Tarvitsemme ruokaturvan seurantaa

Koronavirus on nostanut ruokaturvan taas esille. Saammeko varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme”. Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku ja ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Vuonna 2019 se oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen elokuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 608 viljakiloa per henkilö. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun sateettomasta jaksosta.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti.

1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla. 1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran 1968. Sen jälkeen, ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella, ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa.

Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata hyvinvoinnin maa Suomessakin yhä tarkemmin.

Toivottavasti maatilamme saavat viljapeltoa kylvetyksi jatkossa riittävästi niin, että ruokaturvaamme ei tule mennyttä kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

Veli Pohjonen

Viiskunta. Mielipide. 28.10.2020

Met­sä­ta­lous kääntyy mer­kil­li­seen suun­taan – hir­vi­jah­ti ei si­joi­tus­yh­tiö­tä var­si­nai­ses­ti kiin­nos­ta

Syksyn hirvijahdin myötä moni metsästysseura on saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle viljelijälle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista metsästyksen hehtaarimaksua. Ehdotettu maksu on ollut varsin vähäinen, luokkaa yksi euro hehtaarilta.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa kaikille hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu.

Muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Samalla on alkanut huolestuttaa, mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Tosin viimeinen virallinen, pienen mittakaavan isojako tehtiin 1989 Jurmon saarella Turun edustalla.

Olemmeko siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla. Metsätaloutemme kuitenkin jo saaneen merkillisen uuden suunnan. Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 28.10.2020

Metsätalous kääntymässä merkilliseen suuntaan – "Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää"

Syksyn hirvijahdin myötä moni metsästysseura on saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle viljelijälle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista metsästyksen hehtaarimaksua. Ehdotettu maksu on ollut varsin vähäinen, luokkaa yksi euro hehtaarilta.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa kaikille hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu.

Muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Samalla on alkanut huolestuttaa, mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

BRITTILÄINEN talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä.

Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

JOHN LOCKEN oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Koillismaan viimeisessä jaossa manttaali tarkoitti 750 hehtaaria.

Olemmeko siirtymässä metsätaloudessamme perinteisistä perhemetsälöistä yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Manttaalien määrä on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.

Metsätaloutemme näyttää kuitenkin jo saaneen merkillisen uuden suunnan. Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 26.10.2020 

Metsätalouden suunta

Syksyn hirvijahdin myötä useampikin metsästysseura lienee saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista metsästyksen hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu. 

Muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Tosin viimeinen virallinen, pienen mittakaavan isojako tehtiin 1989 Jurmon saarella Turun edustalla.

Olemmeko siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.

Metsätaloutemme kuitenkin jo saaneen merkillisen uuden suunnan. Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää.

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 21.10.2020

Suomen peltoviljely on saamassa uuden suunnan

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttaamme. Viivoitus vaikutti myös tämänpäiväiseen maataloutemme ilmastotiekarttaan. Maa- ja metsätaloustuottajien keskusjärjestö (MTK) julkisti sen heinäkuussa 2020.

Molempien karttojen ohjurina on turve. Tiedeakatemiamme paalutti jo kymmenen vuotta sitten, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin ajattelimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin. EU:n suuntaan ajoimme käsitettä: turve on hitaasti uusiutuva luonnonvara.

Ajattelumme taustalla oli myös maatalouden tulevaisuus. Sitä on pohdittava kymmeniin vuosiin ulottuvan aikajaksolla. Merkittävän lisäponnen ajatteluun antoi Yhdistyneitten Kansakuntien (YK:n) syksyn 2009 ruokakokous.

YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ihmisen tärkeintä ruokaa on vilja. Tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500,000 hehtaaria. Osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme eri puolilta Suomea, tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suopohja olisi ollut valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura. Myös vehnän viljely suopohjilla olisi maantieteellisesti lisääntynyt, vehnän tuleentumisrajaan saakka.

