Kotimainen turpeemme paketoitiin, mutta paketin voi aina avata

Tänään hiipuva kotimainen polttoturve oli puolen vuosisadan ajan melkoinen helmi kansantaloudellemme. Raaka-ainetta riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi laajalti maassamme.

Huippunsa polttoturve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Turpeen uusiutuvuus alkoi kuitenkin pohdituttaa, ensin tutkijoita. Geologian tutkimuskeskus kertoi laskelmassaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän kuin silloinen polttoturpeen vuosikäyttö.

Pohdinta eteni poliitikoille. Jostain syystä kansanedustajat päättivät 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi.

Ruotsissa päädyttiin 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Turpeen käyttöä aluksi tuettiin, uusiutuvan sähkön tuotannossa. Sen sijaan kaukolämmön kattilalaitoksissa turve sijoitettiin EU:n päästökaupan piiriin. Tänään turpeen käyttö on Ruotsissakin hiipunut.

Suomen kansantaloudelle polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energiallahan on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla.

Valtiomme velkaantumisen nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on mielenkiintoinen aikayhteys. Molemmat käynnistyivät samaan aikaan.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut jo kolminkertaiseksi. Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut, nyt jo neljännekseen vuoden 2007 huipustaan.

Tuskin kukaan haluaa taloutemme historioitsijoiden myöhemmin kertovan, että mitä tiukemmin paketoimme uusiutuvan kotimaisen turpeen, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Turpeella oli raaka-aineena myös monia muita mahdollisuuksia kuin energia. Tyyppiesimerkki on kaikkein paras puutarhojen kasvualusta, kasvuturve. Turpeesta oli määrä valmistaa muun muassa turvekoksia, aktiivihiiltä, vahoja ja hartseja. Myös niihin liittyvä kehitystyö näyttää pysähtyneen, ilmastopoliittisista syistä. 

Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voi aina avata. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita. Kotimainen turvetalous voisi osaltaan jarruttaa valtion velkaantumista.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 5.6.2025

Suometsien ennallistamisessakin tärkeintä järjestys: Viljele ja varjele

    Kiistely metsäalueiden suojelusta kiihtyy ilmastokamppailun myötä. Hiilinieluja haluttaisiin vahvistaa. Ikääntyneiden metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa.

    Kuuminta on tänään puhe metsien ennallistamisesta. Metsäojia ollaan tukkimassa. Jo ojitettuja suometsiä halutaan muuntaa takaisin avosoiden suuntaan. 

    Opillisesti luonnonsuojelussa on kyse monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten kasvi- ja eläinlajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

    Aihe eteni kansainvälisiin YK:n kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä kokous pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi sovittiin 17, vuoteen 2020 mennessä.

    Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme suojelualueita vuosittain.

    Ympäristöministeriössä on laskettu, että Suomi oli vuoden 2022 tasolla suojellut tiukasti maa-alueista (sisävedet mukaan lukien) 10,5 prosenttia. Olimme kuitenkin aika kaukana Aichin tavoitteesta kun ohitimme vuoden 2020.

    Aichin sopimus uusittiin 2022. Kanadan Montrealissa pidettiin seuraava aiheen kansainvälinen YK:n kokous. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsui kaikkia valtioita suojelemaan vielä enemmän, 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä.

    Sovituilla suojelun tavoitteilla on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme näissä metsissä tehokkaasti puuta.

    Vuonna 2015 suojeltujen soiden verkosto kattoi 1,2 miljoonaa hehtaaria eli noin 13 prosenttia koko Suomen soiden pinta-alasta. Tähän lukemaan on luontevaa lisätä tänään jo ennallistetut ja jatkossa vielä enemmän ennallistettavat metsäojitetut suot. Niiden yhteinen tavoite odottaa: 30 prosenttia koko suopinta-alastamme.

    YK-kokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu varmaan etenee kohti 30 prosenttia. Maa- ja metsätiloille, sekä koko ihmiskunnalle on kuitenkin edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

    Pinta-alaltaan merkittävintä on edelleen viljely (70 % osuus). Viljelyn tavoitteesta olisi syytä pitää kiinni jo kansantalouden kannalta.

    Suhde 70/30 takaa kyllä luonnon moninaisuuden säilymisen, niin kangasmailla kuin suomailla. Ehkäpä hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 4.12.2025

****

LÄHTEITÄ

Montreal declaration 19.12.2022:

https://valtioneuvosto.fi/en/-/1410903/un-biodiversity-conference-reached-agreement-on-halting-biodiversity-loss-by-2030-30-per-cent-protection-and-restoration-goal-for-world-s-nations

Metsien suojelu ja monimuotoisuus:

https://mmm.fi/documents/1410837/22836561/Metsien+monimuotoisuus+ja+suojelu+Suomessa.pdf/98c3f40c-e01a-5dfb-c765-e4ef0ef51577/Metsien+monimuotoisuus+ja+suojelu+Suomessa.pdf?t=1657267642667

https://mmm.fi/metsat/monimuotoisuus-ja-suojelu/metsien-suojelu-suomessa

https://www.google.com/search?q=Suojleun+prosentti+suomessa&oq=Suojleun+prosentti+suomessa&gs_lcrp=EgZjaHJvbWUyBggAEEUYOTIKCAEQABiABBiiBDIKCAIQABiABBiiBDIKCAMQABiABBiiBDIKCAQQABiiBBiJBdIBCDcxNDdqMGo3qAIAsAIA&sourceid=chrome&ie=UTF-8

Kumman valitsimme: uusiutuvan polttoturpeen vai lisääntyvän valtion velan?

Jo hiipunut kotimainen polttoturpeemme oli puolen vuosisadan ajan kansantaloutemme helmi. Raaka-ainetta kyllä riitti. Tuotantoa ja työllisyyttä levisi eri puolille maatamme. Ulkomaista polttoöljyä ei tarvinnut enää ostaa niin paljon kuin sitä hamusimme öljylämmityksen kaudella.

Huippunsa turve saavutti 2007. Saimme siitä seitsemän prosenttia koko energiastamme.

Turpeen uusiutuvuus oli alkanut pohdituttaa tutkijoita. Turvegeologian dosentti Kimmo Virtanen määritteli 1998 turpeen hitaasti uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Geologian tutkimuskeskus kertoi puolestaan 2009, että keskimäärin suomme kasvavat turvetta vuodessa kaksi kertaa enemmän verrattuna silloiseen polttoturpeen vuosikäyttöön.

Turpeen uusiutuvuuden pohdinta eteni eduskuntaan. Jostain syystä, ei tieteellisestä, kansanedustajat kuitenkin äänestivät 5.12.2000 että turvettamme ei voi luokitella uusiutuvaksi luonnonvaraksi. Äänestys meni ensin tasan, mutta arpa kääntyi turvetta vastaan.

Ruotsi päätyi 2003 päinvastaiseen kantaan. Turve rinnastettiin uusiutuviin energialähteisiin. Uusiutuvan sähkön tuotannossa ruotsalaisen turpeen käyttöä aluksi jopa tuettiin. 

Pohjoismainen turvetalous noudatti kestävän kehityksen oppia. Opin teki tunnetuksi Norjan taannoinen pääministeri Gro Harlem Brundtland. Hän totesi YK:ssa 1987 että "Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa".

Kansantaloudellemme polttoturpeella oli merkittävä osansa. Kaikella ulkomaalta tuotavalla energialla on kansantalouden taakka. Etenkin talouden taantuman aikoina sen voi yksinkertaistaa: ulkomainen energia rahoitetaan ulkomaan velalla. Kotimaisen ydinvoimalan kallis uraanikin on peräisin ulkomailta.

Valtiomme velkaantumisen nykyisellä nousulla ja kotimaisen polttoturpeen alamäellä on kiusallinen aikayhteys. Molemmat käyrät, suunniltaan vastakkaiset, käynnistyivät samoihin aikoihin.

Valtionvelkamme oli hiljalleen vähenemässä aina silloiseen pohjavuoteensa 2008 asti. Sen jälkeen velkaantuminen kääntyi nousuun. Tänään se on kasvanut kolminkertaiseksi vuoteen 2008 verrattuna.

Polttoturpeen käyttö on puolestaan laskenut 1970-luvun lopun tasolle. Nyt polttoturpeen käyttö on enää 15 prosenttia vuoden 2007 huipustaan.

Tuskin kukaan haluaa taloustieteilijöiden myöhemmin analysoivan, että mitä nopeammin luovuimme kotimaisesta polttoturpeesta, sitä ahdistavammaksi kasvoi ulkomaan velka.

