Metsityksen suuri linja

Vuonna 1981 suurlähettiläs Pekka Malinen esitti OECD:n neuvostossa, "että järjestö ottaisi ohjelmaansa tutkimuksen hiilidioksidipäästöjen vaikutuksesta maan ilmakehään, jotta tarvittaviin muutostoimenpiteisiin voitaisiin ajoissa ryhtyä" (Malinen 1989, s. 139). Ehdotus oli aikaansa edellä, eikä sitä hyväksytty. Vuosikymmen oli kuluva ennenkuin ilmakehään karanneen hiilidioksidin merkitys kasvihuoneilmiön taustalla alettiin myöntää yliopistojen ja tutkimuslaitosten ulkopuolella.

Eukalyptus - Etiopian energiapuu

Australiasta Etiopiaan kotiutunut eukalyptus on kasvanut maan tärkeimmäksi polttopuuksi. Lähes 100 vuoden kasvukokeissa laji on osoittautunut tuottoisaksi, kestäväksi ja viljelyvarmaksi sekä kylämetsityksiin että ylämaan vuoriston metsänrajan hoitoon.

Energy forestry and use of biomass fuels in Ethiopia

Abstract.  Pohjonen, V. 1988. Energy forestry and use of biomass fuels in Ethiopia.  Paper presented in the International seminar on "Strategies and Means of Development: South and North" held in Nurmes, Finland on 4th - 7th August, 1988. 11 p.

Energy from biomass counts over 90 per cent of the energy use in Ethiopia.  Since the indigenous forests have largely been cut, fuelwood is no more sufficient.  Substitute fuels cow dung and crop residues must have been taken in use.

Decimating of natural forests is going on at rate of 100,000 - 200,000 ha/a, which is 10 times above the re-establishment of new forests by planting.  To reduce the harmful effects of overcutting the forests for fuel, and of using cow dung and crop residues as substitute fuels, establishment of fuelwood plantations is needed.

Eucalyptus globulus growing in Sekela, Amhara region,
Ethiopia. One-year saplings in front, older trees behind.
Picture taken at rainy season 2011 (3.9.2011)

Energy forestry with eucalypts is known since 1895 to the dwellers of the central highlands where rainfall is high enough for tree planting.  The biggest fuelwood plantations, 19,800 ha planted before the 1975 land reform, grow in the green belt of Addis Ababa.  Additional fuelwood plantations of about 14,000 ha have been established with funding from international organizations.  The total area of fuelwood plantations in Ethiopia is about 100,000 ha.

Eucalyptus globulus is the main species grown for fuel.  Although some doubts of the ecological suitability of eucalypts for plantations exist, the advantages of high production, coppicing and the non-palatability of the leaves for cattle overweigh the disadvantages of low erosion control and high demand for water and nutrients.

Author's address: United Nations, Africa Hall, UNDP, P.O. Box 5580, Addis Ababa, Ethiopia.

-----

Read the whole text / Lue koko teksti here/täältä
-----
Tämä teksti kuuluu esitelmään, jonka pidin Nurmeksessa 4.6.1988. Kansainvälisen tilaisuuden olivat järjestäneet Joensuun yliopiston silloiset assistentit Saara Pyy ja Antti Erkkilä.
-----
page created 10.10.2011, updated 22.10.2011

Towards renewable energy in Northern Finland

An excess of solar energy exists throughout the world. The developing countries have the greatest potential, but the industrialized world itself is not lacking in opportunities either. Even the most populated countries with a high standard of living, such as the Netherlands or the U.K., consume energy which is equivalent to no more than 1-2 percent of that received from the sun. Activities aimed at utilizing solar radiation could scarcely be restricted by a shortage of this energy, it would seem. This is also the case in northern latitudes like Finland, even at latitudes beyond the Arctic Circle.

Polttoturpeen jälkeen energiapajua - polttoturvesoiden jälkihoitoa tutkitaan

Nykyisen turveaikakautemme synty ajoittuu vuoteen 1968, kun VAPO aloitti laajaa turpeennostoa enteilevät suotutki­muksensa. Eduskunta asetti VAPOlle ensimmäisen turpeennoston­ tavoitteen vuonna 1971, mutta varsinainen sysäys saatiin vasta öljykriisistä: vuositavoitekin oitis kaksinkertais­tettiin (1974), 20 miljoonaan turvekuutiometriin.

Energiataloudessa suuri muutos näyttää kuitenkin vievän aikansa, 10-20 vuotta, sillä vasta pari, kolme vuotta sit­ten turvetuotanto kääntyi selvästi aiempaa jyrkempään nou­suun. Kesällä 1980 kahdenkymmenen miljoonan kuutiometrin vuositavoitteesta saavutettiin jo puolet. Sadekesän 1981 aikana turpeennoston tuotantokäyrän oli vuoro sahata alas­ päin, mutta uusien alueiden inventointi ja kunnostus jat­kuivat hellittämättä. Turvetalous on edelleen maamme no­peimmin paisuva teollisuuden ala.

Turvekausi tulee kuitenkin jäämään vuosien saatossa historiaamme välivaiheeksi; turve kun ei kuulu uudistuviin energiavaroihimme, tai ainakin se uudistuu aivan liian hi­taasti. Jo 2000-luvulla turvetuotantomme ennustetaan kääntyvän laskuun. Mitä teemme turvesoille noston loput­tua? Mitä käytämme turpeen jälkeen raaka-aineena lämpö­voimalassa, pellettitehtaassa tai metanolilaitoksessa? Sellaisten pitkäikäisten teollisuuslaitosten suunnittelus­sa on heti alunalkaen varauduttava turveraaka-aineen ehty­miseen ja sen korvaamiseen puulla (hakkeella). Energia­virta suolta jalostukseen ei saisi katketa.

Uusi maareservi syntyy

Turvetuotanto luo jo parhaillaan syrjäseuduillemme uut­ta maareserviä: loppuun jyrsittyjä suonpohjia. Nykyisillä menetelmillä turvetta nostetaan yhdellä suolla 15-20 vuot­ta, mutta suopohjan epätasaisuus ja kivennäismaan lähellä olevat irtokivet haittaavat nostokoneiden toimintaa, ja erottavat näin suosta nostokelvottomia laiteita ja saarek­keita turvetyömaan ollessa vielä parhaimmillaan. Tällaisia turvetuotannon hylkylaikkuja soiltamme löytyy tänään jo yhteensä noin 100 hehtaaria, Pohjois-Suomestakin kolmel­ta suolta: Limingan Hirvinevalta, Rantsilan Palonevalta ja Haapaveden Piipsannevalta. Vuoteen 2000 mennessä hyl­kylaikkujen ja jo kokonaan nostosta poistuneiden suopohjien pinta-alan lasketaan nousevan maassamme välille 50 000 -100 000 hehtaaria.

Rikkaruohoton uudisraivio

Kun turpeen kuljetustraktorit ajavat viimeisen poltto­turpeen kuormansa suolta, ne jättävät jälkeensä mustan, tasai­sen, kannottoman ja kivettömän maan; työmaan teihin verrat­tuna maanpinta on pudonnut pari metriä. Jyrsinturvekoneet eivät voi kuitenkaan kaapia maanpintaa täysin paljaaksi, vaan kivennäismaan päälle jää pisimmälle maatunutta pohja­turvetta runsas kyntökerros: vähintään  30-50 cm. Mikä on tällaisen maapohjan arvo kasvien kasvualustana?

Muihin viljelysmaihin verrattuna suopohjalla on eräs merkittävä etu. Se on kasvualustana steriili. Siinä ei ole rikkaruohoja, ei tauteja, eikä tuholaisia. Tämä etu kyllä häviää muutaman vuoden kuluessa, jos suopohja hylä­tään. Rikkaruohot leviävät tuulen mukana nopeasti paikalle.

Turpeen typpipitoisuus on parhaiden polttoturvesoiden pohjalla yli kaksi prosenttia kuiva-aineesta. Kyntökerroksesta löytyy piileviä typpivaroja yli 10 000 kg/ha, kuitenkin piileviä siksi, että orgaanisesti sitoutunut typpi on saatava irtoamaan turpeesta ennen kuin kasvit voivat käyttää sitä.

Fosfori-, kalium- ja hivenravinteiden pitoisuuksiltaan poh­jaturve on köyhää. Kalkki taas käyttäytyy varsinkin Poh­janmaan aapasoissa siten, että se rikastuu pohjaturpeeseen. Kun rahkanevan pinnalla pH voi olla luonnontilassa 3,5 niin samanlaisen suon pohjalla on mitattu jyrsinturpeen tuotannon jälkeen pH-arvoja yli viiden.

Soiden uudisraivauksen menetelmänä turvetuotanto on ylivoi­mainen vanhoihin menetelmiin verrattuna. Huolehtimalla veto-, piiri- ja sarkaojien kunnosta, sekä viljeltävän kas­vin lannoitustarpeesta, tasainen ja rikkaruohoton suopohja on turvetuotannon loputtua heti valmis viljelyyn. Tällai­sen raivion on havaittu soveltuvan niin ohralle kuin timo­teillekin. Metsäntutkimuslaitos on valinnut koekasviksi energiapajun.

Energiapaju

Energiapajun viljelyn syntysanat Suomessa lienee lausu­nut Daniel Lithander, joka julisti Turun Akatemiasta 7. heinäkuuta 1753: "Kuinka helposti vain piiliä ja pajua viisaasti istuttamalla saataisikaan miltei kaikki se polt­toaine, mikä tarvitaan".

Tuo silloinen julistus ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Lukuunottamatta paria epäonnistunutta yritystä käynnistää pajunviljely koriteollisuudelle maassamme, paju on pysynyt maamiehen vihollisena, kesyttömänä ojapensaana, joka ei uu­vu kuokkaan, viikatteeseen, niittokoneeseen eikä juuri vesakkomyrkkyynkään.

Nyt Lithanderin ennustuksen voimaa tutkitaan: energia­pajun tutkimus on osa Metsäntutkimuslaitoksessa käynnistet­tyä energiametsäprojektia. Eri puolille maata perustetuis­sa kenttäkokeissa pajun kesytöntä kasvuvoimaa käännetään ihmisen käyttöön.

Pajun viljelyä energian raaka-aineeksi on kehitetty ny­kyisessä muodossaan 1970-luvun puolivälistä lähtien. Puo­lenkymmenen vuoden kenttäkokeiden jälkeen viljelymenetelmät on saatu hallintaan, ja käytännön viljelmiä on ruvettu pe­rustamaan muun muassa vanhoille polttoturvesoille.

Ilmasto suosii

Energiapaju viljellään keväällä, normaaliin kylvönte­koaikaan, tasaiselle maalle riveihin, hieman perunan tapaan. Siemenenä käytetään pistokkaita: lyijykynän mittaisiksi katkottuja pajunvesan pätkiä.

Pistokkaat juurtuvat parhaiten turvemaassa, joka säi­lyttää ihanteellisen kosteutensa pitkienkin poutakausien yli. Ojituksen vetäessä ei liiallisesta märkyydestä ole sadekesän sattuessakaan pelkoa. Sitäpaitsi paju kestää puulajeista parhaiten tulvaa.

Energiapajun viljely soveltuu humidiin ilmastoomme, säihin jotka synnyttivät myös polttoturvesuot. Lyhyt

kasvukausi käytetään tehokkaasti hyväksi, sillä parhaiden energiapajujen vesat venyvät  pituutta aina syys-lokakuun vaihteeseen saakka. Loppukesän hallatkaan eivät tyystin turmele satoa, vaan voivat vain lopettaa pituuskasvun en­nen aikojaan. Suomessa, nimenomaan Suo-Suomessa on pajun­ viljelyilmasto.

Kokeita viidellä suolla

Energiapajun viljelytutkimukset vanhoilla polttoturve­ suopohjilla aloitettiin keväällä 1979 Haapaveden Piipsan­nevalla. Keväällä 1980 kokeet laajenivat Rantsilan Palo­nevalle, Tohmajärven Valkeasuolle ja Katinhännän suolle Vihtiin. Keväällä 1981 oli vuorossa Limingan Hirvineva.

Yhteensä polttoturvesoiden pohjilla kasvaa energiapajua nyt runsaan 10 hehtaarin alueella.

Kokeiden ensimmäiset tavoitteet olivat puhtaasti biolo­giset: mikä on suopohjalle sopiva pajulaji? Miten sitä lannoitetaan? Montako vuotta on sopiva kiertoaika?

Toistaiseksi parhaaksi suopohjan energiapajuksi on osoittautunut Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutar­han kokoelmista löytynyt ulkomainen paju (Salix dasy­clados), jota myös vannepajuksi kutsutaan. Se kestää talvea muita ulkomaisia energiapajuja paremmin, ja se on ver­rattomasti nopeakasvuisempi kuin kotimaiset pajumme.

