Vehnän lisäviljelyä tarvitaan pian

Vehnä on ollut aina ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 70 vuoden jakson. Kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille vastaavasti 39 miljoonaa tonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto alkoi luhistua. Se tapahtui lopulta vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi jatkamaan vehnän tuontia. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne, mikä tuli yllättämään koko maailmankaupan.

Venäjän kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Pellot olivat alkaneet tuottaa. Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2022 Venäjä vei vehnää jo 43,5 miljoonaa tonnia. 

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön toukokuussa 2023 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään vehnää uuden ennätyksensä 45,5 miljoonaa tonnia. USA:lle ennuste on vain 19,7 ja EU:lle vastaavasti 38,0 miljoonaa tonnia.

Viennin ykkössarjaan oli viime vuosina nousemassa myös Ukraina, yli 20 miljoonan tonnin viennillään. Sodan myötä asetelma kuitenkin muuttui. Tulevan kauden ennuste Ukrainalle on vain 10 miljoonaa vientitonnia.

Maailmankaupan vehnästä pääosan ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 54 miljoonaa tonnia. Laskeeko Venäjä kattavansa sen jatkossa kokonaan?

Ukrainan sota heijastuu jo Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta. Tänään Libanonin vehnä taitaa tulla Venäjältä.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa? 

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Esimerkiksi EU:n maanläheinen vastaus, eräänlainen positiivinen pakote Venäjälle, olisi kaksinkertaistaa oma vehnän tuotantonsa.

Vehnän lisäviljelyä tarvitaan länsimaissa pian. Sillä olisi merkittävä vaikutus myös Suomelle. Ilmaston lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisen raja siirtyy. Voisimme laajentaa vehnän viljelyaluettamme nykyistä pohjoisemmaksi.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 3.6.2023

Sois­tu­vien kan­gas­mai­den ojitus vauh­dit­ti met­siem­me kasvua

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se tarkoittaa myös metsien kuutiokasvun hidastumista.

Edellisen kerran metsämme romahtivat ennen toista maailmansotaa. Alimmillaan metsävaramme putosivat tasolle 1380 miljoonaa kuutiota vuonna 1938. Jo sodan aikana metsämme alkoivat kuitenkin pulskistua, ensin hitaasti mutta sittemmin vuosisadan loppupuoliskolla alati kiihtyvällä vauhdilla.

Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että sotien jälkeinen metsiemme heikohko kasvu johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari oli osoittanut väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution paalun vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution paalun vuonna 1998.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman sekaantunut sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta. Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10 537 hehtaaria. Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy metsiemme kasvussa?

Kun kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi auraamalla ja istuttamalla. Myös varhaisen taimikonhoidon merkitys tulevalle puun kasvulle opittiin. Metsänhoitomme on hiipumassa myös näiltä osin. 

Lisäpuun kasvuun tarvitaan uusia metsänhoidon menetelmiä. Sellainen olisi etevä metsänviljely. Se edellyttää maaperän vesitalouden ja muokkauksen olevan kunnossa.

Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu kohenee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisempia emopuita.

Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

Talousmetsiemme kasvu lisääntyi 100 vuodessa muhkeasti. Kun ymmärrämme mikä sai kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin jos metsiemme kasvu todella romahtaa.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 17.5.2023

Puubiomassaa nopeasti vesametsätaloudella

Nykyinen kohu talousmetsien puuston riittävyydestä alkoi jo 2010-luvulla, ilmastokiistelyn myötä. Kohu yltyi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havumetsien lisäksi myös lyhyen kierron vesovia lehtipuita.

Vastaavia huolia on ollut ennenkin. Niihin on ollut tapana vastata tutkimuksella. 

Näyttävä esimerkki oli Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (Sitran) 1970-luvun hanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Sitran visioista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 kansallisilla maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että viljelisimme pelloilla myös nopeakasvuisia lehtipuita. Puumassan voisi puida pellolta teollisuudelle jo 2-5 vuoden kierrolla.

Ajatus eteni MTK:n keskusteluihin. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

Viljelymaata lehtipuille silloin riitti. Ennen EU-aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Vesametsien peltoviljely ei sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle, eikä maata lehtipuille enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi. Niitä meillä oli vuonna 2022 yhtyeensä 122000 hehtaaria. Se on 5,4 prosenttia koko peltoalastamme. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Suomen metsien keskikasvu on Luken tuoreimman tiedon mukaan 4,5 kiintokuutiota vuodessa hehtaarilta. Vesametsien käytännön viljelmillä pääsee helposti 3-4 kertaa yli tämän, yli 15 tai jopa 20 kiintokuution.

Kenttäkokeissa vuonna 1989 mitattu vesametsätalouden kasvun ennätys on koripajulla: 85,8 m3/ha/v (viite). Suomen puiden vuotuisen pituuskasvun ennätys on mitattu vastaavasti siperianpajulla: 4,7 metriä vuodessa.

Vesametsätaloudella on myös erikoinen ilmastoetu. Kun tiheässä kasvava vesakko avohakataan muutaman vuoden välein, uudella vesametsällä on jo juuristo valmiina. Se varastoi hiiltä maaperään kestävän kerryttävästi aina siihen saakka, kunnes vesametsä uudistetaan yhä satoisammaksi jalostetulla lajikkeella.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle vesametsätaloudelle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 25.5.2023

viite

Pohjonen, V. 1995. Puun lyhytkiertoviljely pelloilla. Julkaisussa: Hytönen, J. & Polet, K. (toim.) Peltojen metsitysmenetelmät. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 581: 180–211.

Vesametsätaloudella puubiomassaa nopeasti

Nykykohu talousmetsien puuston riittävyydestä alkoi jo 2010-luvulla, ilmastokiistelyn myötä. Kohu yltyi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyys tarvitsee varautumista monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havumetsien lisäksi myös lyhyen kierron vesovia lehtipuita.

Vastaavia huolia on ollut ennenkin. Niihin on ollut tapana vastata tutkimuksella. 

Näyttävä esimerkki oli Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (Sitran) 1970-luvun hanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Sitran visioista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 kansallisilla maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että viljelisimme pelloilla myös nopeakasvuisia lehtipuita. Puumassan voisi puida pellolta teollisuudelle jo 2-5 vuoden kierrolla.

Ajatus eteni MTK:n keskusteluihin. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

Viljelymaata lehtipuille silloin riitti. Ennen EU-aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Vesametsien peltoviljely ei sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle. Maata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi. Niitä oli vuonna 2022 yhteensä 122000 hehtaaria. Se on 5,4 prosenttia koko peltoalastamme. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Suomen metsien keskikasvu on Luken tuoreimman tiedon mukaan 4,5 kiintokuutiota vuodessa hehtaarilta. Vesametsien käytännön viljelmillä pääsee helposti 3-4 kertaa yli tämän, yli 15 tai jopa 20 kiintokuution (kuva 1).

Kenttäkokeissa vuonna 1989 mitattu vesametsätalouden kasvun ennätys on 85,8 m3/ha/v, koripajulla (viite). Suomen puiden vuotuisen pituuskasvun ennätys on mitattu vastaavasti siperianpajulla: 4,7 metriä vuodessa (kuva 2).

Vesametsätaloudella on myös erikoinen ilmastoetu. Kun tiheässä kasvava vesakko avohakataan muutaman vuoden välein, automaattisesti uudistuvalla vesametsällä on jo juuristo valmiina. Se varastoi hiiltä maaperään kestävän kerryttävästi aina siihen saakka, kunnes vesametsä uudistetaan yhä satoisammaksi jalostetulla seuraavalla lajikkeella.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle vesametsätaloudelle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

VELI POHJONEN

Sampo-lehti. Mielipide. 25.5.2023

Kuva 1: Lyhytkiertoviljelyn (siperianpaju) metsää Pälkäneellä elokuussa 2021, kasvu luokkaa 15-20 m3/ha/v.

Kuva 2. Pisimmän vuosikasvun pajun vesa Suomessa: 470 cm/kasvukausi 2013. Syvälahden Pajutila, Vesanto.

Professori Sirénin oppi sai metsämme kasvuun

Käymme parhaillaan metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Tämän mukaan puuston kasvu olisi hidastumassa. Näin on Luken tilastojen mukaan tapahtumassa, ja erityisesti Pohjois-Suomessa.

