Tausta
Usambara on koillista Tansaniaa. Se on vuorijono, jonka Intian Valtamereltä Itä-Afrikkaan purjehtivat merenkävijät näkivät nousevan jylhänä maamerkkinä Tangan lahden kohdalla, jonkin matkaa sisämaahan rannikosta. Vuoret ottavat vastaan kostean merituulen ja tiivistävät sen sateiksi.
Usambaran rinteitä on peittänyt vanhastaan sankka sademetsä. Alue kuuluu kasvi- ja eläinlajistoltaan ainutlaatuisiin Itä-Afrikan rannikkometsiin. Luontotyyppi kuuluu maailman 25:n luonnon monimuotoisuuden huippukohteen joukkoon (www.biodiversityhotspots.org).
Usambara on muun muassa suomalaisille tutun huonekasvin, paavalinkukan eli saintpaulian (Saintpaulia ionantha) alkukoti. Paavalinkukkaa kasvaa eniten noin 8000 hehtaarin suuruisessa Amanin metsässä. Amani on muiltakin luontoarvoiltaan Usambaran arvokkain alue.
Usambaran runsaat metsävarat, jalopuulajit ja alueen sijainti lähellä rannikon satamia alkoivat kiinnostaa metsien kaupallisia hyödyntäjiä jo 1800-luvun lopulla. Hakkuut aloitti Saksa siirtomaakaudellaan (vuoteen 1918), ja myöhemmin niitä jatkoivat britit.
Tansanian itsenäistymisen (1961) jälkeen Usambaraa hakkasi Sikhin sahat –niminen paikallinen yritys (Sikhi Saw Mills). Vuonna 1971 Tansanian hallitus kansallisti sen, mutta hakkuut jatkuivat samannimisenä valtionyhtiönä.
Usambaran metsähankkeen taustalla on juuri talouden ja ympäristön kaksijakoisuus. Usambara voi olla tuottavan tansanialaisen metsätalouden tyyssijä. Toisaalta se on Tansanian ja koko Afrikan arvokkaimpia biodiversiteetin suojelukohteita, luontotyyppinä maapallon viimeisiä, jonka menetystä ei voi millään korvata.
Ensimmäinen vaihe: sahateollisuutta ja puunkorjuuta (1977-1985)
Suomi lähti kehitysapuvaroin mukaan Usambaran metsähankkeeseen 1970-luvun puolivälissä. Rahoituspäätös tehtiin sahateollisuuden näkökulmasta. Nyt, 30 vuotta myöhemmin olisi helppo kyseenalaistaa koko silloinen päätös. Miksi ihmeessä veimme suomalaiset metsäkoneet Afrikan ainutlaatuisimpaan sademetsään? Emmekö olisi voineet riittävin taustaselvityksin tai luonnontieteen keinoin ennakoida, mikä ympäristökohu tällaisesta hankkeesta seuraa?
Usambaran metsähanke oli kuitenkin muun kehitysyhteistyön tavoin aikakautensa tuote, jonka tavoitteet ja rahoitus olivat peräisin kumppanuusmaiden silloisilta vallanpitäjiltä. Kumppanimme oli valtiona vasta runsaan kymmenen vuoden ikäinen Tansania. Se yritti perustaa orastavaa kansantalouttaan omiin luonnonvaroihin, kumppanuusmaistaan opittavin keinoin.
Kun presidentti Julius Kambarage Nyerere vieraili Suomessa 1975, hän pyysi suomalaisia auttamaan erityisesti Tansanian metsäteollisuuden kehittämisessä. Me suomalaiset etsimme samoihin aikoihin antamallemme kehitysavulle sellaisia hankkeita, että eduskunnastamme löytyisi niihin tarvittaviin varoihin riittävä kannatus. Metsähankkeet täyttivät tämän ehdon, sillä niihin voitiin yhdistää suomalaisen teollisuuden vientiä: sahalaitoksia, korjuukoneita ja asiantuntijatyötä.
