Oppia historiasta, miten metsien romahduskohusta voi selvitä

Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Juuri ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Kohu kiihtyi ilmastokamppailun myötä. Kuohuttavan uutisen saimme alkuvuodelta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyi kohu, mikä leimasi metsämme jopa ilmastopahikseksi.

Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Vapaaherran lausunto oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

Von Bergin kertomus oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Evolla aloitettiin metsänhoitajien koulutus saksalaisen mallin mukaan 1862.

Vuonna 1886 Suomen senaatti saneli lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Von Berg nimesi metsän hävitykseksi myös oman metsän kaskeamisen. Moitteita saivat lisäksi karjan laiduntaminen ja kulovalkeat.

Positiivinen muutos alkoi vähitellen, kun yksityispuulle syntyivät markkinat vuosisadan vaihteessa.

Perhemetsien paimeniksi perustettiin 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat. Isojaolta rajattuja valtionmetsiä oli jäänyt maahamme vähemmän.

Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

Käännekohta on 1940-luvulla, kun metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puusto on paisunut. Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Tapion tie oli tuiki tuloksekas, yli vapaaherra von Bergin odotusten. Tänään olemme olleet jo puoli vuosisataa puun kestävän metsätalouden tiellä.

Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvukaan ei sitä enää korvaa.

Suomen metsien puustoa (ja puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Aikasarjan mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua nostanut.  

Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee herättänyt nykykohun metsistämme.

Niinpä tämän hetken arvio metsiemme koko hiilinielun romahtamisesta ei olekaan tiedon asia vaan uskon asia.

Voisimme ottaa oppia historiasta miten metsien romahduskohusta selvitään.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 29.1.2025

Lisää vehnän viljelyä

Vehnä on ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui silloin ostamaan vehnää lännestä. Kolhoosipellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Kommunistinen maatalous ei ollut kuitenkaan ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi USA. Se vei markkinoille vastaavasti 39 miljoonaa vehnätonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä siihen, miksi Neuvostoliitto luhistui. Tämä tapahtui vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi ostamaan ulkomaista vehnää. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui kuitenkin käänne. Se yllätti vehnän maailmankaupan.

Kolhoosipellot olivat siirtyneet yksityistalouteen, ei silti tavalliseen pientilatalouteen vaan eräänlaisiksi yhtiöpelloiksi. Jo se muutti talousasetelman. Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, USA:N ja EU:n rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, USA:n 25 ja EU:n 22 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. USA:n maatalousministeriön joulukuussa 2024 päivitetty laskelma kertoo, että Venäjän vuotuinen nettovienti on noussut maailmanennätystasolle, 55,2 miljoonaan tonniin. USA:lla vastaava taso on 15,5 ja EU:lla 25,3 miljoonaa vientitonnia.

Tuontivehnän tarve on suurin etelän kuivissa maissa. Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän maat tarvitsevat tilastoennusteen mukaan yhteensä 51,3 miljoonaa tonnia vuodessa eli lähes saman minkä Venäjä voi heille tuottaa.

Vehnän viennin ykkössarjaan oli nousemassa myös Ukraina. Parhaimmillaan, vuonna 2020 sen nettovienti oli 20,9 miljoonaa tonnia.

Venäjän ja Ukrainan välisen kriisin myötä asetelma kuitenkin muuttui. Tulevan kauden vehnän nettoviennin Ukrainasta lasketaan putoavan 18,5 miljoonaan tonniin.

Vehnän maailmanpoliittinen painoarvo kasvaa jatkuvasti. Tämän päivän kriisissä taitaa olla pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa.

Pohjoiset kasvuolosuhteemme paranevat parhaillaan vehnälle, ilmastonmuutoksen myötä. Kasvukausi 2024 olisi ollut jo vehnälle suotuisa Pohjois-Suomea myöten. Esimerkiksi Kuusamon kasvukausi 2024 oli ihme: yhtään hallayötä ei koettu syyskuun puoliväliin mennessä. Vehnää olisi voitu viljellä Kuusamossa asti.

