Takaisin metsätalouden eettiseen kestävyyteen

Kiistely metsätaloudesta jatkuu. Avohakkuita kauhistellaan. Metsäojitus, jota kutsuttiin aikoinaan metsänparannukseksi, haluttaisiin kääntää soiden vesittämisen. Ikääntyvien metsien hakkuita haluttaisiin rajoittaa. Käsitteet suojelu ja ennallistaminen menevät joskus sekaisin.

Suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on koko maan tasolla hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat lajien sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa vaikkapa lintulajin säilymisen? Vielä 1970-luvulla prosentiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15.

Aihe eteni kansainvälisiin YK-kokouksiin. Merkittävin pidettiin 2022 Kanadan Montrealissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa-alueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Sovitulla suojelun tavoitteella on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20,7 miljoonaa hehtaaria. Viljelymetsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä metsiä ei ole tarve ennallistaa.

Soita ja turvemaita meillä on yhteensä 9,3 miljoonaa hehtaaria, noin kolmannes koko maapinta-alasta. Etevän viljelyn maa- ja metsätaloudessa soista ja turvemaista voi jatkaa 6,5 miljoonaa hehtaaria. Niitä soita ei ole tarve ennallistaa.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu etenee kohti 30 prosenttia. Mutta koko ihmiskunnalle on edelleen tärkeintä tuttu, jo Raamatussa annettu järjestys: viljele ja varjele.

Pinta-alaltaan merkittävämpää on edelleen viljely (70 % osuus). Suhde 70/30 liittyy ihmiskunnan ja luonnon yhteiseen eettisen kestävyyden periaatteeseen. Maa- ja metsätalous täyttävät eettisyyden kestävyyden vaatimuksen silloin, kun se ottaa huomioon sekä ihmisen, hänen työnsä ja taloutensa, että luonnon.

Maa- ja metsätalouden eettinen kestävyys (70 % osuus) ottaa ensisijaiseen rooliin luonnosta työnsä sekä toimeentulonsa saavan ihmisen, ja toissijaiseen rooliin (30 % osuus) luonnon itsensä.

Eettisen kestävyyden linjaa korostava suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen. Hömötiaisenkaan ei tarvitse tällä suhteella olla huolissaan.

Eettinen kestävyys metsissämme tuli esille vuonna 1998. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan silloinen puheenjohtaja Timo Kalli pyysi Joensuun yliopistolta ehdotusta seuraavan neljännesvuosisadan metsäohjelmaksi. Eduskunnalle laaditun Metsä 2025 -ohjelmaan kirjattiin kolme keskeistä tavoitetta: eettinen kestävyys, tehostettu metsänhoito ja puustomme kasvun kääntäminen takaisin nousuun.

Tänään meidän tulisi palata metsäkiistelyn asemesta eettisen kestävyyden linjaan. Se on keskeistä velkaantuvalle kansantaloudellemme uudella vuosisadan neljänneksellä.

Veli Pohjonen

Merikarvia - lehti. Mielipide. 30.1.2025

Lisää vehnän viljelyä

Vehnä on ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui silloin ostamaan vehnää lännestä. Kolhoosipellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Kommunistinen maatalous ei ollut kuitenkaan ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi USA. Se vei markkinoille vastaavasti 39 miljoonaa vehnätonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä siihen, miksi Neuvostoliitto luhistui. Tämä tapahtui vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi ostamaan ulkomaista vehnää. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui kuitenkin käänne. Se yllätti vehnän maailmankaupan.

Kolhoosipellot olivat siirtyneet yksityistalouteen, ei silti tavalliseen pientilatalouteen vaan eräänlaisiksi yhtiöpelloiksi. Jo se muutti talousasetelman. Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, USA:N ja EU:n rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, USA:n 25 ja EU:n 22 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. USA:n maatalousministeriön joulukuussa 2024 päivitetty laskelma kertoo, että Venäjän vuotuinen nettovienti on noussut maailmanennätystasolle, 55,2 miljoonaan tonniin. USA:lla vastaava taso on 15,5 ja EU:lla 25,3 miljoonaa vientitonnia.

Tuontivehnän tarve on suurin etelän kuivissa maissa. Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän maat tarvitsevat tilastoennusteen mukaan yhteensä 51,3 miljoonaa tonnia vuodessa eli lähes saman minkä Venäjä voi heille tuottaa.

