Metsähake on kiertotalouden bioydinvoimaa

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouteen. Kaukolämmön voimalat luopuvat kertakäyttöisestä kivihiilestä korvaamalla sen nopeasti kasvavalla metsähakkeella.

Samalla kierrätämme kaikkia alkuaineita, nekin hyötykäyttöön. Tuorein innovaatio on ravinnepitoisen jäännetuhkan rakeistus metsän lannoitteeksi.  

Hakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinreaktoreita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä.

Pienydinreaktorit ovat teknisen lupaavia. Ne ovat kuitenkin etäällä kiertotaloudesta. Ydinvoima tuottaa aina ydinjätettä. Emme osaa kierrättää sen sisältämiä radioaktiivisia alkuaineita.

Toinen vaihtoehto on maalämpö, sen pumppaaminen joko kaukolämmön verkkoon tai erillisiin omakotitaloihin. Maalämpö ei ole kuitenkaan varsinaista energian tuotantoa. Kyseessä on eräänlainen energiavahvistin.

Tarvitsemme pumppaamisen aina määrämitan sähköä. Lopputuloksena saamme kyllä enemmän lämpöenergia kuin kulutimme sähköenergiaa, usein 3-4 kertaisesti. Tai toisinpäin laskien: maalämmöstä on ulkopuolista sähköenergiaa kolmannes.  

Nyt kun tutkimus pyörii uusien innovaatioiden ympärillä, on hyvä muistaa että meillä on jo melkoisesti omaa, luonnollista voimaa. Metsiin paistava aurinko on tärkein ydinvoimalamme. Sen uumenissa käy ydinreaktioista tehokkain, vetypommeistakin tunnettu fuusio.

Maanpäällisistä ydinvoimaloista poiketen auringon radioaktiiviset ydinsaasteet jäävät avaruuteen. Energia saapuu metsään puhtaana valona.

Suomen alue vastaanottaa auringon energiaa vuodessa 1,3 tsettajoulea. Kun vuonna 2019 energian kulutuksemme oli 1,3 eksajoulea, saamamme aurinkovoima vastaa tuhatkertaisesti koko kulutustamme.

Auringon ydinvoimassa on energiaongelmiemme ratkaisu. Auringon ydinvoimaan perustuvat myös tuulimyllyt ja aurinkopaneelit. Niillä on kuitenkin haaste: aurinkoenergian varastoiminen, tuulella tyveniksi päiviksi ja sähköllä talveksi.

Puut ovat haasteen jo selvittäneet. Ne jalostavat aurinkoenergian kemiallisten yhdisteiden sidosenergiaksi. Se on ylivuotisesti varastoitunut puuainekseen. 

Puiden aurinkovoimalan rakentaminen on helppoa. Puut pystyttävät itse itsensä, kun ne on kerran istutettu. Tehdasvalmisteiset aurinkopaneelit on levitettävä maan päälle telineisiin. Ja ne voi levittää vain yhdeksi kerrokseksi.

Puut kasvavat neulasensa tai lehtensä heti useaan kerrokseen. Tehokas kerroskenno on kuusi. Yhtä maaperän neliömetriä kohti istutuskuusikossa on auringon puolelta mitattavaa neulasten pinta-alaa seitsemän neliömetriä.

Meidän kannattaa edelleen kehittää luonnon omaa bioydinvoimaa. Metsähake on monipuolista, uusiutuvaa, kotimaista ja kansantalouttamme kehittävää. Metsähakkeen kuuluu säilyä energiapaletissamme, kunnes muut vaihtoehdot täyttävät kestävän kiertotalouden vaatimukset.  

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 20.7.2021

Älä unohda pellettiä

Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti on kuulunut viime vuodet hieman unohdettuihin energialähteisiin. Pelletille palasi sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve, kun maakaasun tuonti ensimmäisessä, Venäjän putkessa pysähtyi Ukrainan sodan myötä.

Nyt puupelletin osa energian huoltovarmuudessa korostuu taas, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitui lokakuussa. Tulevana talvena energiahuoltomme saa maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan laivoilla raakaöljyn tapaan. Rahti on arvattavasti kalliimpaa.

Puupelletti on keksintönä puolen vuosisadan ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Woodexin lisenssi hankittiin ja ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö.

Toisen sukupolven pelletin aalto tuli Ruotsista 1997 energiahakkeen rinnalle, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Etelä-Pohjanmaalle.

Pellettiä vauhditti, kun energiahakkeesta oli kertynyt yli kymmenen vuoden kokemus. Hakkeella on kolme kiusallista ongelmaa, joihin pelletillä on ratkaisu.

Hake on normaalitilassaan tuoretta, ja sitä on homevaaran vuoksi vaikea varastoida. Pelletin kosteus on kuivan viljan luokkaa. Puupellettiä voi varastoida siiloissa vuosikausia. Kuiva lämpöjyvä vertautuu hyvin kuivaan viljan jyvään.

Toiseksi, erilaisista puun osista peräisin olevan hakkeen palakoko vaihtelee. Raakahakkeen koneellinen siirtely onnistuu vain isoissa lämpölaitoksissa. Tasalaatuinen pelletti taas soljuu putkikuljettimissa niin pienvoimaloissa kuin pientaloissa.

