Lisää puuta lyhytkiertoviljelyllä

– ensimmäiset Gustaf Sirénin kokeet Rovaniemelle 1955

Suomen metsäteollisuus laskee, että riippumatta ennätyksellisestä, 100 miljoonan kuution vuosikasvusta, puuta on kestävästi maastamme korjattavissa ja ostettavissa vain 70 miljoonaa kuutiota. Käyttö on nykyään 75, josta ostot kotimaasta ovat 56 ja tuonti Venäjältä 19 miljoonaa kuutiota vuodessa. Jos pois jäävä tuonti on korvattava kotimaisella puulla, vuosiostoihin on jäämässä puuvajetta viisi miljoonaa kuutiota.

Fuerteventuran aamua - Sun is rising in Fuerteventura

Ennen auringonnousua Fuerteventuran hiekkaranta Morro del Jablen itäpuolella, on vielä tyhjä turisteista.

Before the sunrise Morro del Jable beach in Fuerteventura (Canary islands) is empty of tourists.

Hiekka hohkaa Atbarassa - Hot sun and hot sand in Atbara

Atbarassa hohkaa keskipäivällä kuuma hiekka. Ylöspäin väreilevät ilma näyttää nostavan akaasiat ilmaan. Ilman lämpötila on noin 35 astetta.

Hot sun and hot sand seem to lift the acacias up from the soil in Atbara. The air temperature is about 35 degrees.

Saavuimme Atbaraan - We arrived in Atbara

Sudanissa ilmassa oleva hiekkapöly värjää auringonlaskut usein okralla, tai ainakin himmentää auringon kiloa niin, että kiekon pääsee kuvaamaan. Näin kävi kun saavuimme Atbaraan, 300 km Niiliä Khartumista alavirtaan.

Sand in the air often colors the sunsets, like here in Atbara, where we arrived from Khartoum (300 km Nile river downwards).

Metsävaurioista selvittiin

Metsävauriot kuohuttivat mieliämme 1980-luvulla. Euroopan vuoristometsiä tuhoutui Itä-Saksassa ja Tsekeissä. Kuuset harsuuntuivat Suomen Salpausselällä. Koillis-Suomelle huolestuttavin oli Sallan Rikkilehdon tapaus. Siellä kasvavaa mäntymetsää näytti 1980-luvun lopulla kuolevan pystyyn käsittämättömästä syystä.

Samoin aikoihin suomalaisille selvisi ympäristön suojelun heikko taso silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takaa paljastui esimerkkejä kuinka saastuttavaa itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus voivat pahimmillaan olla.

Ruskaa Kouvervaarassa - Autumn colors in Kouvervaara

Lehtiruskan huippu sattuu Kuusamossa ja Kemissäkin keskimäärin päivään 20.9. Kolme päivää sen jälkeen näkee koivuista, että lehtiä on jo varissut paljon. Auringonpaisteisena päivän pohjoistuuli puhalteli, ja se sai korkealta Kouvervaarasta kuvatun Yli-Kitkan värittymään hyisen siniseksi.

The peak of autumn colors (in tree leaves) happens around 20 September. Northern wind was blowing at it was mostly sunny. As photographed from Kouvervaara the Yli-Kitka showed in arctic blue colors.

Voisiko kanalintujen metsästyskautta jatkaa?

Metsähallituksen Villi Pohjola markkinoi latvalinnustusmatkoja naapuriin samalla, kun olemme rajoittaneet metsästystä omalla puolellamme.

Kanalintujen pyynti on osa pohjoissuomalaisten alkuperäistä eräkulttuuria. Kaikista metsästyslajeista se on syvimmällä pyytöveressämme. Aidoimmillaan tunne koetaan metsästettäessä Suomen pystykorvalla.

Suomen Suoviljelysyhdistyksen kesäretkeltä - From summer excursion of Finnish Peatland Husbandry Association

Suomen Suoviljelysyhdistys piti vuosikokoustaan Rovaniemellä ja teki kenttäretken mm. Metlan suometsien ojituskokeille. Kuvassa ojitusalueen ensiharvennusmännikköä.

Mahtanevatko johtokunnan jäsenet miettiä, mihin nämäkinen ensiharvennuskoon männyt saanee myydyksi, kun Kemijärven selluloosatehdas (Stora-Enso) oli jo menossa kiinni?

