Kehitysavun soisi etenevän ilmastoavuksi

Euroopan unionissa vuonna 2004 luotu hiilidioksidin päästökauppa ei ole onnistunut pysäyttämään ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden nousua. Pitoisuus oli 378 ppm (miljoonasosaa) vuonna 2004. Tänään se on tasolla 425 ppm.

Emme onnistuneet pysäyttämään fossiilisen hiilidioksidin päästöjä. Vanhahtava sana päästö on sellaisenaan jo ahdistava nykyaikaiselle taloudelle. Ikään kuin hiilidioksidi pääsisi meiltä auttamattomasti karkuun. 

Ilmastonmuutoksen hillinnässä tarvitaan fossiilipolttoaineiden päästösakotusta monipuolisempia, käytännössä maanläheisempiä menetelmiä.

Lähimpänä ruohonjuuritasoa on biohiili. Se on räätälöity muunnos esi-isiemme tuntemista tervahaudan sysistä eli puuhiilestä. Biohiili on peltoon kynnettävää jauhettua puuhiiltä, mikä on paahdettu sellaiseksi, että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi. Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili tekee peltoon pysyvän hiilen nieluvaraston.

Toinen hiilen varastoinnin mahdollisuus on maapallon metsättömien ja asumattomien maiden metsittäminen. Mittavin mahdollisuus on Sahara. Sen metsittämisen suurin haaste on puiden kastelu. Mutta voihan vettäkin pumpata valtamerestä autiomaahan, jos fossiiliöljyä voi pumpata autiomaasta meren rannan satamiin.

Ennen kastelua merivedestä on tietysti poistettava suola. Se hallitaan jo, käänteisosmoosilla tai uudemman keksinnön grafeenisuodattimella. Veden pumppaaminen ja suolan poisto tarvitsevat energiaa. Sen voi luoda aurinkopaneeleilla. Mutta aurinkoahan Saharassa riittää.

Saharan aukko oli metsittymässä tuhansia vuosia sitten, mutta silloinen ilmaston muutos käänsi tuulet kuiviksi. Sahara autioitui. Saharan aukon uudelleen metsitykseen, ilmastometsitykseen, tehtiin vuonna 2014 Suomesta aloite YK:lle. Hanke ei silloin vielä käynnistynyt.

Ilmakehämme puhdistaminen hiilidioksidista tarvitsee puita paljon ja niiden istuttamista pian. Saharassa ei ole metsittämisen alkuvaiheessa riittävästi väkeä. Hankkeen voisi käynnistää YK:n perinteisen kehitysavun asemesta YK:n 2020-luvun ilmastoapuna. Mukaan liittyisivät ensin kehitysavun tapaan Saharan maiden hallinnot sekä virkamiehet ja lopulta pienviljelijät.

Saharan aukon voisi metsittää YK:n yhteismetsänä. Metsityttyään alue jaettaisiin ja luovutettaisiin kansallisiksi yhteismetsiksi ja lopulta metsäalueille muuttaneiden pienviljelijöiden yhteismetsiksi.

YK:n yhteismetsän kuten myös myöhemmin jaettavien yhteismetsien perustamiseen ja hallinnointiin Suomella on annettavaa. Mittavimmat kokemukset löytyvät Kuusamon yhteismetsästä.

Ilmastometsitykseen on luontevaa liittää myös biohiili. Sen valmistusta voisimme opettaa tropiikin kuivien maiden asukkaille.

Saharan aukon metsittämisellä voisimme kääntää koko maapallon ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden laskuun.

Köyhiin maihin 1900-luvulla antamamme kehitysapu on huolestuttavasti hiipunut. Eiköhän sitä olisi jo aika jatkaa ilmastoapuna.

Veli Pohjonen

Sydän-Satakunta. Mielipide. 26.9.2024

Takaisin vaurauden tielle

    Jo 1760-luvulla Alavetelin kappalainen Antti Chydenius kehitti kansantalouden vaurausoppinsa. Hänen mukaansa vaurauden ketju alkaa oman maan raaka-aineiden tuotannosta ja etenee sen jalostamisena myyntituotteiksi.

    Ketjun alkupäässä on auringon valo sekä metsäpuiden ja muun vihreän biomassan fotosynteesi. Ketjun loppupäässä on tuotteen vienti.

