Vehnä yhä merkittävämpi ihmiskunnan kriisien myötä

    Vehnä on ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. Keskimääräinen vehnäturva on maapallolla nyt noin 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

    Suomessa vehnän tuotanto alkoi 100 vuotta sitten. Vehnäturvamme kehittyi ennen EU:n aikaa yli 100 kilon ja EU:n kaudella parhaimmillaan 200 kiloon. Tänään olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa (kuva 1).

    Vehnäturva oli maailmantalouden keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

    Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

    Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

    Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

    2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

    Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

    Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön marraskuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 36 miljoonaa tonnia, USA 20 ja EU 31 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan on nousemassa Ukraina 24 miljoonalla tonnillaan.

    Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 51 miljoonaa tonnia. Venäjän ja Ukrainan viennit kattavat sen kokonaan.

    Vehnäturvan merkitys maailmantaloudessa kasvaa ihmiskunnan väkiluvun, koronakriisin ja ylipäänsä lisääntyneen poliittisen levottomuuden myötä. Tuorein esimerkki on Afganistanin hätätila. Maan väkiluku on 38 miljoonaa. FAO:n laskelman mukaan heistä 14 miljoonaa on nopean ruoka-avun tarpeessa. Käytännössä se tarkoittaa vehnää Venäjältä. 

    Vehnäturva heijastuu myös vehnän maailmanhintaan (kuva 2). Keskimääräinen nousu kuluneen viiden vuoden aikana on 77 prosenttia.

    Nouseva vehnän hinta terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnäturvaan on syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota.

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 22.11.2021

Kuva 1. Vehnäturva Suomessa 100 vuoden aikana, lähde: Luke.

Kuva 2. Vehnän maailmanhinnan kehitys 5 vuoden aikana, euroa/tonni. https://markets.businessinsider.com/commodities/wheat-price/euro

Vehnäturvaa kannattaa seurata – "Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat"

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto maailmalla kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. Keskimäärin vehnäturva on maapallolla noin 100 kiloa henkeä kohti vuodessa. Suomessa se on 130 kiloa viimeisen viiden vuoden keskiarvona.

Vehnäturva oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnän valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnällään tuojasta viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön lokakuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 35 miljoonaa tonnia, USA 20 ja EU 30 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan on tulevalla kaudella nousemassa Ukraina 23 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 49 miljoonaa tonnia. Venäjän ja Ukrainan viennit kattavat sen kokonaan.

Vehnäturvan painoarvo kasvaa ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Tuorein vehnän painoarvon korostus tuli Afganistanin kriisistä. Maan väkiluku on 38 miljoonaa. FAO:n laskelman mukaan heistä 14 miljoonaa on nopean ruoka-avun tarpeessa. Käytännössä se tarkoittaa tuontivehnää Venäjältä. 

Vehnäturva heijastuu myös vehnän maailmanhintaan. Keskimääräinen nousu kuluneen viiden vuoden aikana on 75 prosenttia. Nouseva vehnän hinta terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita.

Ilmastonmuutoksen myötä vehnän tuleentumisraja on siirtymässä Suomessa pohjoisemmaksi. Nyt se on Oulujoen eteläpuolella. Joko tällä vuosikymmenellä näemme vehnävainioita myös Oulujoen pohjoispuolella?

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 19.11.2021

Voisimme siirtyä myös lämmityksessä uusiutuvaan dieseliin

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Omakotitaloon sai ostaa lähes verotonta dieseliä eli kevyttä polttoöljyä. Autoon piti ostaa tosidieseliä, energiaveroineen. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tähän kannusti näyttävimmin tiedemiesten kansainvälinen aivoriihi, Rooman klubi.

Nyt tavoitteena on torjua ilmaston muutosta. Haluamme eroon kaikista ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

Isot muutokset vievät aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä lämpiää edelleen 130 000 kotia. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja.

Eläkeläiset eivät ole innostuneet markkinoituihin vaihtoehtoihin: maalämpöön, ilma- ja vesilämpöpumppuihin tai aurinkopaneeleihin. Tavallisella eläkeläisellä ei ole halua investointiin, jonka hyöty heijastuu parinkymmenen vuoden päähän. 

Fossiilisesta lämmitysdieselistä voisi omakotitalossa päästä kätevästi eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta voisi täyttää säiliönsä uusiutuvalla dieselillä. Kodin öljypoltin jatkaisi entisellään.

Näin ajattelimme vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle varhaisen biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Se tehtiin pääosin metsähakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi sen kysyntään luotettiin, ja siihen uskottiin löytyvän runsaasti raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Puuttuiko meiltä vuosituhannen vaihteessa ilmaston muutoksen aiheuttama tahtotila? Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut. Uusiutuvaa Forestera -dieseliä ei tuettu riittävästi verovaroin tai EU-tukiaisin.

Dieselillä lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko olisimme 2020-luvulla valmiit kotien uusiutuvaan dieseliin? Joko ilmastonmuutos antaa siihen tahtotilan?

Neste Oy julkisti vuodenvaihteessa 2020/2021 uusiutuvan MY dieselinsä. Se kävisi sellaisenaan lämmitykseen. Tosin se voi "vaatia polttimen liekintunnistimen vaihdon".

Vuosi 2021 on vielä koevuosi. MY dieseliä on vain rajoitetusti saatavana, pääosin liikenteeseen. Suunta on kuitenkin lupaava, sama kuin Foresteran vuonna 2002.

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos uusiutuvaa dieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Siirtymä olisi omakotitaloille helpoin. Se vauhdittuisi, jos uusiutuva polttoöljy olisi hivenen halvempaa. Mutta tätä vartenhan meillä on EU:n ilmastotuet.

Veli Pohjonen

Selänne-lehti. Mielipide. 16.9.2021

Biokaasusta aito maakaasun korvaaja

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan energian ja fossiilisen yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja sekä traktoreita.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa olisi virrannut vain biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja tuli kyllä liikenteeseen, mutta ne löysivät tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät tänään latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan maatalouden lopputuotteeksi. Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli biokaasun varhaisia ehdokaskasveja. Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Maatalouden Tutkimuskeskuksen pelloille keväällä 1990.

Tänään kosteikkoviljely isojen biokaasulaitosten raaka-aineeksi olisi syytä aloittaa sopimusviljelyn periaatteella. Oppia voisi ottaa sokeritehtaidemme menestystarinasta 1900-luvulla. Nekin perustuivat sopimusviljelyyn sokeritehtaita ympäröivien maatilojen kanssa.

Ilmastokamppailussa biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Kosteikkoviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju. Näin lienee tapahtumassa. Verrokkienergian, maakaasun hinta on noussut viimeisen 12 kuukauden aikana jo 98 prosentilla (kuva).

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Mielipide. 19.11.2021

Biokaasusta on tulossa aito maakaasun korvaaja

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan energian ja fossiilisen yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle, ajaa autoja ja käyttää traktoreita.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen. Tulevaisuudessa putkissa olisi virrannut vain biokaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja tuli kyllä liikenteeseen, mutta ne löysivät tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät tänään latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu on taidettu mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. Isojen biokaasutehtaiden tulevaisuusarvoa ei ole vielä ymmärretty.

Biokaasu on syytä palauttaa maatalouden varsinaiseksi tuotteeksi. Tänään maataloutemme keskeisiä muutoksia on siirtyä hiilidioksidin päästöjä vähentävään kosteikkoviljelyyn. Ehdolla on muun muassa ruokohelpi. Raaka-aineena se oli biokaasun varhaisia ehdokaskasveja. Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Maatalouden Tutkimuskeskuksen pelloille keväällä 1990.

Tänään kosteikkoviljely isojen biokaasulaitosten raaka-aineeksi olisi syytä aloittaa sopimusviljelyn periaatteella. Oppia voisi ottaa sokeritehtaidemme menestystarinasta 1900-luvulla. Nekin perustuivat sopimusviljelyyn sokeritehtaita ympäröivien maatilojen kanssa.

Ilmastokamppailussa biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Kosteikkoviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Biokaasu on lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju. Näin lienee tapahtumassa. Verrokkienergian, maakaasun hinta on noussut viimeisen 12 kuukauden aikana jo 101 prosentilla.

Veli Pohjonen

Luumäen Lehti. Mielipide. 18.11.2021

Puupelletille tuli taas tulevaisuuden näkymä

Kotimaisen puuenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Pelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksinnön isä on saksalaisperäinen Rudolf W. Gunnerman. Hän muutti nuorena miehenä Yhdysvaltoihin, vain 20 dollaria taskussaan mutta pää täynnä ideoita.