Kotimaisesta, hitaasti uusiutuvasta turpeesta taisi tulla kansantaloutemme kummajainen.

Mutta turpeestahan ei itse asiassa luovuttu. Se vain paketoitiin. Paketin voisi aina avata Ruotsin opilla. Jo seuraava eduskunta voisi sitä harkita. Kotimainen turvetalous voisi osaltaan jarruttaa valtion velkaantumista.

Hitaasti uusiutuvan turpeemme tulevaisuutta tulisi edelleen tarkastella Brundtlandin opin mukaan. Kestävä kehitys on kestävän kansantalouden runko. Ehkäpä löytäisimme myös vastauksen kysymykseen: kotimaista polttoturvetta vai ulkomaan velkaa?

VELI POHJONEN

Kiuruvesi -lehti. Mielipide. 26.11.2025

Taloussoiden ennallistaminen ei ole pelkkää vesittämistä

    Taannoin suopeltoja raivannut viljelijä ihmetteli, miksi turpeen pohjalla voi olla niin isoja tukkipuun kantoja. Ne eivät voineet olla peräisin umpeen soistuneesta pikkulammesta.

    Haapavetinen professori Olavi Huikari päätteli tutkimuksistaan 1950-luvulla, että metsiemme heikohko kasvu johtui taannoin puustoa kasvaneisiin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain 10  prosenttia.

    Huikari esitti, että kangasmaiden soistumiselle oli saatava loppu, ojittamalla. Rahoittajaksi tuli metsänparannuslaina. Puu alkoi kasvaa.

    Suometsiin kaivettuja avo-ojia oli tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maanteiden ojiakin kunnostetaan.

    Kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, laajamittaisen ensiojituksen käynnistymisen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin 6300 hehtaaria.

    Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2024 kunnostusojitimme enää 6315 hehtaaria. Pudotus on paluu 1950-luvun alkutasolle. Samalla puhumme suometsiemme ennallistamisesta, antamalla niiden vesittyä.

    Tällä vuosisadalla kunnostusojituksella on uusi haasteensa: ravinteiden haravointi ja kierrätys. Emme halua metsäojien hulevesien ravinteiden valuvan enää tulva-aikana jokiin ja järviin.

    Ratkaisu olisi siirtymä soiden talousmetsien salaojitukseen. Jo salaoja sellaisenaan jarruttaa tulvavesien ravinnevalumaa avo-ojaan verrattuna. Ravinteiden poistoa voi edelleen tehostaa salaojaputkien verkoston alapäässä, biohiilestä valmistetulla suodattimella.

    Salaojitus oli Huikarin suometsänhoidon opin yksi osanen. Hän käynnisti 1949 METLAn hankkeen "Metsäojituksessa käytettävien salaojamallien tutkiminen".

    Kokeita perustettiin eri puolille Suomea. Menetelmä oli lupaava mutta silloisessa talouslaskennassa salaojitus hävisi avo-ojitukselle.

    Suometsien uuden sukupolven salaojitus voisi ratkaista monia ongelmia. Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada puustomme kasvu taas nousuun. Palaamalla metsänhoitoon pääsisimme hiilinielujemme romahduskohusta eroon.

    Suometsien ennallistaminen ja salaojitus kytkeytyvät toisiinsa erikoisella tapaa. 

    Ennallistamiselle voi laskea kaksi astetta. Ensimmäinen aste palauttaa metsäojitetun suon vesitetyksi alueeksi, kun avo-ojat on tukittu. 

    Talousalueen suometsän salaojitus olisi toisen asteen ennallistamista. Kangasmaasta alun perin soistunut ja sittemmin avo-ojitettu suo ennallistettaisiin ensin tasapintaiseksi rämeeksi. Lopuksi se ennallistettaisiin salaojituksella suomaan talousmetsäksi.

    Huomisen metsätilallinen varmaan tykästyisi enempi puuta kasvavaan salaojitettuun, kasvuisaan suometsään, kuin hylätyn kunnostusojituksen myötä vesittämällä ennallistettuun avoimeen rämeeseen.

    Entäpä jos ennallistaisimme taloussoita takaisin kasvuisiksi talousmetsiksi, salaojittamalla? Tähän tykästyisi myös velkaantuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 25.11.2025

Tehdään Suomesta mustan mullan maa

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan.

    Ilmastokamppailun on haettava uutta suuntaa. Sellaista odotetaan maaperän hoidosta, niin pelto- kuin metsämailla.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän humuksessa on kokonaismäärältään vielä kaksi kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin ilmakehässä.

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi. Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin.

     Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta (musta multa) -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin alueen intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi 450 vuotta e.Kr.

    Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

    Biohiili on luontevinta valmistaa pienpuun hakkeesta. Lisää raaka-ainetta saa metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä, tyypillisesti viljelypajusta. 

    Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä.

    Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla. Väkevöityä biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Näin tapahtuu jo kaupunkien puistopuille.

    Ilmastokamppailuun kannattaisi ottaa uusi suunta. Ilmakehään karannut hiili (hiilidioksidi) tulisi palauttaa takaisin hiilen kehtoon, maaperään.

    Pelto- ja metsämaidemme kuten myös kaupunkipuistojen humuksen hoitoa tulisi pikaisesti kehittää ilmastopäästöjen kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Biohiili on noussut tänään uuteen rooliin - ilmastorooliin. Voisiko biohiilestä kehittää uuden ajan ilmastotalouden sammon? Voisiko huomisen ilmasto-Suomesta kehittää biohiilellä esimerkillisen uuden mustan mullan maan - Finland Terra Preta.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa ilmastokamppailun paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilen sovellukset tulisi ottaa käyttöön pikaisesti sekä maa- että metsätaloudessa. Biohiili ja ilmasto ovat jo kytkeytyneet toisiinsa.

Veli Pohjonen

Salon Seudun Sanomat. Tätä mieltä. 29.5.2025

Biohiilen soisi kehittyvän ilmastotaloutemme sammoksi

    Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja samalla maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Fossiilipolttoaineiden hiilidioksidin päästöjen rajoittaminen ei ollutkaan ilmastokamppailun avain.

    Tarvitsemme muitakin vaihtoehtoja. Yksi sellainen on alkuainehiilen lisääminen maaperän humukseen, niin metsissä, pelloilla, puistoissa kuin puutarhoissa.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Hiiltä on kokonaismäärältään (1500 miljardia tonnia) kaksi kertaa enemmän kuin ilmakehän hiiltä (750 miljardia tonnia).

    Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmastonmuutoksen torjumiseksi meidän tulisi poistaa ilmakehästä hiiltä 150 miljardia tonnia.

    Se tapahtuisi luontevimmin metsillä. Niiden biomassasta hiili siirrettäisiin lopuksi humukseen. Maaperän hiilipitoisuuden tulisi nousta 10 prosentilla, kaikkialla maapallolla.

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja, jopa tuhansia vuosia.

    Biohiili on tänään luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Biohiiltä käytetään jo maanparannusaineena puutarhoissa ja suurten kaupunkien puistoissa. Biohiili monipuolistaa maaperän mikrobistoa. Samalla esimerkiksi ikääntyvien puiden taudinkestävyys paranee.

    Biohiilen luontevin käyttökohde on peltomaa. Biohiiltä voi lisätä myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea, mitä me istuttaessakin käytämme.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä viljelymetsään tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiilen lisäyksellä voi kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän lasketaan tänään yhteiskuntamme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Ilmastokamppailun avain voisi kehittyä maaperään lisättävästä biohiilestä. Biohiilen soisi kehittyvän ilmastotaloutemme sammoksi.

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 12.11.2025

Huojuuko velkatalouden myötä jo ihmiskunta?

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä syntyy ja miten etenee kansakunnan vaurauden ketju. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti ulkomaille.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisen Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti. Taannoin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin Ruotsi-Suomessa, eli Tukholman hovissa, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englannin rahtilaivoihin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla. 

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme. Odotamme jotain vastaavaa 2030-luvulle.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. 

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta (BKT). Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Ja kaikkiin lainoihin kuuluvat korot. Valtionvelkamme korkokulut vuonna 2024 olivat noin kolme miljardia euroa.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 % suhteessa BKT:hen. Ylitys lienee seurausta puolustusmenojemme kasvusta, Ukrainan levottomassa sotatilanteessa. Vuonna 2025 velkaprosenttimme on noussut edelleen.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin länsimaiden velkaantuminen.

