Etiopian aikakirjat kertovat että maa oli vielä sata vuotta sitten vuoristometsien valtio. Tiheät metsät peittivät lähes 40 prosenttia maasta. Metsäpinta-ala, 40 miljoonaa hehtaaria, oli kaksi kertaa suurempi kuin Suomessa. Varsinaisten metsien lisäksi Etiopiassa oli ja on vieläkin savanneja ja steppejä, jotka tuottavat puuta vähän, mutta jotka luokiteltaisiin esimerkiksi suomalaisessa metsätaloudessa kitumaaksi.
Metsien häviämiseen etiopialaiset eivät osanneet pitkään aikaan varautua, sillä he uskoivat ylämaan sademäärän - noin 1000 millimetriä vuodessa - riittävän metsien kasvuun ja uudistumiseen. Etiopian väestön kasvu, metsien suunnittelematon kaskeaminen vuorten rinteitä myöten sekä ylilaiduntaminen saivat kuitenkin aikaa myöten vallan. Maan metsäpinta-ala alkoi huveta.
Kun vuonna 1950 metsien osuudeksi laskettiin vielä 16 prosenttia, se oli pudonnut 1960-luvun puoliväliin mennessä 7 prosenttiin, ja edelleen seuraavan parinkymmenen vuoden aikana nykyiseen 2,7 prosenttiin. Syvimmillään metsien hävitys oli 1950-luvulla, kun yli puoli miljoonaa hehtaaria hakattiin vuosittain puuttomaksi.
1960-luvulla vuotuinen hävitys alkoi jo - metsien huvetessa - vähetä, se oli pudonnut noin 300,000 hehtaariin vuodessa. 1970-luvulla vauhti oli 250,000, ja vieläkin noin 200,000 hehtaaria vuodessa. Nykymenolla maa hakataan puuttomaksi muutamassa kymmenessä vuodessa.
Kaskiviljelyä ja uudisraivausta
Vastoin yleistä käsitystä metsää ei tropiikissa yleensä liikahakata puun tarpeeseen. Kaskiviljely on metsien häviämisen yleisin syy niin Amazonin alueella, Aasian tropiikissa kuin Afrikassakin.
Kaskiviljely oli alun perin kestävän talouden maankäyttömuoto: kun muutaman viljakierron jälkeen kasketun alueen annettiin metsittyä maan tuottokyky palautui ennalleen. Väestön kasvaessa kaskikiertoa joudutaan kuitenkin lyhentämään. Kaskimenetelmä muuttuu maata turmelevaksi.
Etiopiassa raivataan jatkuvasti maata metsältä pelloksi, tarvitseehan nälkärajalla kamppaileva maa kaiken liikenevän viljelysmaan ruoan tuotantoon. Sinänsä ei ole mitään väärää siinä, että metsää muutetaan viljelymaaksi. Paras: tasainen, kivetön ja viljava maa kuuluu viljoille. Etiopian oloissa erikoisuus on kahvi, maan tärkein vientituote, jolle raivataan uutta peltoa maan länsiosissa.
Latvavesistöjen suojelu
Vaaralliseksi uudisraivaus muuttuu vasta kun metsän häviäminen vaikuttaa johonkin yksittäisen pellon raivausta tärkeämpään seikkaan. Tällainen on ylänköjen valuma-alueiden metsänraivaus. Siinä kajotaan latvavesistöjen suojeluun, valuma-ylänköjen suojeluun. Kysymys on suoja-metsäalueista.
Latvavesien suojametsien merkitys opittiin tuntemaan jo 1800-luvulla Euroopan Alpeilla, kun huomattiin metsien tulvia vaimentava vaikutus. Aihetta tutkittiin ja kehitettiin myös 1930-luvulla Yhdysvalloissa. Viime aikoina vesistöjen suojametsien merkitys on tullut tärkeäksi erityisesti Etiopiassa ja Nepalissa.
Aiheeseen on kehitetty oppijärjestelmä, Watershed management (water vesi, shed suoja, watershed veden suoja, tarkoitetaan yleensä vesistöä suojaavaa metsänviljelyä).
