Metsäpuiden lyhytkiertoviljely

Lyhytkiertoviljelyn koe pajulla,
peltomaalla Alavieskassa

Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä tarkoitetaan jalostettujen tai muuten valikoitujen puulajien tai -lajikkeiden viljelyä lyhyttä kiertoaikaa käyttäen. Teoriassa kaikki kiertoajat yhdestä noin 20 vuoteen ovat mahdollisia. Metsikkö kasvatetaan mahdollisimman intensiivisiä menetelmiä käyttäen: kasvualusta täysmuokataan, lannoitetaan ja taimet istutetaan koneellisesti. Myös korjuu tapahtuu koneellisesti, ja samalla puusto haketetaan teollisuuden raaka-aineeksi. Metsikön seuraava sukupolvi kasvaa vesoista.

Lyhytkiertoviljelyyn verrattavaa vesametsätaloutta on jo pitkään harjoitettu lämpimän ilmastovyöhykkeen maissa varsinkin alueilla, joilla korkealaatuisen havupuun kasvatus ei ole mahdollista. Nykyään menetelmää kehitetään voimakkaasti lauhkean ilmastovyöhykkeen maista mm. Kanadassa ja USA:ssa.

Vesametsätaloudella on Suomessakin jo perinnettä. Pajunviljelystä koriteollisuuden tarpeisiin ruvettiin edistämään 1910-luvulla. Kokeita järjestettiin mm. Oulun ympäristössä. Maahamme tuotiin taimimateriaalia (pistokkaita) ulkomailla nopeakasvuisiksi havaituista pajulajeista. Koripajun viljely ei kuitenkaan päässyt yleistymään ilmeisesti ulkomailta tuodun huokean pajuraaka-aineen takia.

Koripajun viljely heräsi henkiin jälleen 1940- ja 1950-luvun vaihteessa. Pajunkasvatusta kokeiltiin Helsingin yliopiston koetilalla Viikissä. Kokeilu levisi pienimuotoisena maataloudellisille koeasemilla aina Lappia myöten. Pajunviljelyä varten perustettiin oma osakeyhtiökin, Paju Oy, mutta sen toiminta, samoinkuin koko suomalainen koripajunviljelys, tyrehtyi nopeasti kustannusongelmiin ja muovin yleistymiseen.

Varsinainen metsäpuiden lyhytkiertoviljely virisi Suomessa aatteena 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Silloin Suomen metsäteollisuudessa vallitsi voimakas noususuhdanne, ja lähitulevaisuudessa häämötti raaka-ainepula. Tuolloin laaditut ennusteet lupasivat nopeasti lisääntyvää kysyntää varsinkin paperi-, kartonki-, kuitulevy- ja lastulevyteollisuuden tuotteille. Vaikka tukkipuun ylivoimaista asemaa metsänomistajan tulonmuodostuksessa ei minkään muun puun kasvatusmuodon uskottu horjuttavan, huomattiin löytyvän erikoisalueita, joilla pelkän kuituraaka-aineen tuottaminen olisi taloudellisin taikka ainoa vaihtoehto. Tällaisia maa-alueita ovat esimerkiksi tulva-alueet, merenrantojen vesijättömaat, ojitetut hieskoivua kasvavat suot ja voimalinjat sekä maataloudesta pois jäävät peltoheitot ja vapautuvat pakettipellot.

Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyä pelkän kuituraaka-aineen tuottamiseen ruvettiin tutkimaan ensin Helsingin yliopiston piirissä. Metsäntutkimuslaitoksessa kokeilu käynnistui laaja-alaisena SITRA:n rahoittamana vuonna 1972. Tutkimus nimettiin lyhytkiertopuun kasvatus- ja käyttöprojektiksi. Nimensä mukaisesti projekti painottui alkuvaiheessaan lyhytkiertopuun käytön tutkimiseen. Viljelykokeet käynnistuivät vasta myöhemmässä vaiheessa (vuodesta 1975 lähtien).

Tällä hetkellä (vuonna 1977) SITRA:n viisivuotinen projekti on loppuvaiheessaan. Moniin kysymyksiin on jo saatu ratkaisu. Varsinkin lyhytkiertopuun korjuun ja käytön osalta käytännön mittakaavassa tapahtuva toiminta voisi alkaa. Metsäteollisuuden menekkivaikeudet ovat kuitenkin jarruttaneet lyhytkiertoviljelyn yleistymistä.

*****
ote julkaisusta:

Pohjonen, V. 1977. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely. Tuloksia ensimmäisen vuoden kokeista Oulussa. Oulun yliopisto. Pohjois-Suomen tutkimuslaitos. Sarja C, N:o 8. 42 s.

Julkaistu 31.5.1977, ennen lähtöäni ensimmäiseen Afrikan kehitysavun hankkeeseen.

Lue koko teksti pdf-fileenä täältä.