Vehnän viennin ykkössarjaan oli nousemassa myös Ukraina. Parhaimmillaan, vuonna 2020 sen nettovienti oli 20,9 miljoonaa tonnia.

Venäjän ja Ukrainan välisen kriisin myötä asetelma kuitenkin muuttui. Tulevan kauden vehnän nettoviennin Ukrainasta lasketaan putoavan 18,5 miljoonaan tonniin.

Vehnän maailmanpoliittinen painoarvo kasvaa jatkuvasti. Tämän päivän kriisissä taitaa olla pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa.

Pohjoiset kasvuolosuhteemme paranevat parhaillaan vehnälle, ilmastonmuutoksen myötä. Kasvukausi 2024 olisi ollut jo vehnälle suotuisa Pohjois-Suomea myöten. Esimerkiksi Kuusamon kasvukausi 2024 oli ihme: yhtään hallayötä ei koettu syyskuun puoliväliin mennessä. Vehnää olisi voitu viljellä Kuusamossa asti.

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi nyt syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Jo Ukrainan kriisin myötä meillekin on tullut aika vehnän tehostettuun lisäviljelyyn.

Lisää ruokavehnää kaipaa koko maapallo. Etenkin Afrikan köyhissä maissa nälänhätä on taas uhkaamassa väestöä. Vastaavassa ilmiöhän käynnisti 1900-luvun puolivälissä länsimaiden antaman kehitysavun.

Joko olisimme valmiit lisäämään vehnän viljelyä? Vehnäpeltoja voisi näkyä enemmän koko Suomessa, kun ilmastonmuutos edetessään nostaa viljojen tuleentumisrajoja yhä pohjoisemmaksi, jopa Kuusamon yläpuolelle.

Veli Pohjonen

KoillisSanomat. Vieraskolumni. 29.1.2025

Kulttuurimme opettaa: keräilystä viljelyyn, myös energiahakkeen tuotannossa

Metsästä keräämämme energiapuu on tyypillisesti rungoltaan ohutta riukua, joka ei ole vielä kasvanut paperipuun kokoon. Energiapuu oksineen on ensiharvennuksen halpaa pienpuuta. Sitä maassamme kyllä riittää. 

Turpeen polton jo lähes poistuttua energiapuun kysyntä on selvässä nousussa. Energiapuun (kokopuun) keskimääräinen hankintahinta koko maassa oli 2010-luvulla tasolla 20 euroa kiintokuutiolta. Sen jälkeen hinta alkoi nousta. Se ylitti 40 euroa vuoden 2024 kolmannella neljänneksellä.

Hankintahinta kertoo hinnan, kun puu on myynnissä metsätilallisen itsensä kasvattamana, ja lopulta tienvarteen kerättynä, myyntiin tarkoitetussa runko- tai oksakasassa.

Energiapuun hankintahinnassa on kuitenkin hienoinen mysteeri. Osan 40 eurosta pitäisi olla tuloa metsäänsä kasvattavalle, ja osan konemiehen palkkaa energiapuun korjuusta ja kuljetuksesta tien varteen.

Metsäntutkimuslaitos selvitti jo vuonna 2011 energiapuun tulojen ja menojen merkillisen suhteen. Tyveltään kuusisenttisenä, oksineen kerättynä, energiapuun korjuu tien varteen maksoi raskain nykykonein keskimäärin 58 euroa kiintokuutiolta.

Jos minkä tahansa tavaran tuottaminen maksaa sen arvoa enemmän, puuhastelussa ei pitäisi olla järkeä. Toistaiseksi pienikokoisen energiapuun keräilyn tappioista on selvitty valtion maksamin tukiaisin.

Valtion Teknillinen Tutkimuskeskus (VTT) selvitti 2013 energiahakkeen tuotantoa toiselta kannalta. Sen sijaan että energiapuut kerätään metsästä järeillä koneilla yksin puin, VTT pohti voisiko pystykasvuston puida massamenetelmällä suoraan hakkeeksi. Menetelmä olisi muunnelma maatalouskonein toteutetusta peltoviljelystä.

