Turvesuonpohjat ovat tämän vuosisadan uusi maavaramme eivätkä ne jää joutilaaksi

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Meillä on turvetuotannon soita kaikkiaan 65 000 hehtaaria. Kun olemme luopumassa polttoturpeesta ehkä jo vuoteen 2030 mennessä, suopohjia alkaa vapautua vähintään 5 000 hehtaaria vuodessa. Mitä turvesuon pohjille pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa takaisin luonnontilaan jättämällä ojat sikseen. Suopohjan voi myös padota lintujärveksi.

Luontevinta täsmällisiin ja tehokkaisiin sarkaojiin kuivatulle suopohjalle on kuitenkin käyttö maa- ja metsätaloudessa.

Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo yli 50 vuoden ajalta. Vanhimmat metsänviljelykokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla. Limingan Hirvinevalla turvesuon pohjalla on tutkittu jo 30 vuotta hyvin kasvaneita hieskoivikoita.

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa puolestaan Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti jo 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo ensin kuivattiin ja seuraavaksi sen pintaa poltettiin muutaman sentin tai kymmenen sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.

Eikö 1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen ole vain nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä? Turpeen kytöliekki paloi nytkin, mutta se ei enää palanutkaan hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tuorein suopohjien mahdollisuus ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu vuodesta 1979 lähtien, kun Haapaveden Piipsannevalle perustettiin ensimmäiset kokeet. 2020-luvulla pajun energiaviljelylle on lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Suopohjien energiaviljely ei ole vielä edennyt, koska etenkin energiapajun luokitus on ollut EU:n tukiluokituksessa sangen sekava. Onko kyseessä pelto vai metsä?

Täsmällisten sarkaojien lohkoilla, perunan tapaan riveihin viljelty ja koneellisesti hoidettu sekä puitu pajukko muistuttaa kieltämättä enemmän peltoa kuin luonnonmetsää. EU:n luokituksessa turvesuonpohjat pitäisi luokitella ensisijaisesti pelloiksi, ja energiapeltojen aseman tulisi olla tasavertainen ruokapeltojen ja rehupeltojen kanssa.

Näin suopohjien energiaviljely saisi EU:n ynnä kotimaisen maataloustuen vuotuisen hehtaarimaksun. Vuotuinen hehtaarituki voisi käynnistää 2020-luvulla pitkään kehitetyn energiaviljelyn ja 2020-luvulla odotetun hiiliviljelyn polttoturpeen jättösoilla.

Turvesuonpohjat ovat tämän vuosisadan uusi maavaramme. Ne eivät jää joutilaaksi.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 28.5.2020.

Turpeen jättösuot eivät jää joutilaaksi

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu viljelijälle. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä.

Meillä on turvetuotannon soita kaikkiaan 65000 hehtaaria. Kun olemme luopumassa polttoturpeesta ehkä jo vuoteen 2030 mennessä, suopohjia alkaa vapautua vähintään 5000 hehtaaria vuodessa. Mitä turvesuon pohjille pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa takaisin luonnontilaan jättämällä ojat sikseen. Suopohjan voi myös padota lintujärveksi.

Luontevinta täsmällisiin ja tehokkaisiin sarkaojin kuivatulle suopohjalle on kuitenkin käyttö maa- ja metsätaloudessa.

Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo yli 50 vuoden ajalta. Vanhimmat metsänviljelykokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla. Limingan Hirvinevalla turvesuon pohjalla on tutkittu jo 30 vuotta hyvin kasvaneita hieskoivikoita.

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa puolestaan Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti jo 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo ensin kuivattiin ja seuraavaksi sen pintaa poltettiin muutaman sentin tai kymmenen sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.

Eikö 1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen ole vain nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä? Turpeen kytöliekki paloi nytkin, mutta se ei enää palanutkaan hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Tuorein suopohjien mahdollisuus ovat energiapellot. Lupaavin peltohakkeen kasvi on jalostettu energiapaju. Sen viljelyä on tutkittu vuodesta 1979 lähtien, kun Haapaveden Piipsannevalle perustettiin ensimmäiset kokeet. 2020-luvulla pajun energiaviljelylle on lisätarve, hiiliviljelyn tarve. Vahvojen juuriensa myötä viljelypaju kerryttää maaperän hiilivarastoa rahka- ja saraturpeita nopeammin.

Suopohjien energiaviljely ei ole vielä edennyt, koska etenkin energiapajun luokitus on ollut EU:n tukiluokituksessa sangen sekava. Onko kyseessä pelto vai metsä?

Täsmällisten sarkaojien lohkoilla, perunan tapaan riveihin viljelty ja koneellisesti hoidettu sekä puitu pajukko muistuttaa kieltämättä enemmän peltoa kuin luonnonmetsää. EU:n luokituksessa turvesuonpohjat pitäisi luokitella ensisijaisesti pelloiksi, ja energiapeltojen aseman tulisi olla tasavertainen ruokapeltojen ja rehupeltojen kanssa.