MTK:n maatalouden ilmastotiekartta käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan. Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Uutta, vuosittain kynnettävää, hiilidioksidia päästävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi kyllä jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, eli noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi tullee askarruttamaan peltoviljelijöitä, metsätilallisia, ympäristöväkeä ja metsäteollisuutta.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Mihin peltoviljely onkaan jatkossa menossa? Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 14.8.2020

Metsäteollisuudessa on tapahtunut energiamuutos

Vuosi 2020 jää metsähistoriamme merkkivuodeksi, kun UPM ilmoitti elokuussa sulkevansa maamme suurimman paperitehtaan Kaipolassa. Paperin alamäki ei ole yllätys, sillä painopaperi on hiipunut jo parikymmentä vuotta. 

Edellinen mittava metsäteollisuuden muutos tapahtui 1960-luvulla. Taustalla oli silloinen huoli raakapuun riittävyydestä. Ratkaisu löytyi sähköstä. Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. 

Teollisuus siirtyi sellun keitosta kuitupuun kuumahiertämiseen. Muutosta ryyditti markkinoiden ennuste. Painettujen lehtien paperin kysyntä näytti nousevan maailmalla, alati kiihtyen.

Mekaaninen kuumahiertäminen säästää puuta, mutta se syö sähköä. Sen riittävyys uusille paperitehtaille oli perimmäisiä syitä, kun maahamme ajettiin 1990-luvun alussa viidettä ydinvoimalaa (Olkiluoto kolmosta). Eduskunta kaatoi hankkeen vielä 1992. Samana vuonna jo ounasteltiin, että "hankkeelta putoaa pohja pois, jos mekaanisen massan valmistus onkin iltaruskon alaa” (MT 7.3.1992).

Teollisuus ei lannistunut. Kymmenen vuotta ponnisteltuaan Teollisuuden Voima Oy sai lopulta Olkiluoto kolmosen rakentamisluvan läpi. Eduskunta myöntyi toukokuussa 2002. Paperiteollisuuden ajama voimala käynnistynee tuoreimman ennusteen mukaan helmikuussa 2022. Ydinsähköä tarvinneet paperikoneet ovat silloin jo poistuneet.

Kaipolan kohun varjoon on jäänyt metsäteollisuutemme toisen merkittävän osasen samanaikainen eteneminen. Kartonkiin tähtääviä, kemiallisen sellun biotuotetehtaita uusitaan, laajennetaan ja suunnitellaan lisää.

Nyt metsäteollisuus tuottaa uusiutuvaa sähköä ostamastaan puusta, vuosi vuodelta yhä enemmän. Merkittävin puuvoiman saavutus on vuonna 2017 valmistunut Metsä Groupin biotuotetehdas Äänekoskella. Sellun ohella Äänekosken laitos tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Samaan ylituotannon prosenttiin päässevät myös Paltamon, Kemin ja Kemijärven uudet biotuotetehtaat. Asetelma on täysin toinen kuin 1900-luvun sähkösyöpöillä paperitehtailla.

Metsäteollisuuden iso energiamuutos on jo tapahtunut. Kaipolan paperitehtaan kohu panee taas ajattelemaan Olkiluoto kolmosen jo pitkään kestänyttä kaarta. Tarvitsemmeko laitosta todella, biotalouden kaudella? Tarvitsemmeko Pyhäjoen Hanhikiven voimalaakaan?

Tänään puuvoimaa sähkönä tuottavat biotuotetehtaat, ydinvoimaa kulutti eilen painopaperi.

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 19.10.2020

Energiametsätalouden uusi suunta

Kansainvälisen ilmastopaneelin Suomen puheenjohtaja professori Markku Ollikainen kohautti kesäkuussa talousväkeä ehdottamalla puun poltolle energiaveroa. Tähän saakka olemme ajaneet ilmastokantaamme niin, että uusiutuvaa puuta ei tulisi verottaa samalla tavoin kuin uusiutumatonta kivihiiltä.

