpeessa?

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 19.3.2020.

Maatilat voisivat tuottaa taas uusiutuvaa energiaa

    EU:n tukimaatalouden opin mukaisesti pellot tuottavat pääosin ruokaa ja rehua. Silloin voi kuitata normaalia hehtaaritukea. Tukimaatalous voi pienemmässä mitassa maksaa valituille pelloille myös ympäristötukea tai luonnonhaittakorvausta, vaikka ne pellot eivät varsinaisesti tuota mitään satoa.

    Energiaa pelloilta ei kuulu EU:n varsinaisen tukimaatalouden oppiin. Toki pieniä poikkeuksia käytännössä on, vaihtelua maittain.

    Maatilojen pellot ovat tuottaneet energiaa melkoisesti ennenkin. Sata vuotta sitten, tuotantotalouden kaudella, kulkemisemme pohjasi uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi siirtyä kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevoskärryillä. Maatiloilla hevonen teki traktorin työt.

    Energiansa hevoset saivat peltojen heinästä ja kaurasta. 1900-luvun alussa maatalouden peltoalastamme lasketaan tarvitun 30 prosenttia hevosten rehuenergialle.

    Avara maatalousajattelu oli mahdollinen vielä ennen EU-aikaa, kun kehitimme peltojen energiaviljelyä. 1990-luvun merkittävimpiä hankkeita oli Energiatila-ohjelma. Vuonna 1992 mukaan lähti 35 maatilaa, pääosin Salpausselän eteläpuoliselta ilmastovyöhykkeeltä. Kokemus perustui Fortumin yli kymmenvuotiseen (1983-1993) esihankkeeseen, Kopparnäsin tilalla Inkoossa.

    Energiatila -hankkeen pidemmän jakson tavoite oli tuottaa viljeltyä peltohaketta lämmön ja sähkön voimaloille. Soveltamalla maatilojen traktorikalustoa ja kehittämällä uuden sukupolven hakepuimureita pelloilta haluttiin halvempaa haketta. Arviolta kalliimpi vaihtoehto oli hakkeen keräily talousmetsistä.

    Yli kymmenvuotiseksi kaavailtu Energiatila -hanke koki heti alkuvaiheessaan yllättävän lopun. Ensimmäistä vaihetta ei analysoitu, eikä toisesta vaiheesta voinut edes puhua. Taustalla oli liittymisemme Euroopan unioniin 1995. Viljelijät tyrmistyivät, kun EU:n silloisten tiukkojen tukisäännösten mukaisesti energiaviljelystä ei voinutkaan maksaa hehtaaritukea, muiden peltokasvien tapaan.

    EU:n tukilinjauksen merkitystä kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

    Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnänviljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

    Jos Energiatilan viljelijä olisi tuottanut peltohaketta, sitä olisi tullut Fortumin koetulosten mukaan myyntiin keskimäärin 28,3 kiintokuutiota vuodessa hehtaarille. Metsähakkeen vuoden 2019 keskihinta oli 22,8 euroa kuutiometriltä. Näin myyntitulo olisi ollut 645 euroa vuodessa hehtaarilta. Jos siihen olisi saanut lisäksi maatalouden hehtaarituen, kokonaistulo olisi noussut 1430 euroon, miltei samalle tasolle kuin vehnän viljelyssä.

    Vuosituen kanssa veivaaminen pysäytti energiaviljelyn EU-kaudellamme. EU:n tukitaloudella oli maatalouden innovaatioita hidastava vaikutus. 

    Maatilojen ilmastoahdinko, lihansyönnin ja suopellon viljelyn kohuineen, alkaa 2020-luvulla olla sitä luokkaa, että uusia vaihtoehtoja tarvitaan. Maatilat voisivat ruveta tuottamaan taas uusiutuvaa energiaa, EU:n tukimaatalouden osana.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 16.3.2020.

Maatilat voisivat tuottaa EU:n uusiutuvaa energiaa

EU:n tukiaismaatalouden opin mukaisesti pellot voivat tuottaa ainoastaan ruokaa ja rehua. Vain silloin voi kuitata hehtaaritukea. Poikkeuksena tukimaatalous voi maksaa sopiville pelloille ympäristötukea tai luonnonhaittakorvausta, vaikka ne pellot eivät varsinaisesti tuota mitään satoa.

Energiaa pelloilta ei kuulu tukimaatalouden oppiin. Mutta ovathan maatilat tuottaneet energiaa ennenkin. Sata vuotta sitten, tuotantotalouden kaudella, kulkemisemme pohjasi uusiutuvaan energiaan. Meillä ei ollut fossiiliöljyllä käyviä autoja. Jos meidän täytyi siirtyä kävelymatkaa kauemmaksi, menimme hevoskärryillä. Maatiloilla hevonen teki traktorin työt.