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi nyt syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Jo Ukrainan kriisin myötä meillekin on tullut aika vehnän tehostettuun lisäviljelyyn.

Lisää ruokavehnää kaipaa koko maapallo. Etenkin Afrikan köyhissä maissa nälänhätä on taas uhkaamassa väestöä. Vastaavassa ilmiöhän käynnisti 1900-luvun puolivälissä länsimaiden antaman kehitysavun.

Joko olisimme valmiit lisäämään vehnän viljelyä? Vehnäpeltoja voisi näkyä enemmän koko Suomessa, kun ilmastonmuutos edetessään nostaa viljojen tuleentumisrajoja yhä pohjoisemmaksi, jopa Kuusamon yläpuolelle.

Veli Pohjonen

KoillisSanomat. Vieraskolumni. 29.1.2025

Mikseipä jatkuvalla kasvatuksella voisi tuottaa myös energiapuuta, kannot mukaan lukien

Metsien avohakkuut nousivat 2000-luvun alussa metsäkeskusteluihimme. Vaihtoehdoksi esitetään jatkuvaa kasvatusta. Käsite on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut.

Menetelmää kutsuttiin ensin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella metsätiede on osoittanut, että hyvin hoitaen, jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää pitkällä ajanjaksolla jokseenkin samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole metsänhoidolliseen harsintaan vielä syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo. Ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Avohakkuista luopuminen on Metsähallitukselle yksinkertaista. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Eduskunnan kielteistä kantaa avohakkuuseen metsätilalliset eivät halua. Miten eduskunta voisi kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintaan voisi olla samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan, silloin edullisella metsänparannuslainalla.

Vuonna 2022 alkaneen Ukrainan kriisin ja Eurooppaa uhkaavan energiakaaoksen vuoksi jatkuvaa kasvatusta voisi kehittää uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Samoin voi korjata vähintään metsähakkeeksi kelpaavat tuulenkaadot. Niiden jatkuvalle hakkuulle on kasvava tarve, kun ilmastonmuutoksen aiheuttamat myrskysäät näyttävät yleistyvän.

Harkintaan tulisi palauttaa myös kantojen korjuu jatkuvien hakkuiden yhteydessä. Haapavetinen metsäprofessorimme Olavi Huikari osoitti jo 1970-luvulla, että kannoissa on käyttämätöntä biomassaa 10-40 prosenttia koko metsän kasvusta. Kuusen kantojen poisto vähentää myös ilmastonmuutoksen mukanaan lisäämää maannousemasienen tautiriskiä.

Meillä kantoenergian ensimmäinen kausi oli jaksolla 2000-2013. UPM-Kymmene nosti 5000 kiintokuutiota kantoja vuonna 2000. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen käyttö energiaksi nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä oli talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Vuodesta 2013 lähtien kantojen energiakäyttö on kuitenkin hiipunut.

Ukrainan kriisi muutti ajatteluamme energian huoltovarmuudesta. Runsaiden puuvarojen ja hyvän metsänkasvun maana Suomen kannattaa jatkaa puuvoiman kehittämistä. Siinä on oma osansa myös metsien jatkuvalla kasvatuksella, myös energiaksi.  

VELI POHJONEN

Pitäjäläinen. Mielipide. 9.1.2025

Olisiko polttoturpeen roolia harkittava uudelleen Ruotsin uusiutuvuusmallin mukaan

Polttoturpeen kausi alkoi yli puoli vuosisataa sitten. Elimme silloin halvan öljyn aikaa. Öljylämmitys oli yleistynyt niin kaupungeissa kuin maaseudulla, niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa.

Äärimmillään saimme yli 60 prosenttia kaikesta energiastamme ulkomailta ostetusta öljystä. Pääosa tuli silloisesta Neuvostoliitosta.

Kylmän sodan kaudella huoltovarmuus alkoi huolettaa. Mistä saamme talvisen lämpömme, jos maailmanpolitiikka ajautuu kriisiin. Niinpä eduskunta antoi 1960-luvun lopussa alaiselleen VAPOlle tehtäväksi käynnistää polttoturpeen tuotanto uudelleen. Se oli sotien jälkeen hiipunut lähes nollatasolle.