Usambaran metsähankkeen ensimmäinen vaihe käynnistyi 1977. Aloimme tukea Sikhin sahoja toimittamalla puunkorjuussa tarvittavaa kalustoa: moottorisahoja puun kaatoon, metsätraktoreita tukin juontoon, puskutraktoreita metsäteiden tekoon ja Sisu-tukinkuljetusautoja puun ajoon. Sahalle asennettiin tehokas sorvi vanerin viilutukseen.
Saatuaan uudet koneet Sikhin metsurit panivat Usambaran hakkuut vauhtiin. Ne keskittyivät Amanin metsään. Menetelmä oli harsintahakkuu, joka poimi arvokkaimpia puulajeja, esimerkiksi mtambara – puuta (Cephalosphaera usambarensis). Puut olivat järeitä ja jyrkkä maasto niin vaikeaa, että koneet joutuivat suorituskykynsä äärirajoille. Puiden kaato, juonto ja metsäkuljetus mylläsivät sademetsän pohjamaata perusteellisesti. Usambaran metsän toipuminen hakkuujäljistä vei parikymmentä vuotta.
Sikhin konesavotta houkutteli Usambaran metsään myös luvattomia lankkujen kuoppasahaajia. Heitä tuli joukoittain lähikylistä, naapurilääneistä ja Keniasta. Lankkujen kuoppasahaus ja niiden kuljetus metsästä miestyönä, yksin kappalein, oli ympäristölle verrattomasti hellempää kuin järeä konesavotta. Villistä ja valvomattomasta kuoppasahauksesta tuli kuitenkin ongelma myöhemmin, kun Tansanian hallitus oli julistanut Usambaran metsiin hakkuukiellon.
Usambaran hakkuut etenivät hankesuunnitelman mukaan lähes 10 vuotta. Kiitosta lienee saanut vain savotoinnin lähikyläläisiä työllistävä vaikutus. Kritiikkiä herätti sen sijaan hakkuiden voimaperäisyys sekä kiihtynyt, ympärivuotinen ja raskas puunkuljetus, mikä kynti metsä- ja kylätiet syville urille. Hankkeen ulkopuoliset tahot alkoivat pian epäillä puuvarojen riittävyyttä. Konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry Oy oli tehnyt hankkeen pohjaksi metsälaskennan 1977 ja laskenut sille kestävän metsätalouden rajat. Kritiikin vuoksi Pöyry uusi metsälaskennan 1983, mutta ei löytänyt laskelmista virheitä.
Pöyryn molempia metsälaskentoja arvosteltiin kuitenkin ankarasti siitä, että se otti mukaan vain yli 30 cm paksut jalopuut ja jätti huomiotta pienemmät puut, vähemmän arvokkaat puulajit, pensaat ja muut kasvit, sademetsän rikkaasta eläimistöstä puhumattakaan.
Kansainvälinen kritiikki voimistui. Usambaran hankkeen käännekohdaksi tuli toukokuu 1985, kun englantilainen tiedelehti New Scientist kirjoitti siitä. Lehti syytti suomalaisia rujoista hakkuumenetelmistä, luontoarvojen sivuuttamisesta ja erityisesti paavalinkukan alkukodin tuhoamisesta.
Toinen vaihe: suunnanmuutos (1986-1990)
Tiedelehden puolen sivun mittainen hankearvio lienee tehokkain, mitä Suomen rahoittamalle kehitysyhteistyölle on koskaan tehty. Suomi jäädytti Usambaran metsänkorjuulle antaman rahallisen tukensa. Tansanian hallitus puolestaan julisti Usambaran metsiin hakkuukiellon, josta vapautuksen saivat ainoastaan kyläläisten käsityönään tekemät poltto- ja kotitarvepuun hakkuut. Alkuperäinen Usambaran hakkuuhanke lamaantui vuodessa, parissa.
Usambaran vuodet 1986-1990 oli välivaihe, jolloin hanke koki 180 asteen suunnanmuutoksen. Entinen metsien hakkuuhanke muuntui metsien suojeluhankkeeksi. Edunsaajiksi tulivat paitsi luonto itse myös Usambaran kyläläiset, kun aikaisemmin hankkeen hyöty oli mennyt valtion sahayhtiölle.