Gunnerman patentoi 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen tukkipuun tähteet kuten sahanpuru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä kivihiilen vaihtoehdoksi.

Gunnerman ymmärsi puupelletin ja kivihiilen välisen silloisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin pelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja Muhoksen metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima –nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Esimerkiksi Stora Enson Varkauden pelletti tullaan puristamaan sahan sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Meiltä puuttui vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila. 

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Nyt 2020-luvulla pelletillä on sekä suomalainen että Euroopan unionin tason ilmastonäkymä. Olemme EU:n sisällä lupautuneet vähentämään merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Turpeestakin olemme päättäneet kansallisesti luopua.

Puupelletille tuli taas tarve. Raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että Euroopan kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös suomalaiselle puupelletille.

VELI POHJONEN

Selänne -lehti. Mielipide. 18.11.2021

Risuhakkeen kysyntä kääntyi nousuun

Ilmastokamppailun pyörteissä olemme lupautuneet vähentämään fossiilipolttoaineita. Esimerkiksi kivihiilen käytön on määrä painua nollaan 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energiatavoitteemme ovat edenneet? Eräs esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui vuoteen 2013. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Emme saavuttaneet risupaketin tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Mitä hakkeelle on tällä vuosikymmenellä tapahtumassa?

EU:ssa ja osin Suomessakin on kehittymässä bioenergian ajattelun uusi malli. Sen mukaan energiapuuksi ei tule hyväksyä pinopuun kokoa, ei kuitupuuta eikä missään tapauksessa tukkipuun kokoa edes lahonneena. Hakettaa tulisi vain latvuspuuta ja oksien koon tähdettä tai sen kokoista pienpuuta.

Haketettavat puukasat olisivat käytännössä aikaisemman risupakettimme keskeisintä osaa. Tuottaisimme risuhaketta.

Uusi ajattelu on jo vaikuttanut 2020-luvun energiapuun markkinoihin. Risuhakkeen hinta kääntyi nousuun. Nousun laukaisi kaksi tekijää. Ensiksi, päätimme luopua polttoturpeesta energialähteenämme. Nopein ja luontevin tapa on korvata polttoturve hakkeella.

Toiseksi, turvepäätöstäkin vauhdittanut tekijä on hiilidioksidin päästömaksun voimakas nousu. Se oli vuonna 2019 alle 30 euroa hiilidioksidin tonnilta. Tänään päästömaksu on luokkaa 60 euroa. - Risuhakkeelta päästömaksua ei peritä.

Uusi hakeajattelu ja hiilidioksidin päästökauppa kampesivat parikymmentä vuotta sitten kehitetyn risupaketin uudelle tasolle, nyt hieman muuntuneena ja EU-ajattelun kannustamana.

Risuhake tulee pääosin ilmastometsiemme harvennus- ja päätehakkuiden sivutuotteena. Risuhakkeen kysynnän kasvuun ja hinnan nousuun tykästyvät myös tukki- ja kuitupuutaan myyvät metsätilalliset.

VELI POHJONEN

Jurvan Sanomat. Mielipide. 18.11.2021

Haihdutuskasvustoilla puhtaampiin vesiin

Paluu puhtaisiin vesiin on osa kiertotalouttamme. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista. Haluamme purjehtia sinilevättömällä Itämerellä.

Meidän olisi hyvä kierrättää kaikkia alkuaineita. Tyyppiesimerkkejä ovat typpi ja fosfori. Niihin on aina perustunut ruoan tuotanto. Niitä maatalous on osannut kierrättää jo tuhansia vuosia.

Puhtaan veden haaste ovat nykyään taajamien jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta silti luonto vastaanottaa niistä kiusallisia aineksia.

Osa laitosten typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu edelleen vesistöihin. Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

JÄÄNNEVEDEN PÄÄSTÖT ovat ympäristön säännöstön kehyksissä. Ajan saatossa pienetkin päästöt silti rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Merkittäviä päästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltoiduilta pääteiltä ja betonisilta jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

PÄÄSTÖJEN PYSÄYTTÄMISEEN sopiviin viljeltyihin kosteikkokasveihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on sopivilla kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksessamme aiemmin vaikuttanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää energiapajukkoa.

Tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

RUOTSIIN SYNTYI Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin istutetut pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna paju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3–5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on arvokkaimpiin ravinteisiin kuuluva typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle. Typpi kyllä palautuu sateiden mukana takaisin elinpiiriimme, tosin hitaahkosti.

ENKÖPINGIN MALLISSA hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään, levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko perustettiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli syksyn 2019 ruskan aikaan kasvanut lähes nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon haihdutusmetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista olisi jo opittavaa muuallekin Suomeen. Haihdutuskasvustoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 17.9.2021

Risuhakkeella oli tulevaisuuden näkymä

Ilmastokamppailun pyörteissä lupaamme vähentää fossiilipolttoaineita. Esimerkiksi kivihiilen käytölle on tavoite painua nollaan 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energiatavoitteemme ovat edenneet? Eräs esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui vuoteen 2013. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Hakkeella oli tulevaisuuden näkymä. Emme kuitenkaan saavuttaneet tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Mitä risuhakkeelle on tällä vuosikymmenellä tapahtumassa?

EU:ssa ja osin Suomessakin on kehittymässä bioenergian ajattelun uusi malli. Sen mukaan energiapuuksi ei tule hyväksyä pinopuun kokoa, ei kuitupuuta eikä missään tapauksessa tukkipuun kokoa edes lahonneena. Hakettaa tulisi vain latvuspuuta ja oksien koon tähdettä tai sen kokoista pienpuuta.

Haketettavat puukasat olisivat käytännössä aikaisemman risupakettimme keskeisintä osaa. Tuottaisimme vain risuhaketta.

Uusi ajattelu on jo vaikuttanut 2020-luvun energiapuun markkinoihin. Risuhakkeen hinta kääntyi nousuun. Nousun laukaisi kaksi tekijää. Ensiksi, päätimme luopua polttoturpeesta energialähteenämme. Nopein ja luontevin tapa on korvata polttoturve hakkeella.

Toiseksi, turvepäätöstäkin vauhdittanut tekijä on hiilidioksidin päästömaksun voimakas nousu. Se oli vuonna 2019 alle 30 euroa hiilidioksidin tonnilta. Tänään päästömaksu on luokkaa 60 euroa. - Risuhakkeelta päästömaksua ei peritä.

Uusi hakeajattelu ja hiilidioksidin päästökauppa kampesivat parikymmentä vuotta sitten kehitetyn risupaketin uudelle tasolle, nyt hieman muuntuneena ja EU-ajattelun kannustamana.

Risuhake tulee pääosin ilmastometsiemme harvennus- ja päätehakkuiden sivutuotteena. Risuhakkeen kysynnän kasvuun ja hinnan nousuun tykästyvät myös tukki- ja kuitupuutaan myyvät metsätilalliset.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 16.11.2021

Nouseva vehnän hinta terävöittänee maatalouden tavoitteita

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto maailmalla kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. Keskimäärin vehnäturva on maapallolla noin 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi noin 100 vuotta sitten. Vehnäturvamme kehittyi ennen EU:n aikaa yli 100 kilon ja EU:n kaudella parhaimmillaan 200 kiloon. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Vehnäturva oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön lokakuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 35 miljoonaa tonnia, USA 20 ja EU 30 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan on tällä kaudella nousemassa Ukraina 23 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 49 miljoonaa tonnia. Venäjän ja Ukrainan viennit kattavat sen kokonaan.

Vehnäturvan painoarvo kasvaa ihmiskunnan väkiluvun ja lisääntyvän poliittisen levottomuuden myötä. Tuorein esimerkki on Afganistanin kriisi. Maan väkiluku on 38 miljoonaa. FAO:n laskelman mukaan heistä 14 miljoonaa on nopean ruoka-avun tarpeessa. Käytännössä se tarkoittaa tuontivehnää Venäjältä. 

Vehnäturva heijastuu myös vehnän maailmanhintaan. Keskimääräinen nousu kuluneen viiden vuoden aikana on 79 prosenttia.

Nouseva vehnän hinta terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnäturvaan on syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota.