Kolmanneksi, hake on huokoista. Se vie kuljetuksissa tilaa, ja se maksaa. Irtohaketta ei kannata kuljettaa 100 kilometriä edemmäksi. Pelletöinti tiivistää energian: yksi pellettikuutio vastaa neljää kuivaa hakekuutiota. Pellettiä laivataan maailmalla kannattavasti jo mantereelta toiselle.

Puun tuonnin pysähtyminen Venäjältä ja maakaasun tulevaisuus nostivat kotimaisen metsäenergian pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupelletillä voi korvata maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdys- tai säteilyuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen.

Puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi unohtaa. 

Veli Pohjonen

Sisä-Savo. Mielipide. 11.1.2024.

Nopeasti uusiutuvaa energiaa saisi hakepajusta

Euroopan unionissa ja Suomessakin on jo muutaman vuoden vaikuttanut ilmaston asiantuntijoiden uusi koulukunta. Se nimeää metsähakkeen hitaasti uusiutuvaksi energiaksi. Koulukunta väittää että 70 vuoden kierrolla kasvatettavilla havumetsillä menee liian kauan sitoa takaisin hiilidioksidi, mikä hakkeen poltossa pääsee ilmaan.

Pääosa suomalaisia metsätieteilijöitä on toista mieltä. Kasvava metsä uusii jatkuvasti ja kestävästi energiaa, kun puuta vertaa kallioperässä fossiloituneeseen kivihiileen.

Koulukuntien kiivaasta väittelystä on seuraamuksensa. Kansainvälisiä energiarajoitteita näyttää tulevan pitkän kierron puulle. Siksi meidän tulee varautua esittelemään Brysselissä nykyistä monipuolisempi hakkeen tuotanto. Siinä tarvitaan pitemmän kiertoajan havupuun metsien lisäksi lyhyen kierron lehtipuiden viljelyä.

Lyhytkiertoviljelyn hakepaju on nopeasti uusiutuvaa energiaa. Kasvusto puidaan hakkeeksi 2-5 vuoden välein.

Hakepajun viljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Tavallisen metsähakkeen riittävyys huolestutti jo silloin. Ratkaisuksi metsähakkeen rinnalle esitettiin pelloilla viljeltävän energiapajun haketta.

Peltoa 1970-luvulla riitti. Olimme ennen EU-aikaa sitkeässä maatalouden ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seurakin puhui vielä vuonna 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Hakepajua kokeili perusteellisimmin Fortum (entinen Imatran Voima) vuosina 1983-1993 Inkoon Kopparnäsin tilallaan. Näyttävät maatilatason viljelmät olivat Perniö-Karjaa tien varressa, silloisen Pohjan pitäjän peltomailla.

Lupaava menetelmä ei kuitenkaan sopinut tulevaan EU-ajatteluun. Liittymisemme unioniin 1995 poisti maatalouden liikapellot. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi kesannoiksi, jopa hömppäheinän pelloiksi vitsailluiksi takamaiksi. 

Pohjoisiin olosuhteisiin jalostettua energiapajua voi istuttaa liikapeltojen ohella myös käytöstä poistuville turvesoille. Ne ovat uusinta luonnonvaraamme. Niiden vapautumassa oleva kokonaisala on luokkaa 60000 hehtaaria. Se vastaa noin kolmea prosenttia nykyisestä peltoalastamme.

Suoperäisten maiden pajun viljelystä on näyttöä aina Haapaveden Piipsannevaa myöten. Fortumin etelärannikon kokeisiin verrattuna merkittävin edistysaskel oli talvenkestävien pajulajikkeiden löytäminen turvetuotannon jättömaille.

Suopohjien energiapajukoilla on lisäetunsa, nopeasti kiertävän hiilidioksidin ohella. Yksi EU:n koulukunnista nimittäin karsastaa  myös nopeasti kasvavaa bioenergiaa silloin kun se kilpailee peltojen ruoan tuotannon kanssa. Pääosa turvesoitamme on mikroilmastoltaan liian karuja ruokavilja vehnälle. Kilpailua ruokamaasta ei suopohjillamme pitäisi ainakaan lähivuosina tulla.

Nopeasti uusiutuvaa bioenergiaa kasvavan pajun viljelyä tulisi edistää 2020-luvulla, sekä kesantopelloilla että suopohjilla. Tulevissa EU-neuvotteluissa voisimme korostaa että uusiutuvaa hake-energiaa voi tuottaa myös nopeasti.

VELI POHJONEN

Perniönseudun Lehti. Mielipide. 24.3.2022

Viljelypaju kasvoi ennätyksen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Ehdolla on ollut etenkin voimaloille nopeasti peltohaketta tuottava energiapaju.

Nopeakasvuisuus on viljelypajun etu. Lokakuussa 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Kasvuisan pajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 11.1.2024

Kultaa, pyhää savua ja mirhamia, lauloivat Tiernapojat

Joulun alla saamme kuunnella jo klassikoksi edennyttä musiikkinäytelmää Tiernapojat. Keskeisiä näytelmässä ovat kolme itäisen maan viisasta miestä. He riensivät Joulun jälkeen uhraamaan Jeesukselle arvokkaita syntymälahjoja: kultaa, pyhää savua ja mirhamia.

Kulta on aina kultaa, mutta mitä olivat nuo kaksi muuta lahjaa?