Maan viljavuuden tasapaino
Maaperän sanotaan olevan geologisessa tasapainossa silloin, kun pintamaata huuhtoutuu vuoden sadevesien mukana yhtä paljon kuin sitä pohjamaasta luontaisesti samana aikana rapautuu. Muinoin kun Etiopian ylämaa oli metsien peittämä, maa säilytti viljavuutensa. Ylämaan keskivertohehtaarilta huuhtoutui Siniseen Niiliin ja vastaavasti rapautui vuosittain maa-aineksia noin 1000 kiloa. Se riitti Niilin alajuoksun vehnävainioille.
Nyt viljavuuden tasapaino on Etiopiassa järkkynyt. Humuksen huuhtouma on 20-kertaistunut. Etiopian maankamarasta lasketaan huuhtoutuvan vuosittain kaksi miljardia tonnia parasta pintamaata Siniseen Niiliin. Ylämaalta valuva eroosiovesi värjää Sinisen Niilin ruskeaksi.
Maan turmeltuminen eli eroosio käynnistyy silloin kun täydestä kasvipeitteestä on jäljellä 70 prosenttia. Sadepisarat rupeavat piiskaamaan maata puiden, pensaiden ja ruohojen lehtien asemesta ja irrottamaan maahiukkasia pienten vesivirtojen, purojen ja lopulta koko joen mukaan. Kerran alkuun päästyään eroosiolla on taipumus edetessään kiihtyä.
Vuoristometsien, savannien ja ruohikoiden peittämä maaperä oli alunperin humuspitoista: mustaa ja viljavaa. Mitä humuspitoisempaa maa on, sitä paremmin se kestää sadepisarojen piiskaavaa vaikutusta. Maan humuksella on nimittäin paitsi kasveja ravitseva ominaisuus, myös taipumus sitoa maahiukkasia toisiinsa. Kun humuspitoisuus laskee alle kahden prosentin (suomalaisessa peltomaassa humusta on yli 6 prosenttia) tuo sitomiskyky häviää. Siinä vaiheessa eroosion kierre kiihtyy.
Alkujaan myös Etiopian ylämaan ihminen eli luonnon kanssa tasapainossa. Metsää toki kaskettiin viljelysmaiksi, hakattiin polttopuiksi, kaadettiin aidantolpiksi ja rakennuspuuksi, ja puuta veistettiin työkaluiksi. Tasapaino vallitsi niin kauan kuin metsätalouden harmonian lakia ei rikottu: metsien vuotuinen hakkuu ei ylittänyt metsien vuotuista kasvua. Mutta kun tuo tasapainokohta ylitettiin, ekosysteemin rappioituminen käynnistyi.
Tästä eteenpäin metsää ei enää käytettykään uudistuvana luonnonvarana vaan kaivoksena: puustopääoman vaalimisen asemesta sitä ruvettiin syömään. Tasapainokohdan ylittäminen on näkymätön sillä siinä vaiheessa puuta on vielä runsaasti.
Polttopuun ja maatalouden yhteys
Ekorappion ensimmäinen tunnusmerkki on polttopuun hinnan nousu. Siihen johtaa väestön kasvu kaupungeissa. Puusta tulee rahakasvi; polttopuuta ja siitä valmistettua puuhiiltä ruvetaan myymään kaupungeissa. Kun polttopuusta saa riittävän hyvän hinnan, viljelijät eivät enää raski polttaa sitä itse, vaan rupeavat polttamaan karjanlantaa ja puintitähteitä.
Muutoksen seurauksena pellon ravinnetalous järkkyy. Karjanlanta ja kasvintähteet eivät enää jääkään kiertämään omaan peltoon vaan palavat tuhkaksi nuotioissa ja majoissa. Pellon pintamaan humuspitoisuus ja sen mukana maan typpivarat rupeavat hupenemaan. Peltokasvien sadot kääntyvät laskuun.
Polttopuun tarpeen kasvaessa tullaan tilanteeseen jossa puuta ei enää riitä myyntiin. Sitä joudutaan jatkamaan muilla paikallisilla polttoaineilla, useimmiten karjanlannalla. Ekorappion seuraavan vaiheen tunnusmerkki on karjanlannan ilmestyminen kaupunkientoreille myyntiin.
Koska kaikki karjanlanta sekä palavat puintijätteet kerätään pelloilta, peltokasvien sadot putoavat yhä alemmaksi. Kyntöhärkiäkään ei voi enää pitää rehun puutteessa niin monta kuin ennen, ja yhä vähäisempi pinta-ala voidaan muokata. Hyljätyille peltolohkoille iskee eroosio.