    Osana oppiaan Chydenius ehdotti, että silloin erikoisen metsätuotteemme, tervan ulkomaankauppa tulisi vapauttaa Ruotsin vallan rajoitteista. Terva olisi hyväksyttävä suomalaiseksi vientituotteeksi.

    Kun Chydeniuksen ehdotus hyväksyttiin, meille rupesi syntymään vaurautta. Vientiterva, etenkin Englantiin päätynyt, oli kansantaloutemme nousun perusta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Viennissä sahatavara ohitti tervan 1830-luvulla. Paperi ohitti sahatavaran 1930-luvulla.

    Nämä metsän arvoketjut veivät meidät vaurauden tielle, ne nostivat maamme vaurautta kaksisataa vuotta. Vielä 1950-luvulla vientimme oli yli 90-prosenttisesti lähtöisin metsästä.

    1960-luvulla tapahtui käännös. Vaurauden uudeksi aatteeksi tuli länsimainen kasvutalous. Sen mukaan kaiken, mitä taloustieteilijä pystyy mittaamaan, piti kasvaa määräprosentti vuosittain. Numeerisesti mitattavaa ovat esimerkiksi kulutus ylipäänsä ja etenkin energian käyttö.

    Kaupan ja kulutuksen prosenttiautomaatin piti nostaa kansantaloutta. Nousun piti jakaman työllisyyttä ja edelleen vaurautta kaikille.

    Kasvutalous sai voimansa silloisesta halvasta öljystä. Se vauhditti teollisuuden tuotantoa. Prosenttiautomaatin uskottiin tuottavan niin hyvin, että ulkomaista öljyä saattoi ostaa rajattomasti. Maapallon öljyvarojen hupenemista ei silloin pelätty, ja öljyn hintakin povattiin vakaaksi.

    Vastoin ennusteita öljyn hinta nousi 1970-luvulla yhdeksänkertaiseksi. Se sysäsi länsimaiden kansantaloudet muutokseen, joka seuraavan sukupolven aikana murensi kasvutalouden perustan.

    Tällä vuosisadalla kansantaloutemme pohjaa entistä enemmän velkatalouteen. Valtionvelkaa otetaan ulkomailta, vuodesta toiseen. Maailmanlaajuisesti on edelleen hieman mysteeri, mistä velkaraha on todella peräisin. Ei sen luulisi ainakaan auringonsäteilystä lähtevän.

    EU:lla on jäsenmaidensa velkaantumiseen rajoite. Valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Ennen sitä vanhemmat velat tulisi maksaa pois.

    Kehitysmaissa vastaavaa prosenttikattoa ei ole. Niiden velkaantuminen on huolestuttavampaa kuin rikkaiden länsimaiden.

    Jo 48 köyhää kehitysmaata maksaa enemmän pelkkiä lainojen korkoja kuin käyttää rahaa esimerkiksi oman maansa koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Tällaisissa maissa asuu YK:n mukaan 3,3 miljardia ihmistä, eli lähes puolet maapallon asukkaista.

    Olemmeko me länsimaat muuttaneet 1900-luvulla antamamme kehitysavun 2000-luvulla täysin vastakkaiseksi, kehitysmaita riistäväksi velka-avuksi?

    Miten pääsisimme takaisin vaurauden tielle? Antti Chydeniuksen kansantalouden oppia tulisi harkita uudelleen, paitsi Suomessa ja muissa länsimaissa, niin myös köyhtyvissä kehitysmaissa.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 26.9.2024

Paluu metsiä hoitavaan pystykarsintaan

    Kasvatusmetsien, etenkin suorarunkoisten männiköiden pystykarsinta tavoitteli taannoin oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myytiin sahalle. Kyseessä oli pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun saattoi myydä tukiksi ehkä vasta seuraava sukupolvi, parinkymmenen tai jopa vasta 50 vuoden päästä.

    Metsätilojamme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan viime vuosisadan loppupuolella, etenkin 1970- ja 1980-lukujen tehokkaalla metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat maksamaan kortiston perusteella korotettua hintaa laadukkaammasta tukkipuusta.