Lannoitustutkimuksissa on jo näytetty toteen, että ilman lannoitusta ei energiapajukaan kasva. Suopohjillakin on  voimassa vanha pääsääntö: kasvualustaan on pa­lautettava ravinteita vähintään saman verran kuin mitä sadon mukana viedään pois. Lannoitteina tutkitaan pait­si normaaleja kaupallisia lannoitteita myös puun ja tur­peen tuhkaa. Tuhkalannoituksen avulla tavoitellaan myös turpeen luontaisen typen irrottamista maahiukkasista juurten ulottuville.

Viljelytekniikka: yhteiset koneet, eriaikaiset työhuiput

Polttoturvesuo vapautuu turpeen nostosta vähitellen. Turvetyömaalla olisi mahdollista viljellä jo nostosta pois­tuneita lohkoja energiapajulle käyttämällä peruskoneina samoja koneita kuin turpeen nostossakin. Tämä käyneekin päinsä, koska suomalainen turvetyömaa pyörii paljolti ta­vallisen maataloustraktorin voimin.

Metsäntutkimuslaitoksessa on jo kehitetty esimerkiksi turvetyömaalla toimivaan traktoriin liitettävä pajupistok­kaiden istutuskone, jolla viljeltiin Limingan Hirvineval­la noin kaksi hehtaaria keväällä 1981.

Vaikka käytetään yhteisiä peruskoneita, työhuiput voi­daan lomittaa. Esimerkiksi sadepäivinä kun turpeen nosto ei käy päinsä, hoidetaan energiapajun viljelyyn liittyviä töitä, kuten istutusta, lannoitusta ja syksyllä sadonkor­juuta. Työläin vaihe, sadonkorjuu ajoittuu itse asiassa niin myöhään syksyyn, että turvetyömaa silloin jo tavallisesti hiljenee. Tuottamalla energia­puuta vanhalla polttoturvesuon pohjalla voitaisiin näin jatkaa turvetyöntekijöiden syksyistä työrupeamaa, eikä suo hiljenisi vielä sittenkään kun turpeennosto olisi aut­tamattomasti lopussa.

Itse energiapuun korjuun koneellistaminen tullee ole­maan turvesuon pohjalla huomattavasti helpompaa kuin ha­kepuun korjaaminen tänään joutomaiden pusikoista, onhan suopohja olemukseltaan konemiehen ihanne: tasainen, ki­vetön maa, jota halkovat pitkät, suorat sarat.

Veli Pohjonen

*****

Esitelmä Tiedotustilaisuudessa Rantsilan Palonevalla 17.8.1981

*****

Polttoturpeen jälkeen energiapajua - Polttoturvesoiden jälkihoitoa tutkitaan

Johdanto   

 Nykyisen turveaikakautemme synty ajoittuu vuoteen 1968, kun VAPO aloitti laajaa turpeennostoa enteilevät suotutkimuksensa. Eduskunta asetti VAPOlle ensimmäisen turpeennoston tavoitteen vuonna 1971, mutta varsinainen sysäys saatiin vasta öljykriisistä: vuositavoitekin oitis kaksinkertaistettiin (1974), 20 miljoonaan turvekuutiometriin.

    Energiataloudessa suuri muutos näyttää kuitenkin vievän aikansa, 10-20 vuotta, sillä vasta pari, kolme vuotta sitten turvetuotanto kääntyi selvästi aiempaa jyrkempään nousuun. Kesällä 1980 kahdenkymmenen miljoonan kuutiometrin vuositavoitteesta saavutettiin jo puolet.

    Sadekesän 1981 aikana turpeennoston tuotantokäyrän oli vuoro sahata alaspäin, mutta uusien alueiden inventointi ja kunnostus jatkuivat hellittämättä. Turvetalous on edelleen maamme nopeimmin paisuva teollisuuden ala.

    Turvekausi tulee kuitenkin jäämään vuosien saatossa historiaamme välivaiheeksi; turve kun ei kuulu uudistuviin energiavaroihimme. Se uudistuu aivan liian hitaasti. Jo 2000-luvulla turvetuotantomme ennustetaan kääntyvän laskuun. Mitä teemme turvesoille noston loputtua? Mitä käytämme turpeen jälkeen raaka-aineena lämpövoimalassa, pellettitehtaassa tai metanolilaitoksessa?

    Sellaisten pitkäikäisten teollisuuslaitosten suunnittelussa on heti alunalkaen varauduttava turveraaka-aineen ehtymiseen ja sen korvaamiseen puulla (hakkeella). Energiavirta suolta jalostukseen ei saisi katketa.

Uusi maareservi syntyy

    Turvetuotanto luo jo parhaillaan syrjäseuduillemme uutta maareserviä: loppuun jyrsittyjä suonpohjia. Nykyisillä menetelmillä turvetta nostetaan yhdellä suolla 15-20 vuotta, mutta suonpohjan epätasaisuus ja kivennäismaan lähellä olevat irtokivet haittaavat nostokoneiden toimintaa, ja erottavat näin suosta nostokelvottomia laiteita ja saarekkeita turvetyömaan ollessa vielä parhaimmillaan.

    Tällaisia turvetuotannon hylkylaikkuja soiltamme löytyy tänään jo yhteensä noin 100 hehtaaria, Pohjois-Suomestakin kolmelta suolta: Limingan Hirvinevalta, Rantsilan Palonevalta ja Haapaveden Piipsannevalta. Vuoteen 2000 mennessä hylkylaikkujen ja jo kokonaan nostosta poistuneiden suonpohjien pinta-alan lasketaan nousevan maassamme välille 50 000 - 100 000 hehtaaria.

Rikkaruohoton uudisraivio

    Kun turpeen kuljetustraktorit ajavat viimeisen polttoturvekuormansa suolta, ne jättävät jälkeensä mustan, tasaisen, kannottoman ja kivettömän maan; työmaan teihin verrattuna maanpinta on pudonnut pari metriä. Jyrsinturvekoneet eivät voi kuitenkaan kaapia maanpintaa täysin paljaaksi, vaan kivennäismaan päälle jää pisimmälle maatunutta pohjaturvetta runsas kyntökerros: vähintään  30-50 cm. Mikä on tällaisen maapohjan arvo kasvien kasvualustana?

    Muihin viljelysmaihin verrattuna suonpohjalla on eräs merkittävä etu. Se on kasvulaustana steriili. Siinä ei ole rikkaruohoja, ei tauteja, eikä tuholaisia. Tämä etu kyllä häviää muutaman vuoden kuluessa jos suonpohja hylätään. Rikkaruohot leviävät tuulen mukana nopeasti paikalle.

    Turpeen typpipitoisuus on parhaiden polttoturvesoiden pohjalla yli 2 prosenttia kuiva-aineesta. Kyntökerroksesta löytyy piileviä typpivaroja yli 10 000 kg/ha kuitenkin piileviä siksi, että orgaanisesti sitoutunut typpi on saatava irtoamaan turpeesta ennenkuin kasvit voivat käyttää sitä.

    Fosfori-, kalium- ja hivenravinnepitoisuuksiltaan pohjaturve on köyhää. Kalkki taas käyttäytyy varsinkin Pohjanmaan aapasoissa siten, että se rikastuu pohjaturpeeseen. Kun rahkanevan pinnalla pH voi olla luonnontilassa 3,5 samanlaisen suon pohjalla on mitattu jyrsinturvetuotannon jälkeen pH-arvoja yli 5.

    Soiden uudisraivausmenetelmänä turvetuotanto on ylivoimainen vanhoihin menetelmiin verrattuna. Huolehtimalla veto-, piiri- ja sarkaojien kunnosta, sekä viljeltävän kasvin lannoitustarpeesta, tasainen ja rikkaruohoton suonpohja on turvetuotannon loputtua heti valmis viljelyyn. Tällaisen raivion on havaittu soveltuvan niin ohralle kuin timoteillekin. Metsäntutkimuslaitos on valinnut koekasviksi energiapajun.

Energiapaju

    Energiapajun viljelyn syntysanat Suomessa lienee lausunut Daniel Lithander, joka julisti Turun Akatemiasta 7. heinäkuuta 1753: "Kuinka helposti vain piiliä ja pajua viisaasti istuttamalla saataisikaan miltei kaikki se polttoaine, mikä tarvitaan".

    Tuo silloinen julistus ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Lukuunottamatta paria epäonnistunutta yritystä käynnistää pajunviljely koriteollisuudelle maassamme, paju on pysynyt maamiehen vihollisena, kesyttömänä ojapensaana, joka ei uuvu kuokkaan, viikatteeseen, niittokoneeseen eikä juuri vesakkomyrkkyynkään.

    Nyt Lithanderin ennustuksen voimaa tutkitaan: energiapajututkimus on osa Metsäntutkimuslaitoksessa käynnistettyä energiametsäprojektia. Eri puolille maata perustetuissa kenttäkokeissa pajun kesytöntä kasvuvoimaa käännetään eduksi.

    Pajun viljelyä energiaraaka-aineeksi on kehitetty nykyisessä muodossaan 1970-luvun puolivälistä lähtien. Puolenkymmenen vuoden kenttäkokeiden jälkeen viljelymenetelmät on saatu hallintaan, ja käytännön viljelmiä on ruvettu perustamaan muun muassa vanhoille polttoturvesoille.

Ilmasto suosii

    Energiapaju viljellään keväällä, normaaliin kylvöntekoaikaan, tasaiselle maalle riveihin hieman perunan tapaan. Siemenenä käytetään pistokkaita: lyijykynän mittaisiksi katkottuja pajunvesan pätkiä.

    Pistokkaat juurtuvat parhaiten turvemaassa, joka säilyttää ihanteellisen kosteutensa pitkienkin poutakausien yli. Ojituksen vetäessä ei liiallisesta märkyydestä ole sadekesän sattuessakaan pelkoa. Sitäpaitsi paju kestää puulajeista parhaiten tulvaa.

    Energiapajun viljely soveltuu humidiin ilmastoomme, säihin jotka synnyttivät myös polttoturvesuot. Lyhyt kasvukausi käytetään tehokkaasti hyväksi, sillä parhaiden pajulajikkeiden versot venyvät pituutta aina syys-lokakuun vaihteeseen saakka. Loppukesän hallatkaan eivät tyystin turmele satoa, vaan voivat vain lopettaa pituuskasvun ennen aikojaan. Suomessa, nimenomaan Suo-Suomessa on pajunviljelyilmasto.

Kokeita viidellä suolla

    Energiapajun viljelytutkimukset vanhoilla polttoturvesuonpohjilla aloitettiin keväällä 1979 Haapaveden Piipsannevalla. Keväällä 1980 kokeet laajenivat Rantsilan Palonevalle, Tohmajärven Valkeasuolle ja Katinhännän suolle Vihtiin. Keväällä 1981 oli vuorossa Limingan Hirvineva.

    Yhteensä polttoturvesuonpohjilla kasvaa energiapajua nyt runsaan 10 hehtaarin alueella.

    Kokeiden ensimmäiset tavoitteet olivat puhtaasti biologiset: mikä on suonpohjalle sopiva pajulaji? Miten sitä lannoitetaan? Montako vuotta on sopiva kiertoaika?

    Toistaiseksi parhaaksi suonpohjan energiapajuksi on osoittautunut Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kokoelmista löytynyt ulkomainen paju (Salix dasyclados), jota myös vannepajuksi kutsutaan. Se kestää talvea muita ulkomaisia energiapajuja paremmin ja on verrattomasti nopeakasvuisempi kuin kotimaiset pajumme.

    Lannoitustutkimuksissa on jo näytetty toteen, että ilman lannoitusta ei energiapajukaan kasva. Suonpohjillakin on voimassa vanha pääsääntö: kasvualustaan on palautettava ravinteita vähintään saman verran kuin mitä sadon mukana viedään pois. Lannoitteina tutkitaan paitsi normaaleja kaupallisia lannoitteita myös puun ja turpeen tuhkaa. Tuhkalannoituksen avulla tavoitellaan myös turpeen luontaisen typen irroittamista maahiukkasista juurten ulottuville.

Viljelytekniikka: yhteiset koneet, eriaikaiset työhuiput

    Polttoturvesuo vapautuu turpeennostosta vähitellen. Turvetyömaalla olisi mahdollista viljellä jo nostosta poistuneita lohkoja energiapajulle käyttämällä peruskoneina samoja koneita kuin turpeen nostossakin. Tämä käyneekin päinsä, koska suomalainen turvetyömaa pyörii paljolti tavallisen maataloustraktorin voimin.

    Metsäntutkimuslaitoksessa on jo kehitetty esimerkiksi turvetyömaalla toimivaan traktoriin liitettävä pajupistokkaiden istutuskone, jolla viljeltiin Limingan Hirvinevalla noin 2 hehtaaria keväällä 1981.

    Vaikka käytetään yhteisiä peruskoneita, työhuiput voidaan lomittaa. Esimerkiksi sadepäivinä kun turpeen nosto ei käy päinsä, hoidetaan energiapajun viljelyyn liittyviä töitä, kuten istutusta, lannoitusta ja syksyllä sadonkorjuuta. Työläin vaihe, sadonkorjuu ajoittuu itse asiassa niin myöhään syksyyn, lokakuuhun, että turvetyömaa silloin jo tavallisesti hiljenee.