Pohjois-Suomi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 31,1 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kaudella 2014-2018 se oli 30,6 miljoonaa kuutiota ja kaudella 2017-2021 enää 28 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Professori Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä, että Pohjois-Suomen metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että kuntta eli maanpäällinen pintakasvillisuus ja sen alla oleva tuore humuskerros, paksuuntuu vuodesta toiseen.

Vahvan kuntan seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laskee. Se heikentää puun kasvua. 

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon omat metsäpalot. Palon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tummaa, se imee auringon lämmittävää säteilyä ja puiden kasvuolosuhteet paranevat.

Toistuvista metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon uudeksi kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla. Tummapintainen maaperä lämpenee, istutetut puun taimet lähtevät kunnon kasvuun.

Lämpenemisen myötä maaperän mikrobisto hengittää voimallisemmin ja lähettää puiden lehvästölle hiilidioksidia. Tänään se lasketaan ehkä liian yksipuolisesti vain hiilidioksidin päästöiksi.

Hiilidioksidi on itse asiassa kasvikunnan tärkein lannoite. Noin puolet kasvien kuivamassasta on alkuainehiiltä. Kun hiilidioksidia lisätään lannoitteena kasvihuoneen ilmaan, parantuu tomaatin, kurkun ja salaatin kasvu 20 - 30 prosenttia.

Metsäauraus oli metsien tehokkaimpia hoitotoimiamme 1900-luvun loppupuoliskolla.

Auraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja Kuusamon kunnassa.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli alueellaan 54 prosenttia. Lapin laki antoi sykäyksen myös koko Suomen metsämaiden muokkaukselle.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa on romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys, laikutus ja mätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei ole enää sama kuin alkuperäisessä aurauksessa. Sitä paitsi Luken tilastot kertovat, että metsänhoidollinen maanmuokkaus ylipäänsä on tämän vuosisadan puolella hidastunut, hieman samaan tahtiin kuin metsiemme kasvu.

Ovatko pohjoiset metsämme kunttaantumassa jälleen? Gustaf Sirénin opit ja viime vuosisadan kokemukset ovat valmiina. Olemmehan saaneet pohjoiset ja muutkin metsämme takaisin kasvuun ennenkin.

Veli Pohjonen

Kuhmolainen. Mielipide. 25.4.2023

Älkäämme huolestuko metsien kasvusta, olemme saaneet sen nousuun ennenkin

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää olevan tapahtumassa.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme kaikkien aikojen ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2017-2021 kasvu putosi ensimmäistä kertaa, nyt tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman hämärtynyt sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli alun perin tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta. Olavi Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä ei ole poistaa vettä puiden juurilta vaan pitää maaperän vesi liikkeessä.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10537 hehtaaria. Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltavat marjastajat ja metsästäjät lienevät jo huomanneet, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvussa?

Metsissämme on kasvuun liittyvä mielenkiintoinen jakauma. Kasvu on viimeisellä kaudella hidastunut vain männyllä. Kuusen nouseva kasvukäyrä jatkaa kulkuaan. Onko männyn kasvu hidastunut nimenomaan rämemailla, joiden kunnostusojitus on jo hylätty?

Metsäprofessori Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen on yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos kasvu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla siihen pääsisimme. Ehkäpä ei olekaan syytä huolestua metsien kasvun ja hiilinielujen romahtamisesta.

VELI POHJONEN

Miilu -lehti. Mielipide. 24.5.2023

Venäjän puutuonnin loppuminen ei ole katastrofi sellutehtaille – Meillä on raaka-aineeksi tutkittu ratkaisu

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä selluteollisuudelle kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havupuiden lisäksi myös lyhyen kierron lehtipuita.

Vastaavia puubiomassan huolia on ollut ennenkin. Merkittävä esimerkki on 1950-luvun Korean kriisin jälkeinen raakapuun pula.

Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja metsäprofessori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta erikoisia sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin. Käytäntö, niin viljelijät kuin teollisuus eivät kuitenkaan olleet vielä lyhytkiertoviljelyyn vielä valmiita.

Ajattelu muuttui vuonna 1968. Maatalouden ylituotanto pelloiltamme oli noussut jo sellaiselle tasolle, että peltoja alettiin virallisesti metsittää. Osa viljelijöitä ei hyväksynyt raivaamilleen pelloilleen pitkän kierron havupuita. He pitivät sitä talouden taantumana, historiallisena virheenä.

Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri käynnisti 1970-luvun alussa pelloilla tapahtuvan lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973.

Kokeiltavaksi tulivat harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui hyväkuntoisella pellolla nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet jatkuivat Sitran rahoittamassa hankkeessa "Suomen nopeakasvuisimmat metsät". Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän yhä enemmän, sillä maataloutemme sitkeä ylituotanto jatkui. Vuonna 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, hömppäheinän pelloiksi rivitason viljelijän suomentamana.

EU:n ajattelutapa pelloista ja metsistä on yllättävän ahdas. Puubiomassaa tuottavia kasveja ei voi tukea pelloilla. Metsiin EU ei saisi taas kajota ollenkaan.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla maa- ja metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

VELI POHJONEN

Savon Sanomat. Lukijan sanomat. 18.5.2023

Peltohakkeen tuotannolle uusia tarpeita

Metsähakkeen käyttö energiaksi on noussut 1990-luvulta lähtien. Huipussaan käyttö oli vuonna 2013. Yhteensä 8,7 miljoonaa kuutiota haketettua puuta poltimme sähköksi ja lämmöksi.

Vuonna 2020 haketta paloi enää 8,1 miljoonaa kuutiota. Metsähaketta lienee meillä hivenen hyljeksitty. Huolestuttavampaa on kuitenkin Euroopan unionin piirissä syntyneen, hakevastaisen ilmaston koulukunnan ajattelu. Koulukunta pitää nykyistä metsähakettamme liian hitaasti uusiutuvana energiana.

Jo syyskuussa 2019 eurooppalainen tutkijaryhmä arvioi, että keskipitkällä aikavälillä, vuosikymmenten aikaskaalassa, luonnonmetsät eivät ehdi kerryttää takaisin sitä hiilidioksidin määrää, mikä haketta poltettaessa vapautuu ilmakehään.

Tutkijaryhmä vaati EU:ta luopumaan ajatuksesta, että perinteinen metsäenergia olisi hiilineutraalia. Sen mukaan etenkin havupuun hake lisäisi lähivuosikymmeninä ilmakehän hiilidioksidia kivihiilen tavoin.

Ajattelu saattaa tuoda EU:n rajoitteita metsähakkeemme energiakäytölle. Ääritapauksessa sille voidaan ajaa samaa hiilidioksidin sakkoveroa mitä kivihiili ja turve jo maksavat.

Meidän tulee varautua esittämään EU:lle nykyistä monipuolisempi hakkeen tuotanto. Tarvitsemme metsähakkeen lisäksi peltohaketta. Sitä voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

Lyhyen kierron (3–5 vuotta) energiapaju kuuluu nopeasti uusiutuviin energialähteisiin. Peltohakkeen viljely kehitettiin 1980-luvulla Ruotsin peltomaille, jalostetuilla pajulajikkeilla. 

Suomessa energiapajua kokeili perusteellisimmin Imatran Voima Oy (nykyinen Fortum) vuosina 1983–1993 Kopparnäsin tilallaan Inkoossa. Menetelmä ei meillä vielä silloin ehtinyt edetä käytäntöön. 2020-luvulla EU:n uusiutuvan energian politiikka voi muuttaa tilanteen.

Meillä Ruotsia pohjoisempiin olosuhteisiin kehitettyä energiapajua voi istuttaa myös käytöstä poistuneille turvesoille. Koeviljelmiä on jo eri puolilla Suomea.

Turvesoilla on energiapajulle maatalous- ja energiapolitiikkaan liittyvä lisätarve. EU:ssa on nimittäin toinenkin koulukunta. Se vastustaa bioenergian kasvatusta pelloilla silloin kun biotuotanto kilpailee ruoan tuotannon, etenkin viljan kanssa. Pääosa turvesoitamme on vehnän tuleentumisrajan pohjoispuolella. Viljelypaju ei näillä alueilla kilpaile maasta pääruoan kanssa.

Peltohaketta viljelemällä saamme nopeasti uusiutuvaa energiaa. Jo ilmastosyistä menetelmää tulisi 2020-luvulla edistää. Peltohake vahvistaisi uusiutuvan energian valikoimaamme.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 18.5.2021

Puubiomassaa voi tuottaa myös nopeasti

Nykyinen kohu talousmetsien puuston riittävyydestä alkoi jo 2010-luvulla, ilmastokiistelyn myötä. Kohu yltyi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on varauduttava monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havumetsien lisäksi myös lyhyen kierron lehtipuita.