Tuottoa vai tukea pellolta ja metsästä

Maa- ja metsätaloutemme perustui alkujaan hyvään tuottoon. Jo vuosisatoja sitten viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua.

Viime sadan vuoden aikana hän oppi samoin tehokkaasti kasvattamaan metsähehtaarillaan myyntiin tukkia, sellupuuta ja energiapuuta.

Energiaa on saatu maatiloilta ennenkin – uusia vaihtoehtoja tarvitaan

EU:n tu­ki­maa­ta­lou­den opin mu­kai­ses­ti maa­ti­lo­jen pel­lot voi­vat tuot­taa ai­no­as­taan ruo­kaa ja re­hua. Vain niil­tä pel­loil­ta voi kui­ta­ta heh­taa­ri­tu­kea.

Poik­keuk­se­na tu­ki­maa­ta­lous voi mak­saa so­pi­vil­le pel­loil­le ym­pä­ris­tö­tu­kea tai luon­non­hait­ta­kor­vaus­ta, vaik­ka ne pel­lot ei­vät var­si­nai­ses­ti tuo­ta mi­tään sa­toa.

Ener­gi­aa pel­loil­ta ei kuu­lu tu­ki­maa­ta­lou­den op­piin. Ener­gi­a­vil­je­lyä em­me ole käy­tän­nös­sä ke­hit­tä­neet nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan EU:n kau­del­lam­me. Mut­ta ovat­han maa­ti­lat tuot­ta­neet ener­gi­aa en­nen­kin.

Älä unohda risupakettia

Nyt kun hallituksemme ministerit ovat piirtämässä tiekarttaa, miten vähentää jatkossa fossiilipolttoaineiden käyttöä ja niiden päästöjä, on hyvä tarkastella miten aikaisemmat tiekartat toimivat. Eräs energiaamme liittyvä tiekartta oli niin sanottu risupaketti.

Sana risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä siitä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Turvetuotanto seuraa kestävän kehityksen periaatetta

Kes­tä­vän ke­hi­tyk­sen opin teki tun­ne­tuk­si Nor­jan pää­mi­nis­te­ri Gro Har­lem Brundt­land vuon­na 1987.

Opin mu­kaan voim­me hyö­dyn­tää luon­non­va­ro­ja, mut­ta mei­dän tu­lee jät­tää nii­tä tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le vä­hin­tään yh­tä pal­jon, mie­luus­ti enem­män, kuin ai­kai­sem­mal­ta su­ku­pol­vel­ta saim­me.

Olem­me luo­pu­mas­sa tur­peen hyö­dyn­tä­mi­ses­tä, il­mas­to­syis­tä.

Energiakasvien viljelyyn saatava EU-tukea

EU:n tukimaatalouden opin mukaisesti tukipellot voivat tuottaa ainoastaan ruokaa ja rehua. Vain niiltä voi kuitata hehtaaritukea. Poikkeuksena tukimaatalous voi maksaa sopiville pelloille ympäristötukea tai luonnonhaittakorvausta, vaikka ne pellot eivät varsinaisesti tuota mitään satoa.

Energiantuotanto pelloilla ei kuulu tukimaatalouden oppiin.

Pitäisikö ilmastokamppailuun käydä piiskalla vai porkkanalla?

Alati kiihtyvään ilmastokamppailuun esitetään yhä useammin piiskoja. Puhumme lihansyönnin verottamisesta tai suopeltojen viljelystä luopumisesta. Ääritapauksessa karjatilalliselle on ehdotettu sakkomaksua, jos hän raivaa lisäpeltoa karjalukunsa kasvun myötä.

Ilmastokamppailuun kannattaa etsiä myös porkkanoita. Niistä Suomelle laaja-alaisin ja siten yksi vaikuttavimpia, on metsätilallisen harjoittama hiilimetsänhoito ja sen aikaansaama ilmastotulo.

Turve oli talouden sampo maaseudullemme

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen.

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiasta ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

1960-luvun kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä kerrostalot ja kaupungit ylipäänsä saavat lämpönsä, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Eduskunta antoi vuosikymmenen lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Vehnän merkitys kasvaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnä on myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli taustalla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä kymmenen vuotta sitten alkaneessa ja edelleen jatkuvassa kuohunnassa. Väkirikkaissa arabimaissa jokamiehen tai -naisen tuloista suurin osa kuluu aivan jokapäiväiseen vehnäleipään. Kun hallitsijat eivät pysty pitämään ruoan hintaa kurissa, työttömät nuoret nousevat kapinaan. Ruokaturvan putoaminen, lopulta nälkä, ajaa heidät terroristien järjestöihin.