    1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen. Karsimattomat männiköt pistävät silmään eri puolilla Suomea, kun risteilee maaseutumaanteillä.

    Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä, ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut kymmeniä vuosia sitten.

    Vaikka metsänhoidollinen pystykarsinta on meillä lähes hiipunut, sitä jatketaan edelleen esimerkiksi metsämaa Japanissa. Tropiikissa metsänviljelyssä suositaan puolestaan puita, esimerkiksi tiettyjä eukalyptuksen lajeja, jotka karsiutuvat luontaisesti samalla vauhdilla kuin ne kasvavat vuosittain pituutta.

    Meillä perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa tänään uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna.

    Kun metsässään pistäytyy kuntokävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa. Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomisen mieltä.

    Kuntoilukarsija voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

    Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös runsaaseen marjasatoon pyrkivät mustikka ja puolukka.

    Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta miellyttää myös korvaa. Kuulet karsiessa koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden.

    Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi etu, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee. Pystykarsinnasta voisi kehittyä Suomeen yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta.

    Ehkä pian koittaa uusi aika pystykarsinnalle. Oksattomampaa tukkia varmaan arvostetaan tulevaisuudessa. Luonnonmetsien ennallistamisen kaudella viljelymetsien odotetaan kasvavan mahdollisimman laadukasta puuta.

    Metsänhoidollinen pystykarsinta sopisi metsätilallisille myös kuntourheilun kannalta. Ennalta laskematon pystykarsinnan etu voi tulla huomisen palometsänhoidon tarpeesta.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Kolumni. 25.9.2024

Paluulla pystykarsintaan olisi monta ulottuvuutta

Kasvatusmetsien pystykarsinta tavoitteli taannoin oksatonta tyvitukkia, kun puu myöhemmin myytiin sahalle. Kyseessä oli pitkäaikainen metsänhoito. Nuorena karsitun puun saattoi myydä tukiksi seuraava sukupolvi, parinkymmen tai ehkä vasta 50 vuoden päästä.

Metsälöitämme kannustettiin männiköiden pystykarsintaan viime vuosisadan loppupuolella, etenkin 1970- ja 1980-lukujen tehokkaalla metsänparannuksen kaudella. Metsänhoitoyhdistys piti karsituista männiköistä kortistoa. Metsäyhtiöt lupautuivat myöhemmin maksamaan kortiston perusteella tukkipuusta korotettua hintaa.

1990-luvulla pystykarsinta hiipui. Sitä ei enää tilastoidakaan kuten ennen. Karsimattomat männiköt pistävät silmään eri puolilla Suomea kun risteilee maaseutumaanteillä. 

Pystykarsintaan eivät enää kannusta metsänhoidon hehtaarituetkaan. Eikä tukkipuuta ostava metsäyhtiö kysele tänään puutaan myyvältä ovatko tyvestään oksattomat rungot tosiaan karsitut kymmeniä vuosia sitten.

Perhemetsäänsä kasvattava voisi jatkaa pystykarsintaa uudella otteella, metsänhoidon kuntourheiluna. Kun metsässään pistäytyy kävelyllä, voi kantaa mukanaan pystykarsintasahaa.

Kun joka päivä käy tunnin verran metsän kuntolenkillä ja ruotii samalla alaoksia tätä kiireimmin odottavilta puilta, jälkeä kyllä syntyy. Ja tämän päivän jälki lämmittää huomisen mieltä.

Kuntoilijan on muistettava pystykarsinnan kolme perussääntöä. Sahanterässä pitää olla kiinteä alaveitsi. Kun tuoretta oksaa sahaa yläpuolelta katkeamispisteeseen, oksaa on ennen katkeamista napautettava alaveitsellä niin että puun kuori ei oksan pudotessa repeä alasuuntaan.

Toiseksi, syyssumujen kostealla kaudella puita ei tule tautivaaran vuoksi karsia. Se tarkoittaa aikaa noin syyskuun alusta marraskuun loppuun.

Kolmanneksi, nuoren puun hyvän kasvun vuoksi elävää latvusta on jätettävä vähintään puolet rungon koko pituudesta.

Kuntoilukarsinnassa voi käsitellä kaikkia puulajeja. Yleisin karsinnan puulaji on mänty. Helpoin pystykarsinnan puulaji on lehtikuusi. Sen vaakasuorat oksat katkeavat vauhdikkaasti ilman puun kuoren repeämisen pelkoa.