Vastaavia huolia on ollut ennenkin. Merkittävä esimerkki on 1950-luvun Korean kriisin jälkeinen raakapuun pula.

Metsäteollisuuden vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja metsäprofessori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta erikoisia sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin. Lyhytkiertoviljelyn tutkimus alkoi.

Tutkimus vauhdittui 1970-luvun öljykriiseistä. Näyttävin oli Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston (Sitran) hanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Sitran visioista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 kansallisilla maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että viljelisimme pelloilla myös nopeakasvuisia lehtipuita. Satokierto olisi alle 10 vuotta. Puumassa puitaisiin pellolta teollisuudelle.

Ajatus eteni MTK:n keskusteluihin. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

Viljelymaata lehtipuille silloin riitti. Ennen EU-aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Lyhytkiertopuiden peltoviljely ei sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle, eikä maata lehtipuille enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi. Niitä meillä oli vuonna 2022 yhtyeensä 122000 hehtaaria. Se on 5,4 prosenttia koko peltoalastamme. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Suomen metsien keskikasvu on Luken tuoreimman tiedon mukaan 4,5 kiintokuutiota vuodessa hehtaarilta. Lyhytkiertopuun käytännön viljelmillä pääsee helposti 3-4 kertaa yli tämän, yli 15 tai jopa 20 kiintokuution (kuva 1). Kenttäkokeissa vuonna 1989 mitattu lyhytkiertopuiden kasvun ennätys on koripajulla: 85,8 m3/ha/v (viite). Suomen puiden vuotuisen pituuskasvun ennätys on mitattu vastaavasti siperianpajulla: 4,7 metriä vuodessa (kuva 2).

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 16.5.2023

Biomassan kuidun tarve kasvaa

Keskeinen paperin tuottajamme UPM julkaisi loppukesästä (2020) kaksi hätkähdyttävää tiedonantoa. Heinäkuussa yhtiö kertoi koko painopaperin tuotantonsa painuneen tappiolle.

Elokuussa seurasi varoitus Kaipolan tehtaan sulkemisesta vuoden loppuun mennessä. Kyseessä on viimeinen tavallista sanomalehtipaperia valmistava laitos Suomessa.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Paperin tuotantomme on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

1990-luvulla uskoimme paperin nousuun. Sitten kehittyi digitalous. Luemme kännykästä päivän lehdet. Hoidamme tabletilla etäkokoukset sähköisesti pöytäkirjoineen. Lataamme kokonaisia kirjoja tietokoneemme kovalevylle.

Onneksi metsäteollisuuden toinen pääosanen sellu tahkoaa tulosta. Se on onneksi myös puuta kasvattaville metsätilallisille.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaraa etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Koko selluteollisuus kartonkeineen tarvitsee jatkossa raaka-ainetta vielä enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Huoli puun riittävyydestä syvenee. Samalla kasvaa tarpeemme lisätä metsien hiilen nieluvarastoa.

Voisimmeko tuottaa biotuotteille vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta? 

Kuitu on selluvaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on ainakin kaksi: ruokohelpi ja hamppu. 

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua silloin kukoistaneen paperin kylkiäiseksi.

2020-luvun Suomelle lupaava peltosellun ehdokas on hamppu. Se on yksivuotisista peltokasveistamme eräs eniten biomassaa tuottavia.

Hampun viljely on hallittu jo vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja. Suomessa hamppua voi kasvattaa aina napapiirille asti. Kesällä 2020 näyttäviä pohjoisia viljelmiä kasvoi muun muassa Limingassa ja Tyrnävällä.

Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan. Maassamme kasvoi EU-luvallista hamppua 700 hehtaaria vuonna 2019.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki pitkin meriä suurilla purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvaa lujan, parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii tänään uutta käyttöä, esimerkiksi sellun ja kartongin lisäraaka-aineeksi.

Yksivuotisen kuituhampun viljely monipuolistaisi maa- ja metsätalouttamme sekä teollisuuttamme. Sitä paitsi ilmastotalous voi jatkossa rajata metsien lisäkäyttöä, kun kohu hiilinieluista kiihtyy. Siksi peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta tarvitaan.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 23.9.2020

Metsämme on saatu kasvuun ennenkin

Käymme tänään metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Tämän mukaan puuston kasvu olisi hidastumassa. Näin on Luken tilastojen mukaan tapahtumassa. Erityisesti kasvu näyttää olevan hidastumassa pohjoisemmassa Suomessa.

Pohjois-Suomi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 31,1 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kaudella 2014-2018 se oli 30,6 miljoonaa kuutiota ja kaudella 2017-2021 enää 28 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Professori Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä, että pohjoiset metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että kuntta eli maanpäällinen pintakasvillisuus ja sen alla oleva tuore humuskerros, paksuuntuu vuodesta toiseen.

Vahvan kuntan seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laskee. Se heikentää puun kasvua. Niin se maanpäällinen heikko lämpösummakin heikentää vaikkapa viljojen kasvua.

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon oma kaskeaminen eli metsäpalojen kierto metsissämme. Se tapahtui muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein. Metsäpalon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tummaa, se imee auringon lämmittävää säteilyä ja puiden kasvuolosuhteet paranevat.

Säännöllisistä metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon uudeksi kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla.

Tummapintainen maaperä lämpenee taas. Istutetut puun taimet lähtevät kunnon kasvuun. Metsäauraus oli metsien tehokkaimpia hoitotoimiamme 1900-luvun loppupuoliskolla.

Metsäauraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja lisäksi Kuusamon kunnassa.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli alueellaan 54 prosenttia. Lapin laki antoi sykäyksen myös koko Pohjois-Suomen metsämaiden muokkaukselle.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui, maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa on romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys, laikutus ja mätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei ole enää sama kuin alkuperäisessä aurauksessa. Sitä paitsi Luken tilastot kertovat, että metsänhoidollinen maanmuokkaus ylipäänsä on tämän vuosisadan puolella hidastunut, hieman samaan tahtiin kuin metsiemme kasvu.

Professori Gustaf Sirenin ideoima metsäauraus vauhditti 1900-luvun loppupuolelle metsiemme kasvua. Ovatko etenkin pohjoiset metsämme kunttaantumassa jälleen?

Viime vuosisadan kokemukset kannattaisi pitää kiistelyssä mielessä. Onhan metsämme saatu kasvuun ennenkin.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 20.4.2023

Vehnän viljelylle tuli uusi tarve myös meille

Vehnä on ollut aina ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 70 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille vastaavasti 39 miljoonaa tonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto alkoi luhistua. Se tapahtui lopulta vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi jatkamaan vehnän tuontia. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne, mikä tuli yllättämään koko maailmankaupan.

Venäjän kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Pellot olivat alkaneet tuottaa. Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää jo 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön maaliskuussa 2023 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2022/23 viemään vehnää uuden ennätyksensä 43,5 miljoonaa tonnia. USA:lle ennuste on vain 17,8 ja EU:lle vastaavasti 28,0 miljoonaa tonnia.

Viennin ykkössarjaan oli viime vuosina nousemassa myös Ukraina, yli 20 miljoonan tonnin viennillään. Sodan myötä asetelma kuitenkin muuttui. Kauden 2022/23 ennuste Ukrainalle on 13 miljoonaa vientitonnia.

Maailmankaupan vehnästä pääosan ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 53 miljoonaa tonnia. Laskeeko Venäjä kattavansa sen jatkossa kokonaan?

Ukrainan sota heijastuu jo Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta. Tänään Libanonin vehnä taitaa tulla Venäjältä.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa? 

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Esimerkiksi EU:n maanläheinen vastaus, eräänlainen positiivinen pakote Venäjälle, olisi kaksinkertaistaa oma vehnän tuotantonsa.

Vehnän lisäviljelyllä olisi merkittävä vaikutus myös Suomelle. Ilmaston lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisen raja siirtyy. Voisimme laajentaa vehnän viljelyaluettamme, Keskipohjanmaalta pohjoisemmaksi.