Näin suopohjien energiaviljely saisi EU:n ynnä kotimaisen maataloustuen vuotuisen hehtaarimaksun. Vuotuinen hehtaarituki voisi käynnistää 2020-luvulla pitkään kehitetyn energiaviljelyn ja 2020-luvulla odotetun hiiliviljelyn polttoturpeen jättösoilla.

Turvesuonpohjat ovat tämän vuosisadan uusi maavaramme. Ne eivät jää joutilaaksi.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 28.5.2020

Hyvää hiilimetsänhoitoa K-Hämeessä

Koronakriisin jälkeisellä kaudella mieliimme on syytä palauttaa taas ilmasto ja hiilimetsänhoito. Aiheen ajankohtaisuus korostui toukokuun alussa, kun Havaijin ilmastoasema havaitsi maapallon ilmakehästä 70-vuotisen mittausjaksonsa korkeimman hiilidioksidin lukeman, 418 miljoonasosaa.

Hiilimetsänhoito tarkastelee metsiin jo varastoinutta hiiltä ja vuosittain päätyvää hiilen virtaa niin kansallisella kuin maakunnallisella tasolla. Meillä on 19 maakuntaa. Ilmastotoimien kannalta niistä esimerkkinä voi käyttää Kanta-Hämettä.

Kanta-Hämeen metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson metsien inventointeja. Hangosta Utsjoelle ulottuvilla otantalinjoilla määritetään metsistä runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, yhteensä kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009–2013 ja 2014–2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Kanta-Hämeen metsissä oli puuta 55 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 62 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 19,4 ja 21,9 miljoonaa tonnia.

Metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että myös metsäpinta-alamme muuttuu. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa. Laskennallisesti koko Suomen metsät vähenivät viime jaksolla noin 6000 hehtaarilla vuodessa.

Kanta-Hämeen metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 63 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Koko Suomessa vastaava lukema on 36,3 tonnia. Kanta-Hämeen metsät ovat hiilitiheydeltään muuta Suomea vahvempia.

Kanta-Hämeen metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 640 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä metsähehtaaria kohti.

Myös metsien hiilen nieluvirta on Kanta-Hämeessä ylemmällä tasolla kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsähehtaarille on 413 kiloa.

Maakunnan metsähiilen positiivinen nieluvirta kertoo, että Kanta-Hämeen metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Maakunnan metsähiilen nieluvirran tasolla (640 kiloa) on myös mielenkiintoinen lisäulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Noin 85 prosenttia Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen laskenta kivennäismaan peltojemme (negatiiviseksi) päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Koko ojitussyvyyden kerroksesta hiiltä lähtenee kaksinkertainen määrä, luokkaa 400–500 kiloa vuodessa.

Kanta-Hämeen viljelijä voi huoletta kyntää kivennäismaan peltojaan, kunhan hänellä on hyväkasvuisia, onnistuneen hiilimetsänhoidon hehtaareita saman verran kuin peltohehtaareita. Ehto toteutuu maakunnan tavallisilla maatiloilla.

Hiilimetsänhoidosta lisää linkissä: https://carbonhusbandry.blogspot.com/

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Mielipide. 24.5.2020.

Mistä saamme jokapäiväisen leipämme?

Korona-kriisin pyörteissä ruokaturvamme on noussut taas puheenaiheeksi. Mistä saamme jatkossa jokapäiväisen leipämme? Onko meillä riittävästi talonpoikia tuottamaan siihen viljaa?

Ruokaturvan mittaluvun voi laskea vuotuisesta viljasadostamme. Kun jaamme sen Suomen väkiluvulla, saamme seurattavan lukeman.

Vuonna 2019 vehnän, rukiin, ohran ja kauran yhteenlaskettu sato oli 3,936 miljoonaa tonnia. Väkilukumme on 5,52 miljoonaa henkeä. Ruokaturvamme oli viime vuonna 713 viljakiloa henkilöä kohden.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva oli vastaavasti 343 kiloa. Rikkaana maana olemme yli kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Olemme ruokaturvan osalta kuitenkin vain näennäisen omavaraisia. Näennäisyys tulee energiasta.

Esimerkiksi viljantuotannon traktorit käyvät edelleen ulkomaisella öljyllä. Jos ulkomaisen öljyn tuonti tyssää ja varavarastot hupenevat, onko meillä riittävästi hevosia vetämään koneita peltotöissä? Onko meillä riittävästi biokaasulla tai biodieselillä kulkevia kuorma-autoja kuljettamaan leipää, lihaa ja juomia etelän rintamailta aina Lappia myöten. Ruokaturvamme pyörii jatkuvasti ulkomaisen energian varassa.