Pystykarsinta on silmälle palkitsevaa metsänhoitoa. Alaoksien vähenemä tuo metsän pohjalle valoa. Siitä pitävät myös runsaaseen marjasatoon pyrkivät mustikka ja puolukka.

Polttomoottorilla pärräävään raivaussahaan verrattuna pystykarsinta miellyttää myös korvaa. Kuulet karsiessa koko ajan metsän äänet, tai kuulet hiljaisuuden. 

Ilmastonmuutoksen mukanaan tuoneella metsäpalojen kaudella pystykarsinnalle on syntynyt uusi etu, palometsänhoidon etu. Kun alaoksat poistaa yli pensaspalojen liekin rajan, metsikön latvapalojen riski vähenee.

Pystykarsinnasta voisi kehittyä Suomeen yhtä tärkeä palometsänhoidon toimi kuin hakkuutähteen ja pienpuun tarkasta korjuusta. Paluu pystykarsintaan kannattaisi palauttaa metsätiloille paitsi tukin laadun ja kuntourheilun kannalta, myös palometsänhoidon tarpeesta.

VELI POHJONEN

Jämsän Seutu - Vekkari. Mielipide. 21.8.2024

Puupeltojen kausi orastanee maa- ja metsätiloillemme

Kohu talousmetsiemme puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen tätä metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen, metsätilallisia hieman kummastuttava ulottuvuus: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen laskelmassa tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä suunnitteilla jo 47000 hehtaaria. Pinta-ala on sitä luokkaa, että metsiemme kokonaiskasvu alkanee taantua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on luotava entistä monipuolisempaa metsätaloutta. Tarvitsemme ennallistamisen rinnalle tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi valittiin lyhyen kierron harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui joukosta nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet laajenivat 1976 Sitran rahoittamaan hankkeeseen "Suomen nopeakasvuisimmat metsät".

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli edennyt sotien jälkeen hieman yllättävään ylituotantoon. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaaliturvaksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Talousmetsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan puun riittävyydestä on jo ratkaisu. Puupeltojen kausi orastanee maa- ja metsätiloillemme sitä mukaa kun talousmetsien ennallistaminen etenee.

VELI POHJONEN

Heinäveden lehti. Mielipide. 5.9.2024

Viljelypajulle tuli yllättäen tarve, ruutiteollisuuden tarve

Tasalaatuista, huokoista biomassaa kasvava paju on kiinnostanut sekä tutkijoita että talouttamme historian saatossa monella tapaa. Ennen muovin aikaa, 1800-luvun lopulla, koriteollisuudelle raaka-ainetta tuottanut koripaju (Salix viminalis) oli Euroopan yleisin, etupäässä peltolohkoille viljelty puulaji.

Nahkateollisuuden tarvitsemaa parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät maatiaispajuista peräisen olevan kuoren Ouluun Åströmin nahkatehtaalle.

Yksi pajun vaikuttavia tarinoita liittyy sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen mukaan.

Salisiini kävi kuumelääkkeeksi. Se muokattiin myöhemmin asetyylisalisyylihapoksi. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä. Aspiriini tosin valmistetaan tänään kemiallisen synteettisesti öljyperäisistä raaka-aineista.

Nyt viljelypajulla on hieman häkellyttävä tulevaisuuden tarve: ruudin tarve. Se on virinnyt Ukrainan sodan myötä.

Ruudin ja pajun kytkös on kyllä tuttu kemian historiassa. Jo 100 vuotta sitten metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta, tasalaatuisesta pajusta.

Ukraina kärsii jo alati syvenevästä ammuspulasta ja samalla ruudin pulasta. Euroopan unionin odotetaan toimittavan sotaa käyvään maahan yhä enemmän ruutia, ja ammuksia ylipäänsä. 

EU-maiden uudempi ruutiteollisuus on pohjannut paljolti toiseen raaka-aineeseen: Kiinasta Eurooppaan tuotuun puuvillaan. Alkuvuodesta 2024 tämä tuonti pysähtyi hieman yllättäen, mutta ilmeisen maailmanpoliittisista syistä. Tarvitsemme nyt puuvillalle aikaisempaa vaihtoehtoa, jotta sota-apumme toimisi.