Entäs jos tältäkin alueelta korjattaisiin biomassa runkoineen, kantoineen ja maaperän turpeineen energiaksi, ja raivattu maa otettaisiin suoviljelyyn - käyttäen Yhdistyksessä jo vuodesta 1894 lähtien kehitettyä tietotaitoa ja kerättyä kokemusta.

The Finnish Peatland Husbandry Association had its annual meeting and field excursion in Rovaniemi. Peatland forestry experiment with Scots pine (Pinus sylvestris) was visited. One and the other of the members of the board might have wondered if this is the optimum use of peatland dominated land. Questioning was becoming more and more obvious, as the obvious buyer of the first thinning Scots pines, Kemijarvi pulp factory (Stora Enso) was to be closed soon.

How about using the full biomass (stems, branches, stumps and peat) for fuel and starting peatland husbandry with suitable plants on the bottom of the peat soil? Peatland Husbandry Association has know-how and experience in Finland on such issues over a period of more than 100 years, since 1894.

Ylinuortti River of Varrio Nature Reserve in Finnish Lapland on 31 July 2006

Kokeilin videon kuvaamista taskukameralla (Canon PowerShot S1 IS) ja tiedoston lataamista blogspotin kautta. Joen virtaama Ylinuortilla tuli hyvin esille.

Test video for Blogspot. Location is in Finnish Lapland, 200 km behind Arctic Circle, in the northern part of Savukoski municipality. The video has been taken on the Ylinuortti bridge, upstream the river, on 31 July 2006. Camera Canon PowerShot S1 IS. More in http:/veli.pohjonen.org

Puuenergia voi puhdistaa ilmakehää

Metsäisille maille hiilidioksidin talteenotto avaa uuden mahdollisuuden

Hiilidioksidin talteenottoa esitti ensimmäisenä italialainen systeemianalyysin tutkija Cesare Marchetti. Hän julkaisi 1977 mielikuvituksellisen suunnitelman siepata hiilidioksidi Euroopan voimaloiden savuista. Se kerättäisiin maakaasuputkiston kaltaiseen verkkoon, johdettaisiin Välimeren suulle ja haudattaisiin Atlantin pohjaan. Paineessa hiilidioksidi nesteytyisi ja pysyisi vettä raskaampana syvänmeren pohjassa ikuisesti.

Suurpetoja, hyviä hiukkasia ja bioenergian kasvua

Värriön asemalla on laaja tutkimusala

Vuonna 1967 Helsingin yliopisto perusti Sallan Värriötunturiin koillisen metsäluonnon muutoksia seuraavan tutkimusaseman. Asemaa ympäröi alkuperäinen Lapin kiveliö: tuntureita, kuruja, soita ja kirveen koskemattomia metsiä.

Värriön tutkimustehtävä on tuottaa kansainvälisesti merkittävää tietoa Itä-Lapin luonnosta. Tutkimus perustuu pitkän aikavälin havaintosarjoihin. Ne kirjaavat ilmastotekijöitä ja metsän perustuotantoa sekä sitä, miten pohjoinen eläimistö niitä käyttää.

Suurpetojen seurantaa

Värriön alkuvaiheen tieteellisesti vahvinta antia olivat ensimmäisen asemanjohtaja Erkki Pulliaisen suurpetotutkimukset. Hän johti 1960-luvun lopulta lähtien susi-, karhu- ja ahmatutkimuksia sellaisella tarmolla, että Itä-Lapin väestö muistaa sen vieläkin.

Pajuenergia on hyvä mahdollisuus

Pajuviljelmiä 1990-luvulla
Nygårdin tilalla Raaseporissa

EU laskee uusiutuvaksi energiaksi muun muassa aurinko- ja tuulivoiman, vesivoiman ja bioenergian. Unionin johtajat päättivät maaliskuussa (2007) nostaa niiden osuuden 20 prosenttiin energiantuotannosta. Myöhemmin sovitaan taakanjako eli se, miten korkeaksi osuus nousee kussakin EU:n jäsenmaassa vuoteen 2020 mennessä. Nyt EU-maiden käyttämästä energiasta uusiutuviin energialähteisiin perustuu vain vajaat seitsemän prosenttia.

Päästökauppa toiselle kaudelle

Euroopan unioni on käynyt vuodesta 2005 hiilidioksidin päästökauppaa, jolla se pyrkii hillitsemään ilmaston lämpenemistä. Edellinen vaihtoehto, kansalliset energiaverot, ei purrut. Hiilidioksidin päästöt vain nousivat. Jos energiaverot olivat ilmastotalkoiden piiska, EU toivoo päästökaupasta talkoiden porkkanaa.