Myös energiaturvaamme on seurattava. Se perustuu kotimaiseen nelikkoon: puuvoima, turvevoima, vesivoima ja tuulivoima. Tilastokeskuksen tuoreimman tilastoinnin mukaan nelikko tuotti vuonna 2019 energiaa yhteensä 500 Petajoulea. Puuvoimasta saimme 378 Petajoulea, turvevoimasta 56, vesivoimasta 44 ja tuulivoimasta 21 Petajoulea.

Vuotuisen energiaturvan voi laskea jakamalla kotimaisen energian määrän saman vuoden väkiluvulla. Vuoden 2019 energiaturva oli 90,5 Gigajoulea henkilöä kohti. Se on sama määrä energiaa mikä on varastoitunut 4760 kiloon kuivaa auringon tuottamaa biomassaa, olipa kyseessä heinä, puu tai peruna.

Tilastokeskuksen vuonna 1970 alkavista aikasarjoista laskien energiaturvamme on puolen vuosisadan aikana kaksinkertaistunut. Kaudella on kolme erottuvaa jaksoa.

Ennen 1970-luvun öljykriisiä energiaturvamme oli laskussa. Toinen jakso käynnistyi kriisin seurauksena.

Turvevoima alkoi nousta heti 1970-luvun alussa. Puuvoiman osalta Metsäntutkimuslaitoksen professori Kullervo Kuusela esitti vuoden 1974 energiapoliittisessa katsauksessaan, että myös puun energiakäyttöä voi lisätä nopeasti. Vuonna 1977 laitoksen toinen professori, Gustaf Siren perusteli puuenergian käytön lisäämistä paitsi omavaraisuuden edistämisellä myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisellä. Hän esitti energiapuun viljelyä lupaavaksi kehityssuunnaksi.

Varsinaisesti puuvoiman nousun käynnisti Metsäntutkimuslaitoksen kolmas professori Olavi Huikari. Hän johti keväästä 1977 maa- ja metsätalousministeriön asettamaa energiametsätoimikuntaa. Toimikunnan suosituksilla oli merkittävä vaikutus energiaturvamme kohenemiseen aina 2000-luvun alkupuolelle asti.

Energiaturvan kolmas jakso on kestänyt nyt vajaat 20 vuotta. Energiaturvamme on pysynyt vakiotasolla. Merkittävää nousua ei ole enää mitattavissa.

Korona-kriisi opettaa huoltovarmuudestamme, että toisiinsa kytkeytyviä ruokaturvaa ja energiaturvaa kannattaa kehittää samanaikaisesti. Maamme uusiutuvissa luonnonvaroissa on edelleen käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Koti-Lappi. Kolumni. 22.5.2020

Ruokaturvaa ja energiaturvaa on syytä kehittää – luonnon­va­roissa käyttämättömiä mahdol­li­suuksia

Ko­ro­nak­rii­sin pyör­teis­sä ruo­ka­tur­vam­me on nous­sut taas pu­hee­nai­heek­si. Mis­tä saam­me jat­kos­sa jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me? On­ko meil­lä riit­tä­väs­ti ta­lon­poi­kia tuot­ta­maan sii­hen vil­jaa?

Mit­ta­lu­vun ruo­ka­tur­val­le voi las­kea vuo­tui­ses­ta vil­ja­sa­dos­tam­me. Kun jaam­me sen Suo­men vä­ki­lu­vul­la, saam­me lu­ke­man.

Vuon­na 2019 veh­nän, ru­kiin, oh­ran ja kau­ran yh­teen­las­ket­tu sato oli 3,936 mil­joo­naa ton­nia. Vä­ki­lu­kum­me on 5,52 mil­joo­naa hen­keä. Ruo­ka­tur­vam­me oli vii­me vuon­na 713 vil­ja­ki­loa hen­ki­löä koh­den.

Koko maa­pal­lol­le las­ket­tu ruo­ka­tur­va oli vas­taa­vas­ti 343 ki­loa. Rik­kaa­na maa­na olem­me yli kak­si ker­taa maa­pal­lon kes­ki­ar­von ylä­puo­lel­la.

Ruo­ka­tur­van osal­ta olem­me kui­ten­kin vain nä­en­näi­sen oma­va­rai­sia. Nä­en­näi­syys tu­lee ener­gi­as­ta.

Esi­mer­kik­si vil­jan­tuo­tan­non trak­to­rit käy­vät edel­leen ul­ko­mai­sel­la öl­jyl­lä. Jos ul­ko­mai­sen öl­jyn tuon­ti tys­sää ja va­ra­va­ras­tot hu­pe­ne­vat.

