Wednesday, July 23, 2025

Met­sä­ta­lou­den eet­ti­seen kes­tä­vyy­teen uudella vuo­si­sa­dan nel­jän­nek­sel­lä

    Kiistely metsätaloudesta jatkuu. Avohakkuiden hiilidioksidin päästöjä kauhistellaan. Metsäojitus jota kutsuttiin aikoinaan osaksi metsänparannusta, haluttaisiin kääntää metsien vesittämisen, hiiltä imevien kosteikkojen suuntaan. Ikääntyvien metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa. Suojelusta puhutaan myös metsien ennallistamisena.

    Suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Vielä 1970-luvulla prosentiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15.

    Aihe eteni kansainvälisiin YK-kokouksiin. Merkittävin pidettiin 2022 Kanadan Montrealissa. Kokous antoi siellä julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

    Sovituilla suojelun tavoittella on kullekin kansakunnalle kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Viljelymetsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä metsiä ei ole tarve ennallistaa.

    Soita ja turvemaita meillä on yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria, noin kolmannes koko maapinta-alasta. Etevän viljelyn maa- ja metsätaloudessa soista ja turvemaista voi jatkaa 6,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä soita ei ole tarve ennallistaa.

    Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

    Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 % osuus). Suhde 70/30 liittyy ihmiskunnan ja luonnon yhteiseen eettisen kestävyyden periaatteeseen. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden kestävyyden vaatimuksen silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen, hänen työnsä ja taloutensa, että luonnon.

    Maa- ja metsätalouden eettinen kestävyys (70 % osuus) ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta työnsä sekä toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin (30 % osuus) luonnon itsensä.

    Eettisen kestävyyden linjaa korostava suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen. Hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

    Eettinen kestävyys metsissämme tuli esille jo vuonna 1998. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan silloinen puheenjohtaja Timo Kalli pyysi Joensuun yliopistolta ehdotusta seuraavan neljännesvuosisadan metsäohjelmaksi. Eduskunnalle laaditun Metsä 2025 -ohjelman keskeisen rungon muodostivat eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun kääntäminen takaisin nousuun.

    Tänään meidän tulisi palata metsäkiistelyn asemesta eettisen kestävyyden linjaan. Se on keskeistä kansantaloudellemme myös uudella vuosisadan neljänneksellä.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 23.7.2025

Jospa kääntäisimme metsien kasvun taas nousuun

    Metsätaloutemme on aina tavoitellut lisää puuta. Lisäkuutioita tarvitaan taas, olipa kyseessä uusien sellutehtaiden puun tarve tai ilmastokamppailun kaipaamat hiilen nieluvarastot.

    Ennen toista maailmansotaa olimme metsien hupenemisen kaudella. Alimmillaan metsävaramme putosivat 1370 miljoonaan kuutioon vuonna 1936.

    Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari opetti 1950-luvulla, että metsien heikohko kasvu johtuu osaksi kangasmetsiimme hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Perämeren maankohoamisen alueelta, rannikolta syvälle sisämaahan.

    Huikari osoitti, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

    Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava. Se tapahtui ojittamalla. Puu alkoi ojikoilla kasvaa.

    Jo yli 100 vuotta kestänyt Valtakunnan Metsien Inventointi (VMI) kertoo että metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution vuonna 1998. Olimme kohennetun metsänhoidon tiellä.

    Vuonna 2020 pääsimme jo yli 2500 miljoonan kuution. Metsien vuosikasvun tutkimus kuitenkin näyttää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jotain kasvua hidastuvaa on tapahtunut metsissämme.

    Vuoden 2016 tasolla keskimääräinen vuosikasvu oli korkeimmillaan luokkaa 108 miljoonaa kuutiota vuodessa. Vuoden 2020 tasolla lukema on 103 miljoonaa kuutiota vuodessa.

    Lukemat ja kehitys ovat mielenkiintoisia, etenkin kun niitä vertaa pääministeri Juha Sipilän vuonna 2019 antamaan metsätalouden tavoitteeseen: ”Pystymme lisäämään puun käyttöä kestävästi, kunhan pidetään samaan aikaan huoli siitä, että vuonna 2050 meillä kasvaa 150 miljoonaa kuutiota puuta vuodessa.”

    Jotta tähän pääsemme, tarvitsemme taas kohennettua metsänhoitoa. Se tarkoittaa etenkin ojitettujen metsien kunnostusojitusta.

    Kohennettu viljelymetsien hoito korostaa myös taimikonhoitoa. Meillä on edelleen taimikonhoidon rästejä luokkaa 620 000 hehtaaria. Rästien poistaminen lisäisi osaltaan metsiemme kiintokuutioiden vuosikasvua.

    Yksi tulevaisuuden mahdollisuus on hoitaa viljelymetsän maaperää istutuksen yhteydessä biohiilellä niin, että samalla kun havupuuston maaperän ravinteet ja mikrobisto kohenee, myös maaperän hiilivarasto kasvaa.