EU jakoi kullekin jäsenmaalleen kolmeksi vuodeksi tukun ilmaisia päästökiintiöitä, jotka sai joko käyttää tai myydä hiilidioksidipörssissä osakkeiden tapaan. Kauppaa käyvät ne, jotka hiilidioksidin päästöjä aiheuttavat: esimerkiksi isot hiilivoimalat, rauta- ja terästehtaat sekä metsäteollisuus.

Päästökaupan toinen vaihe alkaa 2008 ja kolmas 2012. Ilmaston merkit viittaavat siihen, että ilmaisia päästöoikeuksia on jaossa entistä niukemmin. Tilanteeseen joutuvat mukautumaan raskaan teollisuuden keskeiset yritykset, jotka työllistävät maassamme kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Metsänkasvun aika

Olemmepa Metsä-Lapin aarnimetsistä mitä mieltä tahansa, nuorilla talousmetsillä näyttää olevan edessään kasvun aika. Se on kasvihuoneilmiön vääjäämätön seuraamus.

Koheneva kasvu seuraa lämpötilaa, hiilidioksidia ja typpeä. Suhteellisesti muutos on suurin metsänrajalla. Ilmiötä seurataan Värriön tutkimusasemalla.

Hiilidioksidin kaksoissieppaus

Hiilidioksidin loppusijoitusta esitti ensimmäisenä italialainen Cesare Marchetti.  Hän julkaisi 1977 mielikuvituksellisen suunnitelman.

Siepataan hiilidioksidi Euroopan voimaloista. Kerätään se maakaasuputkiston kaltaiseen verkkoon. Johdetaan hiilidioksidi Välimeren suulle ja pumpataan Atlantin pohjaan. Paineessa hiilidioksidi nesteytyy ja varastoituu syvänmeren pohjassa ikuisesti.

Mistä ruokohelven viljelyssä on kysymys?

Lapin maatalouskoeaseman johtaja, tohtori Aimo Isotalo oli ensimmäisiä, joka kiinnostui ruokohelven viljelystä. Hän keräsi 1960-luvulla ruokohelven siemeniä Tornionjoelta, kylvi ne Apukkaan ja kasvatti ruokohelpeä rehuksi. Rotevan, pitkäkortisen heinän rehuarvo oli kuitenkin heikko, eikä siitä ollut käytännön viljelyyn.

Itä- ja Pohjois-Suomessa

1990-luvulla ruokohelvestä oli määrä tehdä sellua ja paperia. Heinäsellulle oli maailmalla kysyntää. Suomessakin käytettiin Välimeren maista tuotua esparto-heinää lujittamaan seteli- ja raamattupaperia. Ruokohelpi kasvaa lujaa heinäkuitua, ja siitä ajateltiin esparton korvaajaa. Ruokohelven kuidutukseen syntyi tehdassuunnitelma, "Peltosellu". Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Oulu ja Haapajärvi. Kuituhanke tyssäsi sellumarkkinoiden epävarmuuteen. Seuraavaksi ruokohelvestä haluttiin bioenergiaa.

Mitä kuuluu itäkairan suurpedoille?

Helsingin yliopistolla on koillisen Suomen tutkimusasema Värriön luonnonpuistossa, Sallassa. Itäkairassa sijaitsevalla tutkimusasemalla on ollut maine suurpetojen tutkimuksen tyyssijana ja niiden peräänantamattomana puolustajana aina siitä lähtien, 1967 kun professori, sittemmin kansanedustaja Erkki Pulliainen perusti aseman.

Hakepajua kannattaisi viljellä enemmän

EU:n vihertämä voimateollisuus alkaa pian ostaa bioenergiaa sellaisella vimmalla, että puun riittävyydestä tulee metsäteollisuudelle ongelma (HS pääkirjoitus 7. 3.). Myös metsäväki on jo tovin kysellyt, että meneekö paperipuu hakkeena polttoon.

Huoli on aiheellinen. Esimerkiksi vuoden 2005 myydystä metsähakkeesta jo seitsemän prosenttia oli peräisin paperipuun mitat täyttävistä rungoista. Metsäjohtaja Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas julkitoivat 1953 puun riittävyydestä samanlaisen huolen.

Hiilidioksidin sieppaus ja Koillismaan pelletit

      Italialainen Cesare Marchetti lienee ensimmäinen, joka ehdotti maapalloa uhkaavaan kasvihuoneilmiöön ratkaisua. Hän esitti 1977, että hiilidioksidi siepataan kivihiilivoimaloiden savuista, kerätään putkistoon, johdetaan Välimeren suulle ja pumpataan Atlantin pohjaan.  Hiilidioksidi nesteytyy paineessa ja pysyy syvänmeren pohjassa ikuisesti.