    Kehitysmaat ottavat valtionvelkaa rikkaiden maiden rahoituslähteistä. Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun nyt 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi? Vaikka velka-apua sinne annetaan, nälänhädän uhkat ovat nousemassa suuremmiksi kuin viime vuosisadalla.

    Mikä harhaoppi velkataloudesta tällä vuosisadalla kehittyikään? Harhaoppihan taitaa huojuttaa jo koko ihmiskuntaa.

    Miten löytäisimme velkatalouden asemesta alkuperäisen vaurauden ketjun? Jo kotimaassa meillä olisi opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista.

    Köyhien maiden osalta aitoa kehitysapua olisi syytä harkita taas, velka-avun sijaan. Se on meidän vauraiden, onnellisten maiden velvollisuus.

Sydän-Satakunta. Mielipide. 13.11.2025

VELI POHJONEN

Uuden sukupolven suometsien salaojituksella voisi ratkaista monia ongelmia

     Metsäkeskustelumme mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi metsien puuston kuutiokasvun hiipumisena. LUKEn tilastoissa havainto tästä on jo mittauksissa saatu.

    Puustomme kasvu on tänään kaksinkertaistunut 1900-luvun alkupuoliskoon verrattuna. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2019-2023 kasvu putosi 103 miljoonaan kuutioon vuodessa.

    Haapavetinen metsäprofessori Olavi Huikari opettI 1950-luvulla, että metsiemme silloinen heikohko kasvu johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. 

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

    Metsiin kaivettuja avo-ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Niinhän peltojen ja maanteiden ojiakin hoidetaan.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin 6300 hehtaaria.

    Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2024 kunnostusojitimme enää 6315 hehtaaria. Pudotus on paluu 1950-luvun alkutasolle.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas soistumassa? Kunnostusojituksen hiipuminen taitaa näkyä myös metsiemme kasvun hiipumisena.

    Tällä vuosisadalla kunnostusojituksella on uusi haaste: tehostettu ravinteiden haravointi ja kierrätys. Emme halua metsäojien hulevesien ravinteiden valuvan enää tulva-aikana jokiin, järviin ja meriin.

    Ratkaisu siihen on siirtymä uuden sukupolven metsien salaojitukseen. Jo salaoja sellaisenaan jarruttaa tulva-aikojen hulevesien ravinnevalumaa avo-ojan valumaan verrattuna. Uudella tekniikalla ravinteiden poistoa voi edelleen tehostaa salaojaputkien verkoston alapäässä.

    Salaojitus oli itse asiassa Huikarin ojitusopin yksi osanen. Hän käynnisti jo 1949 Metsäntutkimuslaitoksessa ohjelman "Metsäojituksessa käytettävien salaojamallien tutkiminen". Menetelmä oli lupaava mutta se ei pystynyt talouslaskennassa yhtä huokeaan tulokseen kuin avo-ojitus.

    2020-luvulla salaojituskoneet ovat kehittyneet. Ojituksen talouslaskennan oheen ovat tulleet ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Kunnostusojituksen muuntamiselle salaojitukseksi on tullut uuden ajan tarve. Avo-ojitus on tullut tiensä päätökseen.

    Suometsien salaojitus voisi ratkaista monia ongelmia. Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla tehokkaaseen metsänhoitoon pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon. Sitä odottaa myös kansantalous.

    Ympäristötalous odottaa entistä puhtaampia jokiin, järviin ja meriin valuvia hulevesia. Suometsiemme uuden sukupolven salaojituksella on siinä mittava mahdollisuus. 

VELI POHJONEN

Haapavesi -lehti. Mielipide. 13.11.2025

Kyllä meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätalouteen

    Suomalainen virallinen kehitysapu alkoi metsäapuna. Ensimmäinen hankkeemme käynnistyi 1965 Pohjois-Afrikan Tunisiassa, Remelin metsäkoulussa. Sen jälkeen metsäavun hankkeita vietiin Tansaniaan, Sudaniin, Etiopiaan, Sambiaan, Ugandaan ja muihin Afrikan maihin.

    Tällä vuosisadalla kehitysapumme on hiipunut. Metsäapua silti tarvittaisiin, sillä Afrikan maiden metsät jatkavat taas häviämistään. Esimerkiksi Etiopiassa luonnonmetsät kattavat enää yhden prosentin maan alasta. Tansaniassa puun tarve on luokkaa 50 miljoonaa kuutiota vuodessa. Maan jäljellä olevat metsät kasvavat vain 18 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Metsäavun pohjaksi kannattaa katsoa suomalaisten perhetilojen pitkän ajan historiaa. Kutsuimme 1800-luvun puolivälissä saksalaisen ylimetsänhoitaja Edmund von Bergin katsastamaan maamme metsät, hieman silloisen "kehitysavun" tapaan. Hänen raporttinsa oli tyly: ”Metsien hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet”.

    Von Bergin ruotiva lausunto oli metsätaloutemme käänne. Vuonna 1886 annettiin tiukka laki: ”Metsää älköön hävitettäkö”. Perhemetsien paimeniksi perustettiin runsas 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset.

    Mitä tapahtui ajan saatossa? Tapion tie oli tuloksekas. Koulutuksen, neuvonnan ja metsämarssien ansiosta perhetilat oppivat metsänviljelyn ja -hoidon. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

    Laskennallisesti olimme käännekohdassa ennen toista maailmasotaa. Vuonna 1937 puustomme oli alimmillaan, 1370 miljoonassa kuutiossa. Nyt puuston määrä on noussut tasolle 2550 miljoonaa kuutiota.

    Positiivinen muutos tapahtui nimenomaan päämetsissä: perhemetsissä. Vähäisemmät valtion metsämme ovat aina olleet riittävän kestävyyden tilassa.

    Tapion tiessä olisi mallia Afrikan metsätaloudelle. Samoin kuin 1800-luvun Suomessa, Afrikan metsätalouden ytimessä ovat yhä selvemmin pienviljelijät ja perhetilat. Vapaissa väkirikkaissa maissa valtion metsien merkitys on aina vähäisempi.

    Jo lähes metsättömiksi hakatut kehitysmaat tarvitsevat perhekeskeistä metsänviljelyä. Toinen vaihtoehto, yhtiöiden plantaasimetsät, johtaa usein maanvaltaukseen (land grabbing) ja ihmisoikeuksien polkemiseen. Afrikan yhtiömetsien ongelmista on jo 2010-luvulla kohuavia näyttöjä.

    Väkirikkaissa köyhissä maissa metsäalan kehitysavun hankkeet koskettavat aina maakysymystä, perhetiloja ja köyhän väestön oikeuksia. Maakysymys nousi pöydälle vuonna 2022 ehdotetussa Saharan ja Sahelin ilmastometsityksen hankkeessa.

    Etenkin Saharassa on tällä hetkellä väestöä vain vähän. Kun kastellut ilmastometsät muuttavat pienilmastoa, metsitetyt alueet alkavat vetää pienviljelijöitä puoleensa. He olisivat osa ilmastohanketta. Heille voisi jakaa maata samalla manttaaliperiaatteella kuin Suomessa jaettiin 1700-luvun isojaosta alkaen. 

    Lämpenevä maapallo odottaa massiivista ilmastometsitystä. Suomalaisesta Tapion tiestä voisi ottaa siihen mallia. Kyllä meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätalouteen.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 31.10.2024

Biohiilelle tulisi antaa ilmastokamppailussa leijonan osa

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Vaikka Suomen kesäsää on ailahdellut, kesäkuu oli taas mittaushistorian lämpimin Länsi-Euroopassa.

    Ilmastokamppailumme on syytä hakea uutta suuntaa. Odotamme sitä maaperän hiilihoidosta.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Sitä on kokonaismäärältään (1500 miljardia tonnia) kaksi kertaa enemmän kuin alkuainehiiltä ilmakehässä (750 miljardia tonnia).

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja vuosia, jopa tuhansia.

     Biohiili on luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Tänään pääosa Suomen biohiilestä tulee kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Nopein lisäbiohiilen vaihtoehto olisi yksivuotinen kuituhamppu. Sen biomassan sadosta 60 prosenttia on ns. ydinpäistärettä. Siitä on jo yliopistopiireissä paahdettu biohiiltä.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla.

    Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea mitä istuttaessakin käytetään.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiiltä lisätään jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa. Biohiili vahvistaa puistopuiden juuriston kykyä haravoida maaperään valuvien hulevesien jäteravinteita.

