Afrikan ruoantuotannon toivo peltometsäviljelyssä

Perheviljelmät ja keinolannoitusta korvaava sekaviljely torjuvat Afrikan nälkää 

Huolimatta tieteen edistysaskelista, vihreästä vallankumouksesta ja yli sukupolven kestäneestä kehitysavusta, peltoviljelyn tuottavuus ei ota noustakseen Afrikan köyhissä maissa. Sadot laskevat, ja nälänhätä on monin paikoin yhtä lähellä kuin seuraava epäonnistuva sato.

Etiopia on murheellisimpia esimerkkejä. Vaikka maa luonnonolojensa puolesta voisi tuottaa viljaa aina ylituotantoon asti, kuten vielä 1960-luvulla, se ei ole saanut ruoan tuotantoaan riittäväksi sitten 1970-luvun. Ja Etiopian maatalouden pääneuvonantajana on sentään ollut tietomaa Ruotsi, itse ruoan ylituottaja. Etiopian maatalous romahti, kun diktaattori Mengistu Haile Mariam kansallisti viljelijöiden maat 1974.

Toinen murheellinen esimerkki on Suomen kehitysavun pääkohde Tansania. Tansanian talous on mennyt voimallisesta kehitysavusta huolimatta alaspäin siitä lähtien, kun maa itsenäistyi. Maatalouden tuottavuus heikkeni koko sen ajan, kun presidentti Nyereren ujamaa-oppia, maan yhteisomistusta, noudatettiin.

Brittiläinen 1600-luvun ajattelija John Locke lienee ensimmäisenä todennut, että maatalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Locken mielestä viljelijäperheen tulee omistaa maansa, mutta enintään sen verran kuin perhe pystyy itse hoitamaan.

Maailmanpankin mukaan esimerkiksi Japanissa, Etelä-Koreassa ja Thaimaassa maatalouden omistus perustuu perheeseen. Samoissa maissa maataloustuotanto on ylijäämäinen ja yksityisyrittäjyys selittää myös näiden maiden myöhempää talouskasvua.

Maailmanpankki löysi yllin kyllin esimerkkejä maista, joissa valtio omistaa maan, mutta maatalous ei tuota riittävästi edes omalle väestölle. Näitä maita on etupäässä Afrikassa. Ja kuitenkin esimerkiksi Kenian läntisissä ja Senegalin eteläisissä maakunnissa on alueita, joissa maatalous tuottaa ylijäämää eikä nälänhätää tunneta. Yhteistä näille alueille on juuri perhepohjainen maatalous.

Afrikan tuottavista maatalouden esimerkeistä löytyi toinenkin yhteinen tekijä. Niiden peltoviljely oli kehittynyt yksivuotisten kasvien ja monivuotisten, puuvartisten kasvien sekaviljelyksi, peltometsäviljelyksi.

Ennen eurooppalaisten tuloa Afrikkaan paikallisilla viljelijöillä oli tapana kasvattaa viljaa ja puita samalla maalla. Afrikkaan asettuneet lähetyssaarnaajat ja kehitysavun työntekijät totesivat jo varhain, kuinka yleistä ja paikalliselle ihmiselle mieluista viljojen, puutarhakasvien ja puiden sekaviljely oli.

Eurooppalaisen perinteen mukaisesti paikallisesta menetelmästä neuvottiin kuitenkin hankkiutumaan eroon. Pelto oli nähtävä peltona ja metsä metsänä. Sekaviljely neuvottiin korvattavaksi joko viljan tai metsän puhdasviljelyllä eli monokulttuurilla.

Eurooppalainen perinne istutettiin myös Afrikan maiden maa- ja metsätalouden hallintoon. Peltometsäviljelyn merkitys kirkastui vasta, kun sitä ruvettiin kehittämään 1970-luvun loppupuolella tieteelliseltä pohjalta. Kehitysmaiden omat huippukoulutuksen saaneet tutkijat ottivat haasteekseen elvyttää peltometsäviljelyn vanhat menetelmät, kehittää niitä, etsiä entistä tuottavampia menetelmiä ja soveltaa niitä käytännön viljelyyn.

Viljojen ja puiden sekaviljely onnistuu parhaiten, kun puu on syväjuurinen typensitoja. Typpipuu on luonnon oma typpitehdas. Se ruokkii allaan kasvavia viljoja typellä, jota tihkuu puun juuriin kasvaneista typpinystyröistä.

Peltometsäviljelyn puut ovat pitkäjuurisia, ja ne imevät maaperän muita ravinteita syvältä viljojen juurikerroksen alta. Fosfori, kali ja mikroravinteet nousevat maasta ensin puun lehvästöön ja varisevat sitten karikkeena maahan. Lehtikarike lannoittaa puiden alla kasvavia viljoja.

Peltometsäviljelyssä kasvatettava puu on ekologian pumppu, joka korvaa lannoituksen. Tutkimus on jo osoittanut, että akaasioiden alla kasvavan viljan sato nousee jopa kymmeniä prosentteja lannoittamattomaan avomaahan verrattuna.

Kehitysavun ponnisteluista huolimatta öljyenergiaan perustuva keinolannoitus ei koskaan levinnyt Afrikkaan. Se olisi vaatinut joko omaa öljyä tai omaa rahaa öljyn ostoon.

Intiaa, Kiinaa, Indonesiaa ja monia muita Aasian maita uhkasi vielä 1960-luvun alkupuolella ajoittain nälänhätä. Nälän uhan poisti 1960-luvulla kehitetty vihreä vallankumous: riisin ja maissin superlajikkeet ja niille annettava voimallinen lannoitus.

Aasialainen vihreä vallankumous ei koskaan ehtinyt Afrikkaan. Lannoitteiden hinta nousi 1970-luvun energiakriisien jälkeen sietämättömän korkealle. Afrikkalaisella talonpojalla ei ollut enää varaa viljellä vain keinolannoituksella huippusatoa antavia lajikkeita.

Peltometsäviljely kehittyy lähes itsestään silloin, kun viljelijä omistaa maan, ja kun väkiluku ja käytössä oleva maa-ala ovat toistensa suhteessa. Peltometsäviljelyn kehittymistä esti Afrikassa pitkään siirtomaa-ajattelun plantaasitaakka. Usko laajojen pinta-alojen ylivoimaisuuteen, suureen tilakokoon, oli luja.

Plantaaseja ei voi enää syntyä Afrikan kehitysmaihin maanomistuksen tasapainon järkkymättä. Maata ei siihen nykyisen väestönkasvun aikana enää yksinkertaisesti riitä.

Kun maa-alan ja väkiluvun välillä on maanomistukseen perustuva tasapaino, maa- ja metsätalous alkaa tuottaa. Syntyy ylijäämää, syntyy jakamista. Afrikassa se merkitsee nälkärajan ylittämistä, mikä on ensisijainen tavoite. Vasta ylijäämän turvin, kun on mistä jakaa, voi syntyä sosiaalista hyvinvointia.

VELI POHJONEN

Helsingin Sanomat. Yliöartikkeli. 14.2.1994