Peltohakkeelle tuli tarve

Met­sä­hak­keen käyt­tö ener­gi­ak­si on nous­sut maas­sam­me 1990-lu­vul­ta läh­tien. Hui­pus­saan käyt­tö oli vuon­na 2013. Yh­teen­sä 8,7 mil­joo­naa kuu­ti­o­ta ha­ke­tet­tua puu­ta pol­tet­tiin säh­kök­si ja läm­mök­si. Vuo­den 2013 jäl­keen met­sä­hak­keen käyt­tö kään­tyi kui­ten­kin odot­ta­mat­to­maan, hie­noi­seen las­kuun. Näin kävi vaik­ka sekä ki­vi­hii­les­tä ja tur­pees­ta luo­pu­mi­ses­ta on sa­mal­la pu­hut­tu. Vuon­na 2018 ha­ket­ta pa­loi enää 8,0 mil­joo­naa kuu­ti­o­ta.

Met­sä­ha­ket­ta lie­nee hi­ve­nen hyl­jek­sit­ty ko­ti­maas­sa. Huo­les­tut­ta­vam­paa on kui­ten­kin Eu­roo­pan uni­o­nin pii­ris­sä syn­ty­neen, ha­ke­vas­tai­sen il­mas­ton kou­lu­kun­nan ajat­te­lu. Kou­lu­kun­ta pi­tää ny­kyis­tä met­sä­ha­ket­tam­me lii­an hi­taas­ti uu­siu­tu­va­na ener­gi­a­na.

Syys­kuus­sa 2019 eu­roop­pa­lai­nen tut­ki­mus­ryh­mä ar­vi­oi, et­tä kes­ki­pit­käl­lä ai­ka­vä­lil­lä, vuo­si­kym­men­ten ai­kas­kaa­las­sa, met­sät ei­vät eh­di ker­ryt­tää ta­kai­sin sitä hii­li­di­ok­si­din mää­rää, mikä ener­gi­aa tuot­ta­es­sa va­pau­tuu il­ma­ke­hään.

Tut­ki­jat vaa­ti­vat EU:ta luo­pu­maan aja­tuk­ses­ta, et­tä met­sä­e­ner­gia oli­si hii­li­neut­raa­lia. Sen mu­kaan eten­kin ha­vu­puun hake li­säi­si lä­hi­vuo­si­kym­me­ni­nä il­ma­ke­hän hii­li­di­ok­si­dia ki­vi­hii­len tavoin.

Suo­ma­lai­nen met­sä­vä­ki ei tä­hän ajat­te­luun yh­dy. Ajat­te­lu saat­taa kui­ten­kin tuo­da EU-ra­joit­tei­ta met­sä­hak­keen ener­gi­a­käy­töl­le. Ää­ri­ta­pauk­ses­sa met­sä­hak­keel­le voi­daan ajaa sa­maa hii­li­di­ok­si­din sak­ko­ve­roa mitä ki­vi­hii­li jo mak­saa.

Mei­dän tu­lee va­rau­tua esit­tä­mään EU:lle ny­kyis­tä mo­ni­puo­li­sem­pi bi­o­hak­keen tuo­tan­to. Tar­vit­sem­me met­sä­hak­keen li­säk­si pel­to­ha­ket­ta. Sitä voi tuot­taa leh­ti­pui­den ly­hyt­kier­to­vil­je­lyl­lä.

Ly­hy­en kier­ron (3–5 vuot­ta) ener­gi­a­pa­ju kuu­luu no­pe­as­ti uu­siu­tu­viin ener­gi­a­läh­tei­siin. Ener­gi­a­vil­je­ly ke­hi­tet­tiin 1980-lu­vul­la Ruot­sin pel­to­mail­le, vil­je­lyyn ke­hi­te­tyil­lä pa­ju­la­jik­keil­la. Poh­jois­maat oli­vat sil­loin maa­ta­lou­den yli­tuo­tan­nos­sa. Pel­toa oli tar­jol­la. Vie­lä 1992 Suo­men Maa­ta­lous­tie­teel­li­nen Seu­ra­kin jär­jes­ti se­mi­naa­ri­ti­lai­suu­den ni­mel­lä Mil­joo­nan pel­to­heh­taa­rin on­gel­ma.

Suo­mes­sa ener­gi­a­pa­jua ko­kei­li pe­rus­teel­li­sim­min Imat­ran Voi­ma Oy (ny­kyi­nen For­tum) vuo­si­na 1983–1993 Kop­par­nä­sin ti­lal­laan In­koos­sa. Me­ne­tel­mä ei meil­lä eh­ti­nyt ede­tä käy­tän­töön. Liit­ty­mi­sem­me 1995 Eu­roo­pan uni­o­niin muut­ti maa­ta­lous­po­li­tii­kan. 2020-lu­vul­la EU:n uu­siu­tu­van ener­gi­an po­li­tiik­ka voi muut­taa taas ti­lan­teen.