Veli Pohjonen

Länsi-Suomi. Mielipide. 14.11.2021

Puupelletille oli tulevaisuuden näkymä

Kotimaisen puuenergian merkittävin loppuvuoden uutinen oli metsäjätti Stora Enson julkistama suunnitelma kolmannen sukupolven pellettitehtaasta. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa. 

Pelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksinnön isä on saksalaisperäinen Rudolf W. Gunnerman. Hän muutti nuorena miehenä Yhdysvaltoihin, vain 20 dollaria taskussaan mutta pää täynnä ideoita.

Gunnerman patentoi 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet kuten puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä kivihiilen vaihtoehdoksi.

Gunnerman ymmärsi kivihiilen ja pelletin välisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja Muhoksen metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima –nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Turvepelletissä on vielä kaksitoista kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Siksi turvepelletti ei lämmittäjiä, ei etenkään omakotiasujia sytyttänyt. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotannon 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Esimerkiksi Varkauden pelletti puristetaan sahan sivuvirroista, kuten kutterinlastuista, kuivasta hakkeesta ja sahanpuruista.

Tasalaatuisen pelletin pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui. Puuttuiko meiltä vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila?  

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Nyt 2020-luvulla pelletillä on sekä suomalainen että Euroopan unionin tason tarve. Olemme EU:n sisällä lupautuneet vähentämään merkittävästi kivihiilen päästöjä. Turpeestakin olemme päättäneet kansallisesti luopua.

Puupelletti on välitön kivihiilen ja turpeen korvaaja. Raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii että Euroopan ilmastomarkkinoilla tulee yhä enemmän kysyntää suomalaiselle puupelletille, aina vientiin asti.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 13.11.2021

Vehnäturvan painoarvo kasvaa ihmiskunnan väkiluvun myötä

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto maailmalla kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. Keskimäärin vehnäturva on maapallolla noin 100 kiloa henkeä kohti vuodessa. Suomessa vehnäturva on 130 kiloa, viimeisen viiden vuoden keskiarvona.

Vehnäturva oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnän valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruoka, toimimaton kolhoosimaatalous ja vehnäturvan romahtaminen ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön lokakuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 35 miljoonaa tonnia, USA 20 ja EU 30 miljoonaa tonnia. Samaan sarjaan on tällä kaudella nousemassa Ukraina 23 miljoonalla tonnillaan.

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 49 miljoonaa tonnia. Venäjän ja Ukrainan viennit kattavat sen kokonaan.

Vehnäturvan painoarvo kasvaa ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä etenee maailman ykkösviejänä ja Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Tuorein vehnän painoarvon korostus tuli Afganistanin kriisistä. Maan väkiluku on 38 miljoonaa. FAO:n laskelman mukaan heistä 14 miljoonaa on nopean ruoka-avun tarpeessa. Käytännössä se tarkoittaa tuontivehnää Venäjältä. 

Vehnäturva heijastuu myös vehnän maailmanhintaan. Keskimääräinen nousu kuluneen viiden vuoden aikana on 74 prosenttia. Nouseva vehnän hinta terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnäturva on yhä tärkeämpi mitattava.

Veli Pohjonen

Turun Sanomat. Lukijoilta. 12.11.2021

Hiilipaju tulossa ilmastokamppailuun

Pajun viljelystä kiinnostuimme 1970-luvun energiakriiseissä. Puhuimme energiapajusta ja voimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta.

Pajun historiasta löytyy muitakin tuotemahdollisuuksia.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin pelloille tai vastaaville tasangoille viljelty puulaji. Luonnonkosteikoissa kasvavasta parkituspajusta puolestaan kiskoivat kuorta 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanmaan talonpojat. He myivät kuoren nahkatehtaalle.

Pari sataa vuotta sitten metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin pajun huokoisesta ydinpuusta.

Nykyaikana pajun ydinpuun huokoinen rakenne on taas korostunut. Biotalous etsii parhaillaan puulajeja, joista saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä kaupunkien hulevesien puhdistukseen.

Pajun hyötykäytön vaikuttavin tarina liittyy sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa.

Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia. Aspiriinin myötä paju olisi kelvannut 1900-luvulla vaikkapa elämänpuun ehdokkaaksi.

Aspiriinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä. 

Jo nahan parkitus, musta ruuti ja aspiriini opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Tänään viljelypaju on siirtymässä ilmastotalouteen, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina tunteneet, että kaikista pellon- ja ojanreunan kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan paju tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Mitä vauhdikkaammin paju kasvaa vesojaan, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Nimenomaan maaperän vahvaa nieluilmiötä ilmastokamppailumme maatalouden pelloilta odottaa.

Hiiliviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Siitä on jo maassamme monivuotinen koeviljelmä Pälkäneen kunnassa (kuva).

Kyseessä on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Noin 10 vuoden jakson ajan pajun vesat tuottavat haketta. Sen jälkeen vahva juuristo muokataan nykykonein maaperän hiilen nieluksi. Kierto jatkuu viljan tai nurmen viljelyllä. 

Tänään ilmastokamppailu käy maassamme yhä kuumempana maataloutemme osalta. Hiilipajuksi kasvanut energiapaju on siinä 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Haukivuoren Seutu. Mielipide. 15.9.2021

Kuva 17.8.2021. Hiilipajun koeviljelmä Pälkäneen kunnassa.

Risupaketista on syytä ottaa oppia

Ilmastokamppailun pyörteissä olemme lupautuneet vähentämään fossiilipolttoaineita. Esimerkiksi kivihiilen käytön on määrä loppua 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energialupauksemme tai tavoitteemme ovat edenneet? Eräs esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Sana risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Risupaketin avulla saatiin viides ydinvoimala (Olkiluoto kolmonen) eduskunnassa lopulta läpi. Kansanedustajathan olivat 1992 sen yllättäen kaataneet. Risupaketilla ajettiin myöhemmin eteenpäin myös Hanhikiven ydinvoimahanketta Pyhäjoella.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui vuoteen 2013. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi enää 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Emme saavuttaneetkaan risupaketin tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Unohdimmeko risupaketin tavoitteen 2010-luvun loppupuolella?

Parin viime vuoden aikana uusiutuvan puuvoiman merkitys on kuitenkin kasvanut. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä ja polttoöljystä halutaan lopultakin eroon.

Ajattelu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti kivihiilen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytasoon 62 euroa eli yhdeksänkertaiseksi (kuva).

Päästömaksun nousulla on seuraamuksensa. Esimerkiksi pitkään kivihiileen uskoneet rintamaiden voimalat ovat jo korvaamassa kivihiiltään metsähakkeella.

Risupaketin tavoitteiden toteutumisesta, itse asiassa paketin hyytymisestä, olisi syytä ottaa oppia. Vastaavanlaisia lupauksia tai tavoitteitahan liittyy 2020-luvun ilmastokamppailuun.

Myöskään risupaketin jatkoseurantaa ei tulisi unohtaa. Uutta tiekarttaa uusiutuvalle metsähakkeelle tarvitaan.

VELI POHJONEN

Rantalakeus. Mielipide. 15.9.2021

Siirtymä lämmitykseen uusiutuvalla dieselillä olisi omakotitaloille helpoin

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Se tapahtui niin kaukolämmön kerrostaloissa kuin lähilämmön omakotitaloissa.

Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Omakotitaloomme ostimme lähes verotonta dieseliä eli kevyttä polttoöljyä. Autoomme ostimme tosidieseliä, energiaveroineen. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tähän kannusti näyttävimmin tiedemiesten kansainvälinen aivoriihi, Rooman klubi.

Nyt tavoitteena on torjua ilmaston muutosta. Haluamme eroon ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

KAIKKI ISOT muutokset vievät aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Meillä on edelleen 130 000 kotia, jotka lämpiävät fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja.

Eläkeläiset eivät ole innostuneet markkinoituihin vaihtoehtoihin: maalämpöön, ilma- ja vesilämpöpumppuihin tai aurinkopaneeleihin. Tavallisella eläkeläisellä ei ole halua investointiin, jonka hyöty heijastuu parinkymmenen vuoden takana.

FOSSIILISESTA lämmitysdieselistä voisi omakotitalossa päästä kätevästi eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta voisi täyttää säiliönsä uusiutuvalla dieselillä. Kodin öljypoltin jatkaisi entisellään.

Näin ajattelimme vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle varhaisen biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Se tehtiin pääosin metsähakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi sen kysyntään luotettiin, ja siihen uskottiin löytyvän runsaasti raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Meiltä puuttui vuosituhannen vaihteessa ilmaston muutoksen aiheuttama tahtotila. Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut.