    Tuottamalla energiapuuta vanhalla polttoturvesuonpohjalla voitaisiin näin jatkaa turvetyöntekijöiden syksyistä työrupeamaa, eikä suo hiljenisi vielä sittenkään kun turpeennosto olisi auttamattomasti lopussa.

    Itse energiapuun korjuun koneellistaminen tullee olemaan turvesuon pohjalla huomattavasti helpompaa kuin hakepuun korjaaminen tänään joutomaiden puskikoista, onhan suonpohja olemukseltaan konemiehen ihanne: tasainen, kivetön maa, jota halkovat pitkät, suorat sarat.

Veli Pohjonen

Esitelmä. Tiedotustilaisuus Rantsilan Palonevalla 17.8.1981

Biomass production – possibilities for northern latitudes

On 13 May 1981, a Canadian group of students and other forestry people visited Hyytiälä Forestry Field Station, University of Helsinki. I was invited there to give a review of the thot topics of those times, below

Kanadalainen opiskelijoiden ja muiden metsäalan henkilöiden joukko vieraili Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäasemalla. Sain kutsun tulla pitämään vieraille alustus silloin ajankohtaisesta aiheesta "Biomassan tuotanto - pohjoisten leveysasteiden mahdollisuuksia".

****

Biomass production – possibilities for northern latitudes


1. On renewable energy sources

The excess of solar energy exists throughout the world. The developing countries have the greatest potential, but the industrialized world itself is not lacking opportunities either. Even the most densely populated countries with a high standard of living, such as the Netherlands or the United Kingdom, consume energy which is equivalent to no more than 1-2 per cent of the energy received from the sun. Evidently, a lack of solar energy would not limit activities aimed at utilizing solar radiation. This is also the case in such northern countries like Finland, even in the latitudes beyond the arctic circle.

Reafforestation in East Africa - Exploration of the potential of energy forestry

The attached note has been prepared by the Delegation of Finland as background material for discussion under Item 3 (b) at the DAC Meeting with Arab aid agencies, to be held on 18th-20th June 1980 in Paris.

Reafforestation in East Africa - Exploration of the Potential of Energy Forestry


1. Introduction

During the recent decades, most of the reafforestation activities carried out in East Africa have had a clear production objective: to find suitable species and methods for cultivating abundant and high-quality raw material for the expanding timber industry, and also for the pulp and paper industry expected to be established later. This work has resulted, for instance, in those high-yielding exotic pine forests found nowadays in many sites around the East African Highlands (1).

Energiapuuviljelmät - tulevaisuuden metsätaloutta

    Energiapuuviljely kehitettiin metsäpuiden lyhytkiertoviljelystä 1970-luvun loppupuoliskolla. Lupaavimmat tulokset on suomalaisissa kokeissa saatu nopeakasvuisilla pajuilla. Näitä, ns. energiapajuja on tuotu maahamme Tanskasta, Unkarista ja Neuvostoliitosta. Nopeakasvuisia pajuja on löytynyt myös kotimaasta, mm. Oulusta.

    Energiapajuviljelmää kasvatetaan joko yhden vuoden kierrolla, jos verso ei kestä paikkakunnan talvea, tai 2-5 vuoden kierrolla jos verso on talvenkestävä. Tehokkain energian sidonta on saatu maassamme yksivuotisella kierrolla.

    Riittävän tiheällä, 30 versoa neliömetrillä kasvavalla, vuosittain leikattavalla energiapajukolla päästään 10–20 tonnin vuotuiseen kuiva-ainesatoon.

    Energiapajuviljelmän perustaminen vaatii maaperältä riittävästi kosteutta. Pistokkaiden juurtuminen onnistuu parhaiten turvemailla. Niiden lisäksi sopivia viljelysalueita olisivat Perämeren rannikkovyöhyke sekä Savon ja Kainuun hikevät hietamaat.

    Energiapuuviljelmien tutkimuksessa on kaksi avainkohtaa: tuottavuus ja huokeus. Voidaanko jo nyt satoisasta villipajusta jalostaa vielä tuottoisampia lajikkeita niin kuin muillakin viljelyskasveilla? Voidaanko biopolttoainetta tuottaa viljelemällä puoleen hintaan tai kolmannekseen siitä, mitä saman raaka-aineen keräily luonnosta tulisi maksamaan.

    Energiapajun viljely käynnistyy maassamme pistokasviljelynä; siemenpistokkaita tarvitaan runsaasti. Mietintönsä jättänyt energiametsätoimikunta ehdottaa, että energiapuuviljelmiä perustettaisiin vuoteen 2000 mennessä koko maahan yhteensä 550 000 hehtaaria.

VELI POHJONEN

Kannuksen tutkimuspäivä. 15.4.1980. Lyhennelmä esitelmästä.

Kuinka päädyimme Kannukseen?

Keväällä 1979 olimme palanneet Yhdysvalloista, Fort Collinsista Kemiin, Karihaaraan. Olin kuullut, että ollessamme kaksi vuotta poissa Suomesta, energiapolitiikassa oli tapahtunut paljon. Turve-energian lisäksi puuenergia oli noussut esiin, ja niin voimallisesti että energiapajun viljelyä oli alettu harkitsemaan Ruotsin (Gustaf Sirénin) mallin mukaan.

Metsäpuiden lyhytkiertoviljely

Lyhytkiertoviljelyn koe pajulla,
peltomaalla Alavieskassa

Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyllä tarkoitetaan jalostettujen tai muuten valikoitujen puulajien tai -lajikkeiden viljelyä lyhyttä kiertoaikaa käyttäen. Teoriassa kaikki kiertoajat yhdestä noin 20 vuoteen ovat mahdollisia. Metsikkö kasvatetaan mahdollisimman intensiivisiä menetelmiä käyttäen: kasvualusta täysmuokataan, lannoitetaan ja taimet istutetaan koneellisesti. Myös korjuu tapahtuu koneellisesti, ja samalla puusto haketetaan teollisuuden raaka-aineeksi. Metsikön seuraava sukupolvi kasvaa vesoista.

Turpeen käyttömahdollisuudet

Turveteollisuusseminaari
Rovaniemi 31.3.1977

TURPEEN KÄYTTÖMAHDOLLISUUDET

Turpeen teollinen käyttö on saavuttanut maassamme juuri sadan vuoden iän. Tiettävästi turvetta ruvettiin nostamaan ensimmäiseksi Itä-Suomessa, Värtsilässä, rautateollisuuden polttoaineeksi. Polttoturveliekki on siitä lähtien palanut keskeytyksettä kuluneen sadan vuoden ajan, joskin välillä pitkiä kausia melkoisesti kituen.

Turpeen käyttöä koskevan tutkimustoiminnan kehittämisohjelma

    Toimiessani Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksen tutkijana 1975-1976 yksi teemojani oli turpeen käyttöä koskeva tutkimustoiminta Pohjois-Suomessa. Laadin siitä  kehittämisohjelman (alla). Koska tuohon aikaan Oulun yliopistolla ei ollut vielä digitaalisia julkaisumenetelmiä, kehittämisohjelma kirjautui luettavaksi vain painettuna, seuraavalla viitteellä:

Pohjonen, V. 1976. Turpeen käyttöä koskevan tutkimustoiminnan kehittämisohjelma. Oulun yliopisto. Pohjois-Suomen tutkimuslaitos. Sarja C N:o 2. 35 s.  ISBN 951-42-0371-2.

    Koska aihe on puolen vuosisadan jälkeen edelleen ajankohtainen, katsoin aiheelliseksi kirjata tämän ohjelman digitaalisena tähän blogspotiin. Tekstiä on hivenen kieliopillisesti oikoluettu alkuperäiseen tekstiin verrattuna.

10.3.2025. Veli Pohjonen

********************

1. Johdanto

    Pohjois-Suomen suot ja niiden turve ovat luonnonvara, joka on ollut pitkään vähän käytetty, jopa käyttämätön. Perinteellisiä suonkäyttömuotoja ovat olleet peltoviljely ja sitä hieman nuorempi metsänviljely. Näiden rinnalle on syntynyt 1970-luvulla turvetuotanto: soiden turpeen käyttö joko polttoturpeeksi tai kasvuturpeeksi.

    Suon raivaus pelloksi ja turpeen käyttö näin viljelyskasvien kasvualustana on tämän vuosisadan (1900-luvun) ilmiö. Uudisraivaus oli laajimmillaan toisen maailmansodan jälkeisenä parina vuosikymmenenä. Peltojen paketointi 1960- ja 1970-luvun vaihteessa keskeytti suonraivauksen, ja turvemaiden pellot jäivät sillensä. Osa niistä metsitettiin. Kaikkiaan Pohjois-Suomen soita raivattiin viljelykseen noin 150 000 ha /1/.

    Metsänkasvatus on nykyään tärkein suon käyttömuoto. Valtakunnan metsien kestävää vuotuista hakkuusuunnitetta on voitu nostaa metsäojitustulosten ansiosta vuoden 1959 hakkuumäärästä 46,4 miljoonaa m3/v vuoden 1970 tasolle 52,6 milj. m3/v. Lisäys 6,2 milj. m3/v vastaa viiden keskisuuren puunjalostustehtaan raaka­-aineen tarvetta /2/.

    Yli puolet Pohjois-Suomen ojituskelpoisista, ojitukseen varatuista soista on 1970-luvun puoliväliin mennessä uudisojitettu. Ojitettuna on yhteensä runsaat miljoona hehtaaria, kun tavoite on kaksi miljoonaa hehtaaria. Uudisojitus päättynee nykyisellä vauhdilla 10–15 vuoden kuluessa. Sen jälkeen ojitus jatkunee entisessä laajuudessaan täydennys- ja perkausojituksena (kunnostusojituksena) /3/.

    Polttoturvetta on nostettu Pohjois-Suomessa Pelson varavankilan alueella pienmittakaavassa jo pitkään, mutta vasta 1970-luvulla alkoi varsinainen suurimittakaavainen turvetuotanto.  Kesällä 1975 turvetta nostettiin jo viideltä Pohjois-Suomen suolta yhteensä 0,3 miljoonaa kuutiometriä.

    Valtioneuvosto on antanut tammikuussa 1974 Valtion polttoainekeskukselle (VAPO) tavoitteeksi varautua vuoteen 1980 mennessä 20 miljoonan m3:n vuotuiseen turvetuotantoon koko maassa /4/. Tästä määrästä Pohjois-Suomen osalle tullee 4–5 miljoonaa m3. Vapon ohella myös muut turvetuottajat lisäävät voimakkaasti tuotantoaan. 

    Turveruukki Oy:n arvioidaan pääsevän lähimmän 10 vuoden aikana 2–3 miljoonaan kuutioon vuodessa. Pohjois-Suomen vuotuinen turvetuotanto tullee siten 5–10 vuoden kuluessa kymmen- ellei kaksikymmenkertaistumaan vuoden 1975 tasosta.

    Pohjois-Suomen turvetutkimus on ollut toistaiseksi vähäistä, pääasiassa valtakunnan yleisiin tutkimuksiin liittyvää. Koska Pohjois-Suomeen on syntynyt myös omaa turveteollisuuta, myös turvetta ja sen kerrannaisvaikutuksia koskevan tiedon tarve on nopeasti lisääntynyt. Tämä kirjoitus on katsaus nykyiseen (1970-luvun) turvetietouteen, mikä on sen peittävyys Pohjois-Suomen kannalta ja mihin tutkimusta tulisi suunnata lähitulevaisuudessa. Kirjoituksessa rajoitutaan vain intensiivisiin käyttömuotoihin tai niihin tähtääviin selvityksiin.

2. Suo- ja turvevarat

    Maamme soiden määrä ja levinneisyys on selvitetty noin kymmenen vuoden välein toistuvissa valtakunnan metsien inventoinneissa (VMI). Tuoreimmat havainnot Pohjois-Suomen soiden määrästä on inventoinnissa VMI 5, joka suoritettiin kenttätöiden osalta 1969–1970 /5/.  Tietoja on kerätty muun muassa soiden pinta-aloista, suotyypeistä ja niiden metsäojituskelpoisuudesta sekä soiden puuston määrästä ja kasvusta. Inventointien perusteella koko Suomen suoalaksi on arvioitu vajaat 10 miljoonaa hehtaaria, joista kuusi miljoonaa hehtaaria Pohjois-Suomeen /6/.

    Valtakunnan metsien inventoinnin VMI 3 (1951–1953) yhteydessä havaintolinjoille sattuneiden soiden turpeen paksuus mitattiin aina neljään metriin saakka /7/. Tästä aineistosta maamme kokonaisturvevaroiksi on laskettu 100–120 miljardia m3, josta noin puolet on Oulujoen vesistöalueen pohjoispuolella /8, 9/.