Viljelypajusta peräisin oleva sellu voisi korvata puuvillan ruudissa. Selluteollisuutemme on jo varhaisessa hälytystilassa Ukrainan ammustarpeen vuoksi.

Huomisen teollisuudella on yllättäviä mahdollisuuksia. Niistä yksi on maailman levottomuuksien myötä ajankohtaiseksi tullut sota-avun osa, ruutiteollisuus.

Käynnistääkö ruutiteollisuus nyt viljelypajulle uuden kauden? Teemmekö me jatkossa ruudin pajupuusta? Toki vain pajupuusta, sillä muissa puissamme ei ole yhtä huokoinen solurakenne.

Aspiriini, nahan parkitus ja ruudin valmistus opettavat, mitä kaikkea viljelypajusta voi löytyä. Ehkä kaikkea emme ole osanneet vielä etsiäkään.

VELI POHJONEN

Tervareitti. Vieraskolumni. 22.8.2024.

Kehitysapu olisi aika muuntaa ilmastoavuksi

Euroopan unionissa vuonna 2004 luotu hiilidioksidin päästökauppa ei ole onnistunut pysäyttämään ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden nousua. Pitoisuus oli 378 ppm (miljoonasosaa) vuonna 2004. Tänään se on tasolla 425 ppm.

Emme onnistuneet pysäyttämään fossiilisen hiilidioksidin päästöjä. Vanhahtava sana päästö on sellaisenaan jo ahdistava nykyaikaiselle taloudelle. Ikään kuin hiilidioksidi pääsisi meiltä auttamattomasti karkuun. 

Ilmastonmuutoksen hillinnässä tarvitaan fossiilipolttoaineiden päästösakotusta monipuolisempia, käytännössä maanläheisempiä menetelmiä.

Lähimpänä ruohonjuuritasoa on biohiili. Se on räätälöity muunnos esi-isiemme tuntemista tervahaudan sysistä eli puuhiilestä. Biohiili on peltoon kynnettävää jauhettua puuhiiltä, mikä on paahdettu sellaiseksi, että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi. Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili tekee peltoon pysyvän hiilen nieluvaraston.

Toinen hiilen varastoinnin mahdollisuus on maapallon metsättömien ja asumattomien maiden metsittäminen. Mittavin mahdollisuus on Sahara. Sen metsittämisen suurin haaste on puiden kastelu. Mutta jos fossiiliöljyä voi pumpata autiomaasta meren rannan satamiin, vettä voi samoin pumpata, valtamerestä autiomaahan.

Ennen kastelua merivedestä on tietysti poistettava suola. Se hallitaan jo, käänteisosmoosilla tai uudemman keksinnön grafeenisuodattimella. Veden pumppaamisen ja suolan poistoon tarvittavan energian voi luoda aurinkopaneeleilla. Aurinkoahan Saharassa riittää.

Saharan aukko oli metsittymässä tuhansia vuosia sitten, mutta silloinen ilmaston muutos käänsi tuulet kuiviksi. Sahara autioitui. Saharan aukon uudelleen metsitykseen, ilmastometsitykseen, tehtiin vuonna 2014 Suomesta aloite YK:lle. Hanke ei silloin vielä käynnistynyt.

Ilmakehämme puhdistaminen hiilidioksidista tarvitsee puita paljon ja niiden istuttamista pian. Saharassa ei ole metsittämisen alkuvaiheessa riittävästi väkeä. Hankkeen voisi käynnistää YK:n perinteisen kehitysavun asemesta YK:n 2020-luvun ilmastoapuna. Mukaan liittyisivät ensin kehitysavun tapaan Saharan maiden hallinnot sekä virkamiehet ja lopulta pienviljelijät.

Saharan aukon voisi metsittää YK:n yhteismetsänä. Metsityttyään alue jaettaisiin ja luovutettaisiin kansallisiksi yhteismetsiksi ja lopulta metsäalueille muuttaneiden pienviljelijöiden yhteismetsiksi.

