Afrikan maatalous ei tuota ylijäämää

Keväällä 2003 Etiopiaa koetteli ankara kuivuus ja nälänhädän uhka. Ruoka-avusta riippuvaisten määrä nousi 12,5 miljoonaan ihmiseen eli viidennekseen kansasta.

Humanitaarinen tilanne oli vakava.YK:n pääsihteeri Kofi Annan päätti nimittää presidentti Martti Ahtisaaren alueelle erityisedustajakseen  tehtävänään laatia kiireesti annettava hätäavun ohjelma. Lisäksi oli tasoitettava tietä perusteelliselle uudistusohjelmalle, jolla ruokaa voisi tuottaa riittävästi tulevien kuivuuskausien aikana ja niiden varalle.

Viimeksi Etiopiaa uhkaava nälänhätä hätkähdytti länsimaita 1984. Miljoona nälkiintynyttä ylämaan viljelijää jätti kotikontunsa ja lähti vaeltamaan. Mittavalla kehitysavulla nälänhädän uhka poistui, mutta vain tilapäisesti.

Etiopiassa käännekohta 1974

Etiopian ruokaongelma ei johdu yksin sateista. Kuivat jaksot ja sadekaudet ovat vuorotelleet jo vuosisatoja. Ongelma on syvemmällä, koska maatalous ei tuota ylijäämää hyvinäkään vuosina.

Etiopia on saanut kymmeniä vuosia maatalouden kehitysapua. Pääneuvonantaja oli pitkään tietomaa Ruotsi, itse ruoan ylijäämän tuottaja. Lähihistoria osoittaa, että tämä kehitysapu ei ole juuri tulosta tuottanut.

Etiopialla on silti ollut kausia, viimeksi 1950- ja 1960-luvulla, jolloin maa tuotti viljaa aina vientiin asti. Etiopian maatalous romahti vasta 1974, kun valtaan noussut marksilainen diktaattori Mengistu Haile Mariam kansallisti viljelijöiden maat. Yhteisomistuksessa peltojen tuottavuus kääntyi laskuun.

Mengistu Haile Mariam syrjäytettiin vuorostaan 1991. Etiopiassa virisi toive, että maatalous alkaa taas tuottaa. Toive oli turha, sillä uusi hallitus ei pystynyt ratkaisemaan maakysymystä, palauttamaan peltomaita perheomistukseen. Vuoden 2003 nälänhätä kertoo, että Etiopian ruoan tuotanto ei ole tämänkään hallinnon aikana tolallaan.

Tansanian ujamaa ei tuottanut

Etiopia sai 1970-luvun maatalouskokeiluunsa taustatukea Tansanian ujamaa-sosialismista. Opin kehitti presidentti Julius Nyerere (1922 – 1999). Vaikka hän oli 1960-luvulta lähtien Afrikan arvostetuimpia valtiomiehiä, hänen ujamaa-oppiaan pidetään nykyään virheenä. Se pakotti perhemaatalouden kyläpohjaiseksi yhteisomistukseksi. Viljelijöiden oli luovuttava maaseudulle levittäytyneistä tiloistaan ja muutettava hallituksen rakentamiin ujamaa-kyliin.

Etiopiaan verrattuna Tansanian maaperä on viljavaa, ja pellot saavat vuosittain vettä. Silti ruoan tuotanto riitti Nyereren aikana hädin tuskin viljelijöiden omaan tarpeeseen. Ylijäämää ei ujamaapelloilta syntynyt.

Tansanian paluu perhemaatalouteen alkoi 1990-luvulla, kun viljelijät alkoivat vaivihkaa muuttaa ujamaa-kylistä entisille kotikonnuilleen. Hallinto siunasi hiljaa paluun vanhaan maatalouteen ensimmäisissä Nyereren jälkeisissä, vuoden 2000 vaaleissa.

