Hankkiutukaamme eroon metsiemme pahiskohusta

    Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022.  Kohu kiihtyy ilmastokamppailun myötä.

    Kuohuttavimman uutisen taisimme saada alkuvuodesta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyneessä kohussa metsämme leimattiin jopa ilmastopahikseksi.

    Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

    Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Hänen lausuntonsa oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

    Lausunto oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Metsänhoitajien koulutus aloitettiin saksalaisen mallin mukaan 1862.

    Vuonna 1886 senaattimme määräsi lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

    Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan, ei omaan metsäänkään. Metsänhoidon suosituksissa kehotettiin myös hillitsemään karjan laiduntamista metsissä.

    Perhemetsien paimeniksi perustettiin Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin maassamme yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat.

    Maa- ja metsätilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi kestävyyden tilaan.

    Merkittävä käänne oli 1940-luku. Metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puustomme alkoi paisua, tilastollisesti jopa kiihtyen.

    Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tapion tie oli tuloksekas. Tänään olemme olleet jo yli puoli vuosisataa kestävän metsätalouden tiellä. Suomen metsien puustoa (ja siitä laskettavaa puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua herättänyt.  

    Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvu ei sitä enää korvaa.

    Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee pääsyy nykykohun syntymiseen metsistämme.

    Ruotsissa vastaavaa kohua ei ole. Siellä maaperätutkijat ovat mittauksin vahvistaneet, että länsinaapurin kasvuisat metsät ovat kokonaisuudessaan hiilen nielu. 

    Tämän hetken arvio Suomen metsien koko hiilinielun romahtamisesta ei taida ollakaan tiedon asia vaan uskon asia.

    Voisimme ottaa oppia niin 1800-luvulla alkaneesta metsänhoidon historiasta kuin länsinaapurin hiililaskennasta. Ehkäpä voisimme hankkiutua eroon metsiemme pahiskohusta siirtymällä Ruotsin malliin.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 14.3.2025.

Metsätaloutemme runko tulisi olla edelleen eettinen kestävyys

    Kiistely metsätaloudesta jatkuu. Avohakkuita kauhistellaan. Metsäojitus, jota kutsuttiin aikoinaan metsänparannukseksi, haluttaisiin kääntää soiden vesittämisEen. Ikääntyvien metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa. Käsitteet suojelu ja ennallistaminen menevät joskus sekaisin.

    Suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Vielä 1970-luvulla prosentiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15.

    Aihe eteni kansainvälisiin YK-kokouksiin. Merkittävin pidettiin 2022 Kanadan Montrealissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

    Sovitulla suojelun tavoitteella on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Viljelymetsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä metsiä ei ole tarve ennallistaa.

    Soita ja turvemaita meillä on yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria, noin kolmannes koko maapinta-alasta. Etevän viljelyn maa- ja metsätaloudessa soista ja turvemaista voi jatkaa 6,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä soita ei ole tarve ennallistaa.

    Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

    Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 % osuus). Suhde 70/30 liittyy ihmiskunnan ja luonnon yhteiseen eettisen kestävyyden periaatteeseen. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden kestävyyden vaatimuksen silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen, hänen työnsä ja taloutensa, että luonnon.

    Maa- ja metsätalouden eettinen kestävyys (70 % osuus) ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta työnsä sekä toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin (30 % osuus) luonnon itsensä.

    Eettisen kestävyyden linjaa korostava suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen. Hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

    Eettinen kestävyys metsissämme tuli esille vuonna 1998. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan silloinen puheenjohtaja Timo Kalli pyysi Joensuun yliopistolta ehdotusta seuraavan neljännesvuosisadan metsäohjelmaksi. Eduskunnalle laaditun Metsä 2025 -ohjelmaan kirjattiin kolme keskeistä tavoitetta: eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun kääntäminen takaisin nousuun.

    Tänään meidän tulisi palata metsäkiistelyn asemesta eettisen kestävyyden linjaan. Se on keskeistä velkaantuvalle kansantaloudellemme uudella vuosisadan neljänneksellä. Se on niin metsätaloutemme kuin koko kansantaloutemme todellinen runko.

Veli Pohjonen

Viispiikkinen, Mielipide, 23.1.2025

Onko jokin metsissämme tosiaan romahtamassa?

    Metsä- ja ilmastokeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Sen mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hidastumisena. Luken tilastojen mukaan näin näyttää tosiaan olevan tapahtumassa.

    Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu kuitenkin putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

    Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu vielä 1950-luvulla johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

    Metsien ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään huolta.

    Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä. Se tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita. Ojituksen tarkoitus ei ollut poistaa kaikkea vettä puiden juurilta.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi jo 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 kunnostusojitettiin 1700 ojakilometriä.  Huippu 22355 km/v saavutettiin vuonna 2004. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti ja 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 2481 kilometriä. Pudotus on lähes 1950-luvun tasolle.

    Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun taantumana? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin kunnostusojituksen romahtamisesta.

    Metsäprofessori Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsien kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

    Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Tehostetulla metsänhoidolla, muun muassa kunnostusojituksella siihen pääsisimme metsien romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Sampo - lehti. Mielipide. 17.10.2024

Joko on aika maaperän hiilinielujen mitaukselle?

    Metsiemme puuston runkoihin perustuva Suomen hiilinielu näyttäisi olevan romahtamassa. Arvio perustuu Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tuoreimpiin mittauksiin. Tässä laskentamme on eräs Euroopan tarkimpia ja pitkäaikaisimpia. Se perustuu jo 1922 aloitettuun Valtakunnan Metsien Inventointiin (VMI).

    Nieluromahduksesta voi seurata Euroopan unionin yhteisessä ilmastokamppailussa Suomelle jopa miljardin euron lasku. Ennuste perustuu kotimaisen ilmastopaneelin arvioon. Sen mukaan olemme päästäneet enemmän hiilidioksidia ilmaan kuin mihin olemme EU:n LULUCF-asetuksessa sitoutuneet.

    Metsien kasvun pikainen nopeuttaminen ja puiden hiilen sidonta olisivat nyt tärkeää.

    Mutta vielä tärkeämpää kuin maanpäälliseen puustoon sitoutunut hiili, on maaperän humukseen varastoitunut hiili, sekä metsissä että pelloilla. Koko maapallolla metsien biomassan määrä on tänään noin 550 miljardia tonnia. Maaperän hiilen määrä on noin 1500 miljardia tonnia. 

    Maaperän hiilen määrä on kolminkertainen elävän biomassan sisältämään hiileen verrattuna. Päteekö sama suhde Suomessakin? Voimmeko siis saada maaperän hiilinielun laskennasta jopa kolmen miljardin euron laskun?

    Emme tunne maaperän humusta riittävän hyvin. Emme tiedä sen hiilen määrää läheskään puuston laskentaa vastaavalla tarkkuudella. Meiltä puuttuu valtakunnan maaperän inventointi. Se tulisi käynnistää välittömästi. Sitä ilmastokamppailumme tarvitsee.

    Samalla tulisi käynnistää maaperämme hiilivaraston nopea lisääminen. Jo puoli vuosisataa kestäneiden pohjoismaisten tutkimusten pohjalta tiedämme, että nopein tapa siihen olisi lehtipuiden lyhytkiertoviljely.

    Suomessa tähän, niin sanottuun nieluviljelyyn sopivia maita on luokkaa 300 000 hehtaaria. Kyseessä ovat ympäristöhoidon pellot, turvetuotannon jättömaat, joutomaan pellot ja osin nykyään raivioiksikin laskettavat peltomaat. Tarvitsemme näille pikaisesti käytännön kokoluokan, erityisesti maaperän nieluvaraston kohentamiseen tähtääviä pilot-hankkeita.

    Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn pilot-hankkeet tieteellisine analyyseineen tulisi kytkeä automaattisesti samalla aloitettavaan valtakunnan maaperän inventointiin. Ilman tätä yhdistelmää voimme ajautua EU:ssa vielä nykyisin uhkaavaa suurempaan ilmastokamppailun miljardilaskuun.

    Joko olisimme valmiit käynnistämään Valtakunnan Maaperän Inventoinnin? Päätimmehän aikoinamme käynnistää saman valtakunnan puustollekin.

VELI POHJONEN

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 18.9.2024

Happosateiden torjunta oli esimerkki onnistuneesta ilmastokamppailusta

    Ilmakehän ongelmat puhuttivat jo 1980-luvulla. Puhuimme silloin happosateista. Ne olivat peräisin kivihiiltä käyttävien voimaloiden ja teollisuuden rikkidioksidin päästöistä.

    Euroopassa happamoituneita metsiä tuhoutui silloisessa Itä-Saksassa sekä Tsekkoslovakiassa. Etelätuulet kuljettivat sieltä rikkidioksidin maustamia sateita myös Suomeen. Sadevesiemme happamuuden pelättiin lisääntyvän vuosi vuodelta. Ensiksi pelättiin puiden happokuolemaa Salpausselällä.

    Pohjois-Suomea huolestuttava tapaus oli Sallan Rikkilehto. Viiden kilometrin päässä itärajastamme nuorta mäntymetsää näytti kuolleen pystyyn. Mahdollinen yhteys itärajan takaa tulleiden happosateiden ja Rikkilehdon metsäkuolemien välille spekuloitiin oitis.

    Ympäristön suojelun taso oli heikko silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takana oli esimerkki kuinka itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus saattoivat saastuttaa.