YK:n yhteismetsän kuten myös myöhemmin jaettavien yhteismetsien perustamiseen ja hallinnointiin Suomella on annettavaa. Mittavimmat kokemukset löytyvät Kuusamon yhteismetsästä.

Ilmastometsitykseen on luontevaa liittää myös biohiili. Sen valmistusta voisimme opettaa tropiikin kuivien maiden asukkaille.

Saharan aukon metsittämisellä voisimme kääntää koko maapallon ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuden laskuun. Kehitysapu olisi aika muuntaa ilmastoavuksi.

Kiuruvesi -lehti. Mielipide. 18.9.2024

Siirtymä puupeltojen kauteen - Luonnonmetsien ennallistamisen myötä

Kohu talousmetsiemme puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen tätä metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen, metsätilallisia hieman kummastuttava ulottuvuus: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen laskelmassa tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä suunnitteilla jo 47 000 hehtaaria. Pinta-ala on sitä luokkaa, että metsiemme kokonaiskasvu alkanee taantua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on luotava entistä monipuolisempaa metsätaloutta. Tarvitsemme ennallistamisen rinnalle tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi valittiin lyhyen kierron harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui joukosta nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet laajenivat 1976 Sitran rahoittamaan hankkeeseen ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli edennyt sotien jälkeen hieman yllättävään ylituotantoon. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaalitueksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Talousmetsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan puun riittävyydestä on jo ratkaisu. Siirtymä puupeltojen kauteen orastanee maa- ja metsätiloillemme sitä mukaa kun talousmetsien ennallistaminen etenee.

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 4.9.2024

Siirtymä puupeltojen kauteen – Luonnonmetsien ennallistamisen myötä

Kohu talousmetsiemme puuston riittävyydestä kiihtyi 2022, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi. Ennen tätä metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun saatavuus huolestuttaa myös, kun tarve luonnonmetsien suojelusta kasvaa. Olemme lupautuneet suojelemaan kaikesta maa-alastamme 30 prosenttia.

Suojelun oheen on EU:ssa tullut toinen, metsätilallisia hieman kummastuttava ulottuvuus: metsien ennallistaminen. Suomessa se tarkoittaa tyypillisesti metsäojituksena tunnetun metsänhoidon toimenpiteen kääntämistä vastakkaiseen suuntaan, metsäojien tukkimiseen.

Luonnonvarakeskuksen laskelmassa tällaisia toimia on vuoteen 2030 mennessä suunnitteilla jo 47 000 hehtaaria. Pinta-ala on sitä luokkaa, että metsiemme kokonaiskasvu alkanee taantua.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän on luotava entistä monipuolisempaa metsätaloutta. Tarvitsemme ennallistamisen rinnalle tehoviljelyn puupeltoja. Niihin soveltuvat lyhyen kierron lehtipuut.

Lehtipuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimusohjelman käynnisti Helsingin yliopiston professori Paavo Yli-Vakkuri 1970-luvun alussa. Ensimmäinen käytännön koe viljeltiin 1973 Perä-Pohjolan koeaseman turvepellolle, Rovaniemen Apukkaan.

Kokeiltavaksi valittiin lyhyen kierron harmaaleppä, hybridihaapa, kiiltolehtipaju ja vesipaju. Jo yhden vuoden kasvun jälkeen vesipaju osoittautui joukosta nopeimmaksi puubiomassan tuottajaksi.

Kokeet laajenivat 1976 Sitran rahoittamaan hankkeeseen ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Ajatus eteni koko maan tasolla MTK:n harkittavaksi. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhyen kierron lehtipuita.

Viljelymaata lehtipuille tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli edennyt sotien jälkeen hieman yllättävään ylituotantoon. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle EU:n avaamien markkinoiden myötä. Peltomaata lehtipuille ei enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, eräänlaiseksi maatalouden sosiaalitueksi.

Ukrainan sota, huoli luonnonmetsien suojelusta ja talousmetsien ennallistaminen loivat jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän, puupeltojen näkymän. Voisimme nopeasti viljellä ja kasvattaa heti puubiomassaa metsättömillä luonnonhoidon pelloilla.

Monipuolistamalla metsätalouttamme saamme nopeasti lisää raaka-ainetta sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Talousmetsien ennallistamisen myötä kiihtyvään kiistaan puun riittävyydestä on jo ratkaisu. Siirtymä puupeltojen kauteen orastanee maa- ja metsätiloillemme sitä mukaa kun talousmetsien ennallistaminen etenee.