Uusiutuvaa Forestera -dieseliä ei tuettu riittävästi verovaroin tai EU-tukiaisin.

DIESELILLÄ lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko 2020-luvulla olisimme valmiit kotien uusiutuvaan dieseliin? Joko ilmastonmuutos antaa siihen tahtotilan?

Neste Oy julkisti vuodenvaihteessa 2020–2021 uusiutuvan MY-dieselinsä. Se kävisi sellaisenaan lämmitykseen, tosin se voi "vaatia polttimen liekintunnistimen vaihdon".

Vuosi 2021 on vielä koevuosi. MY-dieseliä on vain rajoitetusti saatavana, pääosin liikenteeseen. Suunta on kuitenkin lupaava.

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos uusiutuvaa dieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä.

Siirtymä olisi omakotitaloille helpoin. Se vauhdittuisi, jos uusiutuva polttoöljy olisi hivenen halvempaa. Mutta tätä vartenhan meillä on EU:n ilmastotuet.

Veli Pohjonen

Satakunnan Kansa. Lukijalta. 12.9.2021

Miksi unohtaisimme biovoiman?

Uusiutuva energia mielletään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että kolmikko ei tuota perusvoimaa.

 Perusvoimaksi laskemme energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Biotalouden metsämme ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Muutos käynnistyi vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Metsäenergialle nimitettiin 1978 energiametsätoimikunta. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen biovoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin biovoima on edelleen vahvistunut. Vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 17. Ydinvoiman prosentti oli 18.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saimme siitä kaksi prosenttia koko energiastamme.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli yli kaksinkertainen, yhteensä 4,6 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Jo puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on monivuotisten metsien energiasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Biovoimaa saadaan myös yksivuotisista vihreistä kasveista, lupaavimmillaan biokaasuna.

Pääosan biovoimaa jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia) on sellun sivutuote ligniini. Biovoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Miksi unohtaisimme vahvimman kotimaisen, biovoiman?

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 8.9.2021

Paju on valmiina 2020-luvun kosteikkoviljelyyn

Viljelypajun historiassa on monia käänteitä. Metsätalous kiinnostui pajusta Korean kriisin jälkeisessä puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin. 

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta hakkeesta. Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa viljeltiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin, muun muassa Haapaveden Piipsannevalle.

Energiapaju kasvoi lupaavasti. Ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila kuitenkin vielä puuttui. Pajuhakkeen markkina ei 1900-luvun lopulla avautunut.

Nyt biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Tanskalainen vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesta kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.  

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii nyt keinoja, millä pajun kiusallisen janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

Kosteikkoviljelyyn on ehdolla nelikko: ruokohelpi, paju, osmankäämi ja juolukka. Ruokohelpin viljelyn maataloutemme jo hallitsee. Sen pinta-ala vuonna 2021 oli 2800 hehtaaria. Pajua meillä kasvoi luokkaa 50 hehtaaria. Osmankäämin ja juolukan viljely ovat aivan alkutekijöissään.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat tänään sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot (kuva). Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Kosteikkoviljelyn valmistelutoimiin olisi syytä ryhtyä heti. Sitä ilmastokamppailumme odottaa.

Sellupajusta kosteikkopajuksi etenevä viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Hirvensalmelainen. Mielipide. 3.11.2021.

Kiistely kantoenergiasta on ratkaistava nopeasti

Vuonna 2001 UPM-Kymmene alkoi nostaa Keski-Suomessa kantoja. Ne murskattiin metsähakkeen jatkoksi Jämsänkosken voimalaan.

Ensimmäisenä vuonna saanto oli puuna mitaten 5000 kiintokuutiona ja heti seuraavana vuonna 17000 kiintokuutiota.

Sen jälkeen kantojen energiakäyttö on lisääntynyt maassamme nopeammin kuin mikään muu uusioenergian laji. Vuonna 2010 kantoja poltettiin miljoona kiintokuutiota.

Kantoenergian lisäys oli viime vuosikymmenellä 200-kertainen. Esimerkiksi samalla kaudella nousseella tuulivoimalla lisäys oli "vain" nelinkertainen.

Kantomurske kattaa metsähakkeesta nyt viisitoista prosenttia. Kasvunvaraa silti on.

Tukin hakkuutilastoista laskien kantoja voitaisiin korjata vuodessa vielä yli kaksinkertainen määrä eli yhteensä 2,5 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Metsätiedemiehet olivat jo aikaa sitten kertoneet, että avohakkuualojen kannot ovat pienpuun ja oksien jälkeen maamme kolmanneksi tärkein metsäenergiavara.

Ilmastokamppailun vaatimassa uusioenergian lisäyksessä kannoista saa huomattavan osan.

Kantojen nostoa kuitenkin vieroksuttiin 1900-luvun puolella muista ympäristösyistä.

Avohakkuualan mylläyksen pelättiin johtavan samanlaiseen metsän maiseman muutokseen ja luontoväen reaktioon, minkä takavuosien metsäauraus maassamme aiheutti.

2000-luvulla ajatukset muuttuivat. Avohakkuualan metsänviljelyyn hyväksytään nykyisin mätästys. Kokemus on osoittanut, että kantojen nosto samalla kaivinkoneella ei järkytä maisemaa lisää.

Kantojen ja ylipäänsä energiapuun poisto ilahduttaa metsän istuttajaa. Kannottomaan ja oksarydöstä siivottuun maahan taimien istutus pottiputkella käy entistä sutjakkaammin.

Metsäväen ja voimaloiden kiinnostus kantoihin oli vielä viime vuonna kovassa nousussa, kunnes ympäristöministeriön alainen Syke-tutkimuslaitos sekoitti keväällä 2011 ilmastokortit.

Laitoksen johtava tutkija, tohtori Jari Liski laski, että kantohakkeen energiakäyttö ei vähennäkään hiilidioksidin päästöjä vaan päinvastoin lisää niitä. Lähivuosina lisäys on maakaasun päästöjen luokkaa.

Ajatusketjun mukaan kannot eivät hakkuun jäljiltä lahoa ainakaan kahteenkymmeneen, tai ehkä viiteenkymmeneen vuoteen. Ne säilövät hiilidioksidin maahan vähintään tuon ajan.

Jos kannot nostetaan, murskataan ja poltetaan, voimalasta karkaa hiilidioksidi taivaalle samalla määrällä kuin se karkaa maakaasuakin poltettaessa.

Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) professorit Antti Asikainen ja Hannu Ilvesniemi eivät ajatusta hyväksyneet. He vetosivat puun kiertoaikaan, joka on luokkaa sata vuotta ja pohjoisessa ylikin.

Siinä ajassa kannot joka tapauksessa lahoavat maahan. Sama hiilidioksidi päätyy taivaalle, poltettiinpa tai lahotettiinpa kannot, oli professorien viesti.

Metlan ja Syken kiistely hiilidioksidista on ratkaisematta. Se on kuitenkin johtanut jo siihen, että kantojen myynti metsäkaupoissa alkoi jumittaa.

Metsänkasvattajat ja urakoitsijat odottavat nyt, että uuden hallituksen maa- ja metsätalousministeri sekä ympäristöministeri ratkaisevat kiistan puoleen tai toiseen. Ratkaisu vaikuttaa muun muassa energiapuun saamaan ympäristötukeen eli risupakettiin.

Energiaväki puolestaan odottaa ratkaisua uusioenergian kovien lisäämistavoitteiden vuoksi.

Kun kantohakkeen korjuumäärä on jo miljoonan kiintokuution luokkaa, energiamäärä on niin suuri, että kannoista luopuminen vaatinee lyhytkiertopuun lisäviljelyä pelloilla ja suopohjilla.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 11.7.2011

Puuvillaa pohjoisen puusta

Kemijärven massaliike esitti vuonna 2008, että alueella toimiva Stora Enson tehdas alkaisi tuottaa paperisellun sijasta liukosellua.

Liukosellu on sanana outo, mutta koskettaa meitä jo hyvin lähellä. Tarkistapa T-paitasi helmasta valmistelipuke. Lukeeko siinä puuvillan sijasta viskoosi?

Viskoosi on puuperäistä vaatekuitua, jonka esiaste liukosellu on. Tarvittava raakapuu on kuusta, koivua tai haapaa.