Veli Pohjonen

Lestijoki-lehti. Mielipide. 13.4.2023

Huikarin opilla metsiemme kasvun voi saada takaisin nousuun

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää olevan tapahtumassa.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme kaikkien aikojen ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2017-2021 kasvu putosi ensimmäistä kertaa, nyt tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Haapavetinen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman hämärtynyt sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli alun perin tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta. Olavi Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä ei ole poistaa vettä puiden juurilta vaan pitää maaperän vesi liikkeessä.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10537 hehtaaria. Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä lienee jo huomannut, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvussa?

Metsissämme on kasvuun liittyvä mielenkiintoinen jakauma. Kasvu on viimeisellä kaudella hidastunut vain männyllä. Kuusen kasvukäyrä jatkaa edelleen nousuaan. Onko männyn kasvu hidastunut nimenomaan rämemailla, joiden kunnostusojitus on jo hyljätty? Kuusi jatkaa kangasmailla kulkuaan.

Metsäprofessori Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen on yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos kasvu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas metsiemme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla siihen pääsisimme.

VELI POHJONEN

Haapavesi -lehti. Mielipide. 23.4.2023

Mikä sai metsämme kasvuun aiemmin?

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se tarkoittaa myös metsien kuutiokasvun hidastumista.

Luken tilastojen mukaan näin on tapahtumassa. Metsiemme kasvu kyllä kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme kaikkien aikojen ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2017-2021 kasvu putosi ensimmäistä kertaa, tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman hämärtynyt sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli alun perin tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10537 hehtaaria. Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy metsiemme kasvussa?

Kun kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi auraamalla ja istuttamalla. Myös varhaisen taimikonhoidon merkitys tulevalle puun kasvulle opittiin.

Metsänhoitomme on hiipumassa myös näiltä osin. Esimerkiksi puun taimien istutus koki jo 1982 ennätyksensä: 256 miljoonaa tainta vuodessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme istuttaneet keskimäärin 162 miljoonaa tainta vuodessa.

Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen on yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos kasvu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

VELI POHJONEN

Uusimaa. Mielipide. 12.4.2023

Lapin laki vauhditti Lapin metsien kasvua

Suomessa käydään tänään metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Tämän mukaan puuston kasvu olisi hidastumassa.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tietojen mukaan Lappi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 13,3 miljoonaa kuutiota vuodessa. Alimmillaan, seitsemässä miljoonassa kuutiossa kasvu oli 1960-luvun loppupuolella. Sitä ennen Lappia oli hakattu rajusti, ensin sotakorvauksiin ja sitten talouden jälleenrakennukseen.

Luken tuoreimmat tiedot kertovat, että Lapin metsien kasvu todella näyttää hieman hiipuvan. Mittauskaudella 2017-2021 vuosikasvu oli 11,7 miljoonaa kuutiota. Se on 12 prosenttia alhaisempi kuin Lapin metsien aikaisempi ennätyskasvu.

Metsäntutkimuslaitoksen Pohjois-Suomen erikoistutkija Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä, että Lapin metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että maanpäällinen pintakasvillisuus ja tuore humuskerros paksuuntuvat vuodesta toiseen. Kuntta paksuuntui ja seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laski. Se heikentää puun kasvua niin kuin maanpäällinen lähi-ilman lämpösumman laskeminenkin heikentää. 

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon oma kaskeaminen eli metsäpalojen kierto Lapin metsissä, muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein. Metsäpalon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tumma ja se imee auringon lämmittävää säteilyä.

Metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon uudeksi kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla.

Tummapintainen maaperä lämpenee taas. Istutetut puun taimet lähtevät kunnon kasvuun. Metsäauraus oli Lapin metsien tehokkaimpia hoitotoimia 1900-luvun loppupuoliskolla.

Metsäauraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja Kuusamon kunnassa. Lapin laki oli voimassa vuoteen 1998 asti.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli 54 prosenttia.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui, ilmeisistä maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa lienee romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys ja laikutusmätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei taida enää olla sama kuin alkuperäisessä aurauksessa.

Lapin laki vauhditti Lapin metsien kasvua. Tarvitsemmeko jotain vastaavaa myös jatkossa? Gustaf Sirénin opit ja viime vuosisadan kokemukset kannattaisi pitää mielessä myös tämän päivän metsäkiistelyssä.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 6.4.2023

Maataloutemme muutoksen kynnyksellä

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä lasketaan olevan yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta ovat jo Amazonin sademetsät.

Tärkeintä ihmiskunnan ruokaa on vilja. YK:n 2009 ruokakokous laski, että tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

Ukrainan sota syvensi ihmiskunnan ruokatilannetta edelleen. Mustan mullan viljamaassa käytävä sota voi nostaa ruoan hintaa maailmalla niin, että sata miljoonaa ihmistä Afrikassa ja Lähi-Idässä ajautuvat aliravitsemukseen. Nälkäkuolema uhkaa noin miljoonaa ihmistä.

YK:n 2009 kehikossa lisäviljan ala tarkoittaa Suomelle noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä voisimme saada kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Vielä viime vuosikymmenellä ajattelimme saavamme viljan lisäpellot pääosin turvesuon pohjilta.

MTK julkisti 2020 ilmastotiekartan miten edetä maataloudessa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Suopelloilla yksivuotisten viljakasvien viljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää edistää. Ilmastotiekartta päinvastoin viivoittaa pudottamaan turvemaiden viljapeltojemme alan nykyisestään noin 13 prosenttiin vuoteen 2050 mennessä. 

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat tänään hyväkasvuisia havumetsiä. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kivennäismaiden havumetsien mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Onko maataloutemme muutoksen kynnyksellä? Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää kokevalle ihmiskunnalle.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 6.4.2023.

Kiis­te­lyä ta­lous­met­sien puun riit­tä­vyy­des­tä voisi vai­men­taa – Voimme no­peas­ti vil­jel­lä ja kas­vat­taa puuta

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä kiihtyi, kun tuonti Venäjältä pysähtyi alkuvuodesta 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Lisäpuun tarve huolestuttaa. Luonnonvarakeskus on arvioinut, että metsiemme puun kasvu putoaisi tulevina vuosina nykyisestään noin 10 prosentin verran. Metsäteollisuus on puolestaan laskenut, että uudet tehtaat mukaan lukien tarvitsemme kotimaista puuta 10 prosenttia entistä enemmän.

 Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän tulee varautua monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme pitkän kierron havumetsien lisäksi nopean kierron lehtipuita. 

Suomessa jo tutkittuja mahdollisuuksia on kolme: lyhyen viljelykierron koivut, haavat ja pajut. Niiden kasvatusta on selvitetty maassamme 1970-luvulta lähtien. Valtakunnallisesti merkittävin oli Sitran tutkimushanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”. Siihen osallistui myös Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitos.

Enso-Gutzeit yhtiö perusti näyttäviä lyhytkiertokoivun viljelmiä Imatran ympäristöön. Tavoite oli luoda jalostetulla rauduskoivulla teollisuudelle jotain samaa Pohjoismaihin, mikä jalostetulla eukalyptuksella oli luotu Etelä-Amerikkaan.

Sitran ja Enson hankkeista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että alkaisimme viljellä pelloilla nopeakasvuisia lehtipuita. Satokierto olisi alle 10 vuotta. Puumassa puitaisiin pellolta heti hakkeeksi.

Ajatus eteni maa- ja metsätaloustuottajain keskusliittoon. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

Viljelymaata lehtipuille taannoin riitti. Ennen Euroopan Unionin aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Lyhytkiertopuiden peltoviljely ei sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle, eikä maata lehtipuille enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi.

Suomessa oli vuonna 2021 luonnonhoidon peltoja 127000 hehtaaria, kuusi prosenttia koko peltoalasta. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Toinen maavaramme ovat turvetuotannosta vapautuneet suopohjat. Niitä on jo luokkaa 60000 hehtaaria.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puuta metsättömillä luonnonhoidon pelloilla ja turvesuonpohjilla.

Saamme nopeasti lisää puumassaa sekä sellu- ja kartonkiteollisuudelle että lämpövoimaloihin. Kiistelyä talousmetsien puun riittävyydestä voisi vaimentaa.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 22.3.2023

Pohjoisten metsiemme kasvu saatiin taannoin vauhtiin

Käymme metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Se johtuisi puuston kuutiokasvun hidastumisesta. Näin on Luken tilastojen mukaan tapahtumassa. Erityisesti kasvuluvut näyttävät kääntyneen laskuun pohjoisemmassa Suomessa, hieman epämääräisemmin eteläisessä Suomessa.