Parhaiten menetelmään sopii pellolle viljelty lyhyen kierron paju. Siitä on käytännön kokemusta ja mittaustietoa Ruotsista ja Tanskasta. Menetelmä oli osa myös suomalaista Metsäntutkimuslaitoksen PERA-projektia (Puu Energian Raaka-Aineena) 1980-luvulla. 

Jos pellon viljelypajukko puidaan viljan tavoin suoraan hakkeeksi, korjuun kustannus putoaa kymmeneen euroon. Myytävä tuote on jo valmiiksi tien varressa hakkeena. Viljellyn pajukon kasvattajalle jäisi nykyhinnoin selvää nettotuloa.

Energiapuun hintamysteerissä on kyse isommasta asiasta kuin poliittisesta kiistelystä tukiaisten myllyssä. Lyhyen kierron energiapuussa ja sen massakorjuussa on kyse viljelyn eli kulttuurin (latinaksi: agricultura) kehityksestä.

Läpi kulttuurimme historian ihminen on taloudessaan pyrkinyt keräilystä viljelyyn. Entisaikaan viljat kerättiin sirpillä lyhteiksi. Nyt ne puidaan jyvinä suoraan siiloon.

Entisaikaan karjan rehuheinä kerättiin soilta kantamalla se kesällä niittylatoihin ja ajamalla se talvella hevosilla navettaan. Nyt heinä viljellään pellolla ja korjataan traktorilla valkoisten muovipaalien kautta suoraan lehmille.

Kulttuurimme historia opettaa, että energiapuun hinnassakin mysteeri ratkeaa vasta, kun energiahakkeen tuotannossa siirrytään keräilystä viljelyyn.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 10.12.2024

Mikseipä jatkuvalla kasvatuksella voisi tuottaa myös energiapuuta, kannot mukaan lukien

Metsien avohakkuut nousivat 2000-luvun alussa metsäkeskusteluihimme. Vaihtoehdoksi esitetään jatkuvaa kasvatusta. Käsite on sanontana hieman suppea, koska menetelmään kuuluvat myös jatkuvat hakkuut.

Menetelmää kutsuttiin ensin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin antoi 1984 metsäprofessori Peitsa Mikola: metsänhoidollinen harsinta.

2000-luvun puolella metsätiede on osoittanut, että hyvin hoitaen, jatkuvasti kasvattaen ja täsmällisesti harsien on mahdollista yltää pitkällä ajanjaksolla jokseenkin samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa.

Pääosa tavallisia metsätilallisia ei ole metsänhoidolliseen harsintaan vielä syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo. Ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.

Avohakkuista luopuminen on Metsähallitukselle yksinkertaista. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.

Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Eduskunnan kielteistä kantaa avohakkuuseen metsätilalliset eivät halua. Miten eduskunta voisi kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?

Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintaan voisi olla samantyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme. Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan, silloin edullisella metsänparannuslainalla.

Vuonna 2022 alkaneen Ukrainan kriisin ja Eurooppaa uhkaavan energiakaaoksen vuoksi jatkuvaa kasvatusta voisi kehittää uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Samoin voi korjata vähintään metsähakkeeksi kelpaavat tuulenkaadot. Niiden jatkuvalle hakkuulle on kasvava tarve, kun ilmastonmuutoksen aiheuttamat myrskysäät näyttävät yleistyvän.

Harkintaan tulisi palauttaa myös kantojen korjuu jatkuvien hakkuiden yhteydessä. Haapavetinen metsäprofessorimme Olavi Huikari osoitti jo 1970-luvulla, että kannoissa on käyttämätöntä biomassaa 10-40 prosenttia koko metsän kasvusta. Kuusen kantojen poisto vähentää myös ilmastonmuutoksen mukanaan lisäämää maannousemasienen tautiriskiä.

Meillä kantoenergian ensimmäinen kausi oli jaksolla 2000-2013. UPM-Kymmene nosti 5000 kiintokuutiota kantoja vuonna 2000. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen käyttö energiaksi nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä oli talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Vuodesta 2013 lähtien kantojen energiakäyttö on kuitenkin hiipunut.

Ukrainan kriisi muutti ajatteluamme energian huoltovarmuudesta. Runsaiden puuvarojen ja hyvän metsänkasvun maana Suomen kannattaa jatkaa puuvoiman kehittämistä. Siinä on oma osansa myös metsien jatkuvalla kasvatuksella, myös energiaksi.  