    Suomen Suoviljelysyhdistys on tutkinut soiden viljelyn ja käyttöönoton mahdollisuuksia pääasiassa kuluvan vuosisadan (1900-luvun) alkupuoliskolla. Näissä tutkimuksissa selviteltiin soiden syvyyksiä, turvelajeja ja pohjamaan (mineraalimaan) laatua. Kairauksia ei kuitenkaan ulotettu systemaattisesti koko turvekerrokseen, vaan keskityttiin viljelykseen mahdollisesti tulevaan pintaturpeeseen /10/.

    Myös Keskusmetsälautakunta Tapio ja eri maanviljelysinsinööripiirit ovat tutkineet soiden soveltuvuutta maa- ja metsätaloudelliseen käyttöön. Tapion metsäojitussuunnitelmiin selvitettiin suotyyppi, pohjamaan laatu ja turpeen paksuus 1,5 m:n syvyyteen sekä vastaavan suon kaltevuus /10/.

    Geologinen tutkimuslaitos ja Maatalouden tutkimuskeskuksen maantutkimusosasto ovat inventoineet maamme turvevaroja edellistä tarkemmin. Valtakunnalliseen maaperäkartoitukseen liittyvässä perustutkimuksessa kiinnitetään huomio toisaalta turpeen syntyyn ja turvelajin riippuvuuteen alueen kallioperästä, toisaalta turpeiden ominaisuuksiin viljelysmaina. Maaperäkartoitus on nykyään keskittynyt Etelä-Suomen taajamien ympäristöön, mutta erillisselvityksiä on myös Pohjois-Suomesta, esimerkiksi Oulun /11/ ja Rovaniemen /12/ tienoilta.

    Geologinen tutkimuslaitos suorittaa myös erillisiä turveinventointeja Turveteollisuusliiton, Valtion polttoainekeskuksen, läänien teollistamislautakuntien, seutukaavaliittojen, kuntien ja kuntainliittojen tarpeisiin.  Nykyään keskitytään polttoturvesoiden inventointeihin. Pyrkimyksenä on aina kultakin alueelta totaalinen selvitys polttoturvevaroista. Etelä-Suomessa selvitykseen otetaan mukaan kaikki yli 20 hehtaarin suot ja Pohjois-Suomessa kaikki yli 100 hehtaarin suot /10/.

    Lapin läänissä on tutkittu, kesä 1975 mukaan lukien, noin 250 suota /13, 14/.  Posiota ja Ranuaa lukuun ottamatta kaikkien kirkonkylän kokoisten ja sitä suurempien taajamien ympäristöjen polttoturvevarat tunnetaan. Posion ympäristön suot tutkittaneen kesällä 1976.

    Oulun läänin turvetutkimuksella on perinteitä Pelsonsuolta jo tämän vuosisadan alusta /15, 16, 17/. Myös Hyrynsalmella, Suomussalmella /14/ ja Haapavedellä /18/ on vanhoja turvetutkimuksia, 1940– ja 1950- luvuilta. Silloinen karttamateriaali oli kuitenkin puutteellinen eikä soiden valinta ollut ehkä paras mahdollinen eikä missään tapauksessa systemaattinen.

    Myöhemmissä Oulun läänin turveinventoinneissa on keskitytty läänin etelä- ja länsiosiin. Niiden potentiaaliset polttoturvevarat on tutkittu jo lähes totaalisti. Esimerkiksi Siikajokilaakson turvevarat kartoitettiin kesällä 1975 niin pitkälle, että kokonaisselvityksestä puuttuu enää yhden kesän kenttätyö.

    Pohjois-Suomen suo- ja turvevarojen kartoitus on ollut tehokkainta suo- ja turvetutkimusta. Tällä hetkellä tunnetaan varsin tarkoin Pohjois-Suomen suotyypit, niiden metsäojituskelpoisuus, soiden potentiaalinen arvo peltomaana sekä turvevarojen määrä ja sijainti. Tutkimusta ovat hoitaneet ja hoitavat edelleen tehokkaat valtakunnalliset organisaatiot.

    Geologisen tutkimuslaitoksen inventoinneista saadaan periaatteessa suokohtainen rekisteri kaikista Pohjois-Suomen soista, ainakin yli 100 hehtaarin suuruisista.  Suorekisterin valmistuminen on tätä nykyä kuitenkin verkkaista, koska työvoimaa kenttähavaintojen jatkokäsittelyyn talvisin on niukalti.  Lisäksi turverekisteri on suuntautunut perinteisen geologian tavoitteisiin: turpeen syntyyn, turpeen ja kallioperän välisiin suhteisiin tms.

    Tämän ohella käytännön suon ja turpeen käytön suunnittelussa kaivataan tietoa monista soiden talouskäyttöä koskevista seikoista, kuten soiden metsäojitustilanteesta, soiden puustosta: sen määrästä ja kasvusta, soiden muodoista ja soiden etäisyyksistä maantieyhteyksistä. Näitä seikkoja varten olisi paikallaan laatia yhdessä Geologisen tutkimuslaitoksen turvetietouden kanssa Pohjois-Suomen suorekisteri, joka sisältäisi perustiedot soiden turpeesta, sen määrästä ja laadusta, sekä soiden taloudelliset arvot.

    Suorekisterin systemaattine laatiminen olisi helpoin aloittaa Siikajokilaakson alueelta, jossa tämän tapaista selvittelyä on jo aloitettu. Tutkimus voitaneen toteuttaa Geologisen tutkimuslaitoksen kenttähavaintojen ohella ilmakuvatutkimuksena.

    Turvevaroihin liittyy myös kokonaisselvitys soiden perustuotannosta. Soiden perustuotannosta saatavia hyödykkeitä ovat mm. puu ja turve. Ojitettujen ja luonnontilaisten soiden puuston kasvu tunnetaan tarkoin. Sen sijaan turpeen pääasiallisen muodostajan, kenttäkerroksen (varvut, sammalet, sarat yms.) tuotanto on vajaasti tunnettu.

    On esimerkiksi vallalla täysi epätietoisuus siitä, mikä on metsäojituksen vaikutus turpeen kertymiseen: pysyykö se ennallaan, lisääntyykö se vai muuttuuko se jopa negatiiviseksi? Niin ikään on oppiriitoja siitä, pitäisikö turve luokitella uusiutuvaksi vaiko uusiutumattomaksi luonnonvaraksi.

    Turvevarojen kertymisen tai hupenemisen tutkimista vaikeuttaa maatumisprosessin monimutkaisuus. Viime vuosina ulkomailla suoritettujen mittausten perusteella /19, 20, 21/ voidaan suomaisten soiden turpeen kasvun arvioida olevan ehkä luokkaa 1–5 m3/ha/v luonnontilaisilla soilla. Vastaavia suomalaisia mittauksia ei kuitenkaan ole.

    Soiden perustuotantoa koskevaa tutkimustoimintaa olisi syytä tehostaa Pohjois-Suomessa.  Tutkimus tulisi suunnata metsäojitetuille ja vielä ojittamattomille mutta ojituskelpoisille soille. Tietoa kaivataan siitä, mikä on turpeen kasvunopeus (kerrostumisnopeus) eri suotyypeillä ja niitä vastaavilla muuttumilla. Ongelma on laaja ja nykyisillä mittausmenetelmillä vaikea. Tämän vuoksi tutkimus tulisi suorittaa kasvitieteilijöiden ja suometsätieteen edustajien yhteistyönä. Mahdollisesti tarvitaan lisäksi turvegeologeja.  Pohjois-Suomessa tutkimuksen luonnollinen suorituspaikka olisi Oulun yliopiston kasvitieteen laitos.

Suo- ja turvevaroihin liittyvät tutkimusehdotukset:

- Pohjois-Suomen suo- ja turverekisteri

- Pohjoissuomalaisten suoekosysteemien perustuotanto ja sen muuttuminen metsänparannuksen toimenpiteiden vaikutuksesta.

3. Turve kasvualustana

3.1 Peltoviljely

    Soiden peltoviljelyä on maassamme tutkittu jo viime vuosisadan puolella /1/.  Pohjois-Suomessa intensiivinen tutkimus pääsi vauhtiin 1920-luvulla, kun Maatalouden tutkimuskeskus rupesi perustamaan koeasemiaan myös maan pohjoisosiin /22/. Nykyään suonviljelyn koetoimintaa harjoitetaan Pohjois-Pohjanmaan koeasemalla Ruukissa, Hallakoeasemalla Vaalassa ja Lapin koeasemalla Rovaniemen maalaiskunnassa. Lisäksi viljelijäin suopelloilla järjestetään paikalliskokeita.

    Pohjois-Suomessa soiden peltoviljelyn tutkimus keskittyi aluksi luonnontilaisten soiden tuottokykyyn ja niiden uudisraivaukseen /esim. 23, 24, 25/. Sittemmin selviteltiin kalkitus- ja lannoitusongelmia /esim. 26, 27/. Nykyään tutkimusten pääpaino on nurmitutkimuksissa /22/.

    Koetoiminnan myötä suonviljelyä on Pohjois-Suomessakin selvitetty melko perusteellisesti.  Tällä hetkellä tutkimus on vähäistä, sillä koeasemat toimivat vajaalla teholla. Niidenkin pelloista on osa paketoitu. Kun tutkimuksen tehostaminen nähdään taas ajankohtaiseksi, se voidaan toteuttaa nykyisellä koeasemaverkolla.

    Pohjois-Suomen soiden peltoviljelyn pulmallisin ongelma on nykyään nurmien huono talvehtiminen. Keväisin joudutaan kyntämään lumen alla pahoin harventuneita nurmia. Karjanrehun, varsinkin säilörehun saanti vaikeutuu. Huono talvehtiminen liittynee lisääntyneeseen typpilannoitukseen ja tihentyneisiin niittokertoihin. On myös epäilty joidenkin hivenravinteiden puuttumista kasvualustasta.

    Pohjois-Suomen soiden nurmiviljelysten heikko talvehtiminen ja siitä johtuva suuri riskialttius tulisi ottaa tiiviimmän tutkimuksen kohteeksi. Paitsi monivuotisten nurmien viljelyn varmentamista, tulisi edelleen selvittää myös yksivuotisten nurmien merkitystä /28/.  Tutkimuksen suorituspaikaksi sopivat parhaiten Maatalouden tutkimuskeskus ja sen Pohjois-Suomen koeasemat.

    Soiden pakettipellot ovat ongelma. Se tulee ajankohtaiseksi parin vuoden kuluttua, kun peltopakettia ruvetaan purkamaan. Lähiaikoina tulisi selvittää kymmenkunta vuotta heitteillä olleen suopellon viljelykseen oton vaikeudet. Ovatko ne ehkä suurimmat muokkauksessa, rikkaruohoisuudessa vai maan viljavuudessa?  Tämäkin tutkimus on helpoin toteuttaa Maatalouden tutkimuskeskuksen koeasemilla.

Soiden peltoviljelyä koskevat tutkimusehdotukset:

- Nurmien talvehtiminen suoviljelyksillä

- Paketista poistuvien suopeltojen viljelyarvo

3.2 Metsänviljely

    Soiden käyttöä metsänkasvatukseen tutkii Metsäntutkimuslaitoksen suo-osasto yhteistyössä eri puolilla maata sijaitsevien koe- ja tutkimusasemiensa kanssa. Pohjoissuomalaisia tutkimusasemia ovat Kolarin, Rovaniemen ja Pyhäkosken (Muhoksen) tutkimusasemat. Näistä erityisesti Kolarin ja Pyhäkosken asemilla harjoitetaan suometsien tutkimusta.

    Metsäntutkimuslaitoksen suontutkimuksissa on tutkittu mm. soiden ojituksen jälkeistä puunkasvua, ojaetäisyyden vaikutusta siihen sekä suometsien lannoitusta. Painopiste siirtynee tulevaisuudessa yhä enemmän ojitettujen soiden ravinne- ja lannoitusongelmiin.

    Suometsien hoidon ajankohtaisimpia pulmia on toistaiseksi tuntemattomista syistä johtuva puiden kasvuhäiriö ojitetuilla soilla /29/. Häiriö, josta käytetään työnimeä "eskimoosi", ilmenee latvakatona 10-15 vuoden ikäisissä taimikoissa.

    Mäntyjen ja kuusten pituuskasvu lakkaa, puusta tulee "tuhatlatvainen". Vähitellen puu kuolee /30/. Eskimoosia on tutkittu ja tutkitaan parhaillaan intensiivisesti. Ilmiötä ei ole kuitenkaan pystytty selittämään lannoituksesta, hyönteisistä taikka sienistä johtuvaksi.

    Koska on pelättävissä, että eskimoosi tulee aiheuttamaan tuhoja Pohjois-Suomen metsäojitusalueilla, sen tutkimusta tulisi edelleen tehostaa. Ongelman visaisuuden takia tulisi lisätä myös kasvitieteen (kasvifysiologian) osuutta tutkimuksessa.