     Ehdotusta pidettiin mahdottomana. Se sai hautua 30 vuotta, kunnes ilmaston muutoksesta oli kertynyt niin musertavia näyttöjä, että aika kypsyi käytännön kokeeseen. 

     Saksan liittokansleri Angela Merkel muurasi 29.5.2006 peruskiven voimalaan, jonka savusta hiilidioksidi siepataan. Saksan ruskohiilialueelle tulevan laitoksen rakentaa Vattenfall.

     Hiilidioksidin loppusijoitukseen Vattenfall löysi Atlanttia yksinkertaisemman paikan. Pumpataan jätekaasu Saksan maaperään, 800 metrin syvyydestä löytyneiden, ikivanhojen suolavesikerrosten alle.

      Hiilidioksidi on energiatalouden jäte. Sen talteenotto muistuttaa kaupunkien jätevesien keräilyä, putkikuljetusta ja jätevesimaksuja. Jos yhteiskunta on ratkaissut jäteveden käsittelyn, se ratkaisee myös jätehiilidioksidin käsittelyn. Kysymys on vain rahasta.

     Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC arvioi 2005, että hiilidioksidin loppusijoitus maksaa suuressa mitassa 15 - 75 euroa hiilidioksiditonnilta.

     Kannattavuusraja kulkee siinä, missä hiilidioksidin loppusijoituksen ja päästöoikeuden hinnat kohtaavat. Päästöoikeus kävi vuonna 2006 yli 30 eurossa. Vuoden 2007 alun hintataso on ollut 15 euroa hiilidioksiditonnilta.

     Ilmastokysymys kuumenee, ja jatkossa hiilidioksidin kansallisten päästölupien myöntäminen tiukkenee. Hiilidioksidin loppusijoitus on muutamassa vuodessa päästöoikeutta halvempaa.

     Hiilidioksidin sieppaus aiheuttaa täyskäännöksen suhtautumisessa kivihiileen. Sitä löytyy Euroopastakin sadoiksi vuosiksi. Sitä voi varastoida. Saatavuus ei ole poliittinen ase kuten on laita öljyn, maakaasun ja uraanin osalta.

     Savukaasujen puhdistus valkaisee kivihiilen huonon ympäristömaineen. Kivihiili ja öljy aiheuttavat kumpikin 40 prosenttia hiilidioksidin päästöistä. Molempiin on kajottava, jos ilmaston muutokselle halutaan jarrua. Hiilidioksidin sieppaus on helpompaa suuresta voimalasta kuin miljoonien autojen pakoputkista.

     Uusi menetelmä tekee kivihiilestä ilmastoneutraalin. Koska se ei enää lämmitä ilmakehää, se pääsee bioenergian kanssa samaan, ympäristöverottomaan sarjaan.

     Miten puuenergialle käy tässä rytäkässä? Voivatko esimerkiksi Koillismaan pelletit enää kilpailla, jos kivihiileltä poistuu päästöhaitta?

     Kun pellettiä poltetaan, siitäkin tulee hiilidioksidia. Myös sen voi siepata. Kivihiilen hiilidioksidilla ja puupelletin hiilidioksidilla on kuitenkin vissi ero. Edellinen on peräisin maan alta, kivihiilikaivoksesta, jälkimmäinen kasvavista metsistä, jotka ovat ottaneet hiilidioksidin taivaalta.

     Jos hiilidioksidin sieppaaminen kivihiilestä nollaa päästöt, sieppaus pelletistä tekee vielä enemmän. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus alkaa vähetä.

     Tapahtuu kaksoissieppaus. Ensiksi taivaalta peräisin olevan hiilidioksidin sieppaavat puut, kasvaessaan fotosynteesin voimalla. Välivaihe on puusta tehty pelletti, joka varastoi bioenergian. Pelletti poltetaan voimalassa, ja hiilidioksidi siepataan toiseen kertaan. Bioperäinen hiilidioksidi loppusijoitetaan maan alle fossiilisen hiilidioksidin tavoin.

     Puupelleteillä on loppusijoituksessa ylivoimainen, rahanarvoinen päästöetu. Nehän poistavat  ilmakehästä sitä kasvihuoneilmiötä aiheuttavaa liikahiilidioksidia, mikä sinne on päässyt kivihiilen, maakaasun ja öljyn polton seurauksena. Tähän ei pysty tuuli- tai aurinkoenergia, eikä ydinenergiakaan.