Välivaihe koostui kahdesta osasta. Suomi rahoitti ensin Usambaran uuden metsälaskennan. Sen ytimeksi tuli Amanin metsä. Metsälaskennan tekivät metsäteollisuudesta riippumattomat ammattilaiset. He kävivät (otannalla) läpi kaikki puut, inventoivat myös muita luontoarvoja, ja arvioivat eroosiolle herkät valuma-alueiden rinteet ja jokilaaksot vesivarojen suojelun pohjalta.
Jo metsälaskennan aikana käynnistyi Usambaran metsähankkeen kolmannen vaiheen suunnittelu. Suunnittelu oli perusteellinen, ja se kesti kaikkiaan viisi vuotta. Mukaan suunnitteluun tuli kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN), joka oli alkanut vuodesta 1988 tukea erillisenä Euroopan unionin rahoittamana hankkeena Amanin metsän luonnonsuojelua ja lähikylien maataloutta.
Kolmas vaihe: kuoppasahauksesta kylämetsätalouteen (1991–1994)
Usambaran metsähankkeen kolmas vaihe otti tavoitteekseen yhdistää luonnonsuojelu ja metsänhoito. Luonnonsuojelun päätavoite oli Amanin luonnonpuiston perustaminen. Metsänhoidon tavoitteeksi tuli Usambaran vuorilta virtaavan Sigi-joen valuma-alue, sen virtaaman tasaaminen ja hyvälaatuisen veden saanti kyliin ja joen suistossa olevalle Tangalle, läänin pääkaupungille. Sademetsien hoito perustui suojeluun ja puun tuotannon kannalta pienimittaiseen kylämetsätalouteen.
Varsinainen puuntuotanto oli määrä siirtää Usambaran vuorten alarinteiden tiikki-plantaaseihin. Jo britit olivat viljelleet siirtomaakaudellaan tiikkiä (Tectona grandis) runsaat 2000 hehtaaria puskurivyöhykkeeksi Amanin metsän ja Tangan läänin alankomaan peltojen väliin. Plantaasimetsänä viljelty tiikki kasvaa hyvin Usambaran alarinteillä, ja se tuottaa arvokasta puuta sahateollisuudelle.
Plantaasitiikkiä oli määrä viljellä lisää Usambaran hankkeen kolmannessa vaiheessa, jotta Sikhin sahojen toiminta olisi turvattu myös jatkossa. Hanke joutui kuitenkin luopumaan tiikistä, pääosin suomalaisten toivomuksesta, koska alueen vanhempien plantaasien hakkuuoikeuksien myynnissä oli kiusallisia epäselvyyksiä. Jälkikäteen ajatellen luopuminen tiikistä oli luonnonsuojelun vahinko. Kun Usambaran hankkeen ohjelmaan tuli myöhemmin Amanin luonnonsuojelurahasto, tiikin myyntituloja olisi tarvittu rahaston pääomaksi ja sen ylläpitoon.
Hankkeen kolmannen vaiheen merkittävimmäksi saavutukseksi nousi kuitenkin muutos, mikä tapahtui paikallisen väestön osallistamisessa ja osallistumisessa metsien suojeluun ja metsänhoitoon. Pitkäaikaisella neuvonnalla ja koulutuksella hanke muunsi kuoppasahaajista kylämetsien hoitajia, taimitarhureita ja metsänviljelijöitä. Kyläläisten hakkuutulojen menetyksiä muutosvaiheessa korvasi päivätyönä tehty suojelumetsien palontorjunta: palokäytävien aukaisu ja ylläpito.