    Metsäntutkimuslaitos on kasvava organisaatio, joka parhaillaan toteuttaa tutkimuksensa hajauttamista koe- ja tutkimusasemille. Tämän takia Pohjois-Suomen suometsien tutkimus on tehokasta, ja tehokkuus lisääntynee tulevaisuudessa. Pääosin tutkimusta voidaan pitää peittävänä.

Pohjois-Suomen suometsiin liittyvä tutkimusehdotus:

- Metsäojitusalueilla ilmenneen kasvuhäiriön (eskimoosin) kasvifysiologinen tausta.

3.3 Kasvuturve

    Turpeen käyttöä kukkien ja vihannesten kasvualustana ruvettiin tutkimaan 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa intensiivisesti sekä Saksassa /31/ että Suomessa /32, 33, 34/. Kun kasvatuskokeissa verrattiin eriasteisen turvelisäyksen saaneiden kivennäismaiden kasvualustaominaisuuksia, pelkkää rahkaturvetta olevan koejäsenen havaittiin tuottavan parhaat sadot. Tästä sai alkunsa ns. kasvuturvemenetelmä. Sillä tarkoitetaan voimakkaasti lannoitetun turpeen ja tehostetun viljelytekniikan käyttöä kasvihuoneviljelyssä /35/.

    Kasvuturvemenetelmää kehitettiin Suomessa aluksi Helsingin yliopiston maanviljelyskemian laitoksessa ja sittemmin varta vasten perustetussa Turvetutkimuslaitoksessa /36/. Kasvuturpeen käyttö yleistyi nopeasti maamme puutarhoissa. Jo 1960-luvun puolivälissä menetelmä oli saavuttanut niin suuren varmuuden, että kasvuturpeen vienti pääsi alkamaan /37/. Kasvuturpeen tuotanto kymmenkertaistui 1960-luvulla. Kasvuturpeen viennin arvo on nykyään runsaat viisi miljoonaa markkaa vuodessa /37/.

    Pohjois-Suomessa kasvuturvetutkimuksia on suoritettu verraten vähän. Joitakin hajanaisia kokeita on ollut Maatalouden tutkimuskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin koeasemilla.  Lapin koeasemalla on esimerkiksi verrattu eräässä kokeessa paikallista rahka-saraturvetta myytävänä olleeseen Etelä-Suomessa nostettuun turpeeseen.

    Pohjois-Suomen kasvuturvetutkimus on puutteellinen. Jo kasvuturpeen laadusta on ristiriitaisia käsityksiä. Erään näkökannan mukaan pohjoissuomalainen kasvuturve on liian tummaa, liian saraturvepitoista ainakin vientiä ajatellen. Joka tapauksessa alueen omien kasvihuoneiden tarve voidaan tyydyttää. Tulevaisuudessa, kun Etelä-Suomen kohosoita vaaditaan yhä enemmän säilytettäviksi luonnontilassa, kasvuturvetuotannon edellytykset ilmeisesti paranevat myös Pohjois-Suomessa.

    Laajentuvan polttoturvetuotannon yhteydessä tullaan myös Pohjois­-Suomessa nostamaan satoja tuhansia kuutiometrejä heikkolaatuista, poltettavaksi kelpaamatonta pintaturvetta, jonka arvo kasvuturpeena tulisi selvittää. Näihin tutkimuksiin voitaisiin liittää tuhkalannoituksen käyttömahdollisuudet. Turpeen polton yleistyttyä tullaan polttolaitosten tuhka ajamaan kaatopaikoille, ellei sille löydetä mielekästä käyttöä.

    Kasvuturvetutkimuksen osalta Pohjois-Suomessa vallitsee selvä aukko. Kasvuturvetutkimus voidaan toteuttaa joko Maatalouden tutkimuskeskuksen koeasemilla tai Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan yhteydessä.

Kasvuturpeeseen liittyvät tutkimusehdotukset:

- Pohjoissuomalaisen kasvuturpeen kasvualustaominaisuudet

- Polttoturpeen tuhkan käyttö kasvuturpeen peruslannoitukseen.

4. Turve polttoaineena

4.1 Yleistä

    Turve on nuori fossiilinen polttoaine. Se on poltto-ominaisuuksiltaan puuta tehokkaampaa mutta kivihiiltä heikompaa /6/. Polttoturpeelle on ominaista suuri haihtuvien aineiden määrä, korkea tuhkapitoisuus, pieni tilavuuspaino ja alhainen rikkipitoisuus. Kolme ensimmäistä ominaisuutta aiheuttavat polttoturpeen käyttäjälle ja tuottajalle huomattavia lisäkustannuksia, kun taas rikin vähäinen määrä säästää kattilalaitoksia korroosiovaurioilta ja ympäristöä saastehaitoilta /38/.

    Turpeen riittävä maatuneisuus on hyvän polttoturpeen ominaisuus. Maatumisen edetessä kasvinjäänteitä hajottavat mikrobit käyttävät elintoimintoihinsa turpeen happea. Samalla hiilen suhteellinen osuus nousee ja turpeen lämpöarvo paranee. Parasta polttoturvetta saadaan syvien soiden pohjakerroksista, missä suokasvit ovat maatuneet vuosisatojen aikana mustaksi, koossapysymättömäksi massaksi. 

Polttoturvetuotteet:

- Jyrsinpolttoturve on pölymäinen aine, jonka käyttökosteus on noin 45 % ja lämpöarvo noin 3,0 kWh/kg /38/. Se soveltuu pöly- ja arinapolttoon kaukolämpö-, teollisuus- tai voimalaitoskattiloissa.

- Palaturve on kiinteä aine, jonka käyttökosteus on noin 35 % ja lämpöarvo noin 3,5 kWh/kg /38/. Sitä voidaan käyttää kiinteistökohtaisissa pienehköissä kattiloissa pilkotun puun tapaan. Lisäksi se soveltuu turvekoksin ja aktiivihiilen valmistukseen.

- Turvebriketti valmistetaan jyrsinturpeesta kuivaamalla ja puristamalla se brikettimuotoon.  Sen kosteus on runsaat 10 % ja lämpöarvo noin 5,0 kWh/kg /38/.  Turvebrikettejä voidaan polttaa omakotitalojen keskuslämmityskattiloissa, saunanpesissä tai takoissa.

4.2 Polttoturpeen nosto

    Suon valmistaminen polttoturpeen tuotantokuntoon vie aikaa 2–4 vuotta. Ensimmäinen työvaihe on ojitus. Tuotantoalue ojitetaan 20 metrin sarkavälein ojasyvyyteen 1,0–1,2 m. Sen jälkeen seuraa yleensä syväjyrsintä, joka hienontaa varvut, pensaikon, näiden juuret ja pienet kannot 30 cm:n syvyydeltä.  Suuret kannot poistetaan erikseen. Tämän jälkeen sarat muotoillaan kuperiksi, jottei vettä pääsisi kertymään lammikoiksi /39/.

    Ensimmäisenä tuotantokesänä poistetaan suon heikosti maatunut pintaturve. Useimmiten kasvuturpeeksi kelvollista pintaturvetta on 20–50 cm:n syvyydeltä /39/.

    Jyrsinturvemenetelmässä tuotantoon kunnostetun turvekerrostuman pinnasta irrotetaan jyrsimällä sen kuivin, 10–15 mm vahva kerros, joka jää irrotusalustalleen. Turpeen kosteus on tässä vaiheessa noin 80 %. Kuivumisen jouduttamiseksi sitä pöyhitään pari kertaa vuorokaudessa. Kun turpeen kosteus on pudonnut 35 %:iin pölymäinen jyrsinturve voidaan koota varastoaumaan. Seuraavaksi jyrsitään uusi turvekerros kuivumaan. Kesän aikana saadaan noin 15 jyrsinturvesatoa /40/.

    Palaturvemenetelmässä turvekerrostumassa oleva turve irrotetaan alustastaan pinnasta pohjaan saakka. Turve muokataan märkänä, puristetaan muodon antavan suukappaleen läpi ja levitetään kentälle kuivumaan. Turvepalat ovat kooltaan 10 x 10 x 30 cm.

    Kuivumisen edistyessä niitä käännellään.  Kun kosteus on vähentynyt noin 35 %:iin, turvepalat voidaan koota varastoaumaan. Kuivuminen on huomattavasti hitaampaa kuin jyrsinturvemenetelmässä. Kesän aikana saadaan vain yksi tai kaksi satoa /40/.

    Polttoturpeen tuotanto perustuu kesäpoutiin ja kuivattaviin tuuliin. Epävakainen kesäsää ja pitkä talvi haittaavat polttoturvetuotantoa yhä enemmän siirryttäessä Etelä-Suomesta pohjoiseen päin. Etelä-Pohjanmaallakin esimerkiksi jyrsinturvesatojen määrä vaihtelee kesästä riippuen välillä 4–31 kpl vuodessa. Oulun ja varsinkin Lapin läänissä vaihtelu tullee olemaan vieläkin rajumpaa. Nykyisiin turpeennostomenetelmiin liittyvä riskialttius määrännee polttoturpeen noston nollarajan Lapin läänin etelä- ja lounaisosiin /41/.

    Polttoturpeen nostomenetelmiin liittyvän riskialttiuden vähentämistä tulisi tutkia nimenomaan Pohjois-Suomessa. Mikäli nostokausi saataisiin jatketuksi nykyisestä parista kuukaudesta ympärivuotiseksi, tällä olisi merkitystä sekä työllisyyden että koneinvestointien kannalta.

Polttoturpeen nostoon liittyvät tutkimusehdotukset:

- Polttoturpeen nostomenetelmien edullisuusvertailu Pohjois­Suomen oloissa

- Polttoturpeen säästä riippumattomat nostomenetelmät

4.3 Polttoturpeen briketointi

    Suhteellisen kuiva turvejauhe voidaan puristaa briketiksi ilman minkäänlaisia sidosaineita /42/. Tämä turpeen briketoituvuus, jonka mekanismia ei vieläkään tunneta, keksittiin 1800-luvun lopussa Venäjällä.  Suomeenkin perustettiin ensimmäinen turvebrikettitehdas jo vuonna 1913. Tehdas toimi kuitenkin vain lyhyen ajan.

    Toisen maailmansodan jälkeen maassamme on rakennettu useita pieniä briketointilaitoksia, joista pääosa on kuitenkin joutunut lopettamaan toimintansa /43/. Tuontipolttoaineiden kallistuminen 1970-luvulla on jälleen lisännyt kiinnostusta turvebriketteihin. Peräseinäjoelle rakennetaan parhaillaan ensimmäistä suuritehoista turvebrikettitehdasta. Laitos valmistuu vuonna 1977 ja sen tehoksi on kaavailtu 30 000 tn/vuosi /44/.

    Brikettien raaka-aineena käytettävän jyrsinturpeen tärkeimmät laatuvaatimukset ovat: irtotilavuuspaino vähintään 250 kg/m3, kosteus enintään 50 % ja tuhkapitoisuus (kuiva-aineesta) enintään 15 % /43/.

    Turpeen laatu vaihtelee suolla sekä vaakasuorassa että pystysuorassa suunnassa. Laatuvaihtelu onkin suurin briketointia haittaava tekijä. Turpeen briketointilaitos tulisi tämän vuoksi perustaa mahdollisimman suurelle ja mahdollisimman homogeeniselle suoalueelle.

    Koska polttoturpeen tilantarve ja sen seurauksena kuljetuskustannukset pienenevät briketointiprosessissa olennaisesti, turvebrikettilaitos on suhteellisesti edullisinta rakentaa syrjäisille suoalueille. Tässä mielessä tällaista tehdasta on ehdotettu Pelson suoalueelle. Suoalue on maamme suurimpia, yhteensä noin 14 400 ha /17/. Alueelta nostetaan jo polttoturvetta (jyrsinturvetta) ja alustavia turvetutkimuksia on suoritettu. Turpeen ominaisuuksia briketoinnin kannalta ei ole kuitenkaan selvitetty.

Polttoturpeen briketointiin liittyvä tutkimusehdotus:

- Pelson suoalueen turpeen briketointiominaisuudet

4.4 Polttoturpeen käyttö

Pohjois-Suomessa mahdollisia polttoturpeen käyttäjiä ovat mm. seuraavat:

- metsäteollisuus

- turvevoimalat

- kaukolämpökeskukset

- pienkiinteistöt

    Metsäteollisuus voi käyttää polttoturvetta tuottamaan selluloosan ja paperin valmistuksessa tarvittavaa lämpöenergiaa. Harkittavaksi voi tulla esimerkiksi nykyisten puunkuorta polttavien kattiloiden muuntaminen turvekäyttöisiksi. Turpeen käytöstä on jo saatu myönteisiä kokemuksia Kymin Osakeyhtiön tehtailla. Pohjois-Suomessa Kemi Oy on ensimmäisenä metsäteollisuusyrityksenä parhaillaan aloittelemassa polttoturpeen käyttöä /45/.