    Perinteinen pitkän kierron havupuun metsätalous tarvitsee rinnalleen myös lyhytkiertoisten lehtipuiden viljelyä. Ruotsissa on kokeiltu hyvin tuloksin poppelin, hybridihaavan ja pajun kasvatusta. Tuoreiden tietojen mukaan ne ovat kasvaneet lähes kaksi kertaa kuusta nopeammin.

Kuluneet 100 vuotta opettivat meille hyvän metsänhoidon merkityksen metsien puustossa ja sen kasvussa. Nyt puustomme kaipaa uusia toimia myös ilmastokamppailun myötä.

    Kohennetun metsänhoidon tiellä kannattaisi jatkaa myös seuraavat 100 vuotta. Jospa kääntäisimme metsiemme kasvun taas nousuun. Sitä kaipaa niin metsäteollisuus kuin nyt velkaantumalla hiipuva kansataloutemme.

Veli Pohjonen

Perniönseudun Lehti. Mielipide. 17.7.2025

Poh­joi­nen maa­ta­lous sai il­mas­to­ys­tä­väl­li­ses­tä kui­tu­ham­pus­ta uuden, mo­ni­puo­lis­ta­van tuo­tan­non haaran

    Kuituhamppu oli taannoin merkittävä viljelyskasvi. Suurin oli tarve laivojen ja veneiden purjeissa. Hampusta valmistettu purjekangas oli kestävintä. Purjeenkudonta oli yksi kukoistava teollisuudenala.

    Hampun viljely levisi Eurooppaan jo Rooman valtakunnan aikana. Purjelaivat kehittyivät suuriksi, kaksi- tai kolmimastoisiksi. Myös erikoisille kuituköysille oli tarvetta.

    Meillä kuituhamppu saavutti huippunsa 1700-1800 -lukujen vaihteessa. Hamppua viljeltiin miltei koko maan alueella.

    Kuituhampun viljely ymmärrettävästi taantui, kun laivoihin ja veneisiin keksittiin polttomoottorit. Suomessakin hampun viljely käytännössä pysähtyi 1950.

    Kuituhampulle alkoi kuitenkin uuden koeviljelyn aika 1990. Biotalous alkoi hakea uusia kuidun raaka-aineita. 2020-luvulla kuituhamppua on viljelty maassamme luokkaa 500 hehtaaria vuodessa.

    Kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen ilmastoomme. Kun eteläistä erityislajiketta täällä viljelee, kasvin sisäinen kello menee lyhyessä, tai aivan yöttömässä yössämme tavallaan sekaisin. Ilmiö viivästyttää kuituhampun kukkimista.

    Säännöllistä, riittävän pitkää yöllistä pimeää ei näytäkään eteläisempään ilmastoon sopeutuneille kasveille tulevan. Niinpä kukkiminen myöhästyy miltei lumen tuloon saakka. Mutta harhatilassa kasvava hamppu työntää kasvukauden lopulla kuituvartta sitäkin enemmän.

    Minkä tahansa yksivuotisen viljelykasvin sisäinen harha johtaisi kyseisen lajikkeen menehtymiseen paikallisessa maataloudessa. Sellainen kasvihan ei ehdi tuottaa seuraavan vuoden siementä. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Saamme kuituhampun siementä eteläisten EU-maiden viljelijöiltä, esimerkiksi Unkarista ja Italiasta.

    Pohjoisesta kasvukaudesta on tullut maataloudellemme yllättävä etu, ilmastoetu. Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä kasvuaan jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna.

    Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä loppukesän ja alkusyksyn päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava, uuden sukupolven ilmastokasvi.

    Tällaisiin ilmastokasveihin ovat tykästyneet myös kansainvälisiä hiilivirtojen arvioita tekevät NASAn satelliitit. Ne mittaavat korkealla ilmakehässä maaperämme suunnasta tulevia valon aallonpituuksia keskimäärin koko maan tasolla.

    NASA on valomittauksistaan arvioinut, että nyt jo varsin vihreänä näyttäytyvä Suomi olisikin hiilen nielu, ei päästölähde mihin toisenlaiset arviot ovat päätyneet. Kuituhamppu vahvistaisi syksyn vihreyttä mittaavia NASA-kuvia.

    Kuituhampusta voi myös tuottaa ilmastokamppailun odottamaa biohiiltä. Biohiili paahdetaan kuituhampun ydinpäistäreestä. Sitä on koko hamppusadosta noin 60 prosenttia.

    Biohiiltä voi käyttää kuohkeuttavana maanparannusaineena etenkin yksipuolisen viljan tai perunan viljelyn tiivistämillä kivennäismaan pelloilla. Samalla kun maaperä kuohkeutuu, humuksen hiilivarasto kasvaa.

    Tasalaatuisen varmaksi paahdettu biohiili, myös biokoksiksi nimetty, tiedetään mahdolliseksi kivihiilen tai fossiilikoksin korvaajaksi terästeollisuudessa. Tässä häämöttää teollisuudellemme valtava biohiilen tarve.

    Kuituhamppu monipuolistaisi ja vahvistaisi huomisen maatalouttamme. Kesantopeltoja ja ympäristönhoidon peltoja riittäisi heti kuituhampun lisäviljelyyn.