Villin, valvomattoman ja lopulta laittoman kuoppasahauksen kitkemisestä tuli Usambaran metsähankkeen luonnonsuojeluvalmiuden koetinkivi. Aikaisemmin koetun Usambaran hakkuujupakan perusteella IUCN:n virkailijat epäilivät syystäkin, voisiko hanke Suomen rahoittamana todella tehdä 180 asteen käännöksen hakkuista suojeluun. Virkailijat kävivät vielä 1990-luvun alussa säännöllisesti tarkistamassa väheneekö laiton kuoppasahaus, ja jopa laskemassa hankkeen varikkoalueella paljonko kyläläisiltä on takavarikoitu laittomia jalopuulankkuja.
Hanke läpäisi tarkistukset, ja epäily luonnonsuojelun aitoudesta hälveni. Suojeltujen jalopuiden salaa, metsän keskellä tapahtuva kuoppasahaus väheni selvästi jo hankkeen kolmannen vaiheen aikana. Lopullinen asennemuutos kyläläisissä tapahtui neljännen vaiheen aikana. Usambaran hankkeen viimeisinä vuosina salaa kaadettujen arvopuiden kantoja ja merkkejä kuoppasahauksesta löytyi suojelumetsistä enää aniharvoin.
Neljäs vaihe: Amanin luonnonpuisto perustetaan (1995-1998)
Neljännessä vaiheessaan Usambaran metsähanke saavutti merkittävimmän luonnonsuojeluetappinsa. Tansanian presidentti Benjamin Mkapa vihki Amanin vuonna 1997 maan ensimmäiseksi metsäluonnon suojelualueeksi. Samalla alkoi ohjattu luontomatkailu. Amaniin perustettiin kymmenkunta luontopolkua, puiston rajalle perustettiin luontokeskus ja puiston keskelle luontomajatalo.
Amanin luonnonpuisto muistuttaa Tansanian oloissa perusteiltaan eniten Ngorongoron suojelualuetta. Molemmissa on kyse kyläläisten edelleen nauttimasta oikeudesta luonnonvaroihin. Ngorongorossa saavat maasait laiduntaa edelleen karjaansa. Amanissa saavat ympäristön kyläläiset korjata edelleen kotitarvepuuta, mutta vain rajoitetusti. Se sovittiin kyläläisten kanssa Amanin suojelu- ja hoito- ohjelmaan niin, että hakata saa vain keskiviikkona ja lauantaina, että hakata saa vain yhdessä hyväksyttyjä yleisiä puulajeja, ja että päivässä saa hakata vain niin paljon kuin metsästä pystyy itse olkapäillään tai aasin tarakalla kuljettamaan.
Amanin luonnonpuiston perustaminen vei kuitenkin aikaa kaksin verroin sen mitä Usambaran hankesuunnitelmassa alun perin arvioitiin. Se johtui pitkällisistä maa-alueneuvotteluista. Jo 1970- ja 1980-luvuilla Amanin metsää oli alkanut asuttaa joukko kuoppasahaajia ja muita uudisraivaajia. Kun suojelualue rajattiin luonnonpuistoksi, uudisraivaajien kanssa oli päästävä sopimukseen, että he siirtyvät puiston rajojen ulkopuolelle. Koska vaihtomaata ei ollut tiheään asutuissa Amanin kylissä osoittaa, uudisraivaajien kanssa neuvoteltiin rahakorvaus.
Korvaus oli hankkeessa määrä maksaa yhteisesti Tansanian ja Suomen rahoitusosuuksista. Tansanian osuudeksi tuli 84 prosenttia ja Suomen osuudeksi 16 prosenttia. Suomen rahoitusosuuteen korvausrahat oli varattu, ja korvaukset maksettiin. Tansanian rahoitusosuudesta korvausmaksua ei löytynytkään aikanaan, ja korvausten maksujen viivästymä johti katkeraan oikeustapaukseen kyläläisten ja Tansanian valtion välillä (White ja Mustalahti 2005).
Jälkikäteen ajatellen teimme suomalaisina virhearvion suostuessamme maakorvauksiin epärealistisella maksusuhteella. Tässäkin tapauksessa olisi kannattanut pysyä kehitysyhteistyön normaalissa kaavassa: ulkomainen avunantaja maksaa kustannuksista noin 90 ja paikallinen avunsaaja noin 10 prosenttia.