Pyhä savu ja mirhami ovat afrikkalaisia, Etiopian ylängöllä kasvavien puiden tuotteita. Pyhä savu eli suitsuke tulee kuumennetusta pihkasta. Se on valutettu Boswellia –puun runkoon viilletystä haavasta. Etiopian ilmastossa viihtyvä puu vuotaa kuorestaan pihkaa niin hyvin, että sitä riittää vietäväksi kuivempiin ja alavampiin naapurimaihin.

Pihkasuitsuke on edelleen mukana etiopialaisessa kahvitarjoilussa. Koptikirkon papit taas suitsuttavat sunnuntaisin kirkonmenoissaan pyhää savua heiluttamalla pieniä, kannettavia metallikoreja. Pihka savuaa niissä hehkuvan puuhiilen päällä.

Mirhami on kasviöljyä. Se saadaan nesteyttämällä Commiphora –puusta valutettua pihkaa. 

Mirhami oli ajanlaskumme alkuaikoina tarunomainen lääke kehon ulkoisiin ja sisäisiin haavoihin. Mirhamilla myös balsamoitiin ruumiita niin, että ne säilyivät hautaholveissa ja pyramideissa. Nykyisin mirhami tunnetaan länsimaissa luontaislääkkeenä.

Ylänköpuista saadun suitsukkeen ja mirhamin vienti oli jo varhain tärkeää Etiopian taloudelle. Kysyntä maailmalla oli kova. Noiden puuperäisten tuotteiden kiihkeä maailmankauppa selittää, miksi Etiopia kasvoi vanhalla ajalla Afrikan vauraimmaksi maaksi.

Suitsukkeessa ja mirhamissa on kyse kulttuurihistorian vanhasta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta. Myös Suomen metsätalous on aina etsinyt saman tyyppisiä, uudempia arvoketjuja.

Aloitimme tervalla 1700-luvulla. Myös tervantekoon kuului hiillettävien puiden runkojen ennakkoviiltely, pari vuotta ennen kaatamista.

Sahatavaran arvoketju ohitti tervan 1830-luvulla. Paperin arvoketju ohitti sahatavaran 1930-luvulla. Paperi on jo korvautunut sellulla ja kartongilla. Ehkäpä jokin uusi arvoketju ohittaa ne 2030-luvulla.

Biotaloudessa yhä keskeisemmäksi tekijäksi on noussut alkuaine hiili. Sitä on puun kuiva-aineesta 50 prosenttia. Uusissa biotuotetehtaissa hiilestä tehdään paljon muutakin kuin sellua. 

Metsäteollisuus etsii tänään kuumeisesti hiilen eteviä arvoketjua, kuten lujia mikro- ja nanokuituja sekä akkumateriaaleja. Toivoa sopii, että vielä löytymättömiin, suitsukkeeseen ja mirhamiin verrattaviin arvoketjuihin käy parhaiten pohjoisen metsissä kasvava puhdas puu.

VELI POHJONEN

Selänne -lehti. Mielipide. 11.1.2023

Ennallistamisessakin meidän tulee muistaa järjestys: viljele ja varjele

Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimusta ollaan parhaillaan uusimassa. Lokakuussa 2021 pidettiin kansainvälinen kokous Kiinan Kunming -kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Valtioiden lopullista sitoutumista odotetaan seuraavassa, Kanadan Montrealin kokouksessa joulukuussa 2022.

Euroopan unionissa on menossa eräänlainen kompromissivaihe. Puhutaan 20 prosentin luonnon ennallistamistavoitteesta. Lopullinen prosentti selvinnee vasta Montrealin kokouksessa.

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme vaikkapa 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Kunmingin säännöllä jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme metsissä tehokkaasti puuta.

Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Kunmingin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaa hehtaaria.

Suoalueillamme, pääosin käyttämättömänä, on globaalisti ajatellen runsain luonnonvaramme, nimittäin vesi. Kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivien Afrikan maiden viljelijät tuskin ymmärtävät Suomessa jatkuvasti käytävää kiistelyä soiden vedestä. Taloussoiden viljelyssä on vielä valtavasti kehitettävää, niin maa- kuin metsätaloudessakin.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia (tai Montrealin kompromissiprosenttia). Mutta edelleen on voimassa meille tuttu sanajärjestys: viljele ja varjele. Määrällisesti tärkeämpää on viljely (70 prosenttia), myös metsä- ja suomaalla. Suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen.

Veli Pohjonen

Sampo -lehti. Mielipide. 8.12.2022

Ilmastohiilen luontaiselle kierrättämiselle tuli tarve

Alkuvuonna 2022 alkanut Ukrainan sota ravisteli koko maapallon ilmastoajattelua. Fossiilipolttoaineet saattavat palata perusvoimaksi, ainakin Venäjälle energiasuopeissa maissa. Ilmastokamppailun uusi vaihe huomioitiin myös Egyptissä marraskuussa pidetyssä ilmastokokouksessa.

Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus jatkaa nousuaan. Tarvitsemme ilmastohiilen luontaista kierrättämistä. Koko maapallon mitassa vaikuttavia mahdollisuuksia on kolme.

Hiilidioksidin siepataan voimalan savuista ja pumpataan joko valtameren pohjaan tai syvälle maaperään. Jo 2000-luvun alussa menetelmää kokeiltiin mittavasti merellä Norjassa ja maalla Saksassa.

Kun päästöoikeuden hinta romahti vuonna 2008, sieppauksesta toistaiseksi luovuttiin.