    Biohiilen lisäyksellä metsäpuille voi myös kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän osaltaan lasketaan tänään metsätaloutemme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Kampanja Hiiltä metsään - biohiilenä - sopii erityisesti metsien Suomeen. Pääosa maapinta-alastamme on metsämaata. Meillä riittää biohiilen raaka-ainetta.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilelle tulisi antaa kamppailussa leijonan osa. Hiiltä metsään kampanja voisi rauhoittaa Ilmastokamppailuamme. Se voisi olla esimerkkinä myös muille EU-maille.

Veli Pohjonen

Viisipiikkinen - Viiden Kunnan Sanomat. Mielipide. 7.8.2025

Metsien avo-ojitus tiensä päässä

    Metsäkeskustelumme mukaan metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se näkyisi metsien puuston kuutiokasvun hiipumisena. LUKEn tilastojen mukaan ennakkohavainto tästä on mittauksissa saatu.

    Puustomme kasvu on kaksinkertaistunut 1900-luvun alkupuoliskoon verrattuna. Kaudella 2014-2018 saavutimme ennätyksen 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Mutta kaudella 2019-2023 kasvu putosi tasolle 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opettI 1950-luvulla, että metsiemme silloinen heikohko kasvu johtui pääosin kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. 

    Huikari osoitti väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi.

    Metsiin kaivettuja avo-ojia oli alun perin tarkoitus kunnostusojittaa säännöllisesti. Huikari opetti, että metsän ojituksessa tärkeintä on pitää maaperän vesi liikkeessä, ei poistaa sieltä vettä. Liikkuva vesi tuo puiden juurille koko ajan kasvun tarvitsemia ravinteita.

    Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa, muutamia vuosia varsinaisen ensiojituksen jälkeen. Vuonna 1953 metsiämme kunnostusojitettiin tasolla 6300 hehtaaria.

    Kunnostusojituksen huippu 82662 ha/v saavutettiin vuonna 2001. Sen jälkeen kunnostusojitus alkoi vähetä, ensin hitaasti mutta 2010-luvulla kiihtyen. Vuonna 2024 kunnostusojitimme enää 6315 hehtaaria. Pudotus on paluu 1950-luvun alkutasolle.

    Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Kunnostusojituksen hiipuminen taitaa näkyä myös metsiemme kasvun hiipumisena.

    Tällä vuosisadalla kunnostusojituksella on uusi haaste: tehostettu ravinteiden haravointi ja kierrätys. Emme halua metsäojien hulevesien ravinteiden valuvan enää tulva-aikana järviin ja meriin.

    Ratkaisu siihen on siirtymä uuden sukupolven metsien salaojitukseen. Jo salaoja sellaisenaan jarruttaa tulva-aikojen hulevesien ravinnevalumaa aivan eri voimalla avo-ojan valumaan verrattuna. Uudella tekniikalla ravinteiden poistoa voi edelleen tehostaa salaojaputkien verkoston alapäässä.

    Salaojitus oli itse asiassa Huikarin ojitusopin yksi osanen. Hän käynnisti jo 1949 Metsäntutkimuslaitoksessa ohjelman "Metsäojituksessa käytettävien salaojamallien tutkiminen". Menetelmä oli lupaava mutta se ei pystynyt talouslaskennassa yhtä huokeaan tulokseen kuin avo-ojitus.

    2020-luvulla salaojituskoneet ovat kehittyneet. Ojituksen talouslaskennan oheen ovat tulleet ympäristö- ja ilmastovaikutukset. Kunnostusojituksen muuntamiselle salaojitukseksi on tullut uuden ajan tarve. Avo-ojitus on tullut tiensä päätökseen.

    Ilmastokamppailun vuoksi olisi aika saada taas puustomme kasvu nousuun. Palaamalla tehokkaaseen metsänhoitoon pääsisimme metsiemme ja hiilinielujemme romahduskohusta eroon. Joko on aika uuden suometsiemme uuden sukupolven salaojitukselle? 

VELI POHJONEN

Ylä-Karjala. Mielipide. 18.9.2025

                                            Kuva 1. Kunnostusojitus Suomessa. Lähde: LUKE

Kuva 2. Puuston kokonaiskasvu Suomessa 1920-luvulta lähtien. Lähde: LUKE

Kehitysapu voi edetä myös menestystarinaksi

    Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeesta, jonka hän oli tehnyt keksimällään moottorilla. Diesel oli ruiskuttanut moottorinsa sylinteriin öljypohjaisesta viljelykasvista puristettua öljyä. Moottori lähti käyntiin.

    Diesel ennusti: "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä".

    Ennustus ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn eli biodieselin käyttö polttomoottoreissa jäi halvan fossiiliöljyn varjoon.

    Kauko-Idän maissa etenkin Malesiassa ja Indonesiassa bioenergian maatalous lähti 1900-luvun loppupuolella kehittymään Rudolf Dieselin ennustuksen mukaan. Kyseessä on viljelty öljypalmu ja sen hedelmistä valmistettu biodiesel.

    Öljypalmu on alun perin kotoisin Länsi-Afrikan metsistä. Afrikkalaiset ovat sitä hyödyntäneet luontaispuuna jo 4500 vuoden ajan. Jo vuonna 1848 silloiset Hollannin kehitysapulaiset toivat öljypalmun Afrikasta Indonesian maa- ja metsätaloudelle. Öljypalmun viljelytalous alkoi kehittyä, ensin hitaasti mutta biodieselin ilmastokysynnän myötä lopulta vauhdikkaasti.

    Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen. Kun lauhkeiden maiden rypsistä saadaan keskimäärin 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa, tropiikin öljypalmusta saadaan 3800 kiloa.

    Länsimaiden antamaa kehitysapua verrataan usein Kankkulan kaivoon, mihin rahaa vain kaadetaan tolkuttomasti, mutta mitään ei köyhässä avunsaajamaassa tapahdu. Öljypalmun historia kertoo, että kehitysavusta voi tulla myös menestyksekäs tarina.

    Vielä 1970-luvulla Malesia ja Indonesia olivat myös Suomen kehitysavun ehdokasmaita. Indonesiaan metsäapua sitten muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesia ja Indonesia eivät eurooppalaista kehitysapua enää kaipaa. Maat ovat meidän normaaleja kansainvälisiä kauppakumppaneitamme. Ostamme maista palmuöljyä.

    Öljypalmun viljely mainitaan toisaalta usein ympäristölle tuhoisana, luontaisia sademetsiä hävittävänä toimena. YK:n 2022 Montreal -kokous ohjeisti suojelemaan vähintään 30 prosenttia maa-alasta, myös sademetsistä. Näin luonnon monimuotoisuus säilyy. Kun tämä ehto toteutuu, tropiikin maat voivat jatkaa öljypalmun tiellä.

    Öljypalmun kannustamana maatalous kehittyy nyt ilmastokamppailun myötä näissä tropiikin alun perin köyhissä maissa. Kehitys siellä menee Rudolf Dieselin ennustuksen mukaan. Häntä voi pitää sekä kehitysavun että vihreän siirtymän esi-isä.

    Dubain 2023 ilmastokokouksen biodieseliä tukevien päätösten mukaan sopivien öljykasvien viljelyä olisi syytä kehittää myös Euroopassa, Suomi mukaan lukien. Eiköhän meilläkin olisi jo tarve siirtyä Rudolf Dieselin bioaikaan vaikkapa rypsidieselillä.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 17.9.2025

Nyt on vuoro Metsä 2050-ohjelmalle

    Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Timo Kalli pyysi vuonna 1998 Joensuun yliopiston tutkijoilta ehdotusta seuraavan neljännesvuosisadan metsäohjelmaksi.

    Tutkijat kirjasivat Metsä 2025 -ohjelmaan kolme keskeistä tavoitetta: metsätaloutemme tulisi perustua pysyvästi eettiseen kestävyyteen, metsätilojen tulisi jatkaa tehostetun metsänhoidon linjalla ja valtakunnallisen puuston kasvumme tulisi jatkaa nousuaan. 

    Tavoitteet taidettiin saavuttaa vain osittain. Ne ovat silti tärkeämpiä vuosi vuodelta, kun metsäkiistely kiihtyy ilmastonmuutoksen myötä.

    Eettinen kestävyys takaa sen, että metsämme säilyvät sukupolvelta toisella. Maa- ja metsätalous täyttää eettisyyden kestävyyden ehdon silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen että luonnon. Eettisyys ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin luonnon itsensä.