Määrällisesti eduskunta antoi polttoturpeen noston tavoitteeksi 10 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 1973 Jom Kippurin sodan ja sitä seuranneen öljykriisin jälkeen tavoite nostettiin 20 miljoonaan kuutioon. Saavutimme alkuetapin 1985 ja nostetun etapin 1994. 

Kansantalouden kannalta turpeen kotimaisuus oli täydellinen. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

Huippuunsa polttoturve pääsi vuonna 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme. Sen jälkeen alkoi turpeen alamäki.

Turpeen uusiutuvuus oli jo vuosia pohdituttanut tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus teki laskelman vuonna 2009 ja kertoi että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

Pohdinta eteni poliitikoille, myös kansaedustajille. Jostain syystä eduskuntamme kuitenkin päätti 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

Ruotsin parlamentti päätyi päinvastaiseen kantaan. Ruotsalainen turve on uusiutuva luonnonvara ja sitä voi hyödyntää ilmastokamppailussa biopolttoaineena.

Polttoturpeella oli merkittävä osa Suomen kansantaloudelle. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

Valtiomme velkaantumisen nousulla ja polttoturpeen alamäellä on merkillinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina pohjavuoteen 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun, ja se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Turpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

Ilmastopoliittisista syistä olemme paketoimassa polttoturpeen. Mitään muutosta ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden nousussa ei ole kuitenkaan havaittavissa.

Vaikka polttoturpeemme paketoimisen ei odotettu ratkaisevan koko maapallon laajuista ongelmaa, turpeen paketoimisen piti olla malliesimerkki maailmalle. Esimerkki ei tainnutkaan toimia.

Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Olisiko polttoturpeen roolia harkittava uudelleen, Ruotsin uusiutuvuusmallin mukaan? Kotimaisesta turpeestahan ei luovuttu. Se paketoitiin. Jo seuraava eduskunta voisi avata paketin.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Mielipide. 19.2.2025

Emmeköhän me selviä metsien pahiskohusta taas

Kohu metsiemme puuston riittävyydestä alkoi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Juuri ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Kohu kiihtyi ilmastokamppailun myötä. Kuohuttavan uutisen saimme alkuvuodelta 2025. Luke ja ilmastopaneeli julkaisivat tuoreimmat ennusteensa metsiemme kasvun hiipumisesta ja siitä johtuvasta hiilinielun romahtamisesta. Syntyi kohu, mikä leimasi metsämme jopa ilmastopahikseksi.

Metsämme ovat kyllä olleet kohun kohteena ennenkin.

Suomen senaatti kutsui 1858 saksalaisen metsäasiantuntijan, vapaaherra Edmund von Bergin arvioimaan maamme metsät. Vapaaherran lausunto oli tyrmäävä: "Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet".

Von Bergin kertomus oli metsätaloutemme käännekohta. Metsähallitus perustettiin 1859. Metsänhoitajien koulutus aloitettiin saksalaisen mallin mukaan 1862.

Vuonna 1886 Suomen senaatti saneli lailla: ”Metsää älköön hävitettäkö.” Napakkaa lakia auttoi, kun isojako oli selventänyt valtionmetsien ja perhemetsien käytön rajan.

Kruununmetsään ei enää sopinut mennä kaskeamaan. Von Berg nimesi metsän hävitykseksi myös oman metsän kaskeamisen. Moitteita saivat lisäksi karjan laiduntaminen ja kulovalkeat.

Positiivinen muutos alkoi vähitellen, kun yksityispuulle syntyivät markkinat vuosisadan vaihteessa.

Perhemetsien paimeniksi perustettiin 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset. Perhemetsät olivat jo silloin yhteiseltä pinta-alaltaan suurimmat. Isojaolta rajattuja valtionmetsiä oli jäänyt maahamme vähemmän.