Toinen menetelmä on biohiilen kyntäminen peltoon. Biohiili on paahdettu sellaiseksi, että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi. Biohiili ei kompostoidu, vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin.

Biohiili tekee peltoon pysyvän hiilen nieluvaraston. Maailman maataloudelle biohiilellä on lähes rajaton mahdollisuus. Sen näkymiä voi verrata typpilannoitteen keksimiseen 1900-luvun alussa.

Kolmas mahdollisuus on maapallon metsättömien ja asumattomien maiden metsittäminen. Mittavin mahdollisuus on Sahara. Siellä haaste on puiden kastelu. Mutta jos öljyä voi pumpata autiomaasta meren rannan satamiin, vettä voi samoin pumpata, merestä autiomaahan.

Ennen kastelua merivedestä on poistettava suola. Se hallitaan jo, käänteisosmoosilla. Veden pumppaamisen ja suolan poistoon tarvittavan energian voi luoda alati tehokkaammilla aurinkopaneeleilla.

Saharan aukon uudelleen metsitykseen, ilmastometsitykseen, tehtiin vuonna 2014 Suomesta aloite Yhdistyneille Kansakunnille.

Puita tarvitaan paljon ja niiden istuttamista pian. Saharassa ei ole metsittämisen alkuvaiheessa riittävästi väkeä. Siksi hanke tulisi käynnistää YK:n ilmastojoukoilla, rauhanturvajoukkojen tapaan. Mukaan liittyisivät asteittain Saharan maiden omat joukot ja lopulta pienviljelijät.

Hallinnollisesti Saharan aukko metsitettäisiin YK:n yhteismetsänä. Metsityttyään alue jaettaisiin ja luovutettaisiin kansallisiksi yhteismetsiksi ja lopulta metsäalueille muuttaneiden pienviljelijöiden yhteismetsiksi.

Peltojen biohiilellä ja Saharan aukon metsittämisellä maapallon hiiltä voi luontaisesti kierrättää ilmakehän, maanpinnan ja maaperän välillä. Kun ilmaston lämpeneminen kesti sukupolven verran, vähintään saman jakson tulee ilmaston jäähdyttäminen metsittämällä viemään. Suomen antamalle metsäalan kehitysavulle on tulossa pitkän ajanjakson hankkeita.

Veli Pohjonen

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 29.11.2022. 

Huoltovarmuus pani energiapuun taas liikkeelle

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme ennen toista maailmasotaa ja heti sen jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukaan lukien liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn markkina sekosi, kun 1973 Israelin ja naapurimaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Meillä asian vahvin puolesta puhuja oli haapavetinen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitos aloittaa uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimuksen. Aiheeseen syttyi myös silloinen valtiovarainministerimme Ahti Pekkala. Yhdessä ministerit Virolainen ja Pekkala järjestivät eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Energiametsätoimikunta käynnisti historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu kotimainen puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla ulkomaisen öljyn prosenttiosuus alkoi pudota.

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2023 ensimmäisellä puoliskolla puusta saatiin 26 prosenttia ja öljystä 20 prosenttia.

Ukrainan kriisi nosti kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sota. Nyt meitä huolestuttaa mistä saamme riittävästi perusvoimaa, kun öljyn, maakaasun ja sähkön tuonti Venäjältä katkesivat.

Puuenergian paluu näkyy myös energiapuun markkinoilla. Kymmenessä vuodessa energiapuun hankintahinta on noussut koko maan tasolla 69 prosenttia. (kuva)

Puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Esimerkiksi ennätysmäinen koivuklapien kysyntä kertoo jo, että energiapuu on lähtenyt vahvasti liikkeelle.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 10.1.2024

Sois­tu­vien kan­gas­mai­den ojitus vauh­dit­ti met­siem­me kasvua

Metsäkeskustelussamme on levinnyt viime aikoina merkillinen kohu. Sen mukaamme metsiemme hiilinielut olisivat romahtamassa. Se tarkoittaa myös metsien kuutiokasvun hidastumista.

Edellisen kerran metsämme romahtivat ennen toista maailmansotaa. Alimmillaan metsävaramme putosivat tasolle 1380 miljoonaa kuutiota vuonna 1938. Jo sodan aikana metsämme alkoivat kuitenkin pulskistua, ensin hitaasti mutta sittemmin vuosisadan loppupuoliskolla alati kiihtyvällä vauhdilla.

Metsäntutkimuslaitoksen professori, haapavetinen Olavi Huikari opetti, että sotien jälkeinen metsiemme heikohko kasvu johtui osaksi kangasmetsiin hiipivästä soistumisesta. Hän oli kerännyt väitöskirjaansa soistumisen mittausaineistoa Pohjanlahden maankohoamisen alueelta.

Huikari oli osoittanut väitöskirjallaan, että soistumista tapahtuu edelleen ja että sitä tapahtuu nimenomaan kangasmailla. Alamaiden lampien umpeenkasvun osuus soistumisesta oli vain kymmenen prosenttia.

Kangasmetsien soistumiselle oli saatava loppu. Metsämme oli parannettava, ojittamalla. Puu alkoi kasvaa, kun maaperän vesitalous saatiin puille ihanteellisemmaksi. Metsävaramme nousivat yli 1500 miljoonan kuution paalun vuonna 1964 ja yli 2000 miljoonan kuution paalun vuonna 1998.