Ollikaisen ehdotuksen keskiössä on puun käytön ohjaus. Selluteollisuuden tarvitseman kuitupuun ei soisi enää ajautuvan lämpölaitoksiin. Energiapuu saisi mieluusti olla alle 6 senttimetrin pienpuuta. Erilaisista hakkuista tulee sen päälle latvuksia ja oksia.

Hiilidioksidin päästökauppa ohjaa puuvirtoja tänään kiusallisen erilaisella tavalla. Päästökauppa vie harvennusten yli 6 senttimetristä kuitupuuta lämpölaitoksiin. Talouslaskentaan pohjaavat voimalat etsivät luonnollisesti halvinta vaihtoehtoa kivihiilelle ja turpeelle.

Metsiemme harvennushakkuita voisi ohjata uudella verohinnoitteluilla niin, että korjaamme entistä tarkemmin energiaksi pienpuun, oksat ja latvukset. Ilmaston kannalta huonompi vaihtoehto on antaa hakkuutähteen kuivua maassa levällään ja odottaa niin kesän salamia kuin muutenkin syttyviä metsäpaloja.

Kesän hellekaudet korostivat ilmastometsänhoidon ja palometsänhoidon kytköstä. Pienpuun korjuu sekä hakkuutähteen entistä tarkempi keräily energiaksi olisivat eräänlainen kansallinen palovakuutus. Yhteiskunta ottaisi vakuutuksen energiahakkeesta keräämillään veroilla. Verotuet ehkäisisivät tulevassa ilmastossa vaanivia metsäpaloja.

Energiahakkeen verolla voisi hillitä myös yli 6-senttisen kuitupuun ajautumista lämpölaitoksiin. Se tapahtuisi, jos alkaisimme tukitietoisesti ohjata metsäenergian tuotantoa alle 6-senttiseen pienpuuhun. Helpoimmin se tapahtuu, kun siirrämme painopistettä energiahakkeen peltoviljelyyn.

Energiapajun viljelyä on kehitetty Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Mitä määrätietoisemmin tuottaisimme jatkossa viljelyhaketta voimaloihin, sitä selvemmin sellutehtaamme voisivat tuottaa kuitupuusta lisää pakkauskartonkia. Sitä taantuman jälkeen ehostuva maailman vientimme odottaa.

Veromuutos olisi metsätaloudellemme mittavimpia vuosikymmeniin. Jos professori Ollikaisen ehdotus saa hyväksynnän, toimiin on syytä tarttua välittömästi. Mutta muutosta ei tulisi luoda vain verojen keräämistä varten. Tärkeämpää olisi käyttää kerättyjä verovaroja tulevaan ilmasto-ohjaukseen.

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 22.8.2020

Metsätalous siirtymässä kasvottomien yhtiötilojen kauteen

Syksyn hirvijahdin käynnistyttyä useampikin metsästysseura lienee saanut tuntuman metsätaloudessamme alkaneeseen muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu.

Tuskin yhden yhtiöpalstan jääminen pois metsästyksestä vielä vaikuttaa alueen hirvikantoihin. Eipä se vielä lisänne metsänhoitoa kiusaavia metsätuhojakaan. Mutta muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta, ja laajemmin koko metsätalouden tulevaisuudesta.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Tosin viimeinen virallinen, pienen mittakaavan isojako tehtiin 1989 Jurmon saarella Turun edustalla.

Olemmeko siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Tällainen kehitys on nähtävissä myös viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.

Metsätaloudessamme muutos näyttää kuitenkin jo vääjäämättömästi etenevän. Metsästysseurojen jäseniä muutos hirvittää.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Mielipide. 16.10.2020

Siirtyykö metsätaloutemme kasvottomien yhtiötilojen kauteen?

Syksyn hirvijahdin käynnistyttyä useampikin metsästysseura lienee saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajanvaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu.

