Puuvirran piiskat ja porkkanat

Suomessa on 375,000 yksityistä metsälöä, tavallisen veronmaksajan, perheen tai vielä kuolinpesän nimissä olevaa metsätilaa. Metsälö voi koostua useammastakin palstasta. Vuonna 2012 metsälön keskikoko oli 30,3 hehtaaria.

Metsälöt kasvavat valtaosan metsäteollisuuden vuosittain tarvitsemasta puusta. Lähes jokainen suomalainen pääsee jossakin vaiheessa myymään metsälön puuta, joko itse, perheomistuksen tai perinnönjaon kautta.

Perhemetsien puun myynti kuitenkin takkuaa. Luonnonvarakeskuksen mukaan noin kolmannes kaikesta metsälöiden alasta on nyt sellaisia, joissa ei ole hakattu 30 vuoteen mitään.

Metsälöiden puun myynti merkitsi sotien jälkeiselle kansantaloudelle paljon. Kymmenien vuosien ajan yhteiskunta kannusti perhetiloja siihen sekä piiskoilla että porkkanoilla.

Piiskoja olivat verot, jotka vauhdittivat puukauppaa niin, että puuvirta yksityismetsistä teollisuuteen pysyi vakaana. Vanha, 1995 poistunut pinta-alaverotus toimi juuri näin. Muistamme metsälöiden vuotuiset veroleimikot, jotka oli hakattava verojen maksamiseksi. Piiska poistui, kun siirryimme myyntiverotukseen.

Porkkanoita valtio jakoi metsälöille kahdella tapaa. Vaikuttavin oli halpakorkoinen metsänhoidon laina, myös metsänparannuslainaksi kutsuttu. Lainoitus oli suurimmillaan 1970-luvun puolivälissä, nykyrahassa 70 miljoonaa euroa vuodessa. Lainaporkkana poistui 1990-luvun puolivälissä.

Toinen porkkana oli selvänä rahana maksettu hehtaarituki. Se oli suurimmillaan 1990-alussa, nykyrahassa 95 miljoonaa euroa vuodessa. 2010-luvulla metsätukiaisten taso on ollut 70 miljoonaa euroa vuodessa.

Metsätalouden porkkanoita olisi nyt syytä punnita uudelleen. Neljännesvuosisadan kokemus kertoo, että pelkkä hehtaarituki lamaannuttaa puun myyntiä. Metsänhoidon lainoitus tulisi palauttaa myynnin elvyttämiseksi.

Lainoitus voisi olla nykyaikana rahasto, jonka hoitaisi yksityinen pankkijärjestelmämme. Rahaston pääoman voisi kerryttää kahta tietä, valtion kehittyvän metsätalouden budjetista ja puun myyntituloista kerättävästä metsäverosta. Rahastosta kustannettaisiin pitkäaikaisin lainoin paljon kuluja syövät metsänhoidon alkukierron toimet kuten maanmuokkaus, ojitus, istutus, taimikonhoito ja ensiharvennus.

Metsänhoitolaina lisäisi myyntipuun virtaa. Hoitaakseen lainojaan säännöllisesti metsän kasvattaja hakkaisi ja myisi puuta vuosittain. Se virtaisi teollisuudelle vakaasti.

Työstä tulee toinen etu. Muun tuotannon tavoin metsätalous aikaansaa kansantaloudelle ylijäämää, kun metsäänsä lainaa ottava tekee pitkäaikaisia sijoituksia maahan ja sen tulevaan kasvuun. Ylijäämä on työn alkulähde.

Työtä syntyy kun lainarahalla maksetaan metsänhoitoa, kuten metsänviljelyä, taimikoiden perkausta tai ensiharvennusta. Työ ulottuu ulkopuolisillekin, kuten ojituksia tekevälle urakoitsijalle.

Työtä syntyy, kun metsän kasvattaja tarvitsee lainojensa hoitoon hakkuita. Hän joko hakkaa puun itse tai antaa työn urakoitsijalle. Puun myynnistä tulee rahaa, jolla voi suoriutua lainoista.

Asiaa karummin katsoen: velka ajaa metsäyrittäjän työhön. Kansantalouden oppinut taas toteaa vain, että laina muuntuu lopulta tuoreeksi, tuottavaksi työksi. Se kestää vuodesta toiseen, niin kauan kuin lainoja on kuoletettava.

Kolmas etu tulee yrittäjyydestä. Laina istuu siihen aina paremmin kuin tuki. Metsän kasvattajalle laina on sijoitus tulevaan tuotantoon. Laina luo kaikkeen yrittämiseen jännettä.

Metsän kasvattaja maksaa lainansa aikaa myöten takaisin. Lainan vakuus on lujin, minkä rahatalous tuntee eli maa itse.

Lainaporkkana ohjaisi yksityismetsätaloutta terveempään yrityssuuntaan. Nykyiset metsän omistustilat kehittyisivät metsän kasvatustiloiksi.

Metsänhoitolainojen palauttaminen voisi olla se kiihoke, mikä lisää puun virtaa myyntiin. Tätähän metsäteollisuus uudella biotalouden kaudella odottaa. Metsälöille lainoitus olisi joka tapauksessa halutumpi vaihtoehto kuin metsien kiinteistövero, mitä teollisuus on uudeksi puuvirran piiskaksi myös ehdottanut.

Veli Pohjonen

Kuhmolainen. Mielipide. 14.8.2015