     Euroopan metsävaltaisille maille hiilidioksidin sieppaus on siten uusi mahdollisuus. Avainasemassa on juuri pelletti. Se tiivistää metsäseuduilla kasvaneen bioenergian niin, että sitä voi varastoida ja kuljettaa Suomen rintamaille ja viedä aina Euroopan asutuskeskuksiin asti.

     Uuden tekniikan voimaloissa pelletin voi syöttää sekapolttoon kivihiilen kanssa. Tai pelletin voi polttaa yksinään kuten esimerkiksi Tukholmaa lämmittävä Hässelbyn voimala tekee Kuusamossa valmistetuille pelleteille.

     Kuusamo-Tukholman malli näyttää jo suuntaa muulle Euroopalle, miten hiilidioksidin päästöjä voi vähentää luonnollisella tavalla. Mallista puuttuu enää loppusilaus: hiilidioksidin loppusijoitus. Senkin tutkimiseen on jo suunnitelmat.  

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 2.3.2007

Turvesuonpohja ei jää joutilaaksi

     Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu omistajalleen. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä. Mitä turvesuon pohjalle pitäisi tehdä?

     Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa, ja sen voi padota lintujärveksi. Suopohja on lähes valmista peltoa viljalle ja heinälle. Sillä voi kasvattaa erikoisia yrttejä ja mausteita. Suopohjan voi kehittää marjanviljelyyn maaksi. Suopohjan voi metsittää kuitu- ja tukkipuulle. Ja suopohjan voi pitää edelleen energian tuotannossa viljelemällä siinä uusia biomassakasveja.

     Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti jo 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo ensin kuivattiin ja sen pinta poltettiin. Seuraavaksi pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

     Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaaksoon.

     Eikö 1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen ole vain nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä? Turpeen kytöliekki palaa edelleen, ei hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

     Peltoviljelyn kannalta nykyaikainen turvetuotanto on kirkkoherran kehittämää kydötystä etevämpi. Nyt raaka, viljelyyn kehnosti soveltuva pintaturve nostetaan imuvaunuilla ja kuljetetaan rekoilla pois suolta, peltokasvien tieltä.

     Viljava pohjaturve on esillä, kun polttoturpeen nosto on ohi. Lämpövoimalasta tulevan tuhkankin voi palauttaa suopohjalle, varsinkin jos turpeen tuhkan höystää monipuolisemmalla puun tuhkalla.

     Vaikka Isak Brenner kehitti suoviljelyn nimenomaan rukiille, suopohjat soveltuvat paremmin rehuviljalle, etenkin kauralle. Se on runsasjuurisempi kuin ohra, on siten puskuroituneempi suopohjan epätasaisuuksiin ja tuottaa tasaisempia satoja.

     Laajin suopohjan viljelykokemus on Tohmajärveltä, Pohjois-Karjalasta. Kymmenien hehtaarien laajuinen, EU-mittakaavan kauranviljely alkoi 1990-luvun lopulla Valkeasuolla, alueen vanhimmalla polttoturvesuolla.

     Myös metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo 50 vuoden ajalta. Vanhimmat metsänviljelykokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla.

     Jos suopohjalle jää turvetta enintään 30 cm, siihen viljellyistä puista nopeimmin ja runsaspuustoisimmaksi kasvaa rauduskoivu. Sen kasvu vastaa kangasmaan mustikkatyypille tai hyvälle kivennäismaan pellolle viljellyn rauduskoivikon kasvua.

     Metsänhoitoon on suopohjalla panostettava. Ojaston on vedettävä jatkuvasti. Pohjaturve on karua, ja sen lannoittaminen on tarpeen viljelyn yhteydessä ja myöhemminkin. Lannoituksen tulee olla täsmälannoitusta niin ravinteiden osalta kuin levitystavaltaan. Puuntuhkasta on hyviä lannoituskokemuksia muun muassa Muhoksen tukimusasemalla.

     Luontevin arvio 2000-luvun Suomessa on, että vanhoista turvesuon pohjista pääosa viljellään talousmetsäksi, kuitu- ja tukkipuulle. Viljelymetsä toteuttaa samalla erästä Kioton kansainvälisen ilmastokokouksen tavoitetta: pitkään puuttomana olleelle maalle syntyy uusi metsänielu. Se kumoaa osan energiataloutemme haitallisen hiilidioksidin päästöistä.