Meil­lä Ruot­sia poh­joi­sem­piin olo­suh­tei­siin ke­hi­tet­tyä ener­gi­a­pa­jua voi is­tut­taa myös käy­tös­tä pois­tu­neil­le tur­ve­soil­le. Va­pol­la on me­ne­tel­mäs­tä näyt­töä eri puo­lil­la Suo­mea.

Tur­ve­soil­la on ener­gi­a­pa­jul­le maa­ta­lous- ja ener­gi­a­po­li­tiik­kaan liit­ty­vä li­sä­e­tu. EU:ssa on ni­mit­täin toi­nen­kin kou­lu­kun­ta. Se vas­tus­taa bi­oe­ner­gi­an tuo­tan­toa pel­loil­la sil­loin kun se kil­pai­lee ruo­an tuo­tan­non, eten­kin vil­jan kans­sa. Pää­o­sa tur­ve­soi­tam­me on veh­nän tu­leen­tu­mis­ra­jan poh­jois­puo­lel­la. Vil­je­ly­pa­ju ei näil­lä alu­eil­la kil­pai­le maas­ta ruo­an tuo­tan­non kans­sa.

Ha­ke­pa­jua vil­je­le­mäl­lä saam­me no­pe­as­ti uu­siu­tu­vaa ener­gi­aa. Jo il­mas­to­syis­tä pa­jun ener­gi­a­vil­je­lyä tu­li­si 2020-lu­vul­la edis­tää. Pel­to­ha­ke vah­vis­tai­si bi­oe­ner­gi­an va­li­koi­maam­me.

Veli Poh­jo­nen

Ylä-Satakunta. Mielipide. 5.3.2020

Uuden sukupolven harsintaa metsätalouteen

Talousmetsien avohakkuut puhuttavat jatkuvasti. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta kansalaisaloitteen. Tavoite on lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja palata metsien alkuperäisiin poimintahakkuisiin eli harsintaan. Aloite meni nykyiseen eduskuntaan.

Kyse ei ole tiukasta luonnonsuojelusta. Olemme jo luvanneet Aichin kokouksessa 2014 suojella erityyppisiä luonnonmetsiä yhteensä 17 prosenttia. Näihin metsiin eivät kuulu minkäänlaiset hakkuut. Hakkuutavan vaihto koskee suojelun ulkopuolista 83 prosenttia, talousmetsiä.

Vehnän merkitys kasvaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnä on myös maailmanpoliittisesti merkittävin vilja.

Vehnä oli taustalla Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä kymmenen vuotta sitten alkaneessa ja edelleen jatkuvassa kuohunnassa. Väkirikkaissa arabimaissa jokamiehen tai -naisen tuloista suurin osa kuluu aivan jokapäiväiseen vehnäleipään. Kun hallitsijat eivät pysty pitämään ruoan hintaa kurissa, työttömät nuoret nousevat kapinaan. Ruokaturvan putoaminen, lopulta nälkä, ajaa heidät terroristien järjestöihin.

Edellisen kerran vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla, kun itänaapurimme Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Neuvostoliiton pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliitto joutui ostamaan 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat täytti helposti maailmankaupan vajeen. Se antoi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnänviennin valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruokavehnä ja ylipäänsä toimimaton maatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa.

2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi. 2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 maa ylsi kolmikon johtoon. Venäjän nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavat kasvulukemat vahvistivat järjestystä. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää 41 miljoonaa tonnia, USA vei vain 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, helmikuussa 2020 päivitetty kauden 2019/2020 laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään 34 miljoonaa tonnia, USA 24 ja EU 27 miljoonaa tonnia. Vientiään kasvattava Ukraina ylittänee sekin 20 miljoonan vientitonnin rajan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on ollut viime vuosina 42-45 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy viennillään kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Tämä vaikuttaa niin koko maapallon kuin Euroopan unionin maatalouteen. Suomessa se näkyy muuan muassa siinä, että vehnän tuottajahinta viljelijälle ei nouse. Ruoan tarve maapallolla kyllä kasvaa, mutta se kasvaa hitaammin kuin Venäjä nyt lisää vientiään.

VELI POHJONEN

Itä-Savo. Mielipide. 5.3.2020

Turve oli kansantalouden sampo

Turpeen nykykausi alkoi puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa. Saimme äärimmillään yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

Kylmän sodan kaudella asetelma alkoi huolettaa päättäjiämme. Eniten puhutti huoltovarmuus. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen, Valtion Polttoainekeskukselle (VAPO) tehtäväksi käynnistää uudelleen polttoturpeen tuotanto. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.