Pohjois-Suomi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 31,1 miljoonaa kuutiota vuodessa. Kaudella 2014-2018 se oli 30,6 miljoonaa kuutiota ja kaudella 2017-2021 enää 28 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksessa Pohjois-Suomen erikoistutkijana alun perin toiminut professori Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä, että pohjoiset metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että kuntta eli maanpäällinen pintakasvillisuus ja sen alla oleva tuore humuskerros paksuuntuvat vuodesta toiseen.

Vahvan kuntan seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laskee. Se heikentää puun kasvua. Niin se maanpäällinenkin heikko lämpösumma heikentää vaikkapa viljojen kasvua.

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon oma kaskeaminen eli metsäpalojen kierto metsissämme. Se tapahtui muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein. Metsäpalon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tummaa, se imee auringon lämmittävää säteilyä ja puiden kasvuolosuhteet paranevat.

Säännöllisistä metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla.

Tummapintainen maaperä lämpenee taas. Istutetut puun taimet lähtevät kasvuun. Metsäauraus oli metsien tehokkaimpia hoitotoimiamme 1900-luvun loppupuoliskolla.

Metsäauraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja lisäksi Kuusamon kunnassa.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli alueellaan 54 prosenttia. Lapin laki antoi sykäyksen myös koko Pohjois- ja Sisä-Suomen metsämaiden muokkaukselle.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui, maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa on romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys, laikutus ja mätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei ole enää sama kuin alkuperäisessä aurauksessa. Sitä paitsi Luken tilastot kertovat, että metsänhoidollinen maanmuokkaus ylipäänsä on tämän vuosisadan puolella hidastunut, hieman samaan tahtiin kuin metsiemme kasvu.

Gustaf Sirénin ideoima metsäauraus vauhditti 1900-luvun loppupuolelle metsiemme kasvua. Ovatko etenkin pohjoiset metsämme kunttaantumassa jälleen?

Viime vuosisadan kokemukset kannattaisi pitää kiistelyssä mielessä. Onhan metsämme saatu kasvuun ennenkin.

Veli Pohjonen

Sampo -lehti. Mielipide. 29.4.2023

Puustomme kasvun voi saada takaisin nousuun

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkittävä kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää olevan tapahtumassa.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme kaikkien aikojen ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2017-2021 kasvu putosi ensimmäistä kertaa, nyt tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman hämärtynyt sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli alun perin tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta. Olavi Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä ei ole poistaa vettä puiden juurilta vaan pitää maaperän vesi liikkeessä.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10537 hehtaaria. Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä lienee jo huomannut, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvussa?

Metsissämme on kasvuun liittyvä mielenkiintoinen jakauma. Kasvu on viimeisellä kaudella hidastunut vain männyllä. Kuusen nouseva kasvukäyrä jatkaa kulkuaan. Onko männyn kasvu hidastunut nimenomaan rämemailla, joiden kunnostusojitus on jo hyljätty?

Metsäprofessori Olavi Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen on yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos kasvu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla siihen pääsisimme.

VELI POHJONEN

Sotkamo -lehti. Mielipide. 25.4.2023

Kasvuturpeellamme on aavat vientimahdollisuudet

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö sanat olleet mielessä Helsingin yliopiston tutkija Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän koesarjan. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Ei riittänyt että turpeen lisäys nosti satoja. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, joka oli pelkkää turvetta.

Tänään kasvuturve on käytännön testit läpäissyt, nykyaikaisen puutarha- ja kasvihuonetalouden kasvualusta.

Etu tulee rahkasammaleen soluista. Kuivuttuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Kasvuturpeen vaaleassa rahkasolukossa on kuiva-ainetta vain noin kuusi prosenttia. Loput 94 prosenttia on ontelotilaa.

Etenkin kuivien etelän maiden viljelyssä, ja meillä kasvihuoneissa, kasvien kannalta on tärkeää, että vettä on kasvualustassa riittävästi. Pelkkää vettä ei saa kuitenkaan olla liikaa. Veden mukana kasvien on saatava ravinteita sekä happea juurille oikeassa suhteessa. Rahkasolukko täyttää nämä Puustjärven ehdot.

Kasvuturveteollisuus käynnistyi maassamme 1960-luvun alussa. Varhainen edistäjä oli Satoturve -yhtiö. Sen alla toimi Turvetutkimuslaitos, minkä johtajaprofessorina Viljo Puustjärvi vaikutti eläköitymiseensä saakka, vuoteen 1980.

Nostokelpoista kasvuturvetta on kaikkialla maassamme, missä vaaleaa pintaturvetta tuottava rahkasammal kasvaa. Kysynnän kasvaessa rahkasammalta voi viljellä lisää. Syvempien kerrosten maatuneeseen polttoturpeeseen verrattuna pintakerrosten kasvuturve on paljon uusiutuvampi luonnonvara.

Kasvuturve voisi kehittyä vientituotteena. Sitä ostetaan maailmalla nyt 40 miljoonaa kuutiota vuodessa. Se on luokkaa kaksi kertaa enemmän kuin Suomen koko polttoturpeen tuotanto huippuvuosinaan.

Ymmärsimme kasvuturpeen vientimahdollisuudet jo varhain. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua.

Yhteistyömaaksi Pekki esitti eroosiosta, kuivuudesta ja humusvajeesta kärsivää Sudania. Maassa oli silloin käynnissä aavikoitumisen pysäyttämisohjelma. Siihen tarvittiin laadukkaita metsäpuiden pottitaimia. Suomi osasi taimitarhatekniikan. Kasvuturpeella Sudanin puun taimien tuotantoa olisi voinut vielä tehostaa.

Kasvuturpeen materiaalisen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun aatteellisia ehtoja. Sakari Pekin ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Kasvuturpeen vienti meiltä silti käynnistyi, ei köyhään Afrikkaan vaan rikkaisiin länsimaihin. Suomalaisen kasvuturpeen osuus kansainvälisistä markkinoista oli jo 1980-luvun alkupuolella kaksi prosenttia. Vientinousu notkahti 1990-luvulla, kun Baltian maat itsenäistyivät ja täyttivät vuosiksi maailman markkinat halvalla turpeellaan. EU-aikana markkinatilanne on tasaantunut.

Silti kasvuturve on meillä tänään vaiettu vientituote. Vientiä Suomesta ei edes tilastoida tarkasti; tilastokeskus raportoi vain poltto- ja kasvuturpeen yhteismäärän.

Alavetelin talousajattelija, kappalainen Antti Chydenius opetti meille jo 1700-luvun lopussa tervaesimerkillään, että kansakunnan vauraus syntyy vasta viennistä. Myös suo pursuaa Chydeniuksen opin vientimahdollisuuksia. Emme ole osanneet niitä hyödyntää.

Turvetalouden voisi kääntää nyt ylösalaisin. Polttoturpeen asemesta päätuotteeksi tulisi ottaa soillamme vuosittain lisääntyvä kasvuturve. Päätavoitteeksi tulisi ottaa jalostetun kasvuturpeen vienti. Työpaikkoja syntyisi maaseudulle ja vientiyrityksiin.

Kasvuturpeen kestävä tuotanto tulisi sertifioida sopusoinnussa ilmastosopimusten ja soiden suojeluohjelmien kanssa. Sen jälkeen kasvuturpeen voisi markkinoida ulkomaisille puutarhoille Viljo Puustjärven suomalaisena ympäristöturpeena.

Veli Pohjonen

Itä-Häme. Mielipide. 13.11.2020.

Lyhytkiertometsät nielevät hiiltä ja lisäävät humusta

Euroopan unionin ilmastoajattelussa yhä tärkeämmäksi ovat nousseet maa- ja metsätalousmaat hiilen nieluina. Esillä ovat olleet avoimen maan metsitys, parannettu laiduntalous ja parannettu peltoviljely.

EU:n ajattelu seuraa 2000-luvun oppia kestävän kehityksen mukaisesta kiertotaloudesta. Maapallolla mitä tahansa alkuainetta voi kierrättää. 

Kiertotalous luo hiilen nieluja. Näin toimivat metsät, laitumet ja pellot toimivat sekä maanpinnan yläpuolisella biomassallaan että maanpinnan alapuolisella humuksella.

Eniten mitattu vaihtoehto kolmesta nielusta on metsä. Monivuotiset puut kasvavat aina vahvemmaksi hiilen nieluvarastoksi kuin peltojen ja laidunten yksivuotiset viljelykasvit.