    Tähän kannustaa myös nykyinen, kansainvälinen viljele ja varjele -periaate. Olemme Kanadan Montrealin 2022 YK-kokouksessa sitoutuneet suojelemaan maa-alastamme 30 prosenttia. Viljelyn osuus on silti suurempi, 70 prosenttia.

    Metsiemme puuston kasvu painui alimmilleen, tasolle 54 miljoonaa kuutiota vuodessa juuri ennen toista maailmansotaa. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiemme soistumisesta. 

    Soistumiselle oli saatava loppu. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Ja niinpä metsiemme kasvu ampaisi nousuun 1970-luvulla. Pääsimme yli 100 miljoonan kuution vuosikasvun vuonna 2006.

    LUKEn tuore tilasto kertoo, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastavaa on kuitenkin tapahtunut. Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2021 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Lukemat ovat mielenkiintoisia, kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tulevaan tavoitteeseen: "Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa."

    Jotta tähän pääsemme, meidän on palattava kohennetun metsänhoidon suuntaan. Esimerkiksi ojitetut metsämme kaipaavat uuden sukupolven kunnostusojitusta.

    Yksi metsiemme tulevan lisäkasvun mahdollisuus on hoitaa maaperää biohiilellä niin, että havupuuston maaperän ravinteiden ja mikrobiston tila kohenevat. Puuston kasvun myötä maaperän hiilivarasto kasvaa. Maahan lisättävä biohiili on myös ilmastokirjattavissa sellaisenaan. 

    On aika uuteen Metsä 2050 -ohjelmaan. Sitä kaipaa metsäteollisuutemme. Sitä kaipaa ilmastokamppailumme. Mutta etenkin sitä kaipaa nyt velkaantumalla hiipuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Kainuun Sanomat. Mielipide. 12.9.2025.

Jatkuva metsänhoito kuuluu myös jatkuvaan kasvatukseen

    Jatkuva kasvatus on osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä pysyvästi peitteisen metsän kasvatukseen. Tänään talousmetsien avohakkuista väitetään tulleen Suomelle mainehaitta.

    Jatkuva kasvatus on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola. Kyseessä on metsänhoidollinen harsinta.

    Jatkuvaan kasvatukseen kuuluvat siis myös jatkuvat metsänhoidon työt. Metsänhoidon tarkoitus on ollut aina puun tuotannon lisääminen, kestävyyden periaatetta noudattaen.

    2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Se edellyttää jatkuvaa metsänhoitoa.

    Jatkuvan kasvatuksen vaihtoehdolla, lohkometsätaloudella on silti yksi etu: istutustaimien kasvinjalostus. Jalostettujen taimien istuttamista suositellaan pääosin avohakkuun maille, harvemmin jatkuvan kasvatuksen osaseksi.

    Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita viljeltäväksi entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita. Ja kun ilmasto hitaasti lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia, vauhdikkaampia lajikkeita kannattaa jalostaa etukäteen.

    Luonto kyllä risteyttää itsekin lajikkeita, jotka sopivat muuttuneeseen ekosysteemiin. Luonnon omassa kierrossa tähän menee kuitenkin satoja vuosia.

    Tuulenkaadon aukkojahan jatkuvaan kasvatukseenkin tulee. Niille voisi istuttaa jalostettuja, entistä nopeakasvuisempia taimia, tyypillisesti kuusta. Taimien kasvua voi tänään entisestään vauhdittaa lisäämällä niille maaperän elinvoimaa parantavaa biohiiltä.

    Biohiilellä voisi kohentaa hieman tuhkalannoituksen tavoin myös karulla maalla kasvavien nuorten mäntyjen kasvua. Tästä on jo näyttöä Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäaseman kokeessa. 

    Jatkuvaan metsänhoitoon sopii myös pystykarsinta. Samalla kun oksattoman laatutukin osuus nousee, valoisuus metsämaassa kasvaa alaoksien vähetessä. Uusien taimien kasvuun lähtö vauhdittuu.

    Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole vielä jatkuvaan kasvatukseen syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

    Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto. Metsähallituksen osalta ratkaisu on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

    Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

    Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Siirtymä uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan on samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla, valtion myöntämillä lainoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme.

    Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli metsänparannuslainalla vastaan. Onko 2020-luvun metsätalous jo valmis 1900-luvun mittaluokan muutokseen, jatkuvaa metsänhoitoa korostavaan metsän jatkuvaan kasvatukseen?

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 24.9.2025

Biohiilelle tulisi antaa ilmastokamppailussa leijonan osa

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Vaikka Suomen kesäsää on ailahdellut, kesäkuu oli taas mittaushistorian lämpimin Länsi-Euroopassa.

    Ilmastokamppailumme on syytä hakea uutta suuntaa. Odotamme sitä maaperän hiilihoidosta.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Sitä on kokonaismäärältään (1500 miljardia tonnia) kaksi kertaa enemmän kuin alkuainehiiltä ilmakehässä (750 miljardia tonnia).

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja vuosia, jopa tuhansia.

     Biohiili on luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Tänään pääosa Suomen biohiilestä tulee kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Nopein lisäbiohiilen vaihtoehto olisi yksivuotinen kuituhamppu. Sen biomassan sadosta 60 prosenttia on ns. ydinpäistärettä. Siitä on jo yliopistopiireissä paahdettu biohiiltä.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla.

    Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea mitä istuttaessakin käytetään.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiiltä lisätään jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa. Biohiili vahvistaa puistopuiden juuriston kykyä haravoida maaperään valuvien hulevesien jäteravinteita.

    Biohiilen lisäyksellä metsäpuille voi myös kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän osaltaan lasketaan tänään metsätaloutemme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Kampanja Hiiltä metsään - biohiilenä - sopii erityisesti metsien Suomeen. Pääosa maapinta-alastamme on metsämaata. Meillä riittää biohiilen raaka-ainetta.

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiilelle tulisi antaa kamppailussa leijonan osa. Hiiltä metsään kampanja voisi rauhoittaa Ilmastokamppailuamme. Se voisi olla esimerkkinä myös muille EU-maille.

Veli Pohjonen

Viiden Kunnan Sanomat. Mielipide. 7.8.2025

Jatkuva metsän kasvatukseen kuuluvat myös jatkuvat hakkuut

    Jatkuva kasvatus on osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä jatkuvapeitteiseen metsän kasvatukseen.

    Jatkuvan kasvatuksen menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut, aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi kutsutut. Tieteellisen termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta. Jatkuvaan kasvatukseen kuuluu jatkuva metsänhoito, jonka tarkoitus on ollut aina puun tuotannon lisääminen kestävyyden periaatetta noudattaen.

    2000-luvun metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Lohkometsätaloudella on yksi etu: kasvinjalostus. Jalostettujen taimien istuttamista suositellaan pääosin avohakkuumaille.

    Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto.

    Nykyään voi risteyttää ja valita viljeltäväksi entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita. Lämpenevään ilmastoon sopivampia lajikkeita voi jalostaa etukäteen. Luonto risteyttää itsekin lajikkeita, jotka sopivat uuteen ekosysteemiin, mutta tähän menee satoja vuosia.

    Tuulenkaadon aukkoja jatkuvaan kasvatukseenkin tulee. Niille voisi istuttaa jalostettuja, entistä nopeakasvuisempia taimia, joiden kasvua voi vauhdittaa lisäämällä maaperään elinvoimaa parantavaa biohiiltä.

    Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole vielä jatkuvaan kasvatukseen syttynyt. Avohakkuu on helpoin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljely taimikonhoitoineen on opittu, se tuo säännöllistä työtä metsätiloille. Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto.

    Metsähallituksen osalta kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään. Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen? Muutosmallia voisi ottaa 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Siirtymä uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan on samantyyppinen metsänhoidon muutos kuin valtion takaamilla lainoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Siihenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli metsänparannuslainalla vastaan. Onko 2020-luvun metsätalous jo valmis 1900-luvun mittaluokan muutoksiin, jatkuvaa metsänhoitoa korostavaan metsien jatkuvaan kasvatukseen?

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 20.9.2025

Tänään 8:00

Kirjoittaja

On aika uuteen Metsä 2050 -ohjelmaan

    Joensuun yliopiston tutkijoilta pyydettiin 1998 eduskunnalle ehdotusta Metsä 2025 -ohjelmaksi. Tutkijat kirjasivat siihen kolme keskeistä tavoitetta: eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun nousu. 

    Tavoitteet taidettiin saavuttaa vain osittain. Ne ovat silti tärkeämpiä vuosi vuodelta, kun metsäkiistely kiihtyy ilmastonmuutoksen myötä.