Veli Pohjonen

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 3.9.2024

Meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätaloudelle

Suomalainen kehitysapu alkoi metsistä, Pohjois-Afrikassa. Ensimmäinen hankkeemme käynnistyi 1965 Tunisiassa, Remelin metsäkoulussa. Sen jälkeen metsäavun hankkeita vietiin Tansaniaan, Sudaniin, Etiopiaan, Sambiaan, Ugandaan ja muihin Afrikan maihin.

Tällä vuosisadalla kehitysapumme on hiipunut. Apua silti tarvittaisiin, sillä Afrikan maiden metsät jatkavat taas häviämistään. Esimerkiksi Etiopiassa luonnonmetsät kattavat enää yhden prosentin maan alasta. Tansaniassa puun tarve on nyt luokkaa 50 miljoonaa kuutiota vuodessa. Maan jäljellä olevat metsät kasvavat vain 18 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Metsäavun pohjaksi kannattaa katsoa suomalaisten perhetilojen pitkän ajan historiaa. Kutsuimme 1800-luvun puolivälissä saksalaisen ylimetsänhoitaja Edmund von Bergin katsastamaan metsämme. Hänen raporttinsa oli tyly: ”Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet”.

Ylimetsänhoitaja von Bergin ruotiva lausunto oli metsätaloutemme käänne. Vuonna 1886 annettiin laki: ”Metsää älköön hävitettäkö”. Perhemetsien paimeniksi perustettiin 100 vuotta sitten Tapio ja metsänhoitoyhdistykset.

Mitä tapahtui ajan saatossa? Tapion tie oli tuloksekas. Koulutuksen, neuvonnan ja metsämarssien ansiosta perhetilat oppivat metsänviljelyn ja viljelymetsän hoidon. Puusto alkoi kasvaa. Metsätaloutemme nousi hävityksen tilasta kestävyyden tilaan.

Laskennallisesti olimme käännekohdassa ennen toista maailmansotaa. Vuonna 1937 puustomme oli alimmillaan, 1370 miljoonassa kuutiossa. Vuonna 2020 puuston määrä oli noussut tasolle 2550 miljoonaa kuutiota.

Positiivinen muutos tapahtui nimenomaan perhemetsissä. Pinta-alaltaan vähäisemmät valtion metsämme ovat aina olleet riittävän kestävyyden tilassa.

Tapion tiessä olisi mallia Afrikan metsätaloudelle. Samoin kuin 1800-luvun Suomessa, Afrikan metsätalouden ytimessä ovat yhä selvemmin pienviljelijät ja perhetilat. Valtion metsät ovat vapaissa väkirikkaissa maissa vähemmistöä.

Jo lähes metsättömiksi hakatut kehitysmaat tarvitsevat perhekeskeistä metsänviljelyä ja viljelymetsien hoitoa. Yhtiöiden plantaasimetsät taas johtavat maavaltaukseen (land grabbing) ja ihmisoikeuksien polkemiseen. Afrikan yhtiömetsien ongelmista on jo 2010-luvulla kohuttuja näyttöjä.

Väkirikkaissa maissa metsäalan kehitysavun hankkeet koskettavat aina maakysymystä, perhetiloja ja köyhän väestön oikeuksia. Maakysymys nousi pöydälle vuonna 2022 ehdotetussa Saharan ja Sahelin ilmastometsityksen hankkeessa.

Etenkin Saharassa on tällä hetkellä väestöä vain vähän. Kun kastellut ilmastometsät muuttavat pienilmastoa, metsitetyt alueet vetävät pienviljelijöitä puoleensa. He olisivat osa ilmastohanketta. Heille voisi jakaa maata samalla manttaaliperiaatteella kuin Suomessa jaettiin 1700-luvun isojaosta alkaen.

Lämpenevä maapallo odottaa massiivista ilmastometsitystä. Suomalaisesta Tapion tiestä voisi ottaa siihen mallia. Meillä olisi vielä annettavaa Afrikan metsätalouteen.

Veli Pohjonen

Turun Sanomat. Mielipide. 2.9.2024