Pohjoismaissa lupaavimpia vaihtoehtoja on lehtipuiden lyhytkiertoviljely. Siihen soveltuu joutomaan pelto tai esimerkiksi turvesuon pohja. Ne molemmat täyttävät avomaan metsityksen ilmastoehdon: alueella ei ole kasvanut metsää 20 vuoteen.

Pajuviljelmien alkuainehiiltä on tutkittu eniten Ruotsissa. Peltomaalla pajumetsikön runkoihin ja oksiin syntyi jo viidessä vuodessa nielu, jossa hiiltä oli keskimäärin kahdeksan tonnia hehtaarilla. Vertailuksi: Suomen lähes sadan vuoden kierto­ajan metsien hiilen määrä rungoissa ja lehvästössä on tänään keskimäärin 28 tonnia hehtaaria kohti.

Jo vanhastaan tiedämme, että paju tukkii runsailla juurillaan sekä avo-ojia että sala­ojia. Ruotsin koeviljelmillä havaittiin, että paju tuotti erityisen paljon hienojuuria, alle kahden millimetrin paksuisia juurikasvustoja.

Hienojuuret varisevat lehtien tavoin maaperään. Uusia hienojuuria syntyy ja kasvaa koko roudattoman kauden ajan. Hienojuuret ja lehtikarike lisäävät yhdessä maan humusta.

Ruotsissa hiilen nieluvirta pajun hienojuuriin oli keskimäärin tonni vuodessa hehtaaria kohti. Lehtikarikkeen hiiltä kertyi vastaavasti puoli tonnia vuodessa. Viiden vuoden kuluessa maanalaisista hienojuurista ja lehdistä kertyy siis nielu, joka sitoo hiiltä noin kahdeksan tonnin verran – käytännössä yhtä paljon kuin rungot ja oksat maan päällä.

Yksipuolisen viljanviljelyn seurauksena maapallolla on jäljellä enää 50–75 prosenttia alkuperäisestä maaperän humuksen hiilivarastosta. Humuksen huvetessa peltojen satoisuus vähenee. Pelloilla tarvitaan sen jälkeen aiempaa enemmän apulantaa ja voimakkaampia kyntötraktoreita.

Metsien, laitumien ja peltojen merkitys EU:n ilmastoajattelussa keskittyy juuri tähän epäkohtaan. On maa- ja metsätaloudelle eduksi palauttaa maaperään rikastuttavaa ja pehmentävää humusta. Metsityksen, parannetun laiduntalouden ja parannetun peltotalouden välisen lyhytkierron voi myös vuosikymmenten mittaan vuorotteluna yhdistää.

On ilmastotaloudelle eduksi siirtää ilmakehän liikahiiltä maaperän nieluun. Lyhytkiertopuiden hienojuurista syntyvä hiilen nieluvirta on yksi lupaavimmista menetelmistä, joilla maaperän ja ilmaston hoito voidaan yhdistää.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 21.12.2020

Pohjois-Suomen metsien kasvu näyttää olevan hiipumassa

Suomessa käydään tänään metsäkiistelyä siitä, että hiilinielut olisivat romahtamassa. Tämän mukaan puuston kasvu olisi hidastumassa.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tietojen mukaan Pohjois-Suomi puski parhaimmillaan (2009-2013) puuta 31,1 miljoonaa kuutiota vuodessa. Sen jälkeen kasvu näyttää hieman hiipuneen. Kaudella 2014-2018 se oli 30,6 miljoonaa kuutiota ja kaudella 2017-2021 enää 28 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäntutkimuslaitoksen Pohjois-Suomen erikoistutkija Gustaf Sirén opetti 1900-luvun puolivälissä että Pohjois-Suomen, etenkin Lapin metsät olivat kunttaantumassa. Väitöskirjallaan hän osoitti, että maanpäällinen pintakasvillisuus ja tuore humuskerros paksuuntuvat vuodesta toiseen.

Kuntta paksuuntui ja seurauksena maaperän tehoisa lämpösumma laski. Se heikentää puun kasvua. Samalla tapaa maanpäällisen lähi-ilman lämpösumman pieneminen heikentää kaikkien viljelykasvien kasvua. 

Kuntan poisti aikaisemmin luonnon oma kaskeaminen eli metsäpalojen kierto metsissämme, muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein. Metsäpalon jälkeen maaperän humus on ohut, se on pinnaltaan tummaa, se imee auringon lämmittävää säteilyä ja puiden kasvuolosuhteet paranevat.

Metsäpaloista pääsimme kyllä oikeutetusti eroon. Kehitimme kattavat metsäautoteiden verkostot ja etevän metsäpalon torjunnan.

Gustaf Sirén opetti, että metsäpalojen aikakauden mentyä metsän kuntta on otettava metsänhoidon uudeksi kohteeksi. Kuntta on käännettävä avohakkuiden jälkeen maan alle, auraamalla.

Tummapintainen maaperä lämpenee taas. Istutetut puun taimet lähtevät kunnon kasvuun. Metsäauraus oli metsien tehokkaimpia hoitotoimiamme 1900-luvun loppupuoliskolla.

Metsäauraus sai varsinaisen sysäyksensä 1982, kun eduskunta sääti erillislain Lapin vajaatuottoisten metsien kunnostamisesta. Lapin laki takasi 100-prosenttisen valtion tuen vajaatuottoisten metsien uudistamiseen Lapin läänissä ja Kuusamon kunnassa. Lapin laki oli voimassa vuoteen 1998 asti.

Kangasmaiden auraus oli yleisin Lapin lain kannustama maanmuokkausmenetelmä. Sen osuus viljeltyjen kohteiden lukumäärästä oli 54 prosenttia. Lapin laki antoi sykäyksen myös koko Pohjois-Suomen metsämaiden muokkaukselle.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen metsäauraus hiipui, ilmeisistä maisemasyistä. Tänään metsäauraus on harvinaista. Metsäauroista pääosa lienee romutettu, muhkeimpia on museoitu.

Metsäaurauksen tilalle on tullut äestys, laikutus ja mätästys. Toki nekin saavat maaperän tummenemaan ja lämpiämään. Mutta teho ei ole enää sama kuin alkuperäisessä aurauksessa. Luken tilastot kertovat että samalla kun metsiemme kasvu on tämän vuosisadan puolella hidastunut, myös varsinainen metsänhoitomme on vähentynyt.

Ovatko Pohjois-Suomen metsät kunttaantumassa jälleen? Gustaf Sirénin opit ja viime vuosisadan kokemukset kannattaisi pitää mielessä myös tämän päivän metsäkiistelyssä.

Veli Pohjonen

Rantapohja. Mielipide. 20.4.2023

Myös kuituteollisuus tarvitsee vihreää siirtymää - Peltojen hiilinielujen kannalta kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi

JOKAPÄIVÄINEN elämämme perustuu paitsi leipään myös kuituun. Pukeudumme tropiikissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Tarvitsemme nenäliinoja nuhaamme. Tilaamme kartonkipakkauksissa ruokaa. Luemme sellukuituun pohjautuvia sanomalehtiä.

Kuitua Suomen teollisuus on saanut vuosikymmeniä metsistä, harvennuspuusta. Viime aikojen metsäkiistat ovat kuitenkin herättäneet huolen, riittääkö tällä vihreän siirtymän menolla raaka-ainetta kuituteollisuudellemme.

Kuitu on teollisuusvaiheessa mitaltaan milli- tai senttimetriluokkaa. Kuidun ei tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuidun valmistamisen raaka-ainetta saamme metsäpuiden lisäksi myös peltojen yksivuotisista viljelykasveista. Maailmalla viljeltäviä kuitukasveja ovat puuvilla, pellava, sisal, juutti, kenaf ja kuituhamppu.

Lupaavin Suomen maatalouteen on kuituhamppu. Se on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme.

Yöttömässä yössä kuituhampun ”sisäinen kello” menee sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi. Kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitäkin enemmän.

Sisäinen harha voisi johtaa kyseisen lajikkeen paikalliseen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU:n maataloudesta tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Kuituhampun siementä saamme eteläisempien EU-maiden viljelijöiltä, muun muassa Unkarista.

Kuituhamppu on sopeutunut myös Suomen talveen erikoisella tavalla. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle.

Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna. Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi.

Kuituhamppu monipuolistaa ja vahvistaa kansantalouttamme. Meillä riittää kesantopeltoja hampun viljelyyn.