    Eettinen kestävyys takaa että metsämme säilyvät sukupolvelta toisella. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden kestävyyden ehdon silloin, kun ne ottavat huomioon sekä ihmisen että luonnon. Eettinen kestävyys ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin luonnon itsensä.

    Tähän kannustaa myös nykyinen kansainvälinen viljele ja varjele -periaate. Olemme Kanadan Montrealin 2022 YK-kokouksessa sitoutuneet suojelemaan maa-alastamme 30 prosenttia. Viljelyn osuus on silti suurempi, 70 prosenttia.

    Metsiemme puuston kasvu painui alimmilleen, tasolle 54 miljoonaa kuutiota vuodessa juuri ennen toista maailmansotaa. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiemme soistumisesta. 

    Soistumiselle oli saatava loppu. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa. Ja niinpä metsiemme kasvu ampaisi nousuun 1970-luvulla. Pääsimme yli 100 miljoonan kuution vuosikasvun vuonna 2006.

    LUKEn tuore tilasto kertoo, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastavaa on kuitenkin tapahtunut. Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2021 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Lukemat ovat mielenkiintoisia, kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tulevaan tavoitteeseen: "Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa."

    Jotta tähän pääsemme, meidän on siirryttävä kohennetun metsänhoidon suuntaan. Esimerkiksi ojitetut metsämme kaipaavat uuden sukupolven kunnostusojitusta.

    Yksi metsiemme tulevan lisäkasvun mahdollisuus on hoitaa maaperää biohiilellä niin, että havupuuston maaperän ravinteiden ja mikrobiston tila kohenevat. Puuston kasvun myötä maaperän hiilivarasto kasvaa. Maahan lisättävä biohiili on myös ilmastokirjattavissa sellaisenaan. 

    On aika uuteen Metsä 2050 -ohjelmaan. Sitä kaipaa metsäteollisuutemme. Sitä kaipaa ilmastokamppailumme. Mutta etenkin sitä kaipaa nyt velkaantumalla hiipuva kansantaloutemme.

VELI POHJONEN

Sisä-Savo -lehti. Mielipide. 11.9.2025

                                           Kuva 1. Puuston määrä Suomen metsissä 1922 alkaen

Kuva 2. Puuston kasvu Suomessa 1922 alkaen

Jatkuvalla kasvatuksella voi tuottaa myös energiapuuta

    Metsien avohakkuut nousivat 2000-luvun alussa metsäkeskusteluun. Vaihtoehdoksi esitetään jatkuvaa kasvatusta. Käsite on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut.

    Menetelmää kutsuttiin ensin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

    2000-luvun puolella metsätiede on osoittanut, että hyvin hoitaen, jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää pitkällä ajanjaksolla jokseenkin samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa.

    Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole metsänhoidolliseen harsintaan vielä syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo. Ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

    Avohakkuista luopuminen on Metsähallitukselle yksinkertaista. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

    Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Eduskunnan kielteistä kantaa avohakkuuseen metsätilalliset eivät halua. Miten eduskunta voisi kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

    Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintaan voisi olla samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan, silloin edullisella metsänparannuslainalla.

    Tällä vuosikymmenellä energiapuun hinta on kohonnut muun vihreän siirtymän myötä. Jatkuvaa kasvatusta voisi kehittää nyt myös uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Samoin voi korjata vähintään metsähakkeeksi kelpaavat tuulenkaadot. Niiden jatkuvalle hakkuulle on kasvava tarve, kun ilmastonmuutoksen aiheuttamat myrskysäät näyttävät yleistyvän.

    Harkintaan tulisi palauttaa myös kantojen korjuu jatkuvien hakkuiden yhteydessä. Haapavetinen metsäprofessorimme Olavi Huikari osoitti jo 1970-luvulla, että kannoissa on käyttämätöntä biomassaa 10-40 prosenttia koko metsän kasvusta. Kuusen kantojen poisto vähentää myös ilmastonmuutoksen mukanaan lisäämää maannousemasienen tautiriskiä.

    Meillä kantoenergian ensimmäinen kausi oli jaksolla 2000-2013. UPM-Kymmene nosti 5000 kiintokuutiota kantoja vuonna 2000. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

    Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen käyttö energiaksi nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä oli talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Vuodesta 2013 lähtien kantojen energiakäyttö on kuitenkin hiipunut.

    Ukrainan kriisi muutti ajatteluamme energian huoltovarmuudesta. Runsaiden puuvarojen ja hyvän metsänkasvun maana Suomen kannattaa jatkaa puuvoiman kehittämistä. Siinä on oma osansa myös metsien jatkuvalla kasvatuksella, myös energiaksi.  

VELI POHJONEN

Lieksan Lehti. Mielipide. 21.8.2025

Joko biohiili saisi leijonan osan?

    Kasvihuoneilmiön torjunta ei onnistunutkaan fossiilipolttoaineiden päästömaksuilla. Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus ja maapallon keskilämpötila jatkavat nousuaan. Vaikka Suomen kesäsää on ailahdellut, kesäkuu oli taas mittaushistorian lämpimin Länsi-Euroopassa.

    Ilmastokamppailumme on syytä hakea uutta suuntaa. Odotamme sitä maaperän hiilihoidosta.

    Maapallon kokonaishumus on teollistumisen aikakaudella huvennut. Silti maaperän alkuainehiilellä on edelleen leijonan osa. Sitä on kokonaismäärältään (1500 miljardia tonnia) kaksi kertaa enemmän kuin alkuainehiiltä ilmakehässä (750 miljardia tonnia).

    Nopeimmin humuksen hiilivarastoa voisi lisätä biohiilellä. Se on maaperään lisättävää maanparannuksen jauhetta, joka on hapettomasti paahdettu niin että se muistuttaa lopputuotteena kivihiiltä. Biohiili ei kompostoidu. Se säilyy maassa satoja vuosia, jopa tuhansia.

     Biohiili on luontevin valmistaa hakkuutähteestä tai pienpuun hakkeesta. Tänään pääosa Suomen biohiilestä tulee kuitupuun koon kuusesta. Kun biohiilen tarve kasvaa, lisää raaka-ainetta voi tuottaa lehtipuiden lyhytkiertoviljelyllä.

    Nopein lisäbiohiilen vaihtoehto olisi yksivuotinen kuituhamppu. Sen biomassan sadosta 60 prosenttia on ns. ydinpäistärettä. Siitä on jo yliopistopiireissä paahdettu biohiiltä.

    Jauhettuna tai rakeistettuna biohiilen voi levittää peltoon maanparannuskalkin tai tuhkan tavoin. Biohiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. Uuden ajan biohiili on luontaista väkevöidä kasvien ravinteilla, lietelannalla tai maaperän hyötysienillä ja mikrobeilla.

    Biohiiltä voi käyttää myös metsänviljelyssä, puun taimien istutuksen yhteydessä. Luontevaa on silloin käyttää samaa pottiputkea mitä istuttaessakin käytetään.

    Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla kokeiltiin biohiilen lisäystä tuhkan tavoin, viisimetriseksi varttuneeseen männikköön. Jo kolmen vuoden mittausten jälkeen männyillä olivat sekä paksuus- että pituuskasvu lisääntyneet.

    Biohiiltä lisätään jo kaupunkien puistopuiden istutuksessa. Biohiili vahvistaa puistopuiden juuriston kykyä haravoida maaperään valuvien hulevesien jäteravinteita.

    Biohiilen lisäyksellä metsäpuille voi myös kompensoida hiilidioksidin päästöjä. Nehän osaltaan lasketaan tänään metsätaloutemme ilmastohaitaksi.

    Maaperän humuksen hoitoa tulisi kehittää ilmastokamppailun kuohuttamassa Suomessa. Jos meidän hiilidioksidimme päästö- ja nieluvirrat ovat epätasapainossa, sen korjaamisessa tulisi keskittyä siihen missä hiilidioksidia (alkuainehiiltä) on eniten, eli maaperään.

    Kampanja Hiiltä metsään - biohiilenä - sopii erityisesti metsien Suomeen. Pääosa maapinta-alastamme on metsämaata. Meillä riittää biohiilen raaka-ainetta. 

    Meillä on päästöjen ja nielujen tasapainon saavuttamisessa paaluvuosi 2035. Jotta pääsisimme tuona vuonna hiilidioksidin päästöjen ja nielujen tasapainon tilaan, biohiili voisi ottaa kamppailussa leijonan osan. Hiiltä metsään kampanja voisi rauhoittaa ilmastokamppailuamme. Se voisi olla esimerkkinä myös muille EU-maille.