Usambaran hankkeen neljännessä vaiheessa, vuonna 1994, käynnistyi myös Tansanian oloissa ainutlaatuisen kattava luontokartoitus. Koska aikaisemmista metsälaskennoista oli saatu tarkka tieto vain puuvaroista, hanke päätti inventoida kaikista Itä-Usambaran, noin 30 000 hehtaaria kattavista suojelumetsistä luonnon monimuotoisuusarvot. Lähes 10 vuotta kestänyt luontokartoitus annettiin brittiläisen, luonnonsuojelu- ja kansalaisjärjestön, Frontier’in toteutettavaksi. Kartoituksen valvojaksi pyydettiin Dar es Salaamin yliopiston eläintieteen laitos.
Itä-Usambaran metsä käsittää kaikkiaan 18 erillistä suojelumetsää, joista Amanin luonnonpuisto on yksi. Kyläasutuksen, uudisraivauksen ja aikaisempien kaupallisten hakkuiden jäljiltä Itä-Usambaran metsäalue oli pirstaloitunut 1990-luvulle tultaessa erillisiksi suojelumetsiksi. Lajien, esimerkiksi sademetsän lintujen liikkuminen metsien välillä oli jo uhattuna.
Luontokartoituksen tehtäväksi tuli myös vakiinnuttaa suojelumetsien rajat, ja tarkastella samalla ekologisten käytävien riittävyyttä eri metsien välillä. Usambaran ekologisten käytävien tieteellisen pohjan oli antanut (1991) luonnonsuojelubiologi William (Bill) Newmark. Metsä numero 18, Dereman käytävä, nousi 2000- luvun puolella Usambaran ekologisen suojelun avaimeksi.
Viides vaihe: Luonnonsuojelun vakiinnuttaminen (1999-2002)
Usambaran metsähankkeen viides vaihe oli luonnonsuojelun vakiinnuttamisen aikaa. Suomen antama kehitysapu hankkeelle päättyi suunnitelman mukaan vuoden 2002 lopussa. Usambaran metsähankkeen kuudennen vaiheen oli määrä jatkua sen jälkeen Tansanian omalla rahoituksella. Tähän varauduttiin muun muassa perustamalla Amanin luonnonsuojelurahasto (Amani Fund).
Suomi lahjoitti rahaston peruspääoman siten, että Usambaran hankkeeseen kautta vuosien hankittua ikääntynyttä, mutta käyttökelpoista kalustoa myytiin huutokaupalla. Vanhojen autojen, traktoreiden ja moottoripyörien myynnistä saadut varat siirrettiin Amanin rahastoon.
Amanin rahaston ylläpitotulot tulevat luontomatkailusta: luonnonpuiston pääsymaksuista, kuvaus- ja tutkimusluvista, opastuksista, majoitusmaksuista ja Amani-tuotteiden myynnistä. Amanin tuloilla katetaan luonnonpuiston hallintoa. Amanin rahaston johtosäännön mukaan osa vuotuisista voittovaroista jaetaan luonnonpuistoa ympäröiville kylille. Näin tapahtui ensimmäisen kerran vuonna 2002.
Luonnonsuojelun vakiinnuttamisen merkittävä etappi saavutettiin marraskuussa 2000, kun Usambaran hankealue (Itä-Usambara) hyväksyttiin UNESCOn Man and Biosphere (MAB) -alueeksi. Hankealue täytti juuri sopivat ehdot: kyseessä oli luonnon ja ihmisen (kyläläisten) kestävä vuorovaikutus, luontoarvot olivat sekä kansallisesti että maailmanlaajuisesti merkittävät ja aluetta oli tutkittu ja kehitetty niin luontoarvojen kuin kyläyhteisöjenkin osalta pitkäjänteisesti ja tuloksekkaasti.
Usambaran perusteellisella luontokartoituksella oli nimityksen tutkimusperusteluissa keskeinen osa. Tärkeänä, tavoittelemisen arvoisen etappina Usambaran metsähanke piti MAB-nimitystä siksi, että sen myötä alue nauttii pysyvää kansainvälistä arvonantoa ja mielenkiintoa, luontomatkailu vahvistuu, ja tulevaisuuden luonnonsuojelu voi saada kansainvälisiäkin varoja.