Mutta myös vielä viljeltävät pellot ovat suurimman osan vuotta paljaana. Pellot vihertävät vain lyhyen ajan sateiden aikana, sillä ekosysteemi on menettänyt joustavuutensa. Humus ja sen mukana pintamaan typpi ovat kadonneet, eikä maa pysty enää kasvamaan pitkään sateiden jälkeen. Pellon kuiva-aineen tuotanto putoaa minimiin.
Etiopian kaikissa osissa on jo ohitettu ekorappion ensimmäinen vaihe: kaikkialla maassa puuta hakataan enemmän kuin metsä ehtii kasvaa. Etiopian keskiosa, Addis Abebaa ympäröivä keskusylänkö elää rappioitumisen välivaihetta: metsät ovat jo huvenneet mutta kyläläiset pystyvät vielä viljelemään peltojaan ja paimentamaan karjaansa. Mutta Etiopian pohjoisosien, Eritrean, Tigrayn, Wollon ja Gondarin lääneissä kehitys on edennyt päätösvaiheeseen: nälänhätään ja maaltapakoon jonka tähänastista suurin huipentuma sattui kauteen 1984-1985.
Polttopuun viljely avainasemassa
Nälänhätään ja maaltapakoon johtaneen kehityksen ensimmäiselle vaiheelle on tyypillistä polttopuun lisääntynyt tarve kaupungeissa. Niin kauan kuin polttopuuta tarvittiin vain maaseudun väestölle, Etiopian metsät pystyivät tuon energiapuun kasvamaan. Mutta kaupunkien väkiluvun kasvaessa jouduttiin tilanteeseen, missä puun kasvu ei enää riittänytkään.
Etiopian kuten muidenkaan Sahelin vyöhykkeen maiden metsätalous ei osannut pitkään aikaan varautua tällaiseen tilanteeseen. Varsinaisia polttopuun tuotantoon perustettuja metsiköitä ei perustettu. Nyt Etiopiassa on käynnistetty polttopuun viljelyhankkeita. Pääpuulajiksi on ylängölle valittu eukalyptus, Australiasta peräisin oleva nopeasti kasvava, vesova energiapuu.
Eukalyptusta on kasvatettu Etiopiassa jo vuodesta 1894. Sen viljely tunnettiin sekä ekologisilta että ekonomisilta ominaisuuksiltaan puulajeista parhaiten, kun nykyiset laajan mittakaavan hankkeet käynnistyivät vuonna 1984.
1980-luvulla eukalyptusta on viljelty Etiopiassa noin 20 000 hehtaaria. Mukana on ollut niin Etiopian oma metsäministeriö kuin Maailmanpankki, Afrikan kehityspankki, YK, ja Suomikin kehitysyhteistyövaroin.
Polttopuumetsien viljely on saavuttanut hyvän alun. Jo muutamassa vuodessa eroosio on metsitetyillä alueilla pysähtynyt. Maaperä elpyy tropiikissa nopeasti, sen havaitsee esimerkiksi kohentuneena heinänkasvuna metsiköiden alla. Nykyinen viljelyvauhti ei kuitenkaan riitä, sillä yhä Etiopiassakin hävitetään metsää muualla maassa 10-kertaisella nopeudella viljelyyn verrattuna.
1990-luvulla maassa tarvitaan uusia hankkeita. Maaseudun metsämarssia tarvitaan kylissä, kouluissa ja yksittäisen viljelijän hallitsemilla mailla. Siihen lienee Suomellakin annettava: kokemuksia, tietoa, taitoa ja metsitysapua.
Etiopiasta 1980-luvun puolivälissä kantautuneet uutiset kertoivat kuivuudesta, nälänhädästä ja maaltapaosta. Nyt sateet ovat palanneet, ja peltokasveista saadaan taas kohtuullisia satoja. Mutta Etiopian ekosysteemi ei ole palautunut entiselleen: metsät on hävitetty, maaperä on turmeltunut, ja seuraava kuiva jakso voi iskeä entistä ankarammin. Metsitys on pitkälle vaikuttavaa Etiopian maaperän ja ympäristön hoitoa, mihin Suomellakin on annettavaa.
Käsikirjoitus 17.1.1990.
No comments:
Post a Comment