Peltohaketta metsitettäviltä pelloilta

Peltohake, hakepaju ja biopolttoaine ovat maatalouden uusia käsitteitä. Alan uranuurtaja on Ruotsi. Siellä on käynnistynyt peltohakkeen tuotanto osana maatalouden ylituotannon vähentämistä, osana uutta, bioyhteiskunnan energiapolitiikkaa.

Peltohakkeeksi nimetty tuote on 4 vuoden vanhaa pellolla viljeltävää polttoainetta (åkerbränsle). Peltohake sekoitetaan biovoimalassa metsähakkeeseen (skogsbränsle). Ruotsissa on haketta polttavia sähkö- ja lämpövoimaloita maan eteläosia myöten. Hakkeen tuottajalla on varmuus markkinoista; hän saa myydyksi hakkeensa, tulipa se pellolta tai metsästä.

Eroon yksinpuin käsittelystä

Hakemenetelmä on puun korjuun merkittävimpiä viime vuosikymmenten keksintöjä. Hakemenetelmässä runkomainen puu muuntuu jo korjuuketjun alkupäässä hakkeeksi, massatuotteeksi, jonka kuljetus ja siirtely ovat runkojen käsittelyä helpompaa. Yksinpuin käsittelystä pääsee eroon. Sen korvaa sadon joukkosiirtely, aivan kuin viljan tuotannossa tapahtui, kun leikkuupuimuri syrjäytti viikatteen.

Hakemenetelmässä on jäljellä enää yksi pullonkaula: puut pitää metsässä edelleen kaataa ja siirtää kannolta hakkuriin runko rungolta. Pienpuille se on työnä kevyttä, mutta toivottoman hidasta - ja toivottoman kallista. Viljelty hakepaju poistaa viimeisen pullonkaulan.

Hakepaju tuotetaan konein. Se viljellään täysmuokatulle pellolle, Ruotsissa usein vehnänviljelystä vapautuneelle lohkolle. Istutuskone sylkee pistokkaat riveihin, kuin perunan tai sokerijuurikkaan, mutta harvempaan (18 000 kpl/ha).

Hakepajun lannoittaminen ja kasvinsuojelu eivät koneiltaan poikkea muusta peltoviljelystä. Määrältään lannoituksen tarve on kuitenkin alle puolet ja kasvinsuojelun tarve alle kymmenesosa yksivuotisten viljelykasvien tarpeesta.

Hakepajun konekorjuu on jo ratkaistu. Hakepuimurit on kehitetty kolmesta peruskoneesta: itsekulkevasta maissin tarkkuussilppurista, sokeriruo'on puimurista ja maataloustraktoriin kiinnitettävästä niittosilppurista.

Hakepaju puidaan alku- ja kevättalvella, kun maa on roudassa, mutta lumipeite ei ole kovin syvä (alle 30-50 cm). Upsalan korkeudella peltohakkeen korjuukausi kestää 100 päivää, normaalivuonna joulusta pääsiäiseen.

Tutkimus alkoi 1953

Hakepajun tutkimus käynnistyi Suomessa 40 vuotta sitten. Vuorineuvos R. Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kpl nopeakasvuisen siperialaisen kuitupajun (vesipaju, Salix burjatica) pistokkaita. Pistokkaat viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin Tuusulaan, Lapinjärvelle ja Punkaharjulle.

1950-luvun varhaisena tavoitteena oli lisäkuitu metsäteollisuudelle. Kokeita jatkettiin 1973 Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen laitoksella.

1970-luvun lopun öljykriisit antoivat hakepajun tutkimukselle uuden vauhdin. Huomattiin, että nopeasti kasvava paju käy paitsi kuidun, myös energian raaka-aineeksi. Energiapajun tutkimus käynnistyi 1978 Energiametsäkoeasemalla Kannuksessa.