On­ko meil­lä riit­tä­väs­ti he­vo­sia ve­tä­mään ko­nei­ta pel­to­töis­sä? Ruo­ka­tur­vam­me pyö­rii muu­ten­kin ul­ko­mai­sen ener­gi­an va­ras­sa.

Myös ener­gi­a­tur­vaam­me on seu­rat­ta­va. Se pe­rus­tuu ko­ti­mai­seen ne­lik­koon: puu­voi­ma, tur­ve­voi­ma, ve­si­voi­ma ja tuu­li­voi­ma.

Ti­las­to­kes­kuk­sen tuo­reim­man ti­las­toin­nin mu­kaan ne­lik­ko tuot­ti vuon­na 2019 ener­gi­aa yh­teen­sä 500 pe­ta­jou­lea. Puus­ta saim­me 378, tur­pees­ta 56, ve­si­voi­mas­ta 44 ja tuu­li­voi­mas­ta 21 pe­ta­jou­lea.

Vuo­tui­sen ener­gi­a­tur­van voi las­kea ja­ka­mal­la ko­ti­mai­sen ener­gi­an mää­rän sa­man vuo­den vä­ki­lu­vul­la. Vuo­den 2019 ener­gi­a­tur­va oli 90,5 Gi­ga­jou­lea hen­ki­löä koh­ti. Se on sama mää­rä ener­gi­aa mikä on va­ras­toi­tu­nut 4760 ki­loon kui­vaa bi­o­mas­saa, oli­pa ky­sees­sä hei­nä, puu tai pe­ru­na.

Ti­las­to­kes­kuk­sen vuon­na 1970 al­ka­vis­ta ai­ka­sar­jois­ta las­kien ener­gi­a­tur­vam­me on puo­len vuo­si­sa­dan ai­ka­na kak­sin­ker­tais­tu­nut. Kau­del­la on kol­me erot­tu­vaa jak­soa.

En­nen 1970-lu­vun öl­jyk­rii­siä ener­gi­a­tur­vam­me oli las­kus­sa. Toi­nen jak­so käyn­nis­tyi krii­sin seu­rauk­se­na.

Tur­ve­voi­ma al­koi nous­ta heti 1970-lu­vun alus­sa.

Puu­voi­man osal­ta Met­sän­tut­ki­mus­lai­tok­sen pro­fes­so­ri Kul­ler­vo Kuu­se­la esit­ti vuo­den 1974 ener­gi­a­po­liit­ti­ses­sa kat­sauk­ses­saan, et­tä myös puun ener­gi­a­käyt­töä voi li­sä­tä no­pe­as­ti.

Vuon­na 1977 lai­tok­sen toi­nen pro­fes­so­ri, Gus­taf Si­ren pe­rus­te­li puu­e­ner­gi­an käy­tön li­sää­mis­tä pait­si oma­va­rai­suu­den edis­tä­mi­sel­lä myös il­mas­ton­muu­tok­sen eh­käi­se­mi­sel­lä, ja piti ener­gi­a­puun vil­je­lyä lu­paa­va­na ke­hi­tys­suun­ta­na.

Var­si­nai­ses­ti puu­voi­man nou­sun käyn­nis­ti Met­sän­tut­ki­mus­lai­tok­sen kol­mas pro­fes­so­ri Ola­vi Hui­ka­ri. Hän joh­ti ke­vääs­tä 1977 maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­ri­ön aset­ta­maa Ener­gi­a­met­sä­toi­mi­kun­taa. Toi­mi­kun­nan suo­si­tuk­sil­la oli mer­kit­tä­vä vai­ku­tus ener­gi­a­tur­vam­me ko­he­ne­mi­seen ai­na 2000-lu­vun al­ku­puo­lel­le as­ti.

Ener­gi­a­tur­van kol­mas jak­so on kes­tä­nyt nyt va­jaat 20 vuot­ta. Ener­gi­a­tur­vam­me on py­sy­nyt va­ki­o­ta­sol­la, mer­kit­tä­vää nou­sua ei ole enää mi­tat­ta­vis­sa.

Ko­ro­nak­rii­si opet­taa huol­to­var­muu­des­tam­me, et­tä toi­siin­sa kyt­key­ty­viä ruo­ka­tur­vaa ja ener­gi­a­tur­vaa kan­nat­taa ke­hit­tää en­tis­tä mää­rä­tie­toi­sem­min.

Maam­me uu­siu­tu­vis­sa luon­non­va­rois­sa on edel­leen käyt­tä­mät­tö­miä mah­dol­li­suuk­sia.

Veli Poh­jo­nen

Iijokiseutu. Kolumni. 20.5.2020

Onnistunutta hiilimetsänhoitoa Lapissa

Metsiimme jo varastoinutta ja sinne päätyvää hiiltä voi tarkastella koko Suomen ja yksittäisen maakunnan (19) tasolla. Tulevien vuosien ilmastokamppailun ja hiilimetsänhoidon kannalta niistä esimerkiksi voi ottaa Lapin.