Maataloudessa ei ole vielä 2000-luvulla ehtinyt tapahtua suuria muutoksia. Etiopiaan verrattuna Tansania on kuitenkin onnistunut ruokahuollossaan hyvin.

Perhemaataloudella pitkä perinne

Brittiläinen 1600-luvun ajattelija John Locke kirjoitti ensimmäisenä, että maatalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Locken mielestä viljelijäperheen tulee omistaa maansa, mutta enintään sen verran kuin perhe pystyy itse hoitamaan.

Locken yli 300 vuotta vanha oivallus tuntuu länsimaissa itsestään selvyydeltä. Oivallus on tulossa yhä ajankohtaisemmaksi myös tämän päivän kehitysmaissa.

Maailmanpankin talousasiantuntijat vertailevat niitä työkseen. He ovat erityisen kiinnostuneita maista, joiden maatalous on viime vuosina kehittynyt niin, että se tuottaa ylijäämää. Esimerkiksi Etelä-Koreassa ja Thaimaassa maatalouden omistus perustuu perheeseen. Samoissa maissa maatalouden tuotanto on ylijäämäinen. Perhetiloilta kumpuava yksityisyrittäjyys selittää myös näiden maiden myöhempää talouskasvua.

Maailmanpankki löysi yllin kyllin esimerkkejä maista, joissa valtio omistaa maan, mutta maatalous ei tuota riittävästi edes omalle väestölle. Näitä maita on etupäässä Afrikassa.

Afrikassakin on silti alueita esimerkiksi Kenian läntisissä ja Senegalin eteläisissä lääneissä, missä maatalous tuottaa ylijäämää, eikä nälänhätää tunneta. Yhteistä näillekin alueille on perhepohjainen maatalous.

Perusta mallia Afrikkaan

Perulainen taloustieteilijä Hernando de Soto osoitti 1990-luvulla, että Locken ajatuskulku pätee edelleen ja että se pätee myös kehitysmaissa. Maan perheomistuksella, lainoituksella ja maatalouden ylijäämällä on kehitysmaiden köyhyyden poistamisen kannalta kolmiyhteys.

De Soto osoitti, että kaikkialla vapaassa maailmassa maatalous tuottaa kansantaloudelle ylijäämää silloin, kun viljelijä voi tehdä pitkäaikaisia, aina ylisukupolvisia sijoituksia omaan maahansa ja sen tulevaan kasvuun. Se onnistuu parhaiten pitkäaikaisilla, halpakorkoisilla kiinnelainoilla. Kun perhe omistaa maan, sillä on antaa pankilta hakemalleen lainalle riittävä vakuus, maa itse. Ylijäämän alkulähde on perhepohjaisessa maataloudessa, joka saa ja joka ottaa toimintaansa lainaa.

Tuotannon perustilassa kehitysmaan perhe kasvattaa ruokaa ensisijaisesti itselleen, eikä tavoittele ruoan myyntiä. Ruoan tuotannon ylijäämää syntyy vasta sitten, kun viljelijä tarvitsee lainojensa säännölliseen hoitoon säännöllisiä ruoan myyntejä. Ylijäämä vaihdetaan rahaksi. Myyty ruoka kulkeutuu kaupan portaissa maata omistamattomalle kaupunkilaisväestölle.

Asian voi sanoa myös karummin: velka ajaa viljelijän työhön. Kansantalouden oppinut taas toteaa vain, että laina muuntuu tuottavaksi työksi ja maatalouden ylijäämäksi.

Kun maatalousväestön osuus on yli 80 prosenttia, kuten Etiopiassa ja Tansaniassa, köyhyyden poistaminen alkaa ruoan tuotannosta. Kun siinä syntyy ylijäämää, syntyy jakamista. Afrikassa se merkitsee nälkärajan ylittämistä, mikä on ensisijainen tavoite. Vasta ylijäämän turvin, kun on mistä jakaa, voi syntyä sosiaalista hyvinvointia.

Keskipohjanmaa. Yliöartikkeli. 10.11.2003