Viskoosi syntyy tekstiilitehtaassa, kun liukosellua on ensin jatkokäsitelty kemiallisesti. Ratkaisevassa vaiheessa siirappimainen liuos puristetaan kymmeniä tuhansia reikiä sisältävän suuttimen läpi. Muodostuu ohuita lankoja, jotka jähmettyvät laimeaan rikkihappoon. Lopuksi langat eli viskoosikuidut pestään puhtaaksi haposta, valkaistaan ja kuivataan.

Viskoosikuidusta odotetaan puuvillan korvaajaa, todellista puu -villaa. Viskoosin kysyntä maailmalla kasvaa sitä mukaa, kun puuvillapeltoja tarvitaan viljalle. Sen vuoksi puuvillan hinnan ennustetaan maailman tavarapörsseissa nousevan.

Peltojen puuvillalla on muitakin ongelmia. Yli puolet maailman puuvillasta keinokastellaan. Vesistöjä kuivuu ja maaperä suolaantuu. Tunnetuin esimerkki on kymmenesosaansa kuivunut, maailman suurimmaksi ympäristötuhoksi mainittu Aralin meri.

Päästöt vesistöihin ovat kasvussa. Maailman hyönteismyrkyistä puuvillapelloille levitetään 25 prosenttia, mutta peltopinta-alasta puuvillalla on vain kolme prosenttia. Ennen koneellista puintia puuvillan lehdet pudotetaan myrkyttämällä.

Massaliikkeen perusteluista huolimatta Stora-Enso lopetti Kemijärven tehtaansa ja myi kattilat Kanadaan. Yhtiö totesi, ettei liukosellu kuulu sen tuotevalikoimaan. Neljässä vuodessa tilanne on muuttunut. Stora-Enso aloitti kesäkuussa liukosellun tuotannon Enocellin tehtaalla Uimaharjussa. Koivusta ja haavasta tuleva tuote menee Kiinaan.

Puuperäisten vaatekuitujen kysyntä kasvaa väkiluvun myötä ja väestön elintason nousun myötä. Samaa ei voi sanoa digitaalisen ajan paperista. Viskoosilangan tarvitseman liukosellun tuotanto näyttää löytäneen markkinaraon. Puuvillan ongelmat antavat sille lisää tilaa.

Kemijärven massaliikkeen varhaista ehdotusta kannattaisi harkita maassamme laajemminkin.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 5.12.2012

Perhemetsille kuuluisi nielurahaa

Kun kivihiilivoimala päästää taivaalle savuaan, laitos on hiilidioksidin lähde. Voimala maksaa siitä. Hiilidioksidin lähdevirtaa on yritetty näin rajoittaa jo yli 20 vuotta.

Hiilidioksidia ei ole saatu kuitenkaan kuriin. Sen pitoisuus ilmakehässä oli 353 miljoonasosaa (ppm) vuonna 1990. Vuonna 2014 lukema on tasolla 400 ppm eli kolmetoista prosenttia korkeampi.

Metsäpalsta sitoo ilmakehän hiilidioksidia; metsää sanotaan nieluksi. Kasvavat puut saavat aikaan nieluvirran. Kyseessä on päästöjen vastavirta, mikä käy taivaalta alaspäin. Ilmaston kannalta nieluvirta ja päästövirta ovat yhtä tärkeät. Suomessa nieluvirta tulee pääosaksi perhemetsiin, missä puustomme kasvaa parhaiten.

Nieluvirran voi arvioida erotusmenetelmällä. Metsänhoitoyhdistys laskee tilan puuston vuonna yksi ja määrittää alkuainehiilen määrän. Toistetaan laskenta vuonna kaksi. Kun tulokset vähennetään toisistaan, saadaan metsätilan nieluvirta. Se mitataan tonneina puustoon kertynyttä hiiltä vuotta ja hehtaaria kohti.

Hiilen arvo tulee päästökaupasta. Helmikuun puolivälissä päästöoikeuden hinta oli 6,9 euroa tonnilta hiilidioksidia, alkuainehiiltä kohti 25,3 euroa per tonni.

Jos metsänielut hyväksyttäisiin päästökauppaan, miten hiilen vuotuinen nieluvirta vaikuttaisi yksittäisellä perhetilalla?

Metsäntutkimuslaitoksen tilastoista laskien metsiemme puuvarasto oli vuonna 1990 yhteensä 1870 miljoonaa kuutiota. Vuonna 2014 puuston määrä nousee 2393 miljoonaan kuutioon. Lisäystä tulee 522 miljoonaa kuutiota.

Kun mukaan otetaan runkojen lisäksi latvukset, oksat, kannot ja juuret, metsiemme koko biomassa lisääntyi paaluvuodesta yhteensä 372 miljoonalla kuiva-ainetonnilla. Siitä laskien alkuainehiilen nieluvirta metsiimme oli 24 vuoden aikana yhteensä 186 miljoonaa tonnia.

Keskihehtaaria kohti Suomen metsät ovat nielleet 0,34 tonnia hiiltä vuodessa. Helmikuun puolivälin päästökaupan hinnoilla se vastaisi 8,6 euroa metsähehtaarille vuodessa.

Keskikokoinen, 30 metsähehtaarin perhetila olisi saanut uudenlaista metsätuloa 259 euroa vuodessa. Sillä olisi esimerkiksi maksanut vuotuisen metsänhoitomaksun. Sama hiilikaupan tulo odottaisi tulevina vuosina, kunhan metsänhoito jatkuu yhtä hyvänä.

Jos Suomen metsänielut olisi hyväksytty päästökauppaan, perhemetsämme olisivat saaneet ansaitsemaansa ilmastorahaa. Raha olisi maksettu fossiilivoimaloiden päästörahastosta.

Suomi ehdotti metsien nieluperiaatetta jo Kioton ilmastokokouksessa 1997. Kanada torppasi Suomen ehdotuksen. Kioton jälkeen metsänielut ovat olleet säännöllisesti pöydällä vuosineuvotteluissa, mutta toistaiseksi tuloksetta.

EU:n uudesta ilmastosuunnitelmasta vuoteen 2030 metsänielut on kuitenkin unohdettu tyystin. Metsäisen Suomen edustajien ei tulisi antaa tässä asiassa Brysselissä periksi.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 19.2.2014

Biovalutuskenttä suojelee vesistöä

Luontoomme valuu edelleen kiusallisia aineksia. Turvesuot päästävät järviin humusta. Kaivosten varastoaltaat pursuavat yli. Viime aikojen kuohuttavimpia ovat olleet Sotkamon Talvivaaran päästöt.

Osaksi valumat johtuvat ilmastostamme; meillä sataa vuodessa enemmän kuin haihtuu. Etelän maissa valumia tulee vähemmän. Niissä haihtuu enemmän kuin sataa.

Pintavalutuskentät ovat 2000-luvun keksintö hillitä valumia. Menetelmässä poistovesi lasketaan paljaalle maalle, tyypillisesti suolle. Osa vedestä haihtuu. Osa painuu maakerroksen läpi pohjaveteen, jättäen haitta-aineet maahan. Kentältä valuvan veden lasketaan puhdistuvan niin, että sen voi päästää suon alapuolisiin puroihin, jokiin ja järviin.

Pintavalutus käsittelee vettä passiivisesti. Haihtuminen tapahtuu vain elottomilta pinnoilta. Haihduntaa kannattaisi tehostaa sopivin viljelypuin.

Aineiden kiertoa voisi tehostaa suljetulla kierrolla ja niin, että haitta-aineet muuttuvat hyötyaineiksi. Kaivokselle voisi määritellä puskurialueen, missä elotonta louhosta ympäröi elollinen puuvyöhyke. Sen ulkopuolelle vesi poistuu vain puiden haihduttamana, tai ojissa ja puroissa puhtaampana kuin alapuolisten järvien vesi.

Parhaiten puskurivyöhön sopii Ruotsissa kehitetty menetelmä: biovalutuskentät. Niillä haitta-aineet siepataan janoisiin lehtipuihin. Biovalutuskentille tarvittava koneellinen viljely ja kasvatus hallitaan parhaiten Tanskassa.

Biovalutuskentiltä haetaan ensisijaisesti kovaa haihdutusta, toissijaisesti kovaa kasvua. Vesi valutetaan sellaisille lajeille, jotka ovat vedelle tuhlaavia. Ne haihduttavat mahdollisimman monta vesikuutiota vuodessa hehtaarilta.

Haihduttaessaan puut sieppaavat juurillaan haitta-aineita, jotka siirtyvät hakkeeseen. Voimalassa aineet siirtyvät tuhkaan tai savukaasuihin. Tuhka kierrätetään puiden lannoitteeksi.