Lapin metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen pitkän ajanjakson "Valtakunnan metsien inventointeja". Hangosta Utsjoelle ulottuvilla otantalinjoilla määritetään metsistä pääosin runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, yhteensä kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Metsien inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009–2013 ja 2014–2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Lapin metsissä oli puuta 389 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 417 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 137 ja 147 miljoonaa tonnia. Maakunnan metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että metsäpinta-alamme muuttuu hivenen vuosi vuodelta.

Etelässä kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa. Lapissa näin ei tapahdu. Sen sijaan metsänraja voi täällä siirtyä hitaasti ylemmäksi. Tämä on todettu muun muassa Värriön luonnonpuiston tuntureilla.

Lapin metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 17 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Naapurimaakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla vastaava lukema on 30,8 ja koko Suomessa 36,3 tonnia hiiltä metsähehtaarilla. Lapin metsät ovat vielä hiilitiheydeltään puolet harvempia kuin muun Suomen metsät.

Lapin metsien hiililuku nousee silti vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Hiilen virta tulee ilmakehästä puihin. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 206 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä Lapin metsähehtaaria kohti.

Myös metsien hiilen nieluvirta on Lapissa alempi kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. 2020 laskettu nieluvirta Suomen metsämaalle on 413 kiloa hehtaarille vuodessa. Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa vastaava virta on 520 kiloa hiiltä metsähehtaarille vuodessa.

Lapin metsien hiilen positiivisella nieluvirralla (206 kiloa) on mielenkiintoinen ulottuvuus. Maataloutemme pelloilta aiheutuu nykyisillä viljelymenetelmillä hiilen virta vastakkaiseen suuntaan, hiilen negatiivinen päästövirta peltomaasta ilmakehään.

Valtaosa Suomen pelloista on raivattu kivennäismaalle. Luonnonvarakeskuksen arvio kivennäismaan peltojemme päästövirraksi on 220 kiloa hiiltä vuodessa hehtaarilta, 15 senttimetrin muokkauskerroksesta. Kun koko peltoalamme on 2,3 miljoonaa hehtaaria ja Lapissa metsätalousmaata vastaavasti 9,1 miljoonaa hehtaaria, jo pyöreästi kolmasosa Lapin metsistä kumoaa kivennäismaan peltojemme hiilen päästövirran.

Etelän viljelijä voi kyntää peruspeltoaan huoletta. Hän voi ajatella maastaan huokuvan hiilidioksidin virtaavan etelätuulen myötä napapiirin yläpuolisiin metsiin.

Lapin, kuten koko Suomen positiivinen metsien hiilen nieluvirta kertovat onnistuneesta hiilimetsänhoidosta. Hiilen nieluvirta kertoo myös täällä, että Lapin metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 16.5.2020.

Saharan metsien hukkakaura odottaa ilmastometsitystä

Afrikan tulevasta ilmastometsityksestä tiedetään jo paljon. Noin 100 vuotta on testattu viljelyyn sopivia puulajeja, niiden metsänhoitoa ja sittemmin peltometsäviljelyä.

Metsänviljelyn yllätyksiin on silti syytä varautua. Hyvä esimerkki on meskiittipuun (Prosopis juliflora) tarina Sudanissa.

Meskiitti on eukalyptukseen verrattava vieras puulaji. Kun eukalyptus tuotiin 1800-luvun lopulla Australiasta Etelä-Afrikkaan, meskiitti tuotiin Keski-Amerikasta Länsi-Afrikkaan 1800-luvun alussa. Sudaniin meskiitti siirtyi 1917.

Heti varhaiset koekasvatukset näyttivät meskiitin kasvavan paikallisia puulajeja varmemmin kuivilla hiekkadyyneillä. Meskiitistä toivottiin pysäyttäjää Saharan vyöryville hiekkadyyneille.

Khartumin eteläpuolisella Sahelin vyöhykkeellä oli Suomen kehitysavun rahoittama metsänviljelyn hanke 1980-luvulla. Hanketta toteutti konsulttiyhtiö Enso Forest Development.

Enson kokeissa käytiin läpi eri puulajien valikoima. Jo parin alkuvuoden jälkeen oli selvää, että Sahelin vyöhykkeeltä voi edetä Saharan suuntaan peltometsäviljelyllä. Varmin puulaji on meskiitti. Ensossa vaikuttanut, edesmennyt metsänhoitaja Kalevi Karsisto syttyi aiheeseen ja alkoi valmistella aiheesta väitöskirjaa Joensuun yliopistoon.