    Turvetta voidaan polttaa myös teollisuuden voimantuotannossa, ns. vastapainevoimalaitoksissa, jotka tuottavat sekä sähköä että lämpöä. Turvekäyttöiset kaupunkien lämmitysvoimalaitokset ovat kuitenkin yleistyneet teollisuuden voimantuotantoa nopeammin.

    Lämmitysvoimalaitokset rakennetaan ensisijaisesti sähkön tuotantoon. Lähes yhtä tärkeä näkökohta on jäähdytykseen kuluvan energian käyttäminen kaukolämmitykseen. Ouluun rakennetaan parhaillaan turvevoimalaa, joka tuottaa kaukolämmön lisäksi kaupungille sähköenergiaa noin 70 megawatin teholla /46/.

    Turvevoimala voidaan rakentaa myös ilman kaukolämmitysliitäntää, ns. lauhdutusvoimalaitokseksi. Sen jäähdyttämiseen kuluvaa lämpöä ei oteta talteen, vaan se johdetaan laitosta ympäröivään vesistöön. Suomessa ei ole toistaiseksi yhtään turvetta polttavaa lauhdutusvoimalaitosta. Sellaista on suunniteltu Oulun läänin Haapavedelle /46/.

    Turvekäyttöinen kaukolämpökeskus on ehkä edullisin polttoturpeen käyttömuoto Pohjois-Suomessa. Verrattuna voimalaitostehoihin kaukolämmityskattila voi olla huomattavasti pienempi. Jo toimiva turvekäyttöinen kaukolämpökattila on Haapavedellä ja Pelsolla.  

    Turpeen yleistymistä kaukolämmityksessä on hidastanut käytössä olevien kattilatyyppien suuri määrä ja samanaikaisesti nopeasti etenevä kehitys. Olisikin paikallaan kerätä käyttökokemukset ympäri maata kaikista turvekäyttöisistä kattiloista ja käyttää näin saatua aineistoa tuotekehittelyssä. Varmatoimisen turvekäyttöisen kattilatyypin osoittaminen merkitsisi ilmeisesti turpeen käytön nykyistä nopeampaa yleistymistä kirkonkylän suuruusluokkaa olevissa taajamissa.

    Pienkiinteistöissä turvekäyttöinen lämmitys on nykyään poikkeus. Turpeella olisi merkitystä kuitenkin varsinkin maatilakäytössä. Äskettäin on Rovaniemellä kehitetty lupaava pienkäyttöön soveltuva turvekattila /47/. Tällaista turpeen käytön kehitys- ja tutkimustoimintaa ei oikeastaan ole vielä ollenkaan.

Polttoturpeen käyttöön liittyvät tutkimusehdotukset:

- Turvetta polttavien kattilatyyppien kannattavuusvertailu

- Pienkäyttöön soveltuvien turvekattiloiden kehittäminen

5. Turve teollisuuden raaka-aineena

5.1 Turvekoksi ja aktiivihiili

    Kun turvetta kuumennetaan ilmattomassa tilassa aina 800–900 asteeseen, kuivatislataan, siitä haihtuu pääosa hapesta ja vedystä. Hiilipitoista jäännöstä nimitetään turvekoksiksi. Metalliteollisuus saa kuumentamalla turvekoksia puhtaan hehkun, jossa se voi valmistaa parhaita teräksiä ja ferrokromia /48/.

    Kuivatislauksessa haihtuvasta kaasusta tiivistyy lämpötilan laskiessa tervaa. Pienessä turvekoksilaitoksessa tervaa ei kuitenkaan kannata erottaa omaksi tuotteeksi vaan terva-kaasuseos poltetaan sellaisenaan kuivatislauksen vaatimaksi lämpöenergiaksi. Mikäli turvekoksilaitoksessa otetaan kaikki koksauksen tuotteet talteen niitä saadaan seuraavissa suhteissa /49/:

- koksi n. 33 %

- terva n. 15 %

- tervavesi n. 17 %

- kaasu n.  35 %

    Turvekoksi valmistetaan helpoimmin palaturpeesta. Koksin laatuvaatimukset määräävät myös suon valinnan. Turpeen tuhkapitoisuuden tulee olla vähäinen ja maatuneisuuden pitkälle edennyt. Turpeen lievä kuituisuus on turvepalojen sitkeyden kannalta edullista.

    Turvekoksiteollisuudella on vanhat perinteet mm. Neuvostoliitossa, Saksassa ja Puolassa. Suomen ensimmäistä turvekoksitehdasta rakennetaan parhaillaan Peräseinäjoelle. Sen koekäyttö alkanee vuoden 1976 syksyllä. Vuotuinen kapasiteetti on 30 000 tn turvekoksia vuodessa /50/.

    Turvekoksi voidaan jalostaa edelleen aktiivihiileksi. Menetelmään kuuluu hiiltoa ja erilaisia vesihöyryllä ja kemikaaleilla tapahtuvia aktivointeja. Koska aktiivihiilellä on myös sotilaskäyttöä, kaikki valmistustietous ei ole julkista. Aktiivihiilen siviilikäyttäjiä ovat mm. veden puhdistamot, sokeriteollisuus (sokerin valkaisu) ja lääketeollisuus /51/.

    Aktiivihiilen valmistukseen valitun turpeen tärkein ominaisuus on vähäinen tuhkapitoisuus /52/. Koska tuhkapitoisuus nousee hiiltovaiheessa, sen tulisi olla alle 3 %, mieluimmin alle 2 % kuiva-aineesta. Paljon rautaa sisältävät turpeet eivät sovi lääke- ja elintarviketeollisuuteen valmistettavan aktiivihiilen raaka-aineeksi /53/.

    Parasta aktiivihiiltä saadaan vähätuhkaisilta kohosoilta (rahkaturpeesta). Suomessa on laskettu olevan ensiluokkaista aktiivihiilen raaka-ainetta satojen vuosien tuotantoa varten.

    Aktiivihiiliteollisuus on nykyään koko maapallon mittakaavassa suurin turpeen käyttäjä. Hollantilainen Norit-yhtymä tuotti esimerkiksi vuonna 1968 aktiivihiiltä noin 175 000 tn pääraaka-aineenaan turve.

    Suomessa ei ole toistaiseksi omaa aktiivihiilituotantoa. Valtion teknillisessä tutkimuskeskuksessa on kokeiltu aktiivihiilen valmistusta turvekoksista. Samanlaisia kokeita on ollut myös Puolustuslaitoksen tutkimuskeskuksessa. Kumpikin tutkimus on antanut lupaavia tuloksia /53/.

    Koska aktiivihiilen kulutus tullee lisääntymään kiristyvien ympäristönsuojeluvaateiden myötä lähitulevaisuudessa, tulisi varautua myös pohjoissuomalaisen turpeen käyttömahdollisuuksiin prosessin raaka-aineena. Vähäistä ennakointia on tosin jo ollutkin: esimerkiksi Vuolijoen kunnassa on pyritty kartoittamaan paitsi polttoturvesuot, myös aktiivihiilen valmistukseen soveltuvat suot /54/. Laajempaankin varautumiseen on mahdollisuus jo kerätyn aineiston perusteella; siitä on inventoitava tuhka- ja rautapitoisuudet.

Turvekoksiin ja aktiivihiileen liittyvä tutkimusehdotus:

- Pohjois-Suomen turpeiden ominaisuudet turpeen koksauksen ja aktiivihiilen valmistuksen kannalta.

5.2 Vahat ja hartsit

    Turpeen maatuessa siihen rikastuu vaha- ja hartsimaisia, mikro­organismien hajoitustoiminnalle vastustuskykyisiä aineita. Vahoja ja hartseja nimitetään yhteisesti myös bitumeiksi. Bitumit voidaan uuttaa turpeesta orgaanisilla liuottimilla ja käyttää kiillotusaineiden teollisuudessa sekä esimerkiksi metalliteollisuuden valumuottien valmistuksessa /55/.

    Turvebitumeita liukenee uuttoprosessissa uuttonesteeseen noin 10 %. Suon eri kerrosten ja eri soiden välillä on kuitenkin huomattavia eroja. Esimerkiksi Pelsonsuon turpeen bitumipitoisuudeksi on määritetty 7,5 %, kun taas Ylivieskan Hangastennevan vastaava pitoisuus oli 16.4 % /55/.

    Suomessa on tutkittu turvevahojen erittämismahdollisuuksia Valtion teknillisessä tutkimuskeskuksessa. Turvevahoista saatavien tuotteiden kulutus on kuitenkin maassamme niin vähäinen, ettei sen varaan ole kannattanut ruveta perustamaan teollisuutta. Ulkomaisia markkinoita taas hallitsevat länsisaksalaisten ruskohiilestä suurtuotantona valmistamat vahalaadut.

    Vaikka turvebitumeiden käyttömahdollisuudet näyttävät tällä hetkellä olemattomilta, tulisi perustutkimuksen selvittää Pohjois-Suomessa olevista turvevaroista myös vaha- ja hartsiominaisuuksia. Luonnollinen tutkimuksen suorituspaikka olisi Oulun yliopiston kemian laitos.

Turvevahoihin ja -hartseihin liittyvä tutkimusehdotus:

- Pohjoissuomalaisen turpeen vaha- ja hartsiominaisuudet

5.3 Turpeen hydrolyysi

    Suokasvien hiilihydraatit: selluloosa ja hemiselluloosa muodostavat pääosan orgaanisesta kasviaineesta, josta varsinainen turve alkaa maatua. Selluloosa ja hemiselluloosa kestävät turpeen aineosista heikoimmin mikrobitoimintaa, joten niiden osuus on suurimmillaan vain vähän maatuneessa turpeessa (pintaturpeessa).

    Soidemme turpeisiin varastoitunut hiilihydraattimäärä on kuitenkin niin suuri, että sen perusteella olisi mahdollista toteuttaa myös hydrolyysiin perustuvaa teollista hyväksikäyttöä /55/.

    Turpeen hydrolyysiin on kehitetty happohydrolyysiin pohjautuvia hydrolysointimenetelmiä. Tutkimuksen kohteena on ollut mm. näiden hydrolyysituotteiden käyttäminen alkoholin ja varsinkin valkuaisaineiden (rehuhiivan) valmistukseen.

    Turpeen osittainen hydrolyysi tapahtuu ns. märkähiiltoprosessissa, jossa suosta nostettu turvemateriaali välittömästi kuumennetaan 180–220 asteeseen. Hajoamistuotteina vapautuvat hapot (varsinkin etikkahappo) hydrolysoivat turpeessa olevia hiilihydraatteja. Vähän maatuneesta turpeesta saadaan tässä prosessissa 15–20 % vesiliukoiseksi /55/.

    Neuvostoliitossa on toiminnassa vuonna 1938 perustettu turpeen märkähiiltomenetelmää käyttävä tuotantolaitos /56/. Sen raaka-aineena käytetään heikosti maatunutta jyrsinturvetta, jonka kosteus on 65–70 %. Paitsi märkähiiltomenetelmän päätuotetta, polttoturvetta, sivutuotteena saadaan mm. seuraavia aineita raakaturvetonnia kohti /55/:

- alkoholia 6-8 litraa/tn

- furfurolia 3,5-4,0 kg/tn

- oksaalihappoa 22-24 kg/tn

- etikkahappoa 5-6 kg/tn

    Sivutuotteista furfuroli on nykyään Suomea ajatellen mielenkiintoisin. Sitä on vastikään ruvettu valmistamaan maassamme pienikokoisesta koivusta. Furfurolin saanto onkin koivusta paljon parempi (n. 12 %) kuin turpeesta (teoreettisesti 6-7 %). Muutokset raaka-aineiden hintasuhteissa voivat tulevaisuudessa mahdollistaa puuraaka-aineen korvaamisen turpeella.

    Turvetta voidaan käyttää myös paperin valmistuksessa. Eräässä vastikään ulkomailla suoritetussa kokeessa koivuhakkeeseen sekoitettiin suhteessa 1:1 turvetta. Seoksesta valmistettiin täysin hyväksyttävää paperia /57/.

    Puuta korvaavan luonteensa vuoksi turvetta tulisi tutkia sen hydrolyysin kannalta. Erityisen tärkeää tämä olisi Pohjois-Suomessa, missä puutase on negatiivinen ja missä turvevarat ovat suurimmat. Nykyisen puunjalostusteollisuuden laman aikana tutkimus olisi luonnollisesti perustutkimusta.

Turpeen hydrolyysiin liittyvä tutkimusehdotus:

- Turpeen hydrolyysin perustutkimus

5.4 Petrokemialliset tuotteet

    Turve ja yleensä kasvimassa voidaan jalostaa pitkähkön prosessin kautta nestemäiseksi polttoaineeksi, jopa bensiinin korvikkeeksi. Pääpiirteissään prosessi etenee seuraavasti: turve  --->  kuivatislauskaasu  --->   synteesikaasu  --->   metanoli  --->   nestemäinen polttoaine /58/.  Alaan kuuluvaa tutkimusta harjoitetaan mm. Ruotsissa.