VELI POHJONEN

Pitäjäläinen. Mielipide. 9.1.2025

Oppia happosateiden torjunnasta

    Metsävauriot kuohuttivat mieliämme 1980-luvulla. Puhuimme happosateista. Ne olivat peräisin kivihiiltä käyttävien voimaloiden ja teollisuuden rikkidioksidin päästöistä. Happosateet uhkasivat etenkin Etelä-Suomen metsiä. Salpausselällä kuusen harsuuntumista mitattiin jo neulasten häviön prosenttilaskennalla.

    Euroopan happamoituneita vuoristometsiä tuhoutui rautaesiripun rajan itäpuolisissa Itä-Saksassa ja Tsekeissä. Etelätuulet kuljettivat sateita Suomeen. Sadevesiemme happamuuden pelättiin lisääntyvän vuosi vuodelta.

    Pohjois-Suomessa huolestuttavin oli Sallan Rikkilehdon tapaus. Viiden kilometrin päässä itärajastamme kasvavaa nuorta mäntymetsää näytti 1980-luvun lopulla kuolevan pystyyn käsittämättömästä syystä.

    Suomalaisille selvisi ympäristön suojelun heikko taso silloisessa Neuvostoliitossa. Heti koillisrajan takaa paljastui esimerkkejä kuinka saastuttavia itänaapurimme kaivos- ja metalliteollisuus voivat pahimmillaan olla.

    Montsegorskin kaupungissa sijaitsevan metallisulaton ympärille oli syntynyt teollisuusaavikko. Savujen mukana tuleva rikkidioksidi oli tappanut kaikki metsän puut muutaman kilometrin säteellä tehtaan ympäristössä. Vielä 15 kilometrin päässä männyt kituivat eivätkä enää kyenneet kasvamaan vuosilustoja.

    Metsäkuolemien pelättiin leviävän Suomen puolelle. Mahdollinen yhteys idästä saapuvien happosateiden ja Sallan Rikkilehdon metsäkuolemien välille spekuloitiin oitis.

    Itä-Lapin metsävaurioiden tutkimus valmistui 1995. Saatoimme huokaista helpotuksesta. Meille onneksi vallitseva tuulen suunta on yleensä lounaasta tai lännestä. Rikkipitoisia koillistuulia on harvoin. Koillis-Lapin metsien laskettiin kestävän ajoittaiset rikkipöllähdykset, joita saamme runsaan 100 kilometrin päässä olevasta Montsegorskista.

    Sallan Rikkilehdon mysteerikin selvisi. Nimestään huolimatta rikillä ei ollut Rikkilehdon puustokuolemien kanssa mitään tekemistä. Syyksi paljastui versosurmakka. Se on sienitauti, joka esiintyy nuorissa männiköissä. Aika harvinaista versosurmakkaa näimme Koillismaan nuorissa männiköissä viime kesänä.  

    Nykyisin Suomen rikkidioksidin päästöt ovat vain noin kymmenesosa vuoden 1980 tasosta. Metsämme selvisivät happosateiden uhkasta. Myös Itä-Euroopan maiden metsät selvisivät siitä Neuvostoliiton romahdettua. Rautaesiripun takaiset itäiset maat siirtyivät Euroopan ympäristöajatteluun. 

    Rikkidioksidin päästöjen pudottaminen oli osa kansainvälistä yhteistyötä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa päästöjen vähennys hoidettiin lakiteitse. Sen sijaan USA:ssa oli jo rikkidioksidille käynnissä saman tyyppinen päästökauppa, mikä toimii EU:n nykyisenä hiilidioksidin päästöoikeuksien pörssinä.

    Koko Suomen tasolla rikkidioksidin päästöjen pudottaminen 30-40 vuoden aikana on ympäristönsuojelumme ja kiertotaloutemme merkittävimpiä saavutuksia. Nykyinen ilmastokamppailu hiilidioksidista voisi ottaa oppia rikkidioksidin ja happosateiden onnistuneesta selättämisestä.

    Kun on intoa, on kuntoa ja toimeen tartutaan, tulosta voi syntyä myös ilmastokamppailussa.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 5.1.2021