Veli Pohjonen

Urjalan Sanomat. Mielipide. 14.8.2025

Kuva. Alkuainehiiltä maapallolla kolmessa kiertotalouden keskeisessä osasessa

Ko­hen­net­tu met­sän­hoi­to hyö­dyt­täi­si sekä met­sä­teol­li­suut­ta että kan­san­ta­lout­ta

    Edellinen, vuoden 2025 metsä-ohjelma laadittiin Joensuun yliopistossa Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle vuonna 1998. Ohjelmassa oli kolme päätavoitetta: eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun kääntäminen takaisin nousuun. Tavoitteet taidettiin saavuttaa sittemmin vain osittain.

    Eettinen kestävyys ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin luonnon itsensä. Eettinen kestävyys takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen.

    Metsätaloutemme on tavoitellut jo lähes sadan vuoden ajan lisää puuta. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olivatpa kyseessä uuden biotalouden puun tarpeet tai ilmastokamppailun kaipaamat hiilen nieluvarastot.

Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan metsävaramme putosivat 1370 miljoonaan kuutioon vuonna 1936.

    Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että metsien heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiimme hiipivästä soistumisesta. Hän oli analysoinut väitöskirjassaan soistumisen näytteitä. Soistumista oli tapahtunut nimenomaan kangasmailla, ei niinkään matalien lampien umpeen kasvamisena.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa.

    Jo yli 100 vuotta kestänyt Valtakunnan Metsien Inventointi (VMI) kertoo että metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998. Olimme kohennetun metsänhoidon tiellä.

    Vuonna 2020 pääsimme yli 2500 miljoonan kuution. Metsien vuosikasvun tutkimus kuitenkin näyttää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastuvaa on tapahtunut metsissämme.

    Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2020 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Tuoreet lukemat ovat mielenkiintoisia, etenkin kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tulevaan tavoitteeseen: "Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa."

    Jotta tähän pääsemme, tarvitsemme taas kohennettua metsänhoitoa. Se tarkoittaa esimerkiksi ojitettujen metsien uuden sukupolven kunnostusojitusta.

    Kohennettu viljelymetsien hoito korostaa myös taimikonhoitoa. Meillä on edelleen taimikonhoidon rästejä luokkaa 620 000 hehtaaria. Rästien poistaminen lisäisi osaltaan metsiemme kiintokuutioiden vuosikasvua.

    Yksi tulevaisuuden metsän lisäkasvun mahdollisuus on hoitaa viljelymetsän maaperää biohiilellä niin, että havupuuston maaperän ravinteiden ja mikrobiston tila kohenevat. Samalla maaperän hiilivarasto kasvaa. Maahan lisättävä biohiili on ilmastokirjattavissa sellaisenaan.

    Perinteinen pitkän kierron havupuun metsätalous tarvitsee rinnalleen myös lyhytkiertoisten lehtipuiden viljelyä. Ruotsissa on kokeiltu hyvin tuloksin poppelin, hybridihaavan ja pajun kasvatusta. Tuoreiden tietojen mukaan ne ovat kasvaneet lähes kaksi kertaa kuusta nopeammin.

    Kuluneet 100 vuotta opettivat meille hyvän metsänhoidon merkityksen metsien puustossa ja sen kasvussa. Nyt puustomme kaipaa uusia toimia myös ilmastokamppailun myötä.

    Kohennetun metsänhoidon tielle kannattaisi rakentaa myös seuraava metsäohjelma. Jospa kääntäisimme metsiemme kasvun taas nousuun, pyrkien Juha Sipilän antamaan vuoden 2050 tavoitteeseen. Sitä kaipaa metsäteollisuutemme. Mutta etenkin sitä kaipaa nyt velkaantumalla hiipuva kansantaloutemme.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni 26.08.2025.

Jätelietettä ja hiiltä nielevät agrometsät ovat kiertotalouden mahdollisuus

    Jätelietteet ovat tänään kiertotaloutemme ytimessä. Jäteveden laitokset kyllä tehostuvat. Mutta mitä puhtaampana laskemme veden vesistöihin, sitä enemmän meille jää ravinnepitoista kiinteää lietettä.

    Kierrätyslietettä tulee jäteveden laitoksista, elintarvike- ja maaseudun teollisuudelta sekä haja-asutukselta yhteensä noin 230 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 40 kuivakiloa henkeä kohti.

    Liete voi sisältää ihmiselle kiusallisia aineksia, myrkyllisinä alkuaineina tai haitallisina bakteereina. Tällaista lietettä ei voi levittää ruoan tuotannon pelloille.

    Biomassan energiakäyttö lisääntyy. Hakevoimaloista tulee tuhkaa. Tuhka on puille erinomainen lannoite. Se sisältää alkuaineet, typpeä lukuun ottamatta siinä suhteessa kuin puuvartiset kasvit alkuaineita tarvitsevat.

    Bioenergian polttolaitosten tuhkaa syntyy maassamme noin 600 000 kuivatonnia vuodessa. Se on noin 110 kg/hlö.

    Myös tuhka voi sisältää esimerkiksi myrkkyaine kadmiumia niin paljon, että tuhkaa ei voi levittää normaaliin peltoon. Tällainen tuhka ei sovellu luonnonmetsiinkään.

    Tarvitsemme 2020-luvulla ravinnevuodon pysäyttämiseen uuden maaluokan, agrometsien maaluokan.

    Agrometsät (engl. agroforests) kasvatettaisiin ravinnepitoisilla lietteillä ja tuhkalla. Agrometsä ei tuottaisi ruokaa eikä rehua. Agrometsä kasvaisi tyypillisesti energiaa, lyhytkiertopuuta hakevoimaloihin.

    Agrometsässä, puurivien välissä voisi kasvattaa myös peltosellun raaka-ainetta. 2020-luvun mahdollisuus on kuituhamppu.

    Agrometsät varastoivat alkuaineita. Maailmanlaajuisesti tärkein on hiili. Kansallisesti ja paikallisesti tärkeitä ovat fosfori ja typpi.

    Mitä tiheämmässä lyhyen kierron lehtipuut kasvavat, sitä enemmän maahan tulee jokavuotista kariketta. Karike muuntaa lietteen humukseksi. Hienojuuret vahvistavat kasvuaan.

    Maaperän hiilinielu vahvistuu. Juurten sieniyhteisö monipuolistuu ja samalla ravinteiden sekä haitallisten alkuaineiden ekologinen haravointi lehtipuihin tehostuu.

    Varsinaisen nieluviljelyn jälkeen maatila sitoutuisi säilyttämään agrometsän uudessa maaluokassa puskuriajan, esimerkiksi 10 vuotta. Sinä aikana agrometsää ei enää lannoiteta jätelietteillä tai tuhkalla. Maaperän puhdistuminen varmistetaan maa-analyysein. Puskuriajan jälkeen agrometsä voi muuntua ruoan tai rehun tuotannon pelloksi.

    Maaperän hiilen kasvanut nieluvarasto jää viljelijän eduksi. Siitä on oikein ja kohtuullista maksaa ilmastohyvitystä.

    Agrometsät ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja alkuainehiilen nieluna ovat verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän naapurin tietotaidon maatiloillemme.

    Suomessa varhainen agrometsän kokeilu tehtiin Alkon Rajamäen (Nurmijärven) tehtaan vieressä kaudella 1982-1991 (kuvat 1 ja 2). Hankkeen kokemukset olisi jo aika siirtää viljelijöillemme.

    Agrometsät vahvistaisivat kiertotalouttamme. Ne vahvistaisivat myös maa- ja metsätalouttamme eri puolilla Suomea.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 16.12.2021

Kuva 1. Alkon Rajamäen nielupelto syysmittauksessa. Kuva Metla.

Kuva 2. Alkon Rajamäen nielupelto keväällä korjuuvaiheessa. Kuva Metla

Janoisa paju etenee kosteikkoviljelyyn

    Nopeakasvuisen pajun viljelyllä on historiassamme monia käänteitä. Metsätalous kiinnostui viljelypajusta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa.

    Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut lyhytkiertopuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. 

    Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta.

    Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa istutettiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin.

    Energiapajua alkoi kasvaa. Käytäntö piti kuitenkin siitä saatavaa haketta liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei vielä 1900-luvun puolella lämpövoimaloissa avautunut.

    Pajun höttöisyys tulee ydinpuun huokoisesta rakenteesta. Se korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.

