Metsävaurioista selvittiin

Metsävauriot kuohuttivat mieliämme 1980-luvulla. Euroopan vuoristometsiä tuhoutui Itä-Saksassa ja Tsekeissä. Kuuset harsuuntuivat Suomen Salpausselällä. Koillis-Suomelle huolestuttavin oli Sallan Rikkilehdon tapaus. Siellä kasvavaa mäntymetsää näytti 1980-luvun lopulla kuolevan pystyyn käsittämättömästä syystä.

Samoin aikoihin suomalaisille selvisi ympäristön suojelun heikko taso silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takaa paljastui esimerkkejä kuinka saastuttavaa itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus voivat pahimmillaan olla.

Montsegorskin kaupungissa sijaitsevan metallisulaton ympärille oli syntynyt teollisuusaavikko. Savujen mukana tuleva rikkidioksidi oli tappanut kaikki puut tehtaan lähiympäristössä, ja vielä 15 kilometrin päässä männyt eivät enää kyenneet kasvamaan vuosilustoja. Metsäkuolemien pelättiin leviävän Suomen puolelle. Mahdollinen yhteys Sallan Rikkilehdon metsäkuolemiin vedettiin oitis.

Itä-Lapin metsävaurioiden tutkimus sai selvityksensä valmiiksi 1995. Saatoimme huokaista helpotuksesta. Meille onneksi vallitseva tuulen suunta on yleensä lounaasta tai lännestä. Rikkipitoisia koillistuulia on niin harvoin, että Koillis-Lapin metsien laskettiin kestävän ajoittaiset rikkipöllähdykset, joita saamme runsaan 100 kilometrin päässä olevasta Montsegorskista.

Toinen, saman luokan saastuttaja on Nikelin sulatto pohjoisessa, mutta se on rikkipäästöjen lähteenä vielä kauempana, Itä-Lapin metsistä noin 200 kilometrin päässä.

Rikkilehdon mysteerikin selvisi. Paikan nimestä huolimatta rikillä ei ollut puustokuolemien kanssa mitään tekemistä. Syyksi paljastui versosurmakka, sienitauti joka esiintyy nuorissa männiköissä silloin tällöin.

Vaikka kohu Itä-Lapin metsäkuolemista laantui jo kymmenen vuotta sitten, Värriön tutkimusasemalla mitataan ilman laatua edelleen, taukoamatta, kesät talvet. Rikkidioksidia seuraa Kotovaaran automaattinen asema, joka lähettää tulokset jatkuvana tietovirtana Värriötunturin radiomaston kautta Helsingin yliopiston fysiikan laitokselle.

Viidentoista vuoden mittaussarja 1992–2006 vahvistaa, että Värriön luonnonpuiston ilma on keskimäärin hyvin puhdasta. Kun tuuli käy lounaasta, länneltä tai luoteesta, kuutiossa ilmaa on rikkidioksidia vain 0,25 mikrogrammaa (gramman miljoonasosaa).

Lukemaa voisi verrata eteläisimmän metsäisen kansallispuistomme, Espoossa sijaitsevan Nuuksion ilmaan. Siellä rikkidioksidin vuosikeskiarvo on kymmenkertainen eli 2,5 mikrogrammaa kuutiossa. Tälle samalle kymmenkertaiselle tasolle nousee Värriössäkin rikkidioksidin pitoisuus, kun tuuli puhaltaa itäkoillisesta, Montsegorskista. Pohjoistuulessa eli Nikelin tuulessa rikkidioksidin piikki on seitsenkertainen länsituuleen verrattuna.

Värriön luonnonpuisto saa saastepiikkejä itärajan takaa, mutta onneksi niiden pitoisuudet ovat kaukana hälyrajan alapuolella. Likaisimmillaankin Värriön ilma on vielä yhtä puhdasta kuin Nuuksion kansallispuiston ilma etelärannikolla. Hälyrajana metsille ja ylipäänsä luonnolle pidetään rikkidioksidin keskimääräistä pitoisuutta 20 mikrogrammaa kuutiossa.

Koska Värriön ilma on keskimäärin hyvin puhdasta, mäntyvaltaiset metsät voivat 2000-luvulla hyvin. Se nähdään puunlatvojen terveinä vuosikasvaimina, nuorissa männyissä aikaisempaa lihavampina vuosilustoina ja Värriötuntureiden hitaana metsittymisenä. Terveen outamaan metsän merkkejä on myös runsas puissa kasvavan mustalupon määrä, jota Sallan pohjoisen paliskunnan poromiehet muistavat kehua.

Taisimme selvitä taannoisista metsävaurioista pelkällä säikähdyksellä. Itärajan takaa tulevista tuulista mitattavien saastepiikkien määrä ja syvyys ovat silti pysyneet kuluneen 15 vuoden aikana ennallaan. Siksi rikkidioksidin mittausta kannattaa Värriössä ja muuallakin itärajalla jatkaa. Se on tarpeen ainakin siihen saakka, kunnes Montsegorskin ja Nikelin metallisulattoihin rakennetaan nykyaikaiset rikkidioksidin ja muiden päästöjen suodattimet.

Veli Pohjonen

Koillis-Sanomat. Kolumni. 5.10.2007.