Metsäojituksen päätavoite oli ojittaa nimenomaan soistuvia kangasmaita, ei avosoita.  Mielikuvamme metsäojista ja avosoiden ojista lienee hieman sekaantunut sitten Huikarin aikojen.

Metsien ojista oli tarkoitus pitää huoli kunnostusojituksella. Niinhän peltojen ja maantien ojistakin pidetään säännöllisesti huolta. Vuotuinen kunnostusojitus alkoi 1950-luvun alussa. Se nousi yli 10000 hehtaarin vuonna 1959 ja saavutti huippunsa 82662 hehtaaria vuonna 2001. 

Sitten kunnostusojitus alkoi hiipua. Vuonna 2021 se oli enää 10 537 hehtaaria. Ovatko ojitetut kangasmaamme taas vaarassa soistua? Se tulisi hidastamaan metsiemme kasvua. Vai joko kunnostusojituksen hiipuminen näkyy metsiemme kasvussa?

Kun kangasmaiden ojitus saatiin valmiiksi, keskityimme metsien uudistamiseen. Vajaatuottoiset metsät uudistettiin täystuottoisiksi metsiksi auraamalla ja istuttamalla. Myös varhaisen taimikonhoidon merkitys tulevalle puun kasvulle opittiin. Metsänhoitomme on hiipumassa myös näiltä osin. 

Lisäpuun kasvuun tarvitaan uusia metsänhoidon menetelmiä. Sellainen olisi etevä metsänviljely. Se edellyttää maaperän vesitalouden ja muokkauksen olevan kunnossa.

Luonnonvarakeskus on osoittanut, että havumetsiemme vuosikasvu kohenee edelleen 15-30 prosentilla, kun siirrymme maatiaissiemenestä jalostettuihin istutustaimiin. Ne ovat peräisin siemenestä, joka on saatu risteyttämällä sekä tasaisen varmoja kotimaisia että hieman eteläisempiä, kovakasvuisempia emopuita.

Havupuun taimen hienoinen eteläisyys sopii lämmenneeseen ilmastoomme. Perimältään eteläisempi puu kasvaa aina pohjoista puuta nopeammin.

Talousmetsiemme kasvu lisääntyi 100 vuodessa muhkeasti. Kun ymmärrämme mikä sai kasvun aikaan, ymmärrämme varmaan syyt siihenkin jos metsiemme kasvu todella romahtaa.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Mielipide. 17.5.2023.

Lyhytkiertoviljelystä ratkaisu puun raaka-ainepulaan

Kohu talousmetsien puuston riittävyydestä kiihtyi, kun tuonti Venäjältä pysähtyi alkuvuodesta 2022. Ennen Ukrainan sotaa metsäteollisuutemme raakapuusta 13 prosenttia oli peräisin Venäjältä.

Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän tulee varautua monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme pitkän kierron havumetsien lisäksi nopean kierron lehtipuita.

Metsäteollisuudella on ollut vastaavia huolia ennenkin. Eräs merkittävimpiä kausia oli 1950-luvun  Korean kriisin jälkeinen noususuhdanne ja raakapuun pula.

Niinpä metsäteollisuuden vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja metsäprofessori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta uusia sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellun raaka-ainepuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. Metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn tutkimus alkoi.

Lyhyen kierron kokeisiin lisättiin myös rauduskoivut ja hybridihaavat. Kokeet laajenivat 1970-luvulla. Valtakunnallisesti merkittävin oli Sitran tutkimushanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”.

Enso-Gutzeit yhtiö perusti näyttäviä lyhytkiertokoivun talousviljelmiä Imatran ympäristöön. Tavoite oli luoda jalostetulla rauduskoivulla teollisuudelle jotain samaa, mikä jalostetulla eukalyptuksella oli luotu Etelä-Amerikkaan.

Sitran ja Enson hankkeista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja Matti Kares. Hän esitti 1976 maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että voisimme viljellä pelloilla nopeakasvuisia lehtipuita. Satokierto olisi alle 10 vuotta. Puumassa puitaisiin pellolta heti teollisuudelle.

Ajatus eteni maa- ja metsätaloustuottajain keskusliittoon. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, kannusti 1977 tuottajia viljelemään sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuita.

Viljelymaata lehtipuille silloin riitti. Ennen EU- aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Lyhytkiertopuiden peltoviljely ei sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle, eikä maata lehtipuille enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät palautuneetkaan ruoan tuotantoon. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi.

Suomessa oli vuonna 2021 luonnonhoidon peltoja 127000 hehtaaria, kuusi prosenttia koko peltoalasta. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Toinen maavaramme ovat turvetuotannon jättömaat. Niitä on jo luokkaa 60000 hehtaaria.

Ukrainan sota loi jo puoli vuosisataa tunnetulle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden näkymän. Voimme nopeasti viljellä ja kasvattaa puuta metsättömillä luonnonhoidon pelloilla ja turvesuonpohjilla.

Saamme nopeasti lisää puumassaa sellu- ja kartonkiteollisuudelle. Kohu talousmetsien puun riittävyydestä voisi vaimeta.

VELI POHJONEN

Merikarvia -lehti. Mielipide. 11.5.2023

Ennätyskasvu kertoo viljelypajun mahdollisuuksista

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin 1973 Maatalouden tutkimuskeskukseen.