     Hakepajun viljelyä suopohjilla on tutkittu 30 vuotta. Varhaiset 1970-luvun kokeet selvittivät 1-4 vuoden kierrolla kasvatettavien, Tanskasta tuotujen kori- ja vannepajujen viljelyä. Tulokset olivat kehnot. Lämminveriset Tanskan pajut eivät kestäneet suopohjien talvipakkasia, kevätahavia ja talvipakkasia.

     Keväällä 1978 professori Olavi Huikari järjesti 4H-järjestön kanssa kilpailun, kuka kerholainen löytää pisimmän pajunvesan, missä se kasvaa ja mitä lajia se on. Tavoite oli löytää suopohjille kotimainen, nopeakasvuinen ja samalla talvenkestävä jalostuksen emopuu ja risteyttää se Tanskasta tuotujen jalopajujen kanssa.

     4H – kilpailulla oli valtava menestys. Vesalähetyksiä tuli Metsäntutkimuslaitokseen satoja. Vesat leikattiin pistokkaiksi ja viljeltiin Kannukseen, johon Huikarin aloitteesta perustettiin Energiametsäkoeasema (myöhemmin Kannuksen tutkimusasema). Tärkeimmät hakepajukokeet viljeltiin Haapaveden Piipsannevalle.

     Kotimaisten hakepajujen valinta alkoi tuottaa tulosta 1990-luvun lopulla, kun selvisi että niitä on kasvatettava pidemmällä, aina 8-10 vuoden kiertoajalla. Suopohjille kestävin laji on kiiltolehtinen paju. Piipsannevalla se tuotti  9, kun raudus tuotti  8, hies 7 ja harmaaleppä 5 kuivatonnia vuodessa hehtaarilta ensimmäisen 10 vuoden jaksolla.

     Hakepajun käytännön viljely suopohjilla on maassamme vielä vähäistä, kokonaisalaltaan alle 10 hehtaaria. Merkittävin 2000-luvun koeviljely on Alavieskassa.

      Ruokohelpi on yleistynyt 2000-luvulla suopohjien biomassakasvina. Se on pitkäkortinen, satoisa nurmiheinä, jota voi hakepajusta poiketen viljellä yhden vuoden kierrolla. Vuonna 2006 ruokohelpeä kasvoi  Keski- ja Pohjois-Suomen turvemailla yhteensä 14,000 hehtaaria, valtaosa juuri suopohjilla.

     Ruokohelpi on tyypillisesti suomalainen keksintö. Esimerkiksi Ruotsissa ruokohelpeä on käytännön viljelyssä vain noin 1000 hehtaaria, kun hakepajua on 15,000 hehtaaria. Helpeä on kuitenkin tutkittu ja kokeiltu sielläkin jo 1980-luvulta lähtien.

     Osaksi Suomen ja Ruotsin tyystin erilainen energiaviljelyn kehitys selittyy energiaturpeella. Se on meillä yleinen, mutta Ruotsissa verraten harvinainen voimaloiden polttoaine.

     Ruokohelpi kytkeytyy polttoturpeeseen kolmella tapaa. Ruokohelpi on osoittautunut verraten helpoksi viljelykasviksi juuri turvetuotannon jättämillä suopohjilla. Helpi kasvaa luonnostaankin samantapaisilla multavilla mailla ja kosteilla jokivarsiniityillä.

     Toisekseen, ruokohelpi on kätevä korjata turvetuotannon konein, sadon voi sekoittaa turveaumaan, ja turve-energiaa voi näin jatkaa puhtaammalla polttoaineella. Helpienergiasta ei nimittäin tule päästöiksi laskettavaa hiilidioksidia.

     Kolmas kytkentä liittyy biomassan polttoon. Ruokohelvessä on runsaasti alkuaine piitä. Se antaa rotevalle helven korrelle kasvussa tarvittavan tukevuuden.

     Poltossa pii on haitaksi. Piipitoinen helpituhka sulaa alemmassa lämpötilassa kuin esimerkiksi haketuhka. Sulava tuhka tukkii arinoita.

     Ruokohelven tuhkaongelma ratkesi, kun keksittiin silputa helpi poltettavaksi turpeen seassa. Kun seospolttoaine syötetään suurten voimaloiden polttoon, tuhkan sulamisen voi estää tarkoin säädöin. Ruokohelpi palaa voimalassa turpeen tukiliekillä, eräänlaista kydöttämistä sekin.     

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 28.2.2007