    Tänään biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

    Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

    Tanskasta tuotu vesipaju kuvaa jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Pajut käyttävät vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla ne tuottavat runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

    Mitä vauhdikkaammin janoisan pajun vesat kasvavat kosteissa oloissa, sitä runsaammaksi kasvaa juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä 2020-luvun ilmastokamppailun uusi menetelmä, kosteikkoviljely maataloutemme pelloilta odottaa.

    Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä esitettiin kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

    Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

    Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 19.9.2021

Kuva. Pajun kosteikkoviljelyä polttoturpeen jättösuolla Kouvolassa. Päälohkolla kasvaa ohraa. Suojakaistan lohkolla, pääojan takana kasvaa kosteikkopajua, lajiketta Salix Klara. Kuva 20.8.2021

Otammeko fosforin päästöt tosissamme?

    Paluu puhtaampiin vesiin on ollut jo pitkään kiertotaloutemme tavoite. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista, järvistä ja merenlahdista. Emme halua enää lisää sinilevää Itämereen.

    Meidän olisi edelleen tehostettava ravinteiden kierrätystä. Tänään maailmanlaajuisesti huolestuttavin on fosfori. Meidän pelloillamme sitä on yllin kyllin, mutta kehitysmaiden pelloissa se on vähenemässä.

    Köyhien maiden nälänhätä kiihtyy, kun fosforilannoitteiden hinta nousee Ukrainan sodan myötä. Mistä vaikkapa Afrikan maat saavat ruokapelloilleen fosforin jatkossa? 

    Länsimaiden hyvinvoinnin yhteiskunnissa jäteveden laitokset ovat vähintään peltojen tason fosforihaaste. Laitokset ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti osa fosforia ajautuu edelleen vesistöihin.

    Yllättävän paljon fosforipäästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

    Alkuaine fosforin voi päästöjen asemesta myös pelastaa. Menetelmään kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta päästöravinteiden sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

    Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksestamme Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

    Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti. Siihen kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria jätevesipajua. Pajukko kastellaan puhdistamon jäännevedellä.

    Taitavasti viljeltynä jätevesipaju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

    Tuhka kerää hakkeen ravinteet, tärkeimpinä fosfori ja kalkki. Toinen tärkeä ravinteemme typpi karkaa savukaasuissa taivaalle, oksideina. Typen sieppaus voimalan savukaasuista on kyllä yliopistotasolla jo ratkaistu.

    Tuhkan fosforeineen voi nykymenetelmillä rakeistaa. Rakeet voisi viedä lannoitteeksi aina kehitysmaihin asti. Vielä uudempi, kuljetuksen kannalta tehokkaampi menetelmä on tuhkan nesteyttäminen. Sen kehitti professori Olavi Huikari 1980-luvulla.

    Otammeko fosforin päästöjä vieläkään tosissamme? Gustaf Sirénin ja Olavi Huikarin opeista fosforin ekologisessa haravoinnissa ja kierrätyksessä olisi jo opittavaa. Voimallisesti haihduttavilla jätevesipajukoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin. Fosforin voisimme pelastaa ravinteeksi. Tätä odottavat myös kehitysmaat.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 9.4.2023

Kuva. Kuusamon jäteveden haihdutuspajukko 26.9.2019. Veden haihdutus ja fosforin haravointi jatkuvat vihreästä kasvustosta vielä ruskan jälkeenkin.

Vesametsätaloudelle koittamassa uusi aika - puubiomassaa saamme nopeasti

    Nykykohu talousmetsien puuston riittävyydestä alkoi 2010-luvulla, ilmastokiistelyn myötä. Kohu kiihtyi, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

    Puun riittävyys tarvitsee varautumista monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme havumetsien lisäksi myös lyhyen kierron vesovia lehtipuita.

    Vastaavia huolia on ollut ennenkin. Niihin on ollut tapana vastata tutkimuksella. 

    Näyttävä esimerkki oli Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahaston (SITRAn) vesametsiä tutkiva 1970-luvun hanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

    SITRAn visioista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että viljelisimme pelloilla myös nopeakasvuisia lehtipuita. Puumassan voisi puida pellolta teollisuudelle jo 2-5 vuoden kierrolla.

    Ajatus eteni MTK:n pöytiin. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

    Viljelymaata lehtipuille oli tarjolla ennen EU-aikaa, kun maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

    Vesametsien peltoviljely ei kuitenkaan sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle. 

    Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että muuttuivatkin ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi. Niitä oli vuonna 2022 yhteensä 122000 hehtaaria. Se on 5,4 prosenttia koko peltoalastamme. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

    Suomen metsien keskikasvu on Luken tuoreimman tiedon mukaan 4,5 kiintokuutiota vuodessa hehtaarilta. Vesametsien käytännön viljelmillä pääsee helposti 3-4 kertaa yli tämän, yli 15 tai jopa 20 kiintokuution (kuva)

    Kenttäkokeissa mitattu vesametsätalouden kasvun ennätys on 85,8 m3/ha/v, koripajulla vuodelta 1989 (viite). Suomen puiden vuotuisen pituuskasvun ennätys on mitattu vastaavasti siperianpajulla: 4,7 metriä kesässä, vuonna 2013.

    Vesametsätaloudella on myös erikoinen ilmastoetu. Kun tiheässä kasvava lehtipuun vesakko avohakataan muutaman vuoden välein, automaattisesti uudistuvalla vesametsällä on jo juuristo valmiina. Se varastoi hiiltä maaperään kestävän kerryttävästi, aivan eri tavalla kuin avohakattava havumetsä.

    Ilmastokriisi ja Ukrainan sota loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle vesametsätaloudelle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

    Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Ratkaisu talousmetsien puun riittävyyden kiistaan on siis jo olemassa.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 29.5.2023

Viite:

Pohjonen, V. 1995. Puun lyhytkiertoviljely pelloilla. Julkaisussa: Hytönen, J. & Polet, K. (toim.) Peltojen metsitysmenetelmät. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 581: 180–211.

Kuva: Lyhytkiertoviljelyn (siperianpaju) metsää Pälkäneellä elokuussa 2021. Kasvu luokkaa 15-20 m3/ha/v.

Koko ih­mis­kun­ta huojuu jo vel­ka­ta­lou­den myötä

    Alavetelin kunnan kappalainen Antti Chydenius kehitti 1760-luvulla teoriansa siitä, mistä syntyy kansakunnan vaurauden ketju, ja miten se etenee. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan uusiutuvien raaka-aineiden kestävästä tuotannosta. Se jatkuu tuotteiden jalostamisena. Ketjun loppupäässä on tuotteiden vienti ulkomaille.

    Esimerkkinään Chydenius käytti sen ajan metsätuotettamme, tervaa. Hän ehdotti, että tervan ulkomaankauppa vapautettaisiin silloisen Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä vientituotteeksi. Kysyntää maailmalla riitti. Taannoin periaatteessa kaikki rahti- ja muutkin laivat oli tervattava.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin Ruotsi-Suomessa, Tukholman hovissa, meille alkoi syntyä vaurautta. Vientiterva, etenkin Englannin rahtilaivoihin päätynyt, sai kansantaloutemme nousuun 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Sahatavara ohitti viennissä tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvun nousun vuosina vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin uusiutuvista metsistämme.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen.

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Ja kaikkiin lainoihin kuuluvat korot. Valtionvelkamme korkokulut vuonna 2024 olivat noin kolme miljardia euroa.

    Suomen valtionvelka oli vuoden 2024 lopussa 61,3 prosenttia suhteessa BKT:hen. Ylitys lienee seurausta puolustusmenojemme kasvusta, Ukrainan levottomassa sotatilanteessa.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on vielä huolestuttavampaa kuin länsimaiden velkaantuminen.

    Kehitysmaat ottavat valtionvelkaa rikkaiden maiden rahoituslähteistä. Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuntaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi? Vaikka velka-apua sinne annetaan, nälänhädän uhkat ovat nousemassa suuremmiksi kuin viime vuosisadalla.

    Mikä harhaoppi velkataloudesta tällä vuosisadalla kehittyikään. Harhaoppi huojuttaa koko ihmiskuntaa.

    Miten löytäisimme velkatalouden asemesta alkuperäisen vaurauden ketjun? Jo kotimaassa meillä olisi opittavaa Antti Chydeniuksen ajoista. Köyhien maiden osalta aitoa kehitysapua olisi syytä harkita taas, velka-avun sijaan. Se on meidän vauraiden, onnellisten maiden velvollisuus.

Veli Pohjonen

Raahen Seutu. MIELIPIDE. 21.08.2025