Juuri nopeakasvuisuus on viljelypajun etu. Hämäläisellä maatilalla mitattiin vuonna 2023 puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Viljelypajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen pajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun merkittävä vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 10.1.2024

Kasvuturpeelle vaihtoehto?

Vuonna 1955 professori Viljo Puustjärvi käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviety koe yllätti. Parhaimman sadon antoikin seos, josta multa jätettiin tykkänään pois.

Puustjärvi analysoi kasvuturpeen ominaisuuksien tulevan rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää viljelykasvien juurten vaatiman riittävän ilmavuuden.

Jo yli puoli vuosisataa kasvuturve on ollut puutarhataloutemme perusta.

Kasvuturpeelle nähtiin myös kansainvälinen ulottuvuus. Toiseksi suurimman turveyhtiömme, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti Rantsilassa 1977 vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt maapalloa jo silloin uhannutta nälänhätää.

Kasvuturve ei kuitenkaan täyttänyt kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Tänään kasvuturve huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on hidastanut jo polttoturpeen käyttöä.

Suon pinnalta kuorittu kasvuturve on aina polttoturpeen sivutuote. Siksi myös kasvuturpeen tuotanto automaattisesti hiipuu. Kasvuturpeellemme voi koittaa jatkossa myös ilmastorajoitteita.

Kuvaava esimerkki on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti maan vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa EU:n jäsenenä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kehitetty jo ekologinen vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Hakkeena höttöiseksi tiedetyn pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluja. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille 6-8 kuukauden mikrobimuhimisen jälkeen.

Pajukompostilla on kasvuturpeeseen verrattuna erikoisetu, pajun kuoressa olevat lääkeaineet. Vaikuttavin esimerkki on aspiriini. Se löytyi alun perin pajun kuoresta. Tänään tutkimus etsii pajulajeja ja -lajikkeita, joiden kuoresta löytyy positiivisia vaikutuksia niin kompostia muhivalle mikrobistolle kuin valmista pajukompostia kuivikkeena käyttävälle karjataloudelle.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Polttoturpeen tavoin kasvuturve joutunee ilmastokamppailun vaakalaudalle ennemmin tai myöhemmin myös Suomessa. Joko Tanskan vaihtoehto, pajukompostin menetelmä olisi valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille?

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 9.8.2023

Metsästys ei sijoittajaa kiinnosta - Olisiko isojakomme oppia syytä muistella metsänomistuksessa?

Viime vuosina useampikin pohjois-suomalainen metsästysseura on kokenut maanomistuksessamme tapahtuneen muutoksen. Seuran metsästysmaiden keskelle oli tullut rajoite. Aikoinaan isojaossa viljelijöille lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle. Se oli pysäyttänyt lohkollaan metsästyksen.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään korkeaa vuosituloa. Niinpä yhtiö ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista hehtaarimaksua, pellonvuokran tapaan.

Metsästysseura ei ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin maanomistajille. Se ei kuulu metsästyksen perinteisiimme.

Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on tulevaisuus koko metsätaloudellemme.

Brittiläinen talousajattelija John Locke opetti vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiemmin Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla.

Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun. Se kertoo perheenjäsenten määrän, minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon, vasta 1960-luvun alussa.

Nyt olemme siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsäsijoittajiin. Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa. Ukrainan sodan kiihdyttämä inflaatio syö miltei kaiken muun omaisuuden paitsi metsän arvoa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

Pidemmässä ajan kaaressa huolettaa kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on toki vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Rahastojen roolista metsänomistajina on jo esimerkkejä varsinkin Luxemburgin tapaisiin valtioihin rekisteröityneistä sijoittajista.

Tutun isojakomme opin hiipuminen ihmetyttää. Perhetilat ovat korvautumassa jättimäisillä yhtiötiloilla. Samalla ihmetyttää, kun suomalaista maaomaisuutta on palaamassa ulkomaisten voutien omistukseen.

VELI POHJONEN

Kaleva. Mielipide. 29.7.2023.

Kuituhamppu on lupaava hiilinielun kasvi

Jokapäiväinen elämämme perustuu paitsi leipään myös kuituun. Pukeudumme tropiikissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Tilaamme kartonkipakkauksissa talviruokaa. Luemme sellukuituun pohjautuvia sanomalehtiä. Tarvitsemme nenäliinoja ja vessapaperia.

Kuitua Suomen teollisuus on saanut vuosikymmeniä harvennuspuusta. Viime aikojen metsäkiistat ovat kuitenkin herättäneet huolen riittääkö raaka-ainetta kuituteollisuudellemme. Alkuvuoden häkellyttävin tieto tuli kesäkuussa, kun Stora Enso ilmoitti sulkevansa Sunilan sellutehtaan, osin kuituraaka-aineen saatavuussyistä.

Kuitu on teollisuusvaiheessa mitaltaan milli- tai senttimetriluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennusmännystä.

Kuidun valmistamisen raaka-ainetta saamme metsäpuiden lisäksi myös peltojen yksivuotisista viljelykasveista. Maailmalla viljeltäviä kuitukasveja ovat puuvilla, pellava, sisal, juutti, kenaf ja kuituhamppu.

Lupaavin Suomen talouteen on kuituhamppu. Se on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme.

Yöttömässä yössä kuituhampun ”sisäinen kello” menee sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi. Kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitäkin enemmän.