Tuskin yhden yhtiöpalstan jääminen pois metsästyksestä vielä vaikuttaa alueen hirvikantoihin. Eipä se vielä lisänne metsänhoitoa kiusaavia männyn taimikoiden hirvituhojakaan. Mutta muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Muutoksen myötä alkaa huolestuttaa mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

BRITTILÄINEN talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon 1960-luvulla. Tosin viimeinen virallinen, pienen mittakaavan isojako tehtiin 1989 Jurmon saarella Turun edustalla.

OLEMMEKO siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa, etenkin Pohjois-Suomessa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.

Metsätaloudessamme muutos näyttää kuitenkin jo vääjäämättömästi etenevän. Metsästysseurojen jäseniä muutos hirvittää.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 12.10.2020.

Mihin maatalous on menossa?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttaamme. Se vaikutti kymmenen vuoden kuluttua maatalouteemme.

Ohjurina on turve. Tiedeakatemia päätti, että turve ei ole uusiutuvaa energiaa. Turve ja kivihiili ovat ympäristön kannalta samanarvoisia, kertakäyttöisiä, hiilidioksidia päästäviä polttoaineita.

Ensin luulimme, että voimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti. Meidän on hoidettava ympäristöä kestävin periaattein. Suojelusoihin emme kajoa. Maksamme polttoturpeesta mukisematta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun takana oli maatalouden tulevaisuus. Viestin siihen antoi YK:n syksyn 2009 ruokakokous.

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuonna 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Näin tapahtuu etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on riittävä luonnonvara, kuten Suomessa.

Ihmisen tärkeintä ruokaa on vilja. Ihmiskunta tarvitsee vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa pyöreästi puolet enemmän kuin nyt.

YK:n kehikossa Suomen lisäviljan ala tarkoittaa noin 500,000 hehtaaria. Vuosikymmenten saatossa osa siitä olisi saatu kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme tasaisilta suolakeuksilta, 2000-luvun turvesuon pohjilta.

Turveurakoitsijan jäljiltä suonpohja on valmis viljelyyn. Viljoista siinä kasvaa parhaiten vahvajuurinen kaura.

MTK julkaisi heinäkuussa 2020 maatalouden ilmastotiekartan. Se käänsi peltojen ruoantuotannon ajattelun uuteen suuntaan.

Etenkään viljakasvien suoviljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Uutta, vuosittain kynnettävää viljapeltoa ei suomaille tulisi enää avata. Nykyisillä suopelloilla viljely voisi jatkua, mutta vain monivuotisina nurmina karjataloudelle.

Turvetuotannolta vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, eli noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantoamme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaan metsiin saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Irtokiviäkin sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia kuusikoita. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kasvuisten kuusikoiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi herättänee kommentteja niin ilmastoväen kuin metsäteollisuuden suunnasta.

Mihin maatalous on menossa? Kangasmaille, ja niiden lisäpelloille.

Velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

VELI POHJONEN

Loimaan lehti. Mielipide. 8.8.2020

Polttoturve odottaa todellista korvaajaa

Polttoturve on poistumassa energian paletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on laskenut jo 10 vuotta.

Sotien jälkeinen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. Päättäjiemme tämän päivän määräyksenä turpeen polttoa ollaan vähentämässä. 

Eduskunnan tulevia päätöksiä vauhdittaa elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeen polton lopettamista lakiteitse. Syyskuun lopussa lakialoite oli kerännyt yli 18000 kannatusta.

Turpeen korvaaminen metsähakkeella on kaukolämmön voimaloissa jo alkanut. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä lämmitykseen etsitään muutakin energiaa. Sellaiseksi on ehdotettu muun muassa maalämpöpumppuja ja pienydinreaktoreita. Turvealalle ja ylipäänsä suoseutujen väestölle ne tuntuvat työpaikkojen luojina etäisiltä.

Turpeen tuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta mitä jättösoilla voi turpeen noston jälkeen kasvattaa.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jäteveden puhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi 1998 Laukaan kunnassa.