    Pohjoinen maatalous sai ilmastoystävällisestä kuituhampusta uuden, monipuolistavan tuotannon haaran. Vihreän hiilinielun viljelyyn on jatkossa yhä enemmän tarvetta. Kuituhamppu eteni ilmastohampuksi.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Vieraskolumni. 23.7.2025

Wednesday, July 09, 2025

Ilmastohiilen kierrätys osana biotaloutta

    Etelä-Euroopan helteet ja metsäpalot kertovat taas, että koko maapallon tasolla ilmastomme lämpenee vääjäämättömästi. Lämpenemisen aiheuttava hiilidioksidi lisääntyy vuodesta toiseen. Sitä ei onnistunut pysäyttämään hiilidioksidin päästökauppa tai ylipäänsä hiilen päästötaloudeksi 1990-luvun loppupuoliskolla kehitetty oppi.

    Vanhahtava sana päästö on sellaisenaan ahdistava nykyaikaiselle taloudelle. Ikään kuin hiili pääsisi meiltä auttamattomasti karkuun. Kiertotalous ei tähän suostu; myös alkuaine hiiltä voi kierrättää.

    Koko maapallon mitassa vaikuttavia mahdollisuuksia on kolme. Alun perin kallioperästä peräisin olevan, kivihiilen poltosta syntyvän hiilidioksidin voi siepata voimalan savuista ja pumpata valtameren pohjaan tai syvälle maaperään. 

    Menetelmää on kokeiltu merellä Norjassa ja maalla Saksassa. Suomessa hiilidioksidin sieppausta kaavaili Meri-Porin kivihiilivoimala. Sieppausta ehdotettiin myös Toppilan turvevoimalalle Ouluun.

    Teknisen ratkaisun kustannus olisi katettu säästyvillä päästömaksuilla. Päästökauppa kuitenkin romahti 2008. Hiilidioksidin sieppaamisesta toisteiseksi luovuttiin.

    Toinen mahdollisuus on biohiilen kyntäminen peltoon, maanviljelyskalkin tavoin. Puusta räätälöidysti paahdettu biohiili tekee peltoon pysyvän hiilen nieluvaraston. Maailman maataloudelle biohiilellä olisi lähes rajaton markkina. Sen näkymiä voi verrata typpilannoitteen keksimiseen 1900-luvun alussa.

    Biohiilen kustannus hoituisi normaalein maatalouden tukiaisin. Biohiilen tukiaishinta olisi luonnollisin sitoa kivihiilen maailmanhintaan. Heinäkuun 2017 tasolla biohiilen tonnihinnaksi (tukiaiseksi) olisi tullut 88 Euroa tonnilta.

    Kolmas mahdollisuus on elävien metsien hiili. Helsingin yliopiston professori Pertti Hari aloitti jo yli 40 vuotta sitten ilmakehän ja puiden välisen hiilen kierron tutkimuksen. Tavalliseen, nuoreen männikköön pohjaavat tietokoneen mallinnukset osoittivat pian, että kasvuisat metsämme pystyvät tasapainottamaan kansallisia hiilidioksidin päästöjä.

    Kasvihuoneilmiö on kuitenkin edennyt pitkälle. Metsäinen Suomi, metsäinen Eurooppa tai edes koko pohjoinen pallonpuoliskomme eivät enää riitä poistamaan ilmakehän liikahiiltä.

    Tarvitsemme ilmastometsitykseen koko maapallon mittakaavassa näkyviä asumattomia, puista tyhjiä ja kookkaita metsitysalueita. Käytännössä riittävän laajoja aukkoja on vain yksi, Sahara. Sen ilmastometsitykseen tehtiin vuonna 2014 Suomesta aloite Yhdistyneille Kansakunnille.

    Saharan haaste on viljelypuiden kastelu. Mutta jos öljyä voi pumpata autiomaasta meren rannan satamiin, vettä voi samoin pumpata, merestä autiomaahan.

    Ennen kastelua merivedestä on poistettava suola. Nykytekniikka hallitsee sen jo, käänteisosmoosilla. Veden pumppaamisen ja suolan poistoon tarvittavan energian saa Saharan aurinkopaneeleista.

    Saharaa voisivat aluksi metsittää YK:n ilmastojoukot, rauhanturvajoukkojen tapaan. Apunaan niillä olisivat kansalliset joukot. Metsityttyään alue jaettaisiin sinne muuttaneiden pienviljelijöiden yhteismetsiksi.

    2000-luvun biotalous pyörii orgaanisen biomassan ympärillä. Biomassasta puolet on alkuainehiiltä. Biotalouden hankkeita jo tutkaillaan ilmaston muutoksen kannalta, lisäävätkö ne hiiltä ilmakehään vai vähentävätkö ne sitä.

    Biotalous suuressa mitassa tarkoittaa aina metsiä, olivatpa ne luontaisesti syntyneitä tai viljeltyjä. Metsien merkitys kasvaa entisestään, kun biotalous nähdään avaimeksi maapallon ilmaston tasapainossa.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 24.8.2017