Enson hanke eteni Sahelin ja Saharan rajavyöhykkeellä suunnitelmien mukaan noin 10 vuoden ajan. Ainavihantia meskiitin viljelmiä alkoi näkyä satelliittikuvissa. 1990-luvun alussa hanke jouduttiin kuitenkin keskeyttämään poliittisista syistä. Sudanin levottomuudet olivat edenneet sille tasolle, että kaikki kehitysavun hankkeiden rahoittavat osapuolet tekivät yhteisen päätöksen vetäytyä maasta pois.

Meskiitin viljelyn odotettiin jatkuvan paikallisin voimin. Lähes 100 vuoden suotuisten kokemusten jälkeen oli yllätys, kun meskiitti julistettiin Sudanissa vuonna 1995 presidentin asetuksella lainsuojattomaksi. Meskiitti nimettiin eräänlaiseksi Saharan hukkakauraksi. Kiellon taustalla oli puun holtittomana pidetty, luontainen leviäminen kastelluille puuvillan plantaaseille.

Sudanin metsälaitoksen tehtäväksi tuli neuvoa paikallisia viljelijöitä hävittämään tielleen tai pelloilleen sattuneet meskiittipuut. Ne oli paras tehdä puuhiileksi, ja käyttää pienemmiltä oksiltaan polttopuuksi.

Paikalliset pienviljelijät ovat parikymmentä vuotta hävittäneet meskiittiä puuhiileksi ja polttoon. ”Hävitys” on pienviljelijöille sikäli mieluista, että he tietävät sitkeästi vesovan meskiitin kasvavan aina uudelleen ja antavan taas uuden sadon puuhiileksi ja polttopuuksi.

Meskiitti ei ole Sudanista suinkaan hävinnyt vuoden 1995 asetuksen jälkeen. Meskiitti on edelleen ehdolla Sudanin viljelypuuksi, niin peltometsäviljelyyn kuin ilman kastelua tehtävään ilmastometsänviljelyyn. Viljely ei ole kuitenkaan mahdollista niin kauan kuin meskiittiä pidetään Sudanin metsien hukkakaurana, niin kauan kuin vuoden 1995 yllättävä asetus pysyy voimassa.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 13.5.2020

Sadetusmetsiä jäännevesille

Korona-kriisin jälkeinen taloutemme voi vielä tuottaa meille hyvinvointia. Luonnolle elpyväkään talous ei taida sitä paljolti tehdä. Puoli vuosisataa kehitetty kiertotaloutemme ei ole täysin suljettu.

Luonto vastaanottaa koko ajan ripauksen kiusallisia aineksia. Jäteveden laitokset ovat kyllä tehostuneet. Silti pieni osa typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu edelleen vesistöihin. Kemin Pajusaareen suunniteltava uuden sukupolven sellutehdas on varmaan sarjansa edelläkävijä jätevesiensä puhdistuksessa. Silti Perämereen lasketaan jotakin.

Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Päästöt ovat kyllä ympäristön säännöstön kehyksissä. Ajan saatossa pienetkin ravinnepäästöt rehevöittävät silti ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin kosteikkopuihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekopuhdistamon oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on sopivilla kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli meidän Metsäntutkimuslaitoksessa aiemmin vaikuttanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen riveihin viljeltävää kosteikkopajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin kaupungin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna viljelty paju kasvaa sankaksi ”sade(tus)metsäksi”. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on kiertotalouden kannalta arvokkaimpiin ravinteisiin kuuluva typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle.

Typpeä palautuu sadeveden mukana takaisin elinpiiriimme. Kiusallisen suurelta osuudeltaan sadevesi päätyy suoraan vesistöihin, eikä esimerkiksi typpeä odottaviin metsiimme. Typen sieppaaminen hakevoimaloiden savukaasuista ja tämän jäännetypen jalostaminen maa- ja metsätalouden lannoitteeksi on kiertotalouden suurimpia haasteita 2020-luvulla.

Enköpingin mallissa hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään: levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli kesän 2019 jälkeen kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon sademetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista on Kuusamoa myöten jo kokemusta, mistä olisi opittavaa muuallekin Suomeen.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 13.5.2020

Onnistunutta hiilimetsänhoitoa Kainuun maakunnan tasolla

Metsiimme jo varastoinutta hiiltä sekä metsiimme vuosittain päätyvää hiilen virtaa voi tarkastella niin koko Suomen kuin yksittäisen maakunnan tasolla. Vuoden 1994 maakuntauudistuksen jälkeen meillä on 19 maakuntaa. Tulevien vuosien ilmastokamppailun ja hiilimetsänhoidon kannalta niistä esimerkiksi niistä voi ottaa Kainuun.