Tuulivoimaan verrattuna biokaasu oli pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin 2017.

Vuonna 2018 biokaasun tuotantomme oli 3351 terajoulea. Se vastasi 0,24 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä. Monivuotinen biomassa on samalla hiilen nieluvarasto.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä suoseutujen väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Ehkäpä turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsekaan olla huolissaan.

Turvetuotannon nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnan muutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnan muutos taloudessa maksaa aina. Mutta sitä vartenhan Euroopan unionilla on uusi rahastonsa, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Taloutemme odottaa, että polttoturve saa todellisen korvaajan. Biokaasusta korvaajaksi olisi. Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu.

Pane nyt turve tunkemahan - biomassaa - ja maa väkevä vääntämähän - biokaasua. 

Veli Pohjonen

Joroisten lehti. Mielipide. 8.10.2020

Pienydinreaktorit, kiertotalouden kummajaisia

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat ovat luopumassa kivihiilestä ja turpeesta, korvaamalla ne uusiutuvalla energiapuulla. Voimalan merkittävin jäte, tuhka kierrätetään takaisin metsään. Tuhkan voi tänään rakeistaa esimerkiksi Kuusamon mallilla.

Metsähakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktoreita ehdotettiin ensin Helsingin lämmitykseen. Samanlaista ehdotusta on jo pohdittu myös Ouluun, Toppila-2 lämpövoimalan seuraajaksi. Lienee vain ajan kysymys, milloin niitä ehdotetaan jopa Kuusamon kokoisiin taajamiin.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavalta. Ne ovat kuitenkin vielä kiusallisen etäällä kiertotalouden perusajattelusta. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa tuntemistamme alkuaineista.

Alkuaineita on maapallolla kaikkiaan 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Välttämättömästi tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. 

Sekä kasvien että eläinten kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Kasveissa ja eläimissä kiertävät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinvoimalat tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon, tyypillisesti uraaniin. Uraani ja sen raskaat sukulaiset ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva menetelmä radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei kestä taajamien pienydinreaktoreita. Uusiutuvaa bioenergiaa kiertotalous on aina kestänyt.

VELI POHJONEN

Koillissanomat. Kolumni. 7.10.2020

Pienydinreaktorit ovat kaukana kiertotaloudesta

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat luopuvat kertakäyttöisestä kivihiilestä, korvaamalla sen jatkuvasti kasvavalla hakkeella.

Metsähakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavalta. Ne ovat kuitenkin vielä kiusallisen etäällä kiertotalouden perusajattelusta. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa tuntemistamme alkuaineista.

Alkuaineita on maapallolla kaikkiaan 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Välttämättömästi tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta.

Niin kasvien, eläinten kuin ihmisenkin kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Elävässä luomakunnassa kiertävät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinvoimalat tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon, tyypillisesti uraaniin. Uraani ja sen raskaat sukulaiset ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa.

Ainut käytössämme jo oleva menetelmä radioaktiivisten ydinjätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi, ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei vielä kestä taajamien pienydinreaktoreita. Uusiutuvaa biovoimaa kiertotalous on aina kestänyt.

VELI POHJONEN

Itäväylä. Mielipide. 6.10.2020

Pienydinreaktorit eivät kuulu kiertotalouteen

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouden suuntaan. Lämpövoimalat ovat luopumassa uusiutumattomasta kivihiilestä korvaamalla sen uusiutuvalla energiapuulla.

Metsähakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu kaupunkien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin vielä karussa ristiriidassa kiertotalouden perusajattelun kanssa. Ihmiskunta ei osaa kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen kierrättäneet osaa tuntemistamme alkuaineista.

Alkuaineita on maapallolla kaikkiaan 115 kappaletta. Kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16. Lisäksi kasvit haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19:ää alkuainetta. Ehdolla on lisäksi seitsemän muutakin alkuainetta, joiden välttämättömyydestä tieteilijät eivät vielä ole varmoja.