    Montsegorskin kaupungissa sijaitsevan metallisulaton ympärille oli syntynyt teollisuusaavikko. Savujen mukana tuleva rikkidioksidi oli tappanut kaikki metsän puut muutaman kilometrin säteellä tehtaan ympäristössä.

    Metsäkuolemien pelättiin leviävän idästä Suomen puolelle. Niinpä Koillis-Lapissa, Helsingin yliopiston Värriön tutkimusasemalla käynnistettiin perusteellinen ilmaston seuranta. 

    Koillis-Lapin metsävaurioiden tutkimus valmistui 1995. Saatoimme huokaista helpotuksesta. Meille onneksi vallitseva tuulen suunta on yleensä lounaasta tai lännestä. Rikkipitoisia koillistuulia on vain harvoin. Koillis-Lapin metsien laskettiin kestävän ajoittaiset rikkipöllähdykset, joita saimme hieman yli 100 kilometrin päässä olevasta Montsegorskista.

    Sallan Rikkilehdon mysteerikin selvisi. Nimestään huolimatta rikillä ei ollut Rikkilehdon puustokuolemien kanssa mitään tekemistä. Syyksi paljastui versosurmakka, sienitauti jota esiintyy silloin tällöin nuorissa männiköissä.

    2020-luvulla Suomen rikkidioksidin päästöt ovat vain noin kymmenesosa vuoden 1980 tasosta. Metsämme selvisivät happosateiden uhkasta. Myös Itä-Euroopan maiden metsät selvisivät siitä Neuvostoliiton romahdettua. Entisen rautaesiripun takaiset itäiset maat siirtyivät Euroopan ympäristöajatteluun. 

    Rikkidioksidin päästöjen pudottaminen oli osa kansainvälistä yhteistyötä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa päästöjen vähennys hoidettiin lakiteitse. Sen sijaan USA:ssa oli rikkidioksidille käynnissä saman tyyppinen päästökauppa, mikä toimii EU:n nykyisenä hiilidioksidin päästöoikeuksien pörssinä.

    Niin Suomen kuin koko Euroopan tasolla rikkidioksidin päästöjen pudottaminen 30-40 vuoden aikana on ympäristönsuojelumme ja kiertotaloutemme merkittävimpiä saavutuksia. Ilmastokamppailun varhaisen vaiheen me voitimme.

    Nykyinen ilmastokamppailu hiilidioksidista voisi ottaa oppia rikkidioksidin ja happosateiden onnistuneesta torjumisesta. Happosateiden torjunta opetti, että tulosta syntyy kun on intoa, on kuntoa, ja toimeen tartutaan.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 24.9.2024.

Paluu metsiä hoitavaan pystykarsintaan

    Kasvatusmetsien, etenkin suorarunkoisten männiköiden pystykarsinta tavoitteli taannoin oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myytiin sahalle. Kyseessä oli pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun saattoi myydä tukiksi ehkä vasta seuraava sukupolvi, parinkymmenen tai jopa vasta 50 vuoden päästä.

    Metsätilojamme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan viime vuosisadan loppupuolella, etenkin 1970- ja 1980-lukujen tehokkaalla metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat maksamaan kortiston perusteella korotettua hintaa laadukkaammasta tukkipuusta.

    1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen. Karsimattomat männiköt pistävät silmään eri puolilla Suomea, kun risteilee maaseutumaanteillä.

    Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä, ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut kymmeniä vuosia sitten.

    Vaikka metsänhoidollinen pystykarsinta on meillä lähes hiipunut, sitä jatketaan edelleen esimerkiksi metsämaa Japanissa. Tropiikissa metsänviljelyssä suositaan puolestaan puita, esimerkiksi tiettyjä eukalyptuksen lajeja, jotka karsiutuvat luontaisesti samalla vauhdilla kuin ne kasvavat vuosittain pituutta.

    Meillä perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa tänään uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna.

    Kun metsässään pistäytyy kuntokävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa. Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomisen mieltä.

    Kuntoilukarsija voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

    Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös runsaaseen marjasatoon pyrkivät mustikka ja puolukka.

    Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta miellyttää myös korvaa. Kuulet karsiessa koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden.

    Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi etu, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee. Pystykarsinnasta voisi kehittyä Suomeen yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta.

    Ehkä pian koittaa uusi aika pystykarsinnalle. Oksattomampaa tukkia varmaan arvostetaan tulevaisuudessa. Luonnonmetsien ennallistamisen kaudella viljelymetsien odotetaan kasvavan mahdollisimman laadukasta puuta.

    Metsänhoidollinen pystykarsinta sopisi metsätilallisille myös kuntourheilun kannalta. Ennalta laskematon pystykarsinnan etu voi tulla huomisen palometsänhoidon tarpeesta.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 25.9.2024