Sisäinen harha voisi johtaa kyseisen lajikkeen paikalliseen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden yhteistyöllä. Kuituhampun siementä saamme eteläisempien EU-maiden viljelijöiltä, muun muassa Unkarista.

Yksivuotinen, yli koivujen ruskan kasvava, aina ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna. Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on yksi lupaavimpia viljelyskasvejamme. 

Kuituhamppu monipuolistaisi ja vahvistaisi huomisen maatalouttamme. Meillä riittää kesantopeltoja ja ympäristönhoidon peltoja hampun viljelyyn.

Kuituhamppu soveltuu hyvin myös viljojen tuleentumisen rajavyöhykkeelle, koska siementä ei tarvitse tuottaa vaan ainoastaan kuitua. Näyttäviä kuituhampun viljelyksiä on ollut jo usean kesän aikana muun muassa Limingan lakeudella, Tyrnävän kunnassa.

Nykyiseen metsäkiistelyyn tarvitaan ratkaisuksi pikainen vaihtoehto. Yksivuotisen kuituhampun rooli korostuu ja sen tarve kasvaa, kun kuituteollisuus kehittyy uuteen suuntaansa.

Kun ymmärrämme kuituteollisuuden monet ulottuvuudet, uusien kuitutehtaiden ei ehkä tarvitsekaan ajautua raaka-ainepulaan.

Veli Pohjonen

Pitäjäläinen. Mielipide. 19.10.2023.

Energiatavoitteista puunjalostusohjelmaa on syytä jatkaa

    Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Ohjelma liittyi silloin lisäsähkön tarpeeseen kaavaillun viidennen ydinvoimalan vaihtoehtojen laskentaan.

    Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Niitä suunniteltiin tuottamaan paperia vielä 1990-luvulla vallinneella sanomalehden ja aikakauslehden nousuun uskovalla talouskaudella.

    Energiatavoitteisen puunjalostusohjelman vaihtoehto perustui tehostettuun sahateollisuuteen ja uuden ajan sellun tuotantoon. Niihin tarvittava energia tuli omista metsistä. 

    Ohjelman iskusana oli puuvoima. Se on energiaa, mikä on lähtöisin kasvatusmetsistä. Valtaosan puuvoimaa saamme saha- ja selluteollisuudesta. Sähköksi ja lämmöksi muuntuvat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

    Ohjelmassa metsätaloutemme pääpaaluksi tuli talousmetsien hakkuiden lisääminen 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta, 44 miljoonasta kuutiosta 64 miljoonaan kuutioon. Vuonna 2022 olimme tasolla 75 miljoonaa kuutiota.

    Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 5,9 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2022 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 11,2 miljoonaa kuutiota.

    Sahaus tuottaa sivuvirtanaan energiaa. Esimerkiksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Kuhmon puuvoiman mallia markkinoitiin muuallekin Suomeen.

    Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2022 olimme tasolla 7,1 miljoonaa tonnia.

    Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille Joensuun metsäylioppilaille ekosellun mallin. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan ekosellulla voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

    Ekosellun malli ja myyntisähkön tuotanto kehitettiin keskeiseksi osaksi uuden ajan biotaloutta. Äänekosken vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti selvästi Keijo Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

    Etenkin ekosellu käänsi neljännesvuosisadan aikana metsäenergian ajattelumme. Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli menestys.

    Vuodenvaihteen 2023/2024 tyvenissä paukkupakkasissa saimme taas kokea miten tuuli- ja aurinkosähkö eivät voineet vastata tarpeeseemme. Järeät ydinvoimalatkin kangertelivat.

    Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien paukkupakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla on edelleen ajankohtainen. 

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 9.1.2024.

Ilmastokamppailussa ei ole syytä unohtaa hiilen kehtoa, maaperää

YK:n säännöllisissä ilmastokokouksissa on yritetty jo vuosikausia keskittyä hiilidioksidin fossiilipäästöjen vähentämiseen. Mitä päästöille on tapahtunut? 

Vuonna 2015 hiilidioksidin pitoisuus ilmakehässä oli tasolla 400 ppm (miljoonasosaa). Vuonna 2000 se oli tasolla 370 ppm, nyt tasolla 420 ppm. Hiilidioksidi jatkaa hillitöntä nousuaan.

Kasvihuoneilmiön torjunta tarvitsee uusia innovaatioita. Sellaista odotamme maailmanlaajuisesta maaperän hoidosta.

Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään satojen vuosien ajan. Uuden tyyppisten mittausten kuvissa tämä on nähtävissä erityisesti Afrikan köyhissä maissa. (kuva)

Peltojen hiilivaraston lisäämiseksi nopein ratkaisu on biohiili. Se on maaperään kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili tekee maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi jo 450 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

Nykyajan biohiili valmistetaan viljelypuun hakkeesta. Luontevimmin hiilto tapahtuu uuden tekniikan biojalostamoissa. Niihin tulevasta kuivamassasta noin puolet muuntuu biohiileksi.

Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. 

Biohiiltä yksinkertaisempi vaihtoehto on peltometsäviljelyyn kehitetty katemenetelmä. Peltometsien puiden harvennusrangat ja pystykarsimalla poistetut oksat haketetaan suoraan katteeksi sopiville viljelyskasveille. Kateviljelyä on jo kehitetty etenkin Yhdysvalloissa, puutarhakasveille.