Savukaasuista erotellaan pesurilla rikki. Talvivaarasta pääsee vesistöihin eniten juuri rikkiä, veteen liuenneina sulfaatteina. Biotaloudessa rikki ei ole haitta vaan hyöty. Rikkihän on lehtipuiden kymmenenneksi yleisin alkuaine; esimerkiksi hakepuu tarvitsee kasvaakseen rikkiä ja fosforia saman verran.

Toinen Talvivaarasta valuva kiusallinen aine on kadmium. Vuonna 2013 kaivoksen alapuolisista järvistä pyydettiin useita kaloja, joiden kadmiumpitoisuus ylitti syömisemme turvarajan.

Kadmiumin voi siepata biovalutuskenttään, sen sijaan että se lasketaan järven kaloille. Ruotsissa on mitattu, että valitut lehtipuut imevät biomassaansa 20 kertaa enemmän kadmiumia kuin esimerkiksi heinäkasvit. Kadmium poistuu kierrosta, kun hakevoimalan tuhkaa ei tällaisten lehtipuiden jäljiltä päästetä heti lannoitteeksi. Kadmium on ensin eroteltava tuhkasta.

Kaivosteollisuutemme on tänään ongelmissa, mikä vaatii uutta ajattelua. Vesistöjä on joka tapauksessa suojeltava paremmin. Valumat tulisi ottaa hyötykäyttöön.

Biovalutuskentät, veden elävä haihduttaminen, ravinteiden suljetut kierrot ja haitta-aineiden sieppaus maksavat. Se on laskettava kaivosalan 2000-luvun nousun ympäristökustannukseksi. Onneksi saamme vastapainoksi biovalutuskentiltä alati uusiutuvaa energiaa, hakkeena.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 20.5.2014

Metsätilat ovat vahvoja ilmastotiloja

Euroopan unionin ympäristövaliokunta ehdotti heinäkuussa (2017) uutta ilmastosääntöä suomalaisille metsille.

Ehdotus on jatkoa Pariisin 2015 ilmastosopimukselle. Hakkuita tulisi suitsia jatkossa niin, että tulevien vuosien metsämme nielevät varmasti ilmakehän hiilidioksidia. Vertailujaksoksi on valittu 13 vuoden paalukausi 2000-2012.

Unionin uusi metsäkatekismus on avattava kysymyksellä: "Mitä se on?" Ja kysymys kannattaa tehdä tavallisen metsätilan tasolla. Mitä nykypäivän kruununvoutimme metsätiloilta haluavat tai mitä he tulevat metsätiloilta saamaan?

Metsätiloilla kasvaa pääosa Suomen puustosta. Joka kesä tila saa aikaan hiilidioksidin nieluvirran. Euroopan unioni arvostaa metsätilaa enemmän alkuainehiilen nieluvarastona kuin puun kiintokuutioina.

Luonnonvarakeskus on mitannut metsiämme jo lähes sata vuotta.

EU:n 13 vuoden paalukaudella metsissämme oli puuta keskimäärin 97,5 kiintokuutiota hehtaarilla. Nieluvarastoksi muutettuna se tekee 34,5 tonnia alkuainehiiltä hehtaarille.

Vähintään kahden hehtaarin metsätila on keskikooltaan 30,1 hehtaaria. Metsätilan puusto oli Euroopan unionin paalukaudella keskimäärin 2 940 kiintokuutiota. Alkuainehiilen nieluvarasto oli vastaavasti 1 040 tonnia.

Luonnonvarakeskuksen säännöllinen laskenta osoittaa, että metsiemme hiilen nieluvarasto paisuu vuodesta toiseen. Vuonna 2017 keskitilan alkuainehiilen nieluvarasto on kohonnut tasolle 1 180 tonnia. Nousua EU-paalukauden lukemaan on 138 tonnia eli 13 prosenttia.

Metsätilojemme hiili kannattaa nostaa pöydälle. Sillä on rahallinen arvonsa.

Alkuainehiilen ilmastoarvo on kytköksissä ilmaston päälämmittäjän, kivihiilen maailmanhintaan. Australian kivihiilipörssissä alkuainehiiltä kohti laskettu kesäkuun 2017 hinta oli 85 euroa tonnilta. Toinen tapa laskea pohjaa Euroopan päästöpörssiin. Sieltä laskien alkuainehiilen haittavero voimaloille oli kesäkuussa 20 euroa tonnilta. Haarukkaan 20-85 euroa tonnilta metsien alkuainehiilen ilmastoarvo lähivuosina asettunee.

Jos Euroopan unionin ilmastosääntö tulisi voimaan jo tänä vuonna, suomalainen metsätila voisi heti laskuttaa kruununvouteja puidensa hiilen nieluvaraston suurenemisesta, paalukauteen verrattuna. Käyttämällä kahdenkympin vähimmäishintaa ja keskitilan alkuainehiilen nousua 138 tonnia, ensimmäinen laskutus olisi 2 760 euroa. Jatkamalla nykyistä metsänhoitoa tulevat hiilen laskutukset olisivat tasolla 250 euroa vuodessa.

Luonnonvarakeskuksen laskenta antaa keskiarvoja. Laskenta on purettava yksittäisille metsätiloille. Metsänhoitoyhdistys sopisi tähän.

Metsänhoitoyhdistyksiä ohjaava laki muuttui 2015. Se teki niistä enemmän liikeyrityksiä. Jäsentilojen hiilen nieluvarastojen määritys, kauppa ja ilmastolaskutusten tilitys sopisivat luontevasti tähän. Samalla yhdistykset saisivat laskuttaa kaupasta oikeuden ja kohtuuden mukaisen provision. Hyvin metsiään hoitavat tilat saisivat puolestaan ansaitsemaansa ilmastotuloa.

Euroopan unionin kruununvoutien ei tarvitse olla Suomen metsistä huolissaan. Metsätilamme ovat vuodesta toiseen yhä vahvempia ilmastotiloja. Niistä olisi malliksi muillekin EU-maille.

VELI POHJONEN

Ilkka-Pohjalainen. Lukijoilta. 4.8.2017

Maatiloilta lisää sellun raaka-ainetta

Taloustaantuman jälkeinen kansantaloutemme tykästyi, kun metsäteollisuuden päätuote sellu alkoi tahkoata tulosta. Tähän tykästyivät myös puuta kasvattavat maatilat.

Selluloosaan pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaraa etänä. Tavaraa postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo nykyiset ja etenkin suunniteltavat uudet biotuotetehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Markkinoiden nykytilanteessa selluteollisuus tarvitsee lisää kuidun raaka-ainetta.

Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisivatko maatilat tuottaa selluteollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös sopivista peltokasveista. Mahdollisia viljeltäviä on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiiriä myöten (kuva). 

Sana hamppu voi jo sinällään huolestuttaa. Nykyiset EU:n maatiloille sertifioimat hampun lajikkeet on kuitenkin täsmäjalostettu kemialliselta koostumukseltaan niin, että huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki suurilla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maatiloillamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on noin 1500 ja kuituhamppua noin 400 hehtaaria.

Terveellisten hampputuotteiden kysyntä on kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän. 

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä seuraa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Lisää kuidun raaka-ainetta löytyy. Kuituhamppu sellun raaka-aineeksi on maatilojemme uusi tuotannon mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Pitäjäläinen. Mielipide. 19.8.2021

Risupaketti päässee maaliin, hivenen myöhässä

Ilmastokamppailun pyörteissä tavoittelemme fossiilipolttoaineiden vähentämistä. Esimerkiksi kivihiilen käytölle on tavoite painua nollaan 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energiatavoitteemme ovat edenneet? Esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui kolme vuotta. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota vuonna 2013. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Emme saavuttaneet risupaketin tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Mitä hakkeelle on tällä vuosikymmenellä tapahtumassa?

EU:ssa ja osin Suomessakin on kehittymässä bioenergian ajattelun uusi malli. Sen mukaan energiapuuksi ei tule hyväksyä pinopuun kokoa, ei kuitupuuta eikä missään tapauksessa tukkipuun kokoa edes lahonneena. Hakettaa tulisi vain latvuspuuta ja oksien koon tähdettä tai sen kokoista pienpuuta.

Haketettavat puukasat olisivat käytännössä aikaisemman risupakettimme keskeisintä osaa. Tuottaisimme risuhaketta.

Uusi ajattelu on jo vaikuttanut 2020-luvun energiapuun markkinoihin. Risuhakkeen hinta kääntyi nousuun vuosikymmenen vaihteessa (kuva).

