Keväällä 1979 olimme palanneet Yhdysvalloista, Fort Collinsista Kemiin, Karihaaraan. Olin kuullut, että ollessamme kaksi vuotta poissa Suomesta, energiapolitiikassa oli tapahtunut paljon. Turve-energian lisäksi puuenergia oli noussut esiin, ja niin voimallisesti että energiapajun viljelyä oli alettu harkitsemaan Ruotsin (Gustaf Sirénin) mallin mukaan.
Keskustelin aiheesta toukokuun alussa puhelimessa Heikki Smolanderin kanssa. Heikki oli jo silloin siirtynyt Helsingin yliopistolta metsäntutkimuslaitokseen (Metla) Suonenjoelle, metsänviljelyn koeasemalle. Hän mainitsi, että Olavi Huikari (Metla, suontutkimusosaston päällikkö) oli saanut metsäenergiahankkeeseen hyvän rahoituksen eduskunnalta, ja että hän etsi aiheeseen perehtyneitä tutkijoita. Hanke oli nimetty Pera-projektiksi, Puu energian raaka-aineena.
”Soita Huikarille”, kehotti Heikki. Tunsin Ransa Olavi Huikarin silloin vain näöltään ja maineeltaan, emmekä olleet koskaan tavanneet tutkijatapaamisissa, seminaareissa tai muutoin, kättelyyn asti edenneestä tutustumisesta puhumattakaan.
Otin puhelun Olavi Huikarille Helsinkiin. Esittelin hänelle itseni muun muassa siten, että olen tutkinut energiapajua Oulussa, Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksessa, ja tehnyt aiheesta myös sivulaudaturin tutkielman, joka oli painettu Silva Fennicassa.
”Olisiko Pera-projektissa töitä pajututkijalle?” kysyin Huikarilta.
”Soita Karsistolle” vastasi Ransa Olavi. ”Karsiston Kalle on Pera-projektin koordinaattori ja hän hoitaa tutkijat”.
Tunsin silloin Muhoksen metsäkoeasemalla vaikuttaneen Kalevi Karsiston vain etäältä. Olimme ohimennen tavanneet jossakin Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksen ja Muhoksen metsäkoeaseman yhteistapaamisissa tai mahdollisesti Oulun yliopiston kahvilassa , mutta tokkopa olin häntäkään ollut silloin edes kätellyt. Tiesin kyllä varsin hyvin (mm. Saksanseisoja-lehden perusteella), että Kalevi Karsisto oli Pohjois-Suomen vahvoja saksanseisojamiehiä. Mutta sitä en tiennyt, että vuonna 1979 hän oli jo siirtynyt Muhokselta Helsinkiin, metsäntutkimuslaitoksen pääkonttoriin.
Soitin seuraavaksi Karsistolle. Kalle vastasi ja jutustelumme eteni välittömästi ikään kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Minulle selvisi, että Kalle oli Pera-projektissa perehtynyt Apukan (Perä-Pohjolan koeaseman) ja Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksen pajututkimuksiini, ja koettanut saada minua Suomesta kiinnikin ollessani pari vuotta poissa kotimaasta.
Kalle esitteli puhelimessa Pera-projektin keskeisen hankkeen, perustaa Kannuksen kuntaan energiametsäkoeasema. Energiapajun viljelyn tutkimus oli tarkoitus keskittää sinne.
Kannuksen taimitarhalle oli koeviljelty jo kesällä 1978 valikoituja pajun pistokkaita, jotka oli löydetty 4H-keräyksessä. Huikari oli palkannut keväällä 1978 tutkijakseen nuoren metsänhoitajan Kirsi Elon. Hän oli vetänyt Kannuksen pajukokeita kesän 1978. Kirsi oli tulossa Kannukseen myös kesäksi 1979. Vaikka Kirsi oli tuolloin perheetön, hän ei ollut kuitenkaan halukas muuttamaan Kannukseen pysyvästi.
Kirsillä oli parivaljakkonaan pajuja tutkimassa maisteri Kauko Salo. Myös hän oli ollut Kannuksessa kesän 1978. Syksyllä Kauko oli mennyt sotaväkeen ja oli palaamassa sieltä Kannukseen taas kesäksi 1979. Myöskään (jo silloin perheellinen) Kauko Salo ei ollut halukas muuttamaan Kannukseen pysyvästi.
Kallen kanssa jutustellessamme kävi ilmi, että Pera-projekti, Huikari ja hän etsivät Kannukseen energiametsätutkijaa, joka on valmis muuttamaan Kannukseen pysyvästi, siis ympärivuotiseksi eikä vain kesäkävijäksi. Paikalla asuva ympärivuotinen tutkija oli keskeinen, kun paikkakunnalle haviteltiin uutta metsäkoeasemaa.
Yhtäkkiä Kalle kysyi: ”Onko sinulla vielä koira Metsämiehen Romi?”. Romi, jota osuvammin Rymyksi kutsuttiin, oli silloin kymmenvuotias, ensimmäinen karkeakarvainen saksanseisojani. Olin hankkinut sen pentuna vuonna 1969 Pentti Tajakalta, Ruukin kunnan Hartaanselällä vaikuttaneelta kauppiaalta. Rymy oli ollut jo ennen ulkomaille lähtöämme kanakoirien erikoiskokeiden voittajaluokassa kilpaileva saksanseisojauros, jonka Kalle lienee tuntenut Saksanseisoja-lehden koetulosten perusteella.
”No, onhan se, tässä se Rymy makaa jaloissani” vastasin, puhuessani Karihaaran talon alakerran sivupuhelimeen.
Siihen Kalle tokaisi: ”Hyvä, mene sinne Kannukseen ja pistä rähinäksi!”
Se oli työurani lyhin toimenkuvaus, yksi virke. Suosittelijoita oli vain yksi: koirani.
Kannuksen keskeiset yhteystiedot
Kannus oli minulle silloin verraten tuntematon Keski-Pohjanmaan, Vaasan läänin kunta. Toki olin siitä monasti ajanut junalla ja autolla läpi, mutta omat Pohjanmaan kokemukseni olivat pääosaksi Pohjois-Pohjanmaan, Oulun läänin puolelta.
Sanoin Kallelle: ”Lähden käymään hetimiten Kannuksessa, mutta anna joitakin yhteystietoja.”
Kalle vastasi: ”OK, annan Sinulle energiametsäkokeiden ja Kannukseen muuton kannalta neljä keskeistä nimeä ja puhelinnumeroa.
Heikki Leppänen on Metlan Kannuksen kokeilualueen metsäteknikko. Hän järjestää Sinulle toimiston.
Jussi Salmela on Kannuksen taimitarhan johtaja. Hän järjestää Sinulle energiapajun viljelyn koealueet.
Paavo Latva-Rasku on Kannuksen kunnanjohtaja. Hän järjestää Sinulle asunnon.
Tuomo Karsikas on Kannuksen Osuuspankin apulaisjohtaja. Hänellä on lyhytkarvainen saksanseisoja Ropi; hän järjestää Sinulle metsästyksen.”
Sovimme, että menen käymään Kannuksessa tiistaina 15.5.1979.
No comments:
Post a Comment