Tilalliset oppivat metsänhoidon, kun Tapio koulutti, neuvoi ja järjesti metsämarsseja. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

Käännekohta on 1940-luvulla, kun metsiemme vuosikasvu ja puun poistuma olivat kumpikin 46 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen puusto on paisunut. Nyt metsämme kasvavat 103 miljoonaa kuutiota vuodessa. Niistä poistuu 90 miljoonaa kuutiota vuodessa. Siitä on hakkuita 75 ja luonnonpoistumaa 15 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Tapion tie oli tuiki tuloksekas, yli vapaaherra von Bergin odotusten. Tänään olemme olleet jo puoli vuosisataa puun kestävän metsätalouden tiellä.

Metsien tämän päivän pahiskohu ei johdukaan runkopuuston määrästä ja siihen sitoutuneesta hiilestä, vaan maaperästä. Sen hiilivaraston arvioidaan romahtaneen niin, että runkopuun kasvukaan ei sitä enää korvaa.

Itse Suomen metsien puustoa (ja puuston hiiltä) on tarkkaan mitattu vuodesta 1922 lähtien. Aikasarjan mittaus on niin tarkka, että tämä aikasarja ei ole koskaan kohua nostanut.  

Valitettavasti maassamme ei ole mitattu maaperän hiiltä puuston tavoin. Maaperän arvio perustuu EU-standardin mukaisiin ennusteisiin. Niiden kiistanalaisuus lienee herättänyt nykykohun metsistämme.

Niinpä tämän hetken arvio metsiemme koko hiilinielun romahtamisesta ei olekaan tiedon asia vaan uskon asia.

Mutta emmeköhän me selviä metsien romahduskohusta taas se, kun otamme oppia metsänhoidon historiasta.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 19.2.2025

Olavi Huikarin ojitusoppi

Metsiimme liittyvässä ilmastokeskustelussa on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Sen mukaan metsien hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi myös metsien kuutiokasvun hiipumisena. Luken tuoreiden tilastojen mukaan hienoinen ennakkohavainto tästä on jo mitattu.

Metsiemme kasvu kaksinkertaistui 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudelle 2018-2022 kasvu putosi tasolle 104 miljoonaa kuutiota vuodessa. Heikentyykö kasvu myös jatkossa?

Ilmastokamppailun hiililaskennassa ounastellaan, että metsiemme hakkuita tulisi vähentää noin 10 prosentilla. Pienennys olisi jo sitä luokkaa, että se ennakoisi koko metsätaloutta koskevaa romahdusta.

Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että metsiemme heikohko kasvu 1950-luvulla johtui kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta, rannikolta itään päin.

Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteelliseksi. Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa soistuvia kangasmaita, ei avosoita. 

Metsiin kaivettuja ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maantien ojiakin kunnostetaan.

Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, kun varsinaisia ensiojia oli ollut jo muutamia vuosia. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin tasolla 6300 hehtaaria.

Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2023 kunnostusojitimme enää 8860 hehtaaria. Tämä metsänhoidon osanen näyttää pudonneen kymmenesosaan tarpeestaan.

Liikkuuko vesi enää metsäojissamme? Metsissämme vaeltava marjastaja tai metsästäjä huomaa jo, että metsäojamme ovat sammaloitumassa ja pusikoitumassa.

Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy myös metsiemme kasvun hiipumisena? Hiilinielujen romahdus taitaa johtuakin metsänhoidon, etenkin kunnostusojituksen romahtamisesta.

Metsäprofessori Huikarin ojitusoppi ja sitä seurannut metsänhoidon yleinen tehostuminen ovat yksi tärkeimpiä selityksiä talousmetsiemme muhkeaan kasvuun ja puustomme hiilivaraston vahvistumiseen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun ymmärrämme, mikä sai viime vuosisadalla metsämme kasvuun, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin, jos ja miksi metsien hiilinielu tällä vuosisadalla todella romahtaa.

Jo ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla Olavi Huikarin ojitusoppiin ja hyvään metsänhoitoon pääsisimme metsiemme, hiilinielujemme ja hakkuidemme romahduskohusta eroon.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 10.12.2024