Nousun laukaisi meillä kaksi tekijää. Ensiksi, päätimme luopua polttoturpeesta energialähteenämme. Nopein ja luontevin tapa on korvata polttoturve hakkeella.

Toiseksi, turpeesta luopumisen päätöstämmekin vauhdittanut tekijä on hiilidioksidin päästömaksun nousu. Se oli vuonna 2019 alle 30 euroa hiilidioksidin tonnilta. Tänään päästömaksu on luokkaa 60 euroa. - Risuhakkeelta päästömaksua ei peritä.

Uusi hakeajattelu ja hiilidioksidin päästökauppa kampesivat parikymmentä vuotta sitten kehitetyn risupaketin uudelle tasolle, nyt hieman muuntuneena ja EU-ajattelun kannustamana. Pääseekö risupatti lopulta maaliin?

Risuhake tulee pääosin ilmastometsiemme harvennus- ja päätehakkuiden sivutuotteena. Risuhakkeen kysynnän kasvuun ja hinnan nousuun tykästyvät myös tukki- ja kuitupuutaan myyvät metsätilalliset.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 28.10.2021

Paju on valmis kosteikkoviljelyyn

Viljelypajun historiassa on monia käänteitä. Metsäteollisuus kiinnostui pajusta Korean kriisin jälkeisessä puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellupajut viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin.

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta hakkeesta. Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa viljeltiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin, muun muassa Haapaveden Piipsannevalle.

Energiapaju kasvoi lupaavasti. Ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila kuitenkin vielä puuttui. Pajuhakkeelle ei avautunut markkinaa 1900-luvun lopulla.

Nyt biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Tanskalainen vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesti kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.  

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii nyt menetelmää, millä pajun janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Juuristo on samalla hiilen nielu. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

Kosteikkoviljelyyn on ehdolla nelikko: ruokohelpi, paju, osmankäämi ja juolukka. Ruokohelven viljelyn maataloutemme jo hallitsee. Sen pinta-ala vuonna 2021 oli 2800 hehtaaria. Pajua meillä kasvoi luokkaa 50 hehtaaria. Osmankäämin ja juolukan viljely ovat aivan alkutekijöissään.

Kosteikkoviljelyn alueiden kuivemmille reunavyöhykkeille on ehdolla myös kuituhamppu. Se sopii erityisesti Pohjois-Suomeen, varsinaisen ruoantuotannon ulkopuoliselle vyöhykkeelle, vehnän tuleentumisrajan taakse.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat tänään sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot (kuva). Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Kosteikkoviljelyn valmistelutoimiin olisi syytä ryhtyä heti. Sitä ilmastokamppailumme odottaa. Siinä sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 28.10.2021

Pääseekö risupaketti maaliin, nouseeko hakkeen kysyntä?

Ilmastokamppailun pyörteissä tavoittelemme fossiilipolttoaineiden vähentämistä. Esimerkiksi kivihiilelle on tavoite painua nollaan 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energiatavoitteemme ovat edenneet? Opettava esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui kolme vuotta. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota vuonna 2013. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun. Vuonna 2020 metsähaketta paloi 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Emme saavuttaneet risupaketin tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Mitä hakkeelle on tällä vuosikymmenellä tapahtumassa?

EU:ssa ja osin Suomessakin on kehittymässä bioenergian ajattelun uusi malli. Sen mukaan energiapuuksi ei tule hyväksyä pinopuun kokoa, ei kuitupuuta eikä missään tapauksessa tukkipuuta edes lahonneena. Hakettaa tulisi vain latvuspuuta ja oksaluokan tähdettä tai sen kokoista pienpuuta.

Haketettavat puukasat olisivat käytännössä aikaisemman risupakettimme keskeisintä osaa. Tuottaisimme risuhaketta.

Uusi ajattelu on jo vaikuttanut 2020-luvun energiapuun markkinoihin. Risuhakkeen hinta kääntyi nousuun vuosikymmenen vaihteessa.

Nousun laukaisi meillä kaksi tekijää. Ensiksi, kansallisesti päätimme luopua polttoturpeesta energialähteenämme. Nopein ja luontevin tapa on korvata polttoturve hakkeella.

Toiseksi, turpeesta luopumista vauhdittanut tekijä on kansainvälisen hiilidioksidin päästömaksun nousu. Se oli vuonna 2019 alle 30 euroa hiilidioksidin tonnilta. Tänään päästömaksu on luokkaa 60 euroa. - Risuhakkeelta päästömaksua ei peritä.

Uusi hakeajattelu ja hiilidioksidin päästökauppa kampesivat parikymmentä vuotta sitten kehitetyn risupaketin uudelle tasolle, nyt hieman muuntuneena ja EU-ajattelun kannustamana. Pääseekö risupaketti lopulta maaliin?

Risuhake tulee pääosin ilmastometsiemme harvennus- ja päätehakkuiden sivutuotteena. Risuhakkeen kysynnän kasvuun ja hinnan nousuun tykästyvät myös tukki- ja kuitupuutaan myyvät metsätilalliset.

VELI POHJONEN

Kaleva. Mielipide. 24.10.2021

Paju on valmis kosteikkoviljelyyn

Pajun viljelyn historiassa on monia käänteitä. Metsätalous kiinnostui pajusta Korean kriisin jälkeisessä puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin. 

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta hakkeesta. Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Pääosa istutettiin turpeennoston jättösoiden kokeisiin, muun muassa Haapaveden Piipsannevalle.

Energiapaju kasvoi lupaavasti. Ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila kuitenkin vielä puuttui. Markkina ei 1900-luvun avautunut.

Nyt biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Tanskalainen vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Mitä vauhdikkaammin pajun vesat kasvavat, sitä runsaammaksi kasvaa juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä 2020-luvun ilmastokamppailun uusi menetelmä, kosteikkoviljely maataloutemme pelloilta odottaa.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesta kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.  

Kosteikkoviljelyn nykytutkimus etsii keinoja, millä pajun kiusallisen janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

Kosteikkoviljelyyn on ehdolla nelikko: ruokohelpi, paju, osmankäämi ja juolukka. Ruokohelpin viljelyn maataloutemme jo hallitsee. Sen pinta-ala vuonna 2021 oli 2800 hehtaaria. Pajua meillä kasvoi luokkaa 50 hehtaaria, osmankäämiä ja juolukkaa siitä vain murto-osa.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat tänään sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot (kuva). Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Sellupajusta pian kosteikkopajuksi etenevä viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Sampo-lehti. Mielipide. 20.10.2021

Kuva: Pajun kosteikkoviljelyä polttoturpeen jättösuolla Kouvolassa. Päälohkolla kasvaa ohraa. Suojakaistan lohkolla, pääojan takana kasvaa kosteikkopajua, lajiketta Salix Klara. Kuva 20.8.2021

Vehnän merkitys kasvaa

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän maailmanlaajuinen vuosituotanto kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa.

Vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Silloinen Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliitto osti 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi helposti maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnän valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruoka ja ylipäänsä toimimaton maatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui yllättävä käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa niin, että 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä ylsi kolmikon johtoon. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat järjestyksen. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää 41 miljoonaa tonnia, USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, marraskuussa 2020 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla 2020/2021 kaudella viemään 39 miljoonaa tonnia, USA 23 ja EU 20 miljoonaa tonnia. 

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 48 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy viennillään kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Tämä vaikuttaa koko maapallon maatalouteen. Koronakriisin pyörteissä Venäjä varautui oman maansa ruokaturvan säilyttämiseen ja ilmaisi mahdollisuuden rajoittaa vehnänsä vientiä. Tämä ei kuitenkaan vielä näy ainakaan lokakuun 2020 ennusteessa.

Niin EU:n kuin koko maapallon alueella vehnän viljely ja ylipäänsä ruoan tuotanto vahvistunee 2020 kriisimme jälkeen. Se vaikuttaa myös meidän maataloutemme tulevaan kehitykseen.

Veli Pohjonen

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 24.11.2020

Ekosellu tuottaa vahvinta uusiutuvaa energiaamme

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Ekoselluksi kutsuttu ohjelma liittyi silloin lisäsähkön tarpeeseen kaavaillun viidennen ydinvoimalan vaihtoehtojen laskentaan.