Sekä kasvi- että eläinkunnan kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Esimerkiksi metsähakkeen kuivapainosta puolet on alkuainehiiltä.

Kasvi- ja eläinkunnalle on yhteistä, että niiden kierrättämät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinreaktorit tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon. Ne ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Emme osaa myöskään suurten ydinvoimaloidemme jätekierrätystä. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva ratkaisu radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kutsua kiertotaloudeksi.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden kiusa, ydinjäte, pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloutemme ei kestä esikaupunkien pienydinreaktoreita. Uusiutuvaa bioenergiaa kiertotalous on aina kestänyt.

Veli Pohjonen

Kansan Uutiset. Mielipide. 4.10.2020

Metsäteollisuuden iso energiamuutos on jo tapahtunut

Vuosi 2020 jää metsähistoriamme merkkivuodeksi, kun keskeinen paperin tuottaja UPM (Yhtyneet Paperitehtaat) ilmoitti elokuussa suunnitelmastaan sulkea maamme suurin paperitehdas, Kaipola.

Paperin alamäki ei ole silti yllätys. Painopaperi on hiipunut jo parikymmentä vuotta.

Edellisen kerran mittava metsäteollisuuden muutos tapahtui 1960-luvulla. Taustalla oli silloinen huoli raakapuun riittävyydestä. Ratkaisu löytyi sähköstä.

Kun pyöreää puuta kului 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaanisen massan tonniin kului vain 2,6 kuutiota. Tehdään vähästä puusta enemmän paperia hiertämällä, opetettiin.

TEOLLISUUS siirtyi hienopaperiin johtavan sellun keitosta kuitupuun kuumahiertämiseen. Sillä saatiin jokapäiväisten lehtiemme tyyppistä paperia. Muutosta ryyditti markkinoiden ennuste ennen tietokoneaikaa.

Painettujen lehtien paperin kysyntä näytti nousevan maailmalla, alati kiihtyen.

Mekaaninen kuumahiertäminen säästää puuta mutta se syö energiaa, sähkönä. Sähkön riittävyys uusille paperitehtaille oli perimmäisiä syitä, kun maahamme ajettiin 1990-luvun alussa viidettä ydinvoimalaa (Olkiluoto kolmosta). Eduskunta kuitenkin kaatoi sen vielä 1992.

Paperiteollisuus ei lannistunut. Kymmenen vuotta ponnisteltuaan Teollisuuden Voima Oy (merkittävinä osakkaina paperintuottajat UPM ja Stora Enso) sai lopulta Olkiluoto kolmosen rakentamisluvan läpi. Eduskunta myöntyi toukokuussa 2002.

Paperiteollisuuden ajama Olkiluoto kolmonen käynnistynee tuoreimman ennusteen mukaan helmikuussa 2022. Mutta silloinhan ydinsähköä tarvinneet paperikoneet ovat jo poistuneet.

KAIPOLAN KOHUN VARJOON on jäänyt metsäteollisuutemme toisen merkittävän osasen samanaikainen eteneminen.

Kartonkiin tähtääviä, kemiallisen sellun biotuotetehtaita uusitaan, laajennetaan ja suunnitellaan lisää.

Nyt metsäteollisuus tuottaa uusiutuvaa sähköä ostamastaan puusta, vuosi vuodelta yhä enemmän. Merkittävin puuvoiman saavutus on vuonna 2017 valmistunut Metsä Groupin biotuotetehdas Äänekoskella, pohjoisen pallonpuoliskon suurin puuta jalostava laitos.

Päätuotteensa sellun ohella Äänekosken laitos tuottaa puuvoimaa, sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Samaan ylituotannon prosenttiin päässevät myös Paltamon, Kemin ja Kemijärven uudet biotuotetehtaat.

Asetelma on täysin toinen kuin 1900-luvun sähkösyöpöillä paperitehtailla.