    Vuoden 1960 tienoilla Kemira Oy:n (silloisen Typpi Oy:n) tehtaalla Oulussa turpeesta kaasutettiin synteesikaasua, jota oli tarkoitus käyttää ammoniakin tuotannossa /59/. Jo tehtaan perustamisvaiheessa oli hankittu saksalainen Koppers-laitteisto, jolla pystyttiin hyödyntämään heikkolaatuisia polttoaineita. Alkuvaiheessa laitteistoa käytettiin kivihiilellä. Niihin aikoihin, kun turvetta ruvettiin kokeilemaan raaka-aineena, teknologia oli kuitenkin ohjautunut silloin halvemman polttoöljyn käyttöön. Turvetta käyttävä menetelmä hylättiin myös Oulussa, ja Koppers-laitteisto paketoitiin pahojen päivien varalle.

    Suoritetuista vähälukuisista kokeista ehdittiin saada kuitenkin tuloksia. Havaittiin, että prosessiteknillisesti on mahdollista käyttää turvepölyä synteesikaasun valmistukseen. Turpeen vähäinen rikkipitoisuus, samoin kivihiileen verrattuna vähäinen tuhka­ ja kuonamäärä havaittiin jopa eduksi. Turpeen varjopuolena pidettiin hankaluutta käsitellä suuria turvemääriä.

    Vaikka turpeen käyttö petrokemiallisten tuotteiden valmistukseen lienee vielä kauempana tulevaisuudessa kuin turpeen hydrolyysiin perustuva teollisuus, aihetta on syytä tutkia sen öljyteknologiaa korvaavan luonteen vuoksi. Tämäkin tutkimus on luonteeltaan perustutkimusta.

Turpeesta saataviin petrokemiallisiin tuotteisiin liittyvä tutkimusehdotus:

- Perustutkimus turpeen jalostamiseksi kaasumaiseksi tai nestemäiseksi polttoaineeksi.

Kirjallisuusluettelo

/1/ PESSI, Y. 1966. Suon viljely. 139 s. Porvoo.

/2/ RAITASUO, K. 1975. Metsäojituksen nykyvaihe ja tulevaisuuden tavoitteet. Turveteollisuus 4-1975: 28-29.

/3/ HEIKURAINEN, L. 1971. Metsäojituksen alkeet. 281 s. Ylioppilastuki, Helsinki.

/4/ Turveteollisuus 2-1974: s. 5.

/5/ KUUSELA, K. &  SALOVAARA, A. 1971. Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan, Koillis-Suomen ja Lapin metsävarat vuosina 1969-70. Folia Forestalia 110.

/6/ HEIKURAINEN, L. 1960. Metsäojitus ja sen perusteet.  378 s. Helsinki.

/7/ ILVESSALO, Y. 1956. Soiden esiintyminen Suomessa.  Suo 11 (4): 55-62.

/8/ SALMI, M. 1950. Suomen turvevarat ja niiden käyttö. Geologinen tutkimuslaitos, Geoteknillisiä julkaisuja n:o 50.

/9/ MIKOLA, I. 1961. Turveteollisuuden näköaloja maamme turvevarojen valossa. Suo 12(6): 79-88.

/10/ KOMITEANMIETINTÖ 1973: 142. Polttoturvesuokomitean mietintö.

/11/ SOINI, S. & VIRRI, K. 1968. Oulu-Liminka. Ann.Agric.Fenn. vol. 7, suppl. 2.

/12/ URVAS, L. 1973. Rovaniemi. Ann.Agric.Fenn. vol. 12, suppl. 2.

/13/ LAPPALAINEN, E. 1972. Lapin turvekerrostumien paksuudesta ja alueellisesta jakaantumisesta. Geologinen tutkimuslaitos. Tutkimusraportti n:o 3.

/14/ LAPPALAINEN, E. 1976. Suullinen tiedonanto.

/15/ MALM, E.A. & RANCKEN, H. 1913. Pelson suo Muhoksen Säräisniemen ym. pitäjissä Oulun läänissä. Suomen suoviljelys­yhdistyksen vuosikirja 17(1): 85-144.

/16/ MALM, E.A. 1937. Kemiallisia analyysituloksia Pelson suolta otetuista turvenäytteistä. Suomen Suoviljelysyhdistyksen Vuosikirja 41(2): 213-229.

/17/ SALMI, M. 1952. Turvetutkimuksia Pelson suoalueelta. Geologinen tutkimuslaitos. Geoteknillisiä julkaisuja n:o 52.

/18/ SALMI, M. 1963. Turvegeologisia tutkimuksia Haapavedellä. Suo 14(2): 15-23.

/19/ READER, R.J. & STEWART, J.M. 1972. The relationship between net primary production and accumulation for a peatland in southeastern Manitoba. Ecol. 53:1024-1037.

/20/ SONESSON, M. (toim.) 1973. Progress report 1972. Swedish IBP Tundra Project Tech. Report 14. Stockholm. 194 s.

/21/ JONES, H.E. & GORE, A.J.P. 1975. A simulation of production and decay in blanket bog. Teoksessa: O.W. Heal & D.F. PERKINS (toim.). Ecology of some British moors and montane grasslands. Berlin.

/22/ Maatalouden tutkimuskeskus. Kehittyvä Maatalous n:o 12(1973).

/23/ KIVINEN, E. 1948. Pohjois-Suomen soiden viljelymahdollisuudet. Maat.koetoim. 3:7-20.

/24/ VALMARI, A. 1957. Uber die edaphische Bonität von Mooren Nordfinnlands. Acta Agr. Fenn. 88.1: 1-126.

/25/ PUUSTJÄRVI, V. 1960. Pohjois-Suomen soista ja niiden tuottokyvystä etelän soihin verrattuna.  Suo 11: 28-29.

/26/ ISOTALO, A. 1960.  Y-lannosten käyttö Pohjois-Suomen olosuhteissa. Koetoim. käyt. 19: 17-20.

/27/ VALMARI, A. 1971. On chemical growth factors in peat soil. Acta Agr. Fenn. 123: 39-53.

/28/ POHJONEN, V. 1975. Italian raiheinän lannoituksesta Pohjois­ Suomen turvemailla.  Suo 26: 61-64.

/29/ HUIKARI, O. 1974. Hivenravinteet ja puiden kasvu.  Metsä ja Puu 11/1974.

/30/ VEIJALAINEN, H. 1975. Kasvuhäiriöistä ja niiden syistä metsäojitusalueilla. Suo 26: 87-92.

/31/ PENNINGSFELD, F. 1960. Die Ernährung im Blumenund Zierpflanzenbau. 217 s. Hamburg.

/32/ PUUSTJÄRVI, V. 1960. Turve kasvualustana tomaatinviljelyssä. Suo 11: 63-67.

/33/ PUUSTJÄRVI, V. 1960. Turpeen käyttö kurkkumultana. Suo 11: 77-80

/34/ PUUSTJÄRVI, V. 1960. Turve neilikan kasvualustana. Suo 11: 81-88.

/35/ PUUSTJÄRVI, V. 1973. Kasvuturve ja sen käyttö. Turveteollisuusliiton julkaisuja n:o 1.

/36/ KOMITEANMlETINTÖ 1972: B 77. Kasvuturvetoimikunnan mietintö.

/37/ KOMITEANMIETINTÖ 1968: B 63. Turvekomitean mietintö.

/38/ Pohjois-Savon energiahuoltoselvitys. Pohjois-Savon Seutukaavaliitto A:12 (1974).

/39/ RANTA, K. 1971. Polttoturpeen hinnanmuodostus. Ekono 130a.

/40/ AALTONEN, L. 1974.  Suon kunnostus, turpeen tuotanto ja varastointi.  Turve ja sen käyttömahdollisuudet. INSKO 77-74.

/41/ POHJONEN, V. 1976. Polttoturvetuotanto Lapissa. Pohjolan Sanomat 1976 - n:o 5.

/42/ EKMAN, E. 1956. Turvebrikettien valmistuksesta. Suo 11 : 46-50.

/43/ SOPO, R. 1974. Turpeen briketointi.  Turve ja sen käyttömahdollisuudet.  INSKO 77-74.

/44/ Valtion tulo- ja menoarvioesitys 1976. Helsinki 1975.

/45/ Turvesoita kunnostellaan. Lapin Kansa 6.12.1975.

/46/ Pohjois-Pohjanmaan turvevoimalaitosselvitys. Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto A.29 (1974).

/47/ Miilukattilasta lämpöä Rovaniemellä. Kaleva 13.12.1975.

/48/ EKMAN, E. 1966. Turvekoksin valmistuksesta ja käytöstä. Suo 17(5):67-74.

/49/ KOMONEN, P. 1974. Turvekoksin valmistus. Turve ja sen käyttömahdollisuudet. INSKO 77-74.

/50/ Turveteollisuus 1-1974: s. 1.

/51/ KOMONEN, P. 1969. Aktiivihiilestä ja turpeesta. Suo 20(5): 89-90.

/52/ SUNDGREN, A. & EKMAN, E. 1960. Pelsonsuon, Jalasjärven ja Kihniön suoalueiden turpeiden kuivatislaustuloksia. Suo 11(6): 96-100.

/53/ JÄNTTI, O. 1974. Aktiivihiili.  Turve ja sen käyttömahdollisuudet.  INSKO 77-74.

/54/ Vuolijoen kunnan alueella 10.-27.9.1973 orientoriasti tutkitut suot.  VAPO. Julkaisematon.

/55/ EKMAN, E. 1974. Turpeen kemiasta. Turve ja sen käyttömahdollisuudet. INSKO 77-74.

/56/ KOMITEANMIETINTÖ 1958:36. Turveteollisuuskomitean mietintö.

/57/ CHEMICAL Abstracts 1975:12612c.

/58/ LINDSTRÖM, 0. 1975.  Kemisk energiteknik - aktuella utvecklingslinjer.  Kemisk Tidskrift 1975(11): 40-46.

/59/ MARTTINEN, P. 1974.  Turpeen käyttökokeet synteesikaasun valmistuksessa.  Turve ja sen käyttömahdollisuudet. INSKO 77-74.

LIITE

Valikoima turvetta koskevaa kirjallisuutta

    Alustava kustannuslaskelma jyrsinturvetuotannosta Iivonlanhden suolla. Turveteollisuusliitto 1972. Moniste.

    Birgersson, Birger. Torv – Sveriges största energitillgång? Kemisk tidskrift 86 (1974) : 3, s. 32-34.

    Combustion of peat. Proceedings of the symposium of commission 11. Kuopio, Finland. 23.-26. Sept. 1975. Espoo 1975.

    Dergunov, A. : Kansainvälisen turveyhdistyksen (IPS) toiminnan alkaminen sekä tietoja Neuvostoliiton turveteollisuuden kehityksestä. Suo 1969:2, s. 40-43.

    Energy: Plan to use peat as fuel stirs concern in Minnesota. Science 190 (1975) : 4219, s. 1066-1070.

    Eurola, S. : Soitten puolesta. Kaleva. 15.5.1971.

    Eurola, S. & Ylinen, M. Oulun läänin lounaisosa kasvu- ja polttoturvealueena. Suo 21(1970).

    Eurola, S. & Ylinen, M. Raakarahkaturvetuotannon mahdollisuudet Oulun läänissä. Kaleva 13.2.1969.

    Finnish peatlands and their utilization. 1972.

    Holappa, Kauko. Utajärven Järvenpäänsuon kehityksestä ja stratigrafiasta. Pro gradu. Oulun yliopisto. Kasvitieteen laitos. 1976.

    International Peat Congress. The proceedings of the 4th International Peat Congress. I – IV. Otaniemi. 1972.

    Jahkola, Antero. Torvenergi. Elkraft 75. Konferens 27.11.1975. /Sthlm./

    Kainuun energiahuoltotutkimus. 1975. Kainuun Seutukaavaliitto 1:23.

    Kasvihuoneiden energiahuoltoa tutkineen työryhmän raportti. Helsinki 1974.

    Keski-Suomen lääninhallitus. Teollisuustoimikunta. Jyrsinturpeen, erityisesti vähemmän maatuneen pintaturpeen käyttömahdollisuuksista polttoaineena jalostuskelpoisen puujätteen sijasta. 1975.

    Keskitalo, Jorma. Siikajokilaakson soiden moninaiskäyttösuunnitelma. Osa II. Soiden historiasta sekä turvekerroksissa tavattavista kanto- ja liekopuista. Lis. työ. Oulun yliopisto. Maantieteen laitos. 1976.

    Komiteanmietintö 1974 : 112. Suomen energiahuolto v. 1975-1985.

    Koppinen, Jaakko. Keski-Suomen piirin tieverkon kehittämistarve polttoturvekuljetusten kannalta. Keski-Suomen lääninhallitus. Teollisuustoimikunta. 1975.

    Kymenlaakson turvevarat. 1965. Kymenlaakson seutukaavayhdistys. B : 2.