Vihreän siirtymän myötä tulleeseen metsäkiistelyyn tarvitaan ratkaisuksi pikainen vaihtoehto. Yksivuotisen kuituhampun rooli korostuu ja sen tarve kasvaa voimakkaasti, kun kuituteollisuus kehittyy uuteen suuntaansa. Ehkäpä uusien kuitutehtaiden ei tarvitsekaan ajautua raaka-ainepulaan.

Veli Pohjonen

Helsingin Sanomat. Mielipide. 19.4.2023

Meneekö fosforimme nyt kuin kankkulan kaivoon?

Paluu puhtaampiin vesiin on ollut jo pitkään kiertotaloutemme tavoite. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista, järvistä ja merenlahdista. Emme halua enää lisää sinilevää Itämereen.

Meidän olisi edelleen tehostettava ravinteiden kierrätystä. Tänään maailmanlaajuisesti huolestuttavin on fosfori. Meidän pelloillamme sitä on yllin kyllin, mutta kehitysmaiden pelloissa se on vähenemässä.

Köyhien maiden nälänhätä kiihtyy, kun fosforilannoitteiden hinta nousee Ukrainan sodan myötä. Mistä vaikkapa Afrikan maat saavat ruokapelloilleen fosforin jatkossa? 

Länsimaiden hyvinvoinnin yhteiskunnissa vähintään peltojen tason fosforihaaste ovat jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa fosforia ajautuu edelleen vesistöihin.

Yllättävän paljon fosforipäästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Alkuaine fosforin voi päästöjen asemesta myös pelastaa. Menetelmään kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksestamme Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jätevesipajua. Pajukko kastellaan puhdistamon jäännevedellä.

Taitavasti viljeltynä jätevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet, tärkeimpinä fosfori ja kalkki. Ainoastaan typpi ja rikki karkaavat savukaasuissa taivaalle, oksideina.

Tuhkan fosforeineen voi nykymenetelmillä rakeistaa. Rakeet voisi viedä lannoitteeksi aina kehitysmaihin asti. Vielä uudempi, kuljetuksen kannalta tehokkaampi menetelmä on tuhkan nesteyttäminen. Sen kehitti professori Olavi Huikari 1980-luvulla.

Gustaf Sirénin ja Olavi Huikarin opeista fosforin ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä olisi jo opittavaa. Voimallisesti haihduttavilla jätevesipajukoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin. Fosforin voisimme pelastaa ravinteeksi. Tätä odottavat myös kehitysmaat.

Ehkä meidän ei tulisi enää ohjata fosforia Itämereen kuin Kankkulan kaivoon.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 18.4.2023.

Fosforin voisi myös pelastaa Kankkulan kaivon asemasta

Paluu puhtaampiin vesiin on kiertotalouttamme tavoitteita. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista, järvistä ja merenlahdista. Emme halua enää lisää sinilevää Itämereen.

Meidän olisi tehostettava alkuaineiden kierrätystä. Tänään maailmanlaajuisesti huolestuttavin on fosfori. Sen määrä kehitysmaiden pelloissa on vähenemässä samalla kun tuhlaamme sitä omilta pelloiltamme vesistöihin, lopulta Itämereen.

Kehitysmaiden nälänhätä kiihtyy, kun fosforilannoitteiden hinta nousee Ukrainan sodan myötä. Mistä maat saavat ruokapelloilleen fosforin jatkossa? 

Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme vähintään peltojen tason fosforihaaste ovat jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa fosforia ajautuu edelleen vesistöihin.

Suomalaisten puhdistamoiden fosforipäästöt ovat ympäristön nykysäännöstön kehyksissä. Silti pienetkin päästöt rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Merkittäviä fosforipäästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Fosforin voi päästöjen asemesta myös pelastaa. Menetelmään kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöainesten sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Suomessa aiemmin opettanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jätevesipajua. Pajukko kastellaan puhdistamon jäännevedellä.

Taitavasti viljeltynä jätevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Ainoastaan typpi ja rikki pääsevät savukaasuissa taivaalle.

Tuhkan fosforeineen voi nykymenetelmillä myös rakeistaa. Rakeet voisi viedä lannoitteeksi aina kehitysmaihin asti. Vielä uudempi, kuljetuksen kannalta tehokkaampi menetelmä on tuhkan nesteyttäminen. Sen kehitti professori Olavi Huikari jo 1980-luvulla.

Gustaf Sirénin ja Olavi Huikarin opeista fosforin ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä olisi jo opittavaa. Jätevesipajukoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin. Kehitysmaat odottavat fosforin pelastamista. Ehkä meidän ei tulisi enää päästää fosforia Itämereen kuin Kankkulan kaivoon.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 9.4.2023

Ilmastometsitys ennallistaa yli muiden kiistojen

Suomen ja koko EU:n metsien ennallistamisesta käydään tänään metsäkiistelyä.

Miellämmekö sen kotimaassa usein vain metsäojiemme tukkimiseksi? Luonnon ennallistamisessa yksi menee kuitenkin yli muiden, maapallon ilmastometsitys.

Pariisin 2015 ilmastokokouksessa lähes kaikki YK:n jäsenmaat lupautuivat hillitsemään hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä.

Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun. Tämän totesi viimeksi loppuvuoden 2022 ilmastokokous Egyptissä.

Ukrainan kriisi työnsi ilmastokokousten lupaukset uuteen kehikkoon. Fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyy etenkin Venäjälle energiasuopeissa maissa kuten Kiinassa ja Intiassa.

Ilmastokamppailua ei voi enää ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineiden rajoituksilla, kuten niihin kohdistuvilla hiilidioksidin päästömaksuilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta.

Alkuainehiili oli varastoitunut puiden runkoihin, oksiin, lehtiin ja juuriin. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Metsien hiilen määrä on nyt pudonnut tasolle 660, kun ilmakehän hiilen määrä on vastaavasti noussut tasolle 880 miljardia tonnia.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin.

Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien hupenemiseen verrattuna.

Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa massiivista metsitystä. Metsien palautuksen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmakehästä olisi metsittämällä poistettava hiiltä vähintään 150 miljardia tonnia. Aikaa metsäväelle Hansen antoi vuoteen 2100 asti.

Jotta ilmakehästä voi siirtää näin paljon hiiltä uusiin metsiin, pinta-alaa tarvitaan paljon. Laskennallinen pinta-ala on luokkaa kuusi miljoonaa neliökilometriä. Sen lähin vertailukohde on Sahara, pinta-alaltaan 9,2 miljoonaa neliökilometriä.

Ilmastometsityksestä tuli Ukrainan kriisin myötä entistä tärkeämpää. Maapallo odottaa nyt vuosisadan massiivista metsänviljelyä.

Kiistaton ilmastometsitys voisi ennallistaa maapallon ekologisesti turvalliselle tasolle. Vahvan metsänhoidon maana Suomella olisi siihen annettavaa.

Veli Pohjonen

Kainuun Sanomat. Mielipide. 16.1.2023.

Puupelletti on sopiva lisä huoltovarmuuteen

Puupelletin keksi Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi Amerikassa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energia­kriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, etenkin kivihiilen vaihtoehdoksi.

Vuonna 1979 olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja Muhoksen metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima -nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi halvemman turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Turvepelletissä on kaksitoista kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Tuhkansa takia turvepelletti ei omakotiasujia sytyttänyt. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotannon 1985.

Toisen sukupolven pelletti­aalto tuli meille Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka- aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Pellettiä auttoi, kun puuhakkeesta oli kertynyt yli kymmenen vuoden käytännön kokemus. Hakkeella on kolme kiusallista ongelmaa, joihin pelletillä on ratkaisu.

Hake on normaalitilassaan tuoretta, ja sitä on homevaaran vuoksi vaikea varastoida. Pelletin kosteus on kuivan viljan luokkaa. Puupellettiä voi varastoida siiloissa viljan tapaan vuosikausia. Toiseksi, hakkeen palakoko vaihtelee, ja sen koneellinen siirtely onnistuu vain lämpölaitoksissa. Tasalaatuinen pelletti taas soljuu putkikuljettimissa niin voimaloissa kuin pientaloissa. Kolmanneksi hake vie kuljetuksissa tilaa, ja se maksaa. Irtohaketta ei kannata kuljettaa 100 kilometriä edemmäksi. Pelletöinti tiivistää energian: yksi pellettikuutio vastaa neljää hakekuutiota. Puupellettiä laivataan jo mantereelta toiselle.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Pellettiä voi myös viedä maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin.