Kainuun metsiä seurataan osana Luonnonvarakeskuksen tekemiä, pitkän ajanjakson Valtakunnan Metsien Inventointeja. Hangosta Utsjoelle ulottuvilla, 13 kilometrin välisillä otantalinjoilla määritetään metsistä pääosin runkopuun kuutiot. Viime kausilla on määritetty myös puuston biomassan määrä (rungot, oksat, lehvästö ja juuret, kuivakiloina). Siitä voi johtaa alkuainehiilen määrän.

Metsien inventointi on tehty viimeksi jaksoille 2009-2013 ja 2014-2018. Alkujakson keskivuonna 2011 Kainuun metsissä oli puuta 163 ja toisen jakson keskivuonna 2016 vastaavasti 172 miljoonaa kuutiometriä. Niistä johdetut alkuainehiilen määrät olivat 57,6 ja 60,7 miljoonaa tonnia.

Maakunnan metsien hiililuku saadaan jakamalla vuotuinen alkuainehiilen määrä saman vuoden metsäpinta-alalla. Laskennassa on huomioitava, että metsäpinta-alamme laskee hivenen vuosi vuodelta. Kaupungit ja teollisuusalueet laajenevat, teitä rakennetaan ja karjataloudelle raivataan lisäpeltoa.

Vuonna 2011 Kainuussa oli metsätalouden maata 1,93 miljoonaa hehtaaria, vuonna 2016 vastaavasti 1,928 miljoonaa hehtaaria. Metsäala väheni vuodessa 400 hehtaarilla.

Kainuun metsien laskennallinen hiililuku vuodelle 2020 on 32,9 tonnia alkuainehiiltä metsähehtaarilla. Naapurimaakunta Pohjois-Pohjanmaalle vastaava lukema on 30,8 ja koko Suomelle 36,3 tonnia hiiltä metsähehtaarilla. Kainuu on hiilivarastonsa puolesta Suomen tyyppimaakunta.

Kainuun metsien hiililuku nousee vuodesta toiseen. Se kertoo metsiin päätyvästä hiilivirrasta. Hiilen nieluvirta tulee ilmakehästä puihin. Vuodelle 2020 laskettu hiilen nieluvirta on 337 kiloa alkuainehiiltä vuodessa, keskimääräistä Kainuun metsähehtaaria kohti.

Kainuun metsien hiilen nieluvirta on hivenen alempi kuin koko Suomen metsissä keskimäärin. Vuoden 2020 laskettu nieluvirta koko Suomen metsäalalle on 413 kg C/ha/v. Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa vastaava virta on 520 kiloa hiiltä metsähehtaarille vuodessa.

Kainuun metsien, samoin kuin koko Suomen positiivinen metsien hiilen nieluvirta kertovat onnistuneesta hiilimetsänhoidosta. Vuotuisista hakkuista huolimatta se etenee vuosi vuodelta. Pohjois-Pohjanmaan korkeampi lukema selittyy sillä, että alavampien maiden ojitetut suometsät puskevat nyt puuta. Vaikka soiden puusto on vielä verraten pienikokoista, puut alkavat olla parhaan kasvunsa vaiheessa.

Kainuun metsien hiilen nieluvirta kertoo myös, että maakunnan metsien vuotuiset hakkuut ovat kestävällä tasolla. Esimerkkimaakunnan tavoin niitä on ilmastometsätalouden puolesta mahdollisuus hallitusti lisätä.

Veli Pohjonen

Sotkamo-lehti. Mielipide. 12.5.2020

Sadetusmetsä haihduttaa

Taloutemme tuottaa meille hyvinvointia, mutta luonnolle talous ei sitä pelkästään tuota. Puoli vuosisataa kehitetty kiertotaloutemme ei ole vielä täysin suljettu. Luonto vastaanottaa meiltä koko ajan ripauksen kiusallisia aineksia.

Jäteveden laitokset ovat tehostuneet. Pieni osa typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu silti vesistöihin. Päästöt ovat kyllä ympäristösäännöstömme kehyksissä, mutta ajan saatossa pienetkin ravinnepäästöt rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin kosteikkopuihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekopuhdistamon oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Suomalaista nimeä Ruotsin opille ei vielä ole, mutta kyse on haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli suomalaissyntyinen professori Gustaf Sirén. Hänen haravansa oli puhdistamon viereen riveihin viljeltävä kosteikkopaju.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin kaupungin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin viljellyt pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla puhtovedellä. Tosin ravinteidensa puolesta pajun saamaa sadetusvettä lienee luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

Jäännevedellä paju kasvaa sankaksi ”sade(tus)metsäksi”. Se puidaan hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi. Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle. Typpi hajautuu sadeveden mukanaan takaisin metsiin kuljettamaksi ravinteeksi.

Voimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään: levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Suomessa ekopuhdistamon uranuurtaja oli Pälkäneen (Hämeen) koeaseman johtaja Mauri Takala. Hän pumppasi 1980-luvun alussa salaojaputkien läpi, vastavirtaan, koeaseman raakaa jätevettä pellolle viljellyn kosteikkopajukon alle. Pajut kasvattivat juurensa nukaksi salaojaputkien ympärille, haravoivat typen ja fosforin putkien saumoista, ja kasvoivat vauhdilla. Ravinnepäästöjä naapurijärviin ei mittauksissa löytynyt.

Pälkäneen pajukko kasvoi haketta Enköpingin sadetusmetsän vauhdilla. Takalan varhainen pajukkopuhdistamo ei meillä kuitenkaan edennyt käytäntöön.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli kesän 2109 jälkeen kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon sademetsäksi.

Pälkäneeltä Kuusamoon johdetut kokemukset ovat jo sitä luokkaa, että sadetusmetsistä olisi opittavaa muuallekin Suomeen.

VELI POHJONEN

Haukivuoren Seutu. Mielipide. 6.5.2020.

Turvetaloutta edistettävä kestävän kehityksen opilla

Kestävän kehityksen opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa."

Voimme hyödyntää luonnonvarojamme, kuten metsän puustoa, marjoja, riistaa, vesien kalakantoja - tai soiden turvetta. Meidän tulee kuitenkin jättää kyseisiä luonnonvaroja tuleville sukupolville vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmilta sukupolvilta itse saimme.

Olemme nyt luopumassa polttoturpeesta. Myös turvetaloutta tulisi tarkastella kestävän kehityksen opin tavoittein.

Korkeimmillaan, vuonna 2007 saimme energiaa turpeesta 105 petajoulea. Se oli seitsemän prosenttia koko energiastamme. Vuonna 2019 saimme turpeesta 49,8 petajoulea. Turpeen käyttö on jo puolittunut.

Meillä on 6,7 miljoonaa hehtaaria rahkasammalen, sarojen ja suovarpujen kattamaa suota. Se on viidennes koko maa-alastamme. Suoala sisältää sekä ojittamattomat suot (4,1 miljoonaa hehtaaria) että paksuturpeiset, kertaalleen metsäojitetut suot.

Kun suon pintakasvi kasvaa normaalisti, turvetta kertyy maanpäällisestä biomassasta lehtikarikkeena ja maanalaisesta biomassasta hienojuurten karikkeena. Geologisen tutkimuskeskuksen 2009 laskelman mukaan keskimääräinen suohehtaarimme kasvoi turpeena 1020 kuivakiloa vuodessa.

Luonnonturpeen hehtaarikasvu on 10-20 prosenttia turvepellolle viljellyn rehuheinän vuosituotoksesta. Turpeen kasvu vertautuu myös viljellyn rahkasammaleen kasvuun. Luonnonvarakeskuksen 2015 laskelman mukaan rahkasammaleen viljelyssä oleva suo voi kasvaa 2000-5000 kuivakiloa vuodessa hehtaarilla.

Turpeeksi maatuneesta kuivabiomassasta puolet on alkuainehiiltä. Vuoden 2009 normituksessa keskimääräinen nieluvirta Suomen soille oli 510 kiloa alkuainehiiltä vuodessa hehtaarille.

Turvevoimala aiheuttaa päästöjä. Vuonna 2019 polttoturpeen hiilivirta taivaalle oli koko Suomesta 1,61 miljoonaa tonnia. Yhtä suohehtaaria kohti se oli 240 kiloa alkuainehiiltä vuodessa.

Polttoturpeen päästövirta oli vajaa puolet soihin päätyvästä hiilen nieluvirrasta. Näin tarkastellen kerrytämme tänään turvetta hieman yli kaksi kertaa polttoa enemmän.

Turpeen noston päätyttyä jättösuot voi muuntaa hiilen nieluvarastoiksi. Nopeimmin se tapahtuu lyhyen kierron lehtipuilla.

Parhaiten suopohjalla kasvaa viljelypaju. Rungot ja oksat puidaan 3-5 vuoden välein hakkeeksi. Vuotuinen lehtisato maatuu karikkeeksi. Hienojuurista kertyy vähintään saman verran maanalaista kariketta. Karikkeet muuntuvat lopulta ilmastohiileksi.

 Koko suoluonnon osalta turpeen hyödyntäminen ei ole hälyttävää. Suomen turvetalous seuraa luonnonvarojen käytön kestävän kehityksen periaatetta. Hyödyntämisestä huolimatta voimme jättää tuleville polville enemmän turvetta, kuin mitä edelliseltä polvelta itse saimme.

Gro Harlem Brundtlandin oppi toteutuu.

VELI POHJONEN

Viispiikkinen / Viiden kunnan sanomat. Mielipide. 6.5.2020.