    Lapin energiahuoltoselvitys. 1975. Lapin Seutukaavaliitto A:14.

    Marraskuun turvepäivät 1974. Moniste.

    Marttila, Pekka. Turpeen mekaaninen ja terminen kuivaus. Dipl. työ. Oulun yliopisto. Koneins. osasto. 1975.

    Metso, Jukka. Turpeiden ja turvetuhkien epäorgaanisista komponenteista. Dipl. työ. Helsingin teknillinen korkeakoulu. Kemian osasto. 1975.

    Nurmi, Markku. Energiapoliittinen tutkimus vuoteen 2000. Helsinki 1974.

    O’Donnel, Sean. Ireland turns to peat. New Scientist 63(2974) : 4. s. 18-19.

    Oulun läänin suoalueiden hyväksikäyttö. Oulun läänin teollisuustoimikunta. Julk. 3. 1964.

    Partanen, Paavo: Lapin turve ja sen hyödyntäminen. Pohjolan Sanomat 24.3.1976.

    Pohjois-Pohjanmaan energiahuolto. Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto. A: 16. 1972.

    Pohjois-Pohjanmaan turvevarojen täydennysinventointi. Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto A:14. 1972.

    Ranta, Kosti.  Ajankohtaiset tutkimustarpeet turveteollisuudessa. Suo 26(1975):3-4, s. 59-60.

    Ruuhijärvi, Rauno: Subarctic peatlands and their utilization. Ecology of the subarctic regions, s. 319-326. 1970.

    Salmgren, Olof: Torv som energikälla.  Geografiska institutionen, Umeå universitet. Meddelande 16. 1974.

    Satakunnan ja Tampereen seutukaava-alueiden polttoturvesoiden liikenneyhteyksien selvitys.  Satakunnan seutukaavaliitto A:100. 1975.

    Schmidt, Evald Gottfried: Verfahren zur Herstellung von Zellstoff aus Torf.  Offenlegungsschrift 24 45 447.  27.3.1975. Bundesrepublik Deutsch­land. Deutsches Patentamt.

    Sepponen, Pentti. Eräiden Yli-Kiimingin soiden ekologiasta. Pro gradu. Oulun yliopisto, kasvitieteen laitos. 1976.

    Torikka, Esko. Turpeen tuotanto ja jalostus: eräitä alueen osakysymyksiä. Dipl.työ. Oulun yliopisto. Pros.tekn.osasto. 1975.

    Turve on liian arvokas raaka-aine poltettavaksi. Insinööriuutiset 1974-06-07.

    Turvekausi alkanut Juvalla.  Käytännön maamies 1975:10, s. 50-53.

    Turvekäyttöisen leijukerrospolttokammiovoimalaitoksen tutkiminen. Esitutkimus. Suomen akatemia. Tutkimus n:o 12675.  Teknillinen korkeakoulu. Energiatalouden ja Voimalaitosten laboratorio. Raportti 3(1976).

    Turvetutkimus I.  Vaasan läänin turvevarat. Vaasan läänin seutukaavaliitto. B:19. 1974.

    Turvetutkimus II. Turpeen käyttömahdollisuudet teollisuuden ja kaukolämmityksen polttoaineena Vaasan läänissä. Vaasan läänin seutukaavaliitto B:29. 1975.

    Turvevarat.  Pohjois-Pohjanmaan seutukaavaliitto A:12. 1971.

    Valovirta, Veikko: Teuravuoma polttoturpeen raaka-ainelähteenä. Suo 1957, s. 42-45.

    Ylinen, Mauno & Keskitalo, Jorma & Iisakka, Eino.  On the changes of the greenhouse and fuel peat amounts in the middle of Finland between the Bothnian Bay and the U.S.S.R. 1971.  Oulujärvi-seuran julk. 6.

    Östereng, Anne-Berit: Peat as fuel in Norway.  Ethnologia Scandinavica. 1972, s. 58-94.

Turvetta koskevaa tietoutta on lisäksi mm. Turveteollisuusliiton tietopankissa, johon on koottu alan lehtileikkeitä, esim. vuonna 1974 noin 3400 kpl. Chemical abstracts sisältää runsaasti englanninkielisiä tiivistelmiä turvetta koskevista tutkimuksista.

Turve – Pohjois-Suomen käyttämätön luonnonvara

Turve syntyy viileässä, kosteassa ilmastossa veden vaivaamalla maalla. Vähähappisissa oloissa suokasvien jäänteet eivät lahoa, vaan maatuvat mustaksi, koossapysymättömäksi massaksi. Pohjois-Suomi kuuluu turvetta muodostavaan ilmastovyöhykkeeseen. Kesät ovat suhteellisen kylmiä ja sateisia. Laajoilla alueilla turpeen kertymistä edistävät lisäksi maanpinnan tasaisuus ja siitä johtuvat pintavesien hitaat liikkeet.

Polttoturvetuotanto Lapissa - Peat fuel production in Finnish Lapland

Joulukuun alussa 1975 pidetyillä Lapin maakuntapäivillä esitettiin harkittavaksi turpeen käyttöä lämmön ja sähkön tuotantoon Lapissa. Polttoturpeen noston nollaraja on parhaillaan siirtymässä hyvää vauhtia pohjoiseen päin. Sekä Simossa että Pellossa on aloitettu turvetuotantoon tulevien soiden ojitustyöt.

Myös turpeen käyttöön on jo varauduttu: äskettäin Rovaniemellä esiteltiin miiluperiaatteella toimiva pienkäyttöön soveltuva turvekattila. Lapin runsaat turvevarat ovat maakunnan oma vaihtoehto etsittäessä uusia mahdollisuuksia energian tarpeen tyydyttämiseen.

.....

Lue koko artikkeli - myös pdf

....

Artikkeli 8.1.1976, päivitys verkossa 20.4.2010

.....

Julkaistu yliöartikkelina Pohjolan Sanomissa 8.1.1976.

_________________________________________

Peat fuel production in Finnish Lapland is a feature article in Pohjolan Sanomat, a text which is based on a presentation (talk) in Rovaniemi peat production workshop in December 1975, organized by the Regional Council of Lapland (then Lapin maakuntaliitto). Peat fuel production was in a steady rise in Oulu region, about 200 km southwards from Rovaniemi. Based on the development in energy sector, a similar rise was perhaps ahead in Lapland region as well - provided the more humid and arctic conditions in Lapland would allow it technically.

Polttoturvetuotanto Lapissa - muistelma

Polttoturvetuotanto Lapissa on ensimmäinen yliöartikkelini, tai ylipäänsä ensimmäinen painettu julkaisu, joka on kirjoitettu tavallisille lukijoille. Tätä aikaisemmat kirjoitukset liittyivät tavalla tai toisella yliopistoon tai tutkimuslaitoksiin.

Myhäillen voin näin jälkikäteen (21.2.2016) todeta, että kirjoitus oli kotikaupunkini Kemin sanomalehdessä, Pohjolan Sanomissa. Olin 1976 työssä Oulussa, Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksessa, ja luimme kotonakin päivittäin Kalevaa. Olisin voinut tarjota kirjoitusta myös sinne.

Tarjosin tekstiä kuitenkin Pohjolan Sanomiin, päätoimittaja Tapio Siikalalle (myös Kemin lyseon kasvatteja). Hän hyväksyi tekstin ja julkaisi sen hetimiten yliöartikkelina. Jälkeenpäin lukien huomaan, että teksti oli liian pitkä yliöksi. Siikala julkaisi sen kuitenkin lyhentämättömänä. 

Artikkeli perustuu esitelmään, jonka pidin Rovaniemellä joulukuussa 1975 silloisen Lapin maakuntaliiton järjestämässä tilaisuudessa. Maakuntaliiton puolelta tilaisuutta oli järjestämässä Jaakko Ylitalo. Silloin esitelmissä käytettiin yliolanheitintä ja kalvoja. Kuulijoille jaettiin yhteenvetoteksti. Kalvot lienevät jo hävinneet.

Yhteenvetoteksti löytynee Lapin maakuntaliiton (nyk. Lapin liiton) ja Oulun yliopiston arkistoista (ehkä Thule-instituutissa).

Pohjois-Suomen tutkimuslaitokseen olin tullut marraskuussa 1975, ja laitoksen johtaja Boris Segerståhl oli antanut ensimmäiseksi työtehtäväkseni laatia Pohjois-Suomelle "Turvetta koskevan tutkimustoiminnan tutkimusohjelma". Turvetuotanto oli juuri kovassa nousussa Oulun tienoilla, erityisesti Siikajokilaakossa. 

Rovaniemen seminaarin keskeisiä kysymyksiä olivat: "Voisiko sama nousu toistua myös Lapin läänin puolella?" Miten?" 

Nyt, 40 vuotta myöhemmin, esitelmä ja siitä sorvattu artikkeli tuntuvat yllättävän oikeaan osuneilta, jopa edelleen ajankohtaisilta. 

Turvetuotanto on tullut Lapin läänin puolelle, ja mm. Rovaniemellä on turvetta käyttävä kaukolämpövoimala. Lapin turvevarat ovat silti edelleen runsaat ja lähes käyttämättä.

Avonaisten aapasoiden suojelu, ainakin osaksi, tuli jo silloin esille. Ajatus turvetuotannon suuntaamisesta metsäisille soille, eli metsäojitetuille maille, on tekstissä mukana. Tuo ajatus on vahvistunut minulla myöhemmin. Suojelun ulkopuolisten, turpeen kattamien alueiden metsäojitus, ojitettujen soiden käyttö turpeen tuotantoon on suuren mittakaavan maanparannusta, jossa hapan pintamaa raivataan viljelyn tieltä.

Turvetuotanto ei ole kestävää. Se on ajan virrassa vain välivaihe, jolla maa muokataan sopivaksi kestävään viljelyyn. Turvesuon pohja on lauhkean vyöhykkeen mittavin käyttämätön maavara, jolla voi viljellä ruokaa, rehua ja energiaa.

Turvesuon pohjien merkitys ei kuitenkaan tullut esille vielä vuoden 1975 tasolla; siitä ei ole mainintaa tekstissä eikä se liene tullut puheeksi esitelmässäkään. Turvesuon pohjan käyttö esimerkiksi pajun viljelyyn (energiaviljelyyn) ei juolahtanut Rovaniemen esitelmää valmistaessa vielä mieleen, vaikka olin kokeillut lyhytkiertopajujen viljelyä 1973 ja 1974 lähellä esitelmäpaikkaa: Peräpohjolan koeaseman Apukka-aavalla Rovaniemen maalaiskunnassa.

Turve-energiasta vapautuva hiili (hiilidioksidi) on toinen ympäristöongelma, johon 1975 ei vielä kiinnitetty huomiota. Turpeen ja kivihiilen hiilidioksidi kuuluvat samaan kastiin. Niille ei ole muuta kestävää ratkaisua kuin upottaminen maankamaraan, joko hiilidioksidin sieppauksella ja varastointilla (CCS - carbon dioxide capture and storage) tai peltohiilenä (biochar). 

**** 

Lue alkuperäinen artikkeliteksti

****

Muistelma 10.4.2010, päivitys 21.2.2016, päivitys 24.12.2019

Istutustiheyden vaikutus eräiden lyhytkiertoviljelyn puulajien ensimmäisen vuoden satoon ja pituuskasvuun

Perä-Pohjolan koeasemalla, Rovaniemen maalaiskunnassa tutkittiin vuonna 1973 istutustiheyden vaikutusta harmaalepän, hybridihaavan, vesipajun (Salix "Aquatica Gigantea") ja kiiltolehtisen pajun ensimmäisen vuoden satoon ja pituuskasvuun.

Varttunutta vesipajua (Salix gmelinii
"Aquatica Gigantea") Kopparnäsin
kokeessa Inkoossa

Harmaalepän, hybridihaavan ja kiiltolehtoisen pajun havaittiin olleen keskenään yhtä satoisia, mutta vesipajun kaksi kertaa niin satoisa kuin muut. Suurimmillan sen tuoresato lehtineen oli noin 60 tn/ha/v. Vesipaju kasvoi pituutta noin 100 cm, harmaaleppä, hybridihaapa ja kiiltolehtinen paju noin 30-50 cm. Istutustiheyden suurentamisen havaittiin lisäävän populaatioiden satoa, voimakkaimmin vesipajulla, vähiten harmaalepällä. Vesipajulla havaittiin selvä pituuskasvun maksimi, kun istutusetäisyys oli 25 cm.

A dynamic Model of Crop Growth Rate of Italian Ryegrass after Cutting

Italian ryegrass can produce plenty of
annual biomass in Arctic conditions.

Summary: The height and yield of Italian ryegrass was studied in North Finnish conditions. A dynamic model for the Crop Growth Rate was constructed in two stages: (a) model for the daily height increment and (b) regression model between height and yield. The explaining variables for the daily height increment were the growth rhythm and the theoretical daily dark respiration. The effect of temperature and incoming radiation on the Crop Growth Rate was discussed.