METSÄTEOLLISUUDEN iso energiamuutos on jo tapahtunut.

Kaipolan paperitehtaan kohu panee taas ajattelemaan Olkiluoto kolmosen jo pitkään kestänyttä kaarta.

Tarvitsemmeko laitosta todella, biotalouden kaudella? Tarvitsemmeko Pyhäjoen Hanhikiven voimalaakaan?

Tänään puuvoimaa sähkönä tuottavat biotuotetehtaat, ydinvoimaa kulutti eilen painopaperi.

Veli Pohjonen. Suomenmaa. Mielipide. 4.10.2020.

Biokaasu olisi oivallinen polttoturpeen korvaaja

POLTTOTURVE on poistumassa energian paletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on pienentynyt jo kymmenen vuotta.

Sotien jälkeen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. Nyt turpeenpolttoa ollaan vähentämässä. Eduskunnan tulevia päätöksiä vauhdittaa elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeenpolton lopettamista lakiteitse.

Turpeen korvaaminen metsähakkeella on jo alkanut kaukolämmön voimaloissa. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä lämmitykseen etsitään muitakin tapoja tuottaa energiaa. Sellaisiksi on ehdotettu muun muassa maalämpöpumppuja ja pienydinreaktoreita. Turvealalle ja ylipäänsä suoseutujen väestölle ne tuntuvat työpaikkojen luojina etäisiltä.

Turpeentuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta, jota jättösoilla voi kasvattaa turpeennoston jälkeen.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jäteveden puhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi vuonna 1998 Laukaan kunnassa.

Tuulivoimaan verrattuna biokaasu oli pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin vuonna 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin vuonna 2017.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä. Monivuotinen biomassa on samalla hiilen nieluvarasto.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä suoseutujen väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Ehkäpä turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsekaan olla huolissaan. Turvetuotannon nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnanmuutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnanmuutos taloudessa maksaa aina, mutta sitä varten Euroopan unionilla on uusi rahasto: Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Taloutemme odottaa, että polttoturve saa todellisen korvaajan. Biokaasusta olisi sen korvaajaksi. Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu.

Pane nyt turve tunkemahan – biomassaa – ja maa väkevä vääntämähän – biokaasua.

Veli Pohjonen

Helsingin Sanomat. Mielipide. 4.10.2020

Luonnon bioydinvoima on jo käytössämme

Muunnamme hakkeen energian lämmöksi ja sähköksi. Kierrätämme kaikkia alkuaineita, nekin hyötykäyttöön. Tuorein innovaatio on jäännetuhkan rakeistus metsän lannoitteeksi. 

Hakkeen ohella kivihiilen ja turpeen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinreaktoreita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä.

Pienydinreaktorit ovat teknisen lupaavia. Ne ovat kuitenkin kiusallisen etäällä tämän päivän kiertotaloudesta.

Toinen ehdotettu vaihtoehto on maalämpö, sen pumppaaminen joko kaukolämmön verkkoon tai erillisiin omakotitaloihin. Maalämpö ei ole kuitenkaan varsinaista energian tuotantoa. Kyseessä on eräänlainen energiavahvistin. Tarvitsemme pumppaamisen määrämitan muuten tuotettua sähköä. Lopputuloksena saamme kyllä aina enemmän lämpöenergia kuin kulutimme sähköenergiaa.  

Nyt kun tutkimus pyörii uusien innovaatioiden ympärillä, on hyvä muistaa että meillä on jo melkoisesti omaa, luonnollista voimaa. Metsiin paistava aurinko on tärkein ydinvoimalamme. Sen uumenissa käy ydinreaktioista tehokkain, vetypommeistakin tunnettu fuusio.

Maanpäällisistä ydinvoimaloista poiketen auringon radioaktiiviset ydinsaasteet jäävät avaruuteen. Energia saapuu metsään puhtaana valona.

