Turve – Pohjois-Suomen käyttämätön luonnonvara

Turve syntyy viileässä, kosteassa ilmastossa veden vaivaamalla maalla. Vähähappisissa oloissa suokasvien jäänteet eivät lahoa, vaan maatuvat mustaksi, koossapysymättömäksi massaksi. Pohjois-Suomi kuuluu turvetta muodostavaan ilmastovyöhykkeeseen. Kesät ovat suhteellisen kylmiä ja sateisia. Laajoilla alueilla turpeen kertymistä edistävät lisäksi maanpinnan tasaisuus ja siitä johtuvat pintavesien hitaat liikkeet.

Polttoturvetuotanto Lapissa - Peat fuel production in Finnish Lapland

Joulukuun alussa 1975 pidetyillä Lapin maakuntapäivillä esitettiin harkittavaksi turpeen käyttöä lämmön ja sähkön tuotantoon Lapissa. Polttoturpeen noston nollaraja on parhaillaan siirtymässä hyvää vauhtia pohjoiseen päin. Sekä Simossa että Pellossa on aloitettu turvetuotantoon tulevien soiden ojitustyöt.

Myös turpeen käyttöön on jo varauduttu: äskettäin Rovaniemellä esiteltiin miiluperiaatteella toimiva pienkäyttöön soveltuva turvekattila. Lapin runsaat turvevarat ovat maakunnan oma vaihtoehto etsittäessä uusia mahdollisuuksia energian tarpeen tyydyttämiseen.

.....

Lue koko artikkeli - myös pdf

....

Artikkeli 8.1.1976, päivitys verkossa 20.4.2010

.....

Julkaistu yliöartikkelina Pohjolan Sanomissa 8.1.1976.

_________________________________________

Peat fuel production in Finnish Lapland is a feature article in Pohjolan Sanomat, a text which is based on a presentation (talk) in Rovaniemi peat production workshop in December 1975, organized by the Regional Council of Lapland (then Lapin maakuntaliitto). Peat fuel production was in a steady rise in Oulu region, about 200 km southwards from Rovaniemi. Based on the development in energy sector, a similar rise was perhaps ahead in Lapland region as well - provided the more humid and arctic conditions in Lapland would allow it technically.

Polttoturvetuotanto Lapissa - muistelma

Polttoturvetuotanto Lapissa on ensimmäinen yliöartikkelini, tai ylipäänsä ensimmäinen painettu julkaisu, joka on kirjoitettu tavallisille lukijoille. Tätä aikaisemmat kirjoitukset liittyivät tavalla tai toisella yliopistoon tai tutkimuslaitoksiin.

Myhäillen voin näin jälkikäteen (21.2.2016) todeta, että kirjoitus oli kotikaupunkini Kemin sanomalehdessä, Pohjolan Sanomissa. Olin 1976 työssä Oulussa, Oulun yliopiston Pohjois-Suomen tutkimuslaitoksessa, ja luimme kotonakin päivittäin Kalevaa. Olisin voinut tarjota kirjoitusta myös sinne.

Tarjosin tekstiä kuitenkin Pohjolan Sanomiin, päätoimittaja Tapio Siikalalle (myös Kemin lyseon kasvatteja). Hän hyväksyi tekstin ja julkaisi sen hetimiten yliöartikkelina. Jälkeenpäin lukien huomaan, että teksti oli liian pitkä yliöksi. Siikala julkaisi sen kuitenkin lyhentämättömänä. 

Artikkeli perustuu esitelmään, jonka pidin Rovaniemellä joulukuussa 1975 silloisen Lapin maakuntaliiton järjestämässä tilaisuudessa. Maakuntaliiton puolelta tilaisuutta oli järjestämässä Jaakko Ylitalo. Silloin esitelmissä käytettiin yliolanheitintä ja kalvoja. Kuulijoille jaettiin yhteenvetoteksti. Kalvot lienevät jo hävinneet.

Yhteenvetoteksti löytynee Lapin maakuntaliiton (nyk. Lapin liiton) ja Oulun yliopiston arkistoista (ehkä Thule-instituutissa).

Pohjois-Suomen tutkimuslaitokseen olin tullut marraskuussa 1975, ja laitoksen johtaja Boris Segerståhl oli antanut ensimmäiseksi työtehtäväkseni laatia Pohjois-Suomelle "Turvetta koskevan tutkimustoiminnan tutkimusohjelma". Turvetuotanto oli juuri kovassa nousussa Oulun tienoilla, erityisesti Siikajokilaakossa. 

Rovaniemen seminaarin keskeisiä kysymyksiä olivat: "Voisiko sama nousu toistua myös Lapin läänin puolella?" Miten?" 

Nyt, 40 vuotta myöhemmin, esitelmä ja siitä sorvattu artikkeli tuntuvat yllättävän oikeaan osuneilta, jopa edelleen ajankohtaisilta. 

Turvetuotanto on tullut Lapin läänin puolelle, ja mm. Rovaniemellä on turvetta käyttävä kaukolämpövoimala. Lapin turvevarat ovat silti edelleen runsaat ja lähes käyttämättä.

Avonaisten aapasoiden suojelu, ainakin osaksi, tuli jo silloin esille. Ajatus turvetuotannon suuntaamisesta metsäisille soille, eli metsäojitetuille maille, on tekstissä mukana. Tuo ajatus on vahvistunut minulla myöhemmin. Suojelun ulkopuolisten, turpeen kattamien alueiden metsäojitus, ojitettujen soiden käyttö turpeen tuotantoon on suuren mittakaavan maanparannusta, jossa hapan pintamaa raivataan viljelyn tieltä.

Turvetuotanto ei ole kestävää. Se on ajan virrassa vain välivaihe, jolla maa muokataan sopivaksi kestävään viljelyyn. Turvesuon pohja on lauhkean vyöhykkeen mittavin käyttämätön maavara, jolla voi viljellä ruokaa, rehua ja energiaa.

Turvesuon pohjien merkitys ei kuitenkaan tullut esille vielä vuoden 1975 tasolla; siitä ei ole mainintaa tekstissä eikä se liene tullut puheeksi esitelmässäkään. Turvesuon pohjan käyttö esimerkiksi pajun viljelyyn (energiaviljelyyn) ei juolahtanut Rovaniemen esitelmää valmistaessa vielä mieleen, vaikka olin kokeillut lyhytkiertopajujen viljelyä 1973 ja 1974 lähellä esitelmäpaikkaa: Peräpohjolan koeaseman Apukka-aavalla Rovaniemen maalaiskunnassa.

Turve-energiasta vapautuva hiili (hiilidioksidi) on toinen ympäristöongelma, johon 1975 ei vielä kiinnitetty huomiota. Turpeen ja kivihiilen hiilidioksidi kuuluvat samaan kastiin. Niille ei ole muuta kestävää ratkaisua kuin upottaminen maankamaraan, joko hiilidioksidin sieppauksella ja varastointilla (CCS - carbon dioxide capture and storage) tai peltohiilenä (biochar). 

**** 

Lue alkuperäinen artikkeliteksti

****

Muistelma 10.4.2010, päivitys 21.2.2016, päivitys 24.12.2019