Pellettiteollisuutemme odottaa nyt pikaista elpymistä. Sitä odottaa myös vientimme.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 30.3.2022

Maail­man­po­li­tii­kan kriisi on ko­ros­ta­nut vehnän mer­ki­tys­tä – vehnän li­sä­vil­je­lyl­lä olisi mer­kit­tä­vä vai­ku­tus myös Poh­jois-Suo­mel­le

Vehnä on ollut aina ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 70 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille vastaavasti 39 miljoonaa tonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui. Se tapahtui lopulta vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi jatkamaan vehnän tuontia. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui merkittävä käänne. Kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Pellot olivat alkaneet tuottaa. Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää jo 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön maaliskuussa 2023 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2022/23 viemään vehnää uuden ennätyksensä 43,5 miljoonaa tonnia. USA:lle ennuste on vain 17,8 ja EU:lle vastaavasti 28,0 miljoonaa tonnia.

Viennin ykkössarjaan oli viime vuosina nousemassa myös Ukraina, yli 20 miljoonan tonnin viennillään. Sodan myötä asetelma kuitenkin muuttui. Kauden 2022/23 ennuste Ukrainalle on 13 miljoonaa vientitonnia.

Maailmankaupan vehnästä pääosan ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 53 miljoonaa tonnia. Laskeeko Venäjä kattavansa sen jatkossa kokonaan?

Ukrainan sota heijastuu jo Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta. Tänään Libanonin vehnä taitaa tulla Venäjältä.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa? 

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi syytä pikaisesti tarkentaa maatalouden tulevia tavoitteita. Esimerkiksi EU:n maanläheinen vastaus, eräänlainen positiivinen pakote Venäjälle, olisi kaksinkertaistaa oma vehnän tuotantonsa.

Vehnän lisäviljelyllä olisi merkittävä vaikutus myös Suomelle. Ilmaston lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisen raja siirtyy pohjoisemmaksi. Myös Pohjois-Suomen maatalous saisi uusia mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Kaleva. Mielipide. 24.3.2023.

Ruokaturvan seuranta on entistä tärkeämpää

Korona-virus nosti puheenaiheiksi ruokaturvan. Saammeko varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa takkuilla? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Vuonna 2019 ruokaturva oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen elokuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 608 viljakiloa per henkilö.

Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun kuivuudesta. Koronan aikainen maataloutemme ei siihen tainnut varautua eikä osannut vastatakaan. Taannoinhan varmistimme esimerkiksi hyvän sadon viljapeltojen kevätkesän kastelulla.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata Suomessakin yhä tarkemmin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kulunutta kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Uusimaa. Mielipide. 27.9.2020

Luonnontaloudelle on yhä tärkeintä järjestys: viljele ja varjele

Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimus on nyt uusittu. Joulukuussa 2022 pidettiin kansainvälinen YK:n kokous Kanadan Montrealin kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme metsissä tehokkaasti puuta.

Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Montrealin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaa hehtaaria.

Suoalueillamme, pääosin käyttämättömänä, on globaalisti ajatellen runsain luonnonvaramme, nimittäin vesi. Kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivien Afrikan maiden viljelijät tuskin ymmärtävät Suomessa jatkuvasti käytävää kiistelyä soiden vedestä. Taloussoiden viljelyssä on vielä valtavasti kehitettävää, niin maa- kuin metsätaloudessakin.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia. Mutta edelleen on voimassa meille tuttu sanajärjestys: viljele ja varjele. Määrällisesti tärkeämpää on viljely (70 prosenttia), myös metsä- ja suomaalla. Suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Kolumni. 24.3.2023

Puhtaampia vesiä haihdutuspajukoilla

Paluu puhtaampiin vesiin on osa kiertotalouttamme. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista. Emme halua lisää sinilevää Itämereen.

Meidän olisi tehostettava alkuaineiden kierrätystä. Tyyppiesimerkkejä ovat typpi ja fosfori. Niihin on aina perustunut ruoan tuotanto. Onhan maatalous osannut kierrättää niitä jo tuhansia vuosia.

Tänään maailmanlaajuisesti huolestuttavin on fosfori. Sen määrä kehitysmaiden pelloissa on vähenemässä samalla kun tuhlaamme sitä vesistöihimme. Ukrainan sodan myötä fosforia sisältävien keinolannoitteiden hinta on noussut. Se voi kiihdyttää kehitysmaiden nälänhätää.

Nykyhaaste puhtaalle vedelle ovat taajamien jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti luonto vastaanottaa niistä kiusallisia aineksia. Osa typpeä ja fosforia sekä ajautuu edelleen vesistöihin.

Suomalaisten puhdistamoiden päästöt ovat kyllä ympäristön säännöstön kehyksissä. Silti pienetkin päästöt rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Merkittäviä päästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin viljelykasveihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Suomessa aiemmin opettanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria viljelypajua. Tiheissä riveissä kasvavat pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna paju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Ainoastaan typpi ja rikki pääsevät savukaasuissa taivaalle.

Enköpingin mallissa hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään, levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli syksyn 2019 ruskan aikaan kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon haihdutusmetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista olisi jo opittavaa muuallekin Suomeen. Haihdutuskasvustoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin.

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 16.3.2023

Tar­vit­sem­me lisää vil­ja­pel­to­ja

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa. Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta ovat jo Amazonin sademetsät.

Tärkeintä ihmiskunnan ruoalle on vilja. YK:n 2009 ruokakokous laski, että tarvitsemme 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

Ukrainan sota syvensi ruokahuolta. Mustan mullan viljamaassa käytävä sota voi nostaa ruoan hintaa maailmalla niin, että sata miljoonaa ihmistä Afrikassa ja Lähi-idässä ajautuu aliravitsemukseen. Nälkäkuolema uhkaa noin miljoonaa.

Lisäviljan ala tarkoittaa Suomelle noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä saanemme kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Vielä viime vuosikymmenellä ajattelimme saavamme lisäpellot pääosin turvesuon pohjilta.

MTK julkisti 2020 ilmastotiekartan siitä, miten edetä maataloudessa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Suopelloilla yksivuotisten viljakasvien viljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää edistää. Ilmastotiekartta viivoittaa pudottamaan turvemaiden viljapeltojemme alan nykyisestä noin 13 prosenttiin 2050 mennessä.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250 000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasolla, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin viljapeltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivetotraktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää. Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia havumetsiä ja vahvoja hiilen nieluvarastoja. Niiden mittava raivaaminen pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa? Ilmastonmuutoksen myötä vilja tuleentuu taas Lapin kangasmaillakin. Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää kokevalle ihmiskunnalle.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 15.03.2023

Palaako maataloutemme kangasmaille?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttamme. Ohjuri oli turve. Turve olkoon uusiutumatonta energiaa, kivihiilen tavoin. Viivoitus vaikutti 10 vuotta myöhemmin maataloutemme ilmastotiekarttaan. MTK viivoitti sen 2020.

Tiedeakatemian ohjauksen jälkeen ajattelimme ensin, että voisimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti, keskimäärin vähemmän kuin luonnonturve kasvaa. Suojelusoihin emme kajoaisi. Maksaisimme taloussoiden polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Viivoitusten taustalla oli ihmiskunnan tulevaisuus paitsi energian myös ruoantuotannon kannalta. 

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta ovat jo Amazonin sademetsät.

Tärkeintä ihmiskunnan ruokaa on vilja. YK:n 2009 ruokakokous laski, että tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa lisäviljan ala tarkoittaa Suomelle noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä olisimme saaneet kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme turvesuon pohjilta.

Maatalouden ilmastotiekartta 2020 käänsi ajattelun. Etenkään suopelloilla yksivuotisten viljakasvien viljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Suopeltojen viljely olisi ehkä voinut osaksi jatkua monivuotisina, vähemmän hiilidioksidia päästävinä nurmina.

Turvetuotannolta vapautuneita suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot olisi luontaisin metsittää. Tosin vihreän siirtymän myötä puhumme yhä enemmän suomaiden ennallistamisesta, niiden vesittämisestä. 

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat tänään hyväkasvuisia havumetsiä. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kivennäismaiden havumetsien mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle ihmiskunnalle.

Veli Pohjonen

Lestijoki -lehti. Mielipide. 9.3.2023