Suomen alue vastaanottaa auringon energiaa vuodessa 1,3 tsettajoulea. Kun vuonna 2019 energian kokonaiskulutuksemme oli 1,3 eksajoulea, saamamme aurinkovoima vastaa tuhatkertaisesti koko kulutustamme.

Auringon ydinvoimassa on energiaongelmiemme ratkaisu. Auringon ydinvoimaan perustuvat myös tuulimyllyt ja aurinkopaneelit. Niiden käyttö lisääntyy vuosittain. Niillä on kuitenkin haaste: aurinkoenergian varastoiminen, tuulella tyveniksi päiviksi ja sähköllä talveksi.

Puut ovat haasteen jo selvittäneet. Ne jalostavat aurinkoenergian kemiallisten yhdisteiden sidosenergiaksi. Se on turvallisesti varastoitunut puuainekseen, biovoimaksi. Talvella poltamme sitä voimaloissa hakkeena.

Puiden aurinkovoimalan rakentaminen on helppoa. Puut pystyttävät itse itsensä, kun ne on kerran istutettu. Tehdasvalmisteiset aurinkopaneelit meidän on levitettävä maan päälle telineisiin. Ja ne voi levittää vain yhdeksi kerrokseksi. Puut kasvavat neulasensa tai lehtensä heti useaan kerrokseen.

Havupuista tehokkain kerroskenno on kuusi. Yhtä maaperän neliömetriä kohti istutuskuusikossa on auringon puolelta mitattavaa neulasten pinta-alaa seitsemän neliömetriä. Lähes kuusen peittävyyteen pääsevät tiheään istutetut hybridihaavat.

Ruotsissa on vertailtu 30 vuoden ajan puiden aurinkoenergian sidontaa, kun niitä kasvatetaan biolämmöksi, biosähköksi tai bioetanoliksi. Tehoviljelty hybridihaapa varastoi 110 gigajoulea hehtaarille vuodessa. Lannoitetusta istutuskuusikosta sai 100 gigajoulea.

Teemme ajatusleikin. Ilmasto muuttuu niin että puu alkaa kasvaa koko Suomessa huippuvauhdilla. Kuinka paljon bioydinvoimaa 20 miljoonaa metsähehtaariamme varastoisivat, jos ne viljeltäisiin biotalouden kuuselle ja hybridihaavalle? Vastaus on kaksi eksajoulea. Se on 45 prosenttia enemmän kuin nykyinen koko energian tarpeemme.

Eipä tehokuusikko tai hybridihaavikko kuitenkaan sovellu kaikkialle maassamme. Eikä kaikkea puuta ole poltettavaksi käytetty ennenkään, eikä käytetä tulevaisuudessakaan.

Bioydinvoiman määrältään valtaisa merkitys paljastuu silti. Puun kasvussa on yhä valjastamatonta voimaa. Tämä on uusiutuvan metsähakkeen energiatalouden perusta.

Metsähake tuotetaan tänään pääosin hakkuutähteestä: puiden latvuksista, oksista ja alle

6-senttisestä ensiharvennusten pienpuusta. Lisää energiahaketta voi tuottaa lyhytkiertopuiden peltoviljelyllä. Lupaavin on nopeakasvuinen, jalostettu hakepaju.

Hakepajun peltoviljelyä on kehitetty Ruotsissa ja Tanskassa jo 1970-luvulta lähtien. Menetelmä on viljelyketjultaan ja koneistukseltaan valmis käytäntöön Suomessakin heti, kun yhteiskunta ajatukseen syttyy.

Meidän kannattaa edelleen kehittää luonnon omaa bioydinvoimaa. Se on monipuolista, uusiutuvaa, kotimaista ja kansantalouttamme kehittävää. Metsähakkeen kuuluu säilyä energiapaletissamme vähintään niin kauan kunnes muut vaihtoehdot täyttävät kestävän kiertotalouden vaatimukset. 

Veli Pohjonen

Turku Energia. Blogikirjoitus. 2.10.2020