Taannoinen ydinsähkön tarve tuli kuumahierteeseen perustuvista painopaperin tehtaista. Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma ounasteli paperiteollisuudelle tulevaa alamäkeä. Paperin asemesta vaihtoehto perustui pääosin selluun sekä siitä johdettavan kartongin tuotantoon. Tähän ei tarvittu ulkopuolista sähköä. Tarvittava energia tuli omista metsistä.

Ohjelman ytimessä oli biovoima. Valtaosan siitä saamme saha- ja selluteollisuudesta. Sähköksi ja lämmöksi muuntuvat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Kansakunnan taloudessa mittavat muutokset vievät sukupolven verran. Miten ohjelman tavoitteille kävi?

Metsätaloutemme pääpaaluksi ohjelma esitti talousmetsien hakkuiden lisäämistä 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta 44 miljoonaa kuutiota tasolle 64 miljoonaa kuutiota. Vuonna 2020 olimme tasolla 65,2 miljoonaa kuutiota.

Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 6,4 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2020 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 10,9 miljoonaa kuutiota.

Sahaus tuottaa sivuvirtanaan energiaa. Esimerkiksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä.

Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2020 olimme tasolla 7,7 miljoonaa tonnia.

Selluteollisuuden varhaiseksi malliksi tuli silloisen Enso-Gutzeitin (nykyään Stora Enso) tehdas Enon Uimaharjussa. Joensuun yliopistossa opettanut tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen laski metsäylioppilaille ekosellun mallin. Hän päätteli, että uudella tekniikalla sellutehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan ekosellulla voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

Nyt Kemiin rakennettava Metsä Fibren uusi biotuotetehdas ylittää selvästi Joensuun yliopiston laskelmat. Sähkön omavaraisuudessa Kemin tehtaalla on tavoitteena 250 prosenttia. Valmistuttuaan tehdas tuottaa sähköstämme 2,5 prosenttia, kaikki uusiutuvana puuvoimana.

Ekosellu käänsi neljännesvuosisadan aikana energiatalouden ajattelumme. Nyt saamme pääosan energiaamme metsistä. Tilastokeskuksen tuoreimman (vuoden 2021 ensimmäinen neljännes) analyysin mukaan saamme kaikesta energiastamme 28 prosenttia puuvoimana. Ydinvoimasta saamme 18 ja fossiiliöljystä 17 prosenttia. 

Puuvoiman kehittämisen jatkaminen 2020-luvulla on entistä ajankohtaisempaa. 

VELI POHJONEN

Forssan Lehti. Kolumni. 18.10.2021

Harsintametsätalous on jo arkipäivää

Alkuvuoden 2020 korona-kriisin jälkeisessä taloustilanteessa puhe metsien avohakkuista on palautunut päivän aiheeksi. Luontojärjestöthän tekivät jo 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.

Jatkuvasta kasvatuksesta on tieteen tasolla eniten puhunut metsäprofessori Erkki Lähde. Hän aloitti tutkimuksensa 1970-luvulla toimiessaan Metsäntutkimuslaitoksen Rovaniemen tutkimusaseman ensimmäisenä johtajana.

Jatkuva kasvatus on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Tosin kasvun mittaustuloksia on metsätieteessä edelleen molempiin suuntiin, ja kiistely menetelmien paremmuudesta jatkuu.

Kiistatonta on vain kasvinjalostus. Nykymenetelmin voi risteyttää ja valita entistä nopeammin kasvavia puulajikkeita viljeltäviksi - avohakkuun aukeille. Ja kun ilmasto hitaasti lämpenee, uuteen ilmastoon sopivampia lajikkeita voi jalostaa etukäteen.

Luonto kyllä risteyttää muuttuneeseen ekosysteemiin sopivia, uusia luonnollisia lajikkeitaan itsekin. Mutta luonnon kierrossa tähän menee kymmeniä, ellei satoja vuosia.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole harsintametsätalouteen syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Meillä on kuitenkin eri puolella Suomea matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Matkailu tykästyisi tähän Lapin maisema-alueilla, kesän maastopyöräilyn retkireiteillä ja talven kansanhiihtoladuilla.

Avohakkuista luopuminen on jo arkipäivän vaihtoehto. Metsähallituksen osalta ratkaisu on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja tuskin kukaan metsätilallinen halajaa. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen on samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan.

Harsintametsätalouden vaihtoehtoa on joka tapauksessa harkittava, kun aihe on edennyt eduskunnan asialistalle. Matkailun ja maisemoinnin erityisalueilla metsänhoidollisen harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 8.10.2020

Risupaketti alkaa toimia

Ilmastokamppailun pyörteissä olemme lupautuneet vähentämään fossiilipolttoaineita. Esimerkiksi kivihiilen käytön on määrä loppua jo 1.5.2029 mennessä.

Miten aikaisemmat energialupauksemme tai tavoitteemme ovat edenneet? Eräs esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Risupaketti on peräisin vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin silloinen eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun tukilupaukseksi.

Risupaketin avulla saatiin viides ydinvoimala (Olkiluoto kolmonen) eduskunnassa lopulta läpi. Kansanedustajathan olivat 1992 sen yllättäen kaataneet. Risupaketilla ajettiin myöhemmin eteenpäin myös Hanhikiven ydinvoimahanketta Pyhäjoella.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Se ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosien saatossa.

Tiekartta paalutettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman silloiselta tasoltaan 7,0 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuodessa. Hakkeelle haluttiin nousua 93 prosenttia.

Metsähakkeen käyttö lähti heti nousuun. Nousua jatkui vuoteen 2013. Hakkeen käyttö pääsi tasolle 8,7 miljoonaa kuutiota. Sen jälkeen hake kääntyi hienoiseen laskuun, ehkä hivenen yllättäen.

Vuonna 2020 metsähaketta paloi 8,2 miljoonaa kuutiota. Hakkeelle saatiinkin nousua vain 17 prosenttia. 

Emme saavuttaneet risupaketin tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Mitä hakkeelle on tällä vuosikymmenellä tapahtumassa?

EU:ssa ja osin Suomessakin on kehittynyt uuden hakeajattelun malli. Sen mukaan energiapuuksi ei tule hyväksyä pinopuun kokoa, ei kuitupuuta eikä missään tapauksessa tukkipuun kokoa edes lahonneena. Hakettaa tulisi vain latvuspuuta ja oksien koon tähdettä, käytännössä risupuuta.

Suomalaisen energiapuun kysynnän laukaisi vuosikymmenen vaihteessa kaksi tekijää. Ensiksi, päätimme luopua polttoturpeesta energialähteenämme.

Toiseksi, turvepäätöstäkin vauhdittanut tekijä on hiilidioksidin päästömaksun voimakas nousu. Se oli vuonna 2019 alle 30 euroa hiilidioksidin tonnilta. Tänään päästömaksu on yli 60 euroa.

Sekä hiilioksidin päästökauppa että EU:n hakeajattelu ovat jo vaikuttaneet risuhakkeen hintaan. Se kääntyi selvään nousuun vuosikymmenen vaihteessa (kuva) .

Parikymmentä vuotta sitten kehitetty risupaketti alkoi vihdoin toimia, hieman muuntuneena ja EU-ajattelun kannustamana. Sivutuotteena korjattavan risuhakkeen hinnan nousuun tykästyvät myös tukki- ja kuitupuutaan myyvät metsätilalliset.

VELI POHJONEN

Nivala -lehti. Mielipide. 7.10.2021

Kuituhamppu on biotalouden uusi mahdollisuus

Metsäteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat metsätilalliset.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös sopivista peltokasveista. Mahdollisia viljeltäviä on tänään kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiiriä myöten (kuva).

Euroopan unionin peltokasvien ajattelussa kuituhampulla on etunsa juuri Pohjois-Suomessa. Tiukimman ajattelun mukaan ruoantuotannon pelloilla saa kasvattaa ainoastaan ruokaa, ei muuta biomassaa.

Hamppu sopii tämän mukaan parhaiten pohjoiselle vyöhykkeelle, käytännössä vehnän tuleentumisrajan taakse. Ja juuri siellähän uudet biotuotetehtaat lisää kuitua hamuavat.

Sana hamppu voi huolestuttaa. Nykyiset EU-sertifioidut hampun lajikkeet on kuitenkin täsmäjalostettu kemialliselta koostumukseltaan niin, että huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki 1800-luvulla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maaseudullamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria.

Terveellisten hampputuotteiden kysyntä on kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän. 

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä seuraa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Lisää kuidun raaka-ainetta löytyy.

VELI POHJONEN

Miilu -lehti. Mielipide. 6.10.2021