Biotalouteen seepraperiaate - puun lisätarve edellyttää uutta ajattelua

Jalostetun rauduskoivun metsäviljelmä
Kiikalassa; kuusi syntynyt luontaisesti

Muistamme vielä takavuosien metsäkohut, pelot metsiemme häviämisestä ja ryöpytykset ympäristölle tuhoisasta tehometsätaloudesta. Tänään voi vain ihmetellä, miten yksimielisinä rakennamme uutta biotaloutta.

Metsäteollisuus, sijoittajat ja konsultit suunnittelevat uusia biotuotteen tehtaita ainakin Äänekoskelle, Kuopioon, Kajaaniin ja Kemijärvelle. Puuta tarvitaan, ja paljon.

Eräs tämän tarpeen varhaisia ymmärtäjiä ja puun kasvun varmistajia oli haapavetinen professori Olavi Huikari. Hänen työnsä näkyy nyt kaikkialla Metsä-Suomessa.

Palattuaan sodasta Huikari opiskeli metsänhoitajaksi ja aloitti 1948 uransa Metsäntutkimuslaitoksessa. Nuori metsäntutkija näki jo silloin, että lisää puuta oli kasvatettava niin soistuvilla saloilla kuin kuivemmissa kangasmetsissä.

Väitöskirjallaan Huikari osoitti, että Suomen metsät soistuvat jatkuvasti ja että puun kasvun heikkenemisen voi pysäyttää vain laajoilla metsäojituksilla. Ylimpinä alan tiedemiehenä Huikari johti 1960- ja 1970-luvuilla valtakunnallista soistuvien metsien ojitusta. Vuosisadan loppuun mennessä metsäojitus kohensi metsiemme kasvua useamman biotuotetehtaan tarpeen verran.

Mutta olihan lisäpuulla hintansa. Kun lentää halki Suomen potkurikoneella kirkkaalla kesäsäällä, näkee ja ymmärtää maiseman muutoksen minkä metsäojitus sai aikaan. Metsäojia on kaikkialla Suo-Suomessa.

Huikarin metsäntutkimus varmisti yhtäältä, että maassamme riittää puuta 2010-luvun biotaloudelle. Toisaalta hänen ajamansa ojitukset ja auraukset muokkasivat metsätalouteemme ja -luontoomme seepraperiaatteen. Tarvitsemme koskematonta metsäluontoa entistä enemmän.

Seepraperiaate tavoittelee yhtä aikaa sekä metsän satoisaa biotuotantoa että metsän riittävää suojelua. Seepran mustat raidat ovat hyvän puunkasvun metsäviljelmiä. Niitä tarvitaan yhä enemmän, jotta kaikki uudet biotuotetehtaat saavat raaka-aineensa. Seepran valkoiset raidat ovat tiukan suojelun luonnonmetsiä.

Metsien suojelussa on perimmiltään kysymys luontomme monipuolisuuden säilyttämisestä sukupolvelta toiselle. Haluamme erityisesti, että harvinaiset eläin- ja kasvilajit eivät kuole aikanamme sukupuuttoon.

Luonnontieteilijät ovat seepran valkoista raitaa pohtineet, laskeneet ja tietokonein mallittaneet jo vuosikymmeniä. Mikä voisi olla se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi, eräänlaiseksi reunavyöhykkeeksi mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin prosentiksi arvioitiin viisitoista.

Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin ja valtiosopimuksiin. Viimeisin niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolla sovittiin seitsemäntoista.

Suomi on jo tällä tiellä. Euroopan unionin Natura – tietokannan mukaan olemme suojelleet maa-alastamme 14,5 prosenttia. Kuntatasolla edelläkävijän esimerkiksi voisi käydä vaikkapa Kuusamo. Sen maa-alasta on tänään suojeltu 18 prosenttia.

Seepran valkoisia suojelun raitoja tarvitaan yhä enemmän, jotta maamme ympäristö- ja matkailumaine puhtaan alkuperäisenä Pohjolan luontomaana säilyisi. Metsätalouteemme kehittynyt seepraperiaate on silti aikaansaanut jo sen, että kaikki hyväksyvät biotalouden. Kuohuvia metsäsotia ei enää käydä, eikä puun loppumista tarvitse pelätä.

VELI POHJONEN

Ylä-Kainuu. Mielipide. 28.12.2016