Kylämetsätalouden osalta Usambaran metsähanke näytti suuntaa muulle Tansanialle. Maan metsäpolitiikan mukaan kyläläisten osallistaminen luonnonmetsien hoitoon ja suojeluun onnistuu parhaiten, kun kyläläisten hallintaan ja hyödyntämiseen lohkotaan valtionmetsistä sopivia kylämetsäalueita. Niiden metsätalouden pitää kuitenkin perustua kylämetsäsuunnitelmaan, joka kirjaa metsävarat, niiden kestävän käytön rajat, tulevan metsänkäytön laajuuden ja sen säännöllisen seurannan. Usambaran metsähanke teki Tansanian ensimmäisen tällaisen suunnitelman Mpangan kylämetsään, Itä-Usambaran pohjoisosaan.
Usambaran luontokartoitus saatiin päätökseen vuonna 2002. Kaikki vakiintuneet suojelumetsät arvioitiin laaja-alaisella luonnon moninaisuuskartoitukselle (biodiversity survey). Suojelumetsien luontokartoitukset lajiluetteloineen ja moninaisuusarvioineen on julkaistu 17 niteenä. Vertailun vuoksi myös Mpangan kylämetsästä tehtiin samanlainen luontokartoitus kuin varsinaisista valtion suojelumetsistä.
Usambaran metsäkartoituksen puuttuva numero 18 kuuluu Dereman ekologiseen käytävään. Se yhdistää Itä-Usambaran pohjoiset metsät eteläisiin metsiin. Tansanian metsäosasto (hallitus) ei ehtinyt nimetä vielä hankkeen kuudennan vaiheen aikana Dereman käytävää suojelumetsäksi. Kyläläisten kanssa käydyt maanvaihto- ja korvausneuvottelut osoittautuivat vielä vaikeammiksi kuin Amanin luonnonpuiston neuvottelut viisi vuotta aikaisemmin. Maaneuvotteluiden ollessa kesken luontokartoituksen tekeminen oli mahdotonta, ja jopa vaarallista.
Dereman ekologisen käytävän perustaminen koskee noin 6000 hehtaarin metsäaluetta, jonne on jo asettunut, sademetsän sisään, joukko kardemummaa viljeleviä uudisraivaajia. Kardemummaansa käyvät päiväseltään hoitamassa myös naapurikylien viljelijät. Kardemumman viljelystä luopumiseen on Tansaniassa shillinkimääräiset korvausperusteet, ja lopulta Dereman käytävän perustaminen oli kiinni vain rahasta. Usambaran metsähankkeeseen oli varattu avunantajan osuudesta korvausrahaa, mutta sitä oli aivan riittämättömästi.
Vuonna 2001 Usambaran metsähankkeen johtoelimet päättivät suositella Dereman ekologinen käytävän perustamista, ja että siihen tarvittavat asianmukaiset korvaukset maksetaan kyläläisille. Välitön tarve oli rajata ja merkata Dereman metsäalue. Kyseessä oli 27 kilometriä pitkä ja 3 metriä leveä rajalinja.
Rajalinjan avaamisessa sille sattuneet kardemummaviljelmät, kahvipensaat, ja banaanikasvit lunastettiin käypään hintaan kyläläisiltä maaliskuussa 2002. Itse rajalinjan sisäpuoliseen metsään viljeltyjen kardemummien ynnä muiden peltoviljelyn kasvien korvaaminen jäi Usambaran metsähankkeen myöhemmäksi haasteeksi. Vuonna 2005 Tansanian hallitus osoitti siihen tarvittavat varat.