Pajun kasvatuskokeita perustettiin pakettipelloille, vesijättömaille ja turvesuonpohjille. Energiametsäkoeaseman tutkimus hiipui 1980-luvun puolivälissä. Rahoitukselta putosi pohja, kun öljykriisi laukesi.

Ruotsissa hakepajun tutkimus oli pitkäjänteisempää. Myös ruotsalaisen tutkimuksen juuret ovat Suomessa, sillä Ruotsissa nykyään käytettävän hakepajun viljelymenetelmän kehitti 1970 luvulla Helsingin yliopistosta lainattu tutkija, professori Gustaf Sirén.

Sirénin menetelmä siirtyi tutkijoiden koekentiltä maatiloille 1987, kun LRF (Lantbrukarnas Riksförbund) alkoi ajaa asiaa. Vuonna 1993 viljelijöiden pelloilla kasvaa hakepajua 9000 ha.

Suomessa hakepajun tutkimusta on rahoittanut 1983 lähtien Imatran Voima Oy, Inkoon energiapuistossa. Hakepajun tutkimus laajeni 30 eteläsuomalaiselle maatilalle 1992. Tilat valittiin Ruotsin kokemusten perusteella Salpausselän eteläpuolelta ja Länsi-Suomesta. Kullekin tilalle perustettiin puolen hehtaarin lajikekoe.

Keväälle 1993 Ruotsista saatiin kokeiltavaksi uusia hakepajun jalosteita. Viljelmän perustamisessa kokeiltiin koneistutusta. Enimmillään hakepajua on yhdellä tilalla kolme hehtaaria. Kaikkiaan hakepajua kasvaa Suomessa noin 25 hehtaarin alalla.

Hakepajusta ekologinen harava

Peltoviljelystä jokiin ja järviin valuvat typpi ja fosfori ovat maatalouden kasvava ongelma. Tässä voi olla viljelypajulle energiaa merkittävämpi tuotannon rako.

Pajulla on tiheä juuristo. Eteläisten pajujen kasvukausi ulottuu toukokuusta lokakuulle. Kaikista viljeltävistä maakasveista pajun juuret imevät maasta vettä ja sen mukana ravinteita tehokkaimmin ja pisimpään kasvukauden aikana. Viljelemällä pajua suojakaistoiksi järvien ja jokien rantapelloille, 5-10 metrin vyöhykkeiksi vasten rantaviivaa, veteen karkaavat ravinteet voi pysäyttää pajun juuriin. Paju on ekologinen harava.

Hakepajun viljely on osa suljettujen kiertojen tulevaisuutta, millä vesistöihin ja kaatopaikoille joutuvat ravinteet palautetaan hyötykäyttöön. Biovoimalan tuhka on eräs palautettavia aineita. Sen voi, ja se tulisi palauttaa hakkeen tuotannon kiertoon. Energialähteeksi kasvatettavat metsät soveltuvat lannoitettaviksi tuhkalla ja muilla luonnollisilla jätteillä.

Lyhyt kiertoaika on etu

Lyhyt kiertoaika, maisema-arvot, työllisyys ja bioenergian tuotanto tulevat vaikuttamaan peltojen metsityspäätöksiin entistä enemmän. Ei kaikkea maisemaa haluta kuuselle; säännöllisesti hoidettavalla ja korjattavalla viljelypajulla kulttuurin leima säilyy.

Ehkä jo 10 vuoden kuluttua peltoa tarvitaan taas viljan ja rehun tuotantoon. Nykykonein pajuviljelmän voi kyntää korjuun jälkeen viljamaaksi lähes yhtä nopeasti kuin nurmen. Mitä lyhyempi on kiertoaika, sitä enemmän metsityspuulaji työllistää. Ja biopolttoaineen merkitys kasvaa nykyään kohisten. Siksi peltohaketta kasvava ja ympäristöä hoitava viljelypaju on varteen otettava vaihtoehto peltojen metsityksessä.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Artikkeli. 22.12.1993