Lopuksi
Usambaran metsähanke viisine vaiheineen kesti kaikkiaan 26 vuotta. Sinä aikana suomalainen kehitysapu koki merkillisimmän, mutta silti onnistuneen takinkääntönsä. 2000-luvun mittapuun mukaan alkuperäinen sademetsien rujo hakkuuhanke, mikä äärevimmästä näkökulmasta näyttäytyi jopa sademetsän tuhoamisena, muunnettiin kansainvälisesti kuuluisaksi sademetsien luonnonsuojelun hankkeeksi. Paras osoitus siitä on, että Usambara on nyt Itä-Afrikan tärkeimmän luonnon monimuotoisuusalueen (biodiversity hotspot) ytimessä.
Samalla luontoarvot ja kyläläisten osallistuminen alueen kestävään kehitykseen yhdistettiin kansainvälisesti arvostetuimmalla tavalla. Hankealue sai UNESCOn Man and Biosphere –arvon, mitä ei ole tapahtunut Tansaniassa yhdellekään toiselle luonnonvarojen kehitysyhteistyönä toteutetulle hankkeelle. Tansanian kaksi muuta MAB-aluetta, Serengeti-Ngorongo ja Manyaran järvi, saivat aikoinaan nimityksensä omin avuin.
Kun Usambaran metsähankkeen neljännesvuosisadan kestänyt hankekierto tuli avunantajan osalta päätökseen vuoden 2002 lopussa, suomalaiset saattoivat olla syystä tyytyväisiä. Tangan lahdelta katsoen Usambaran vuoret näyttäytyvät edelleen metsäisinä. Metsien 100 vuotta kestänyt väheneminen ja enempi pirstaloituminen saarekkeiksi on pysähtynyt. Ekologiset käytävät yhdistävät jo syntyneitä metsäsaarekkeita.
Metsissä kasvaa edelleen noin 3500 kasvilajia, johon joukkoon hankkeen luontokartoittajat löysivät muutaman tieteelle ennen tuntemattoman puu-ja pensaslajin, muun muassa Colan sukuun kuuluvan puun Cola lukei. Metsässä lentää edelleen noin 350 lintulajia, joihin kuuluu muun muassa hankkeen lintuasiantuntija Norbert Cordeiron uudelleen löytämä, jo menetyksi pelätty metsäräätäli (Orthotomus moreaui). Se on toinen Tansanian kahdesta äärimmäisen uhanalaisesta lintulajista.
Jo kasvi- ja lintuharvinaisuudet takaavat Usambaralle 2000-luvulla sellaisen kuuluisuuden, että 1970- luvun tapainen metsien hakkuuhanke ei liene enää jatkossa mahdollinen. Usambaraa auttaa tulevaisuudessa myös Tansaniaan syntynyt oma innostus luontomatkailuun ja sen kehittämiseen luonnonvarojen hyödyntämisen uudeksi tulon lähteeksi.
Kirjallisuutta ja lähteitä
African violet may disappear from the wild. New Scientist, 2 May 1985. Atampugre, Nicholas (toim.): Kenen metsä. Metsätähti 1992.
Cordeiro, Norbert J., Pohjonen, Veli M. & Mulungu, Elias. Is the endangered Long-billed (Moreau ́s) tailorbird Orthotomus (Artisornis) moreaui safe in the East Usambaras? Bull. African Bird Club 8(2):91-94, 2001.
Hokkanen, Timo, Adapting UNESCO MAB-Principles to East Usambara Area, East Usambara Conservation Area Management Programme, Technical Paper 62, Ministry of Natural Resources and Tourism, Tanzania, 2002.
Lema, Mathias & Pohjonen, Veli 2002. Completion report of the phase III (1999-2002). East Usambara Conservation Area Management Programme Administrative Report 40, Ministry of Natural Resources and Tourism, Tanzania, 2002
Newmark, William D: Tropical forest fragmentation and the local extinction of understory birds in the Eastern Usambara Mountains, Tanzania. Conservation Biology 5:67-78, 1991.
White, Pamela & Mustalahti Irmeli: Finnish forestry assistance: success story or failure? Silva Carelica 48, University of Joensuu, 2005.
*****
Veli Pohjonen
Esitelmä Kuusamon luonnonystävien vuosikokouksessa 22.2.2006