Katteen hake maatuu vuosien saatossa humukseksi ja hengittää osan hiilestä hiilidioksidina taivaalle. Haketta voi kuitenkin lisätä määrävuosittain niin, että maaperän hiilivarasto jatkaa kasvuaan. 

Sekä biohiili että kateviljely sopisivat parhaiten lämpimään tropiikkiin, etenkin Afrikan köyhiin maihin. Niissä eroosion ja kuivuuden riivaamia peltoja riittää.

Maailmanlaajuista kehitysavun rahaa voisi siirtää yhä enemmän luontevimpaan  ilmastokamppailuun, maaperän parantamiseksi Afrikan maataloudessa. Kehitysapu palaisi juurilleen, maanläheiseksi. Ruokakasvien sadot nousisivat, nälänhädän uhka poistuisi ja köyhyys vähenisi.

Samalla globaali ilmastokamppailu ottaisi aivan uuden askeleen. Ilmakehään karannutta hiiltä alettaisiin palauttaa takaisin hiilen kehtoon.

Maaperän hoitoa meidän tulisi kehittää myös Suomen maataloudessa.

Veli Pohjonen

Rantapohja. Mielipide. 7.11.2023.

Korvasiko tukihenki maahengen, ja myös metsähengen

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Alussa oli viljelijöiden maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Kolmikko oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43300.

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsähenki kannustaa tilallisia puolestaan tuottavaan metsänhoitoon. Viime vuosisadalla tuotantotalous näkyi puun suhteellisesti paremmassa myyntihinnassa verrattuna nykyaikaan.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyään unioniin Suomi saa päättää itse metsätiloistaan, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilat siirtyneet tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Voisiko sekä maa- että metsätaloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Samalla tapaa voisimme kehittää metsähenkeä. Molemmat henget voisivat elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Selänne -lehti. Mielipide. 22.11.2023

Biokaasu luontaisin maakaasun korvaaja

Ilmastokamppailussa biokaasua ja maakaasua pidettiin vielä vuosituhannen vaihteessa uusiutuvan ja fossiilisen energian yksinkertaisimpana parivaljakkona. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja sekä traktoreita.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Kivihiileen verrattuna maakaasun varhainen ilmastomaine perustui vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu oli ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sen voisi korvata kotimaisella biokaasulla. Kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi pohjoiseen päin ja jopa liitettäväksi Ruotsin verkkoon Tornion korkeudella.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Onko biokaasua hieman hyljeksitty? Biokaasu on taidettu mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. 

Nousun asemesta biokaasun tuotanto on viime vuosina hieman hiipunut. Vuonna 2022 biokaasua tuotettiin 3300 Terajoulea. Se on vain 0,3 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Tänään biokaasulle on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve. Maakaasun tuonti Venäjän putkessa pysähtyi toukokuussa 2022, Ukrainan kriisin myötä.

Biokaasun osa energian huoltovarmuudessa korostui edelleen, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitettiin lokakuussa. Talvikautena 2023-2024 saamme maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan ulkomailta laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa.

Biokaasulle orastaa nyt uusi aika. Suomeen on suunnitteilla ja rakenteilla 45 biokaasulaitosinvestointia vuosina 2023-2026. Useat näistä biokaasulaitoksista aikovat kierrättää maatalouden lantaa, tähteitä ja jätteitä biokaasuksi ja kierrätyslannoitteiksi.

Uusiutuva biokaasu on tulevaisuuden lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Se on luontaisin maakaasun korvaaja

Maatilammekin tarttuvat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyy myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Tervareitti. Mielipide. 4.1.2024

Viljelypajullamme on monipuolinen historia

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Olemme puhuneet etenkin voimaloille nopeasti tuotettavasta peltohakkeesta.

Nopeakasvuisuus on todella viljelypajun etu. Lokakuussa 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana.

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

VELI POHJONEN

Hirvensalmelainen. Mielipide. 21.12.2023

Aurinkoenergian eri osaset vahvistavat toisiaan

Pitkin rannikoitamme ja ylipäänsä läntistä Suomea matkaava on jo yli kymmenen vuoden ajan todennut, että maaseudun maisemamme merkittävin muutos ovat metsän yllä majesteettisesti pyörivät tuulimyllyn siivet. Saman maisemailmiön havaitsi jo 1900-luvun puolella Tanskassa. Siellä tuulimyllyt olivat tosin tulleet peltojen päälle.

Tuuli saa alkunsa auringon säteilystä. Aurinko lämmittää epätasaisesti ilmakehää mantereiden ja merten yllä. Lämmöstä johtuvat paine-erot purkautuvat tuulena. Myllyjen tuulisähkö on osa aurinkoenergiaa, samoin kuin paneelien aurinkosähkö.

Tyveninä päivinä tuulimyllyjen vieritse matkaava miettii, miten tuulivoimaa voisi varastoida. Aurinkopaneeleiden vieressä sama tulee mieleen kaamosaikaan sydäntalvella.

Metsiemme puut ovat jo ratkaisseet energian varastoinnin. Puut yhteyttävät hiilidioksidia ja sitovat auringon energian vuosikausiksi. Hyödynnämme tätä auringon voimaa kotonamme pilkkeinä ja halkoina. Kaupunkien kaukolämpövoimaloihin puu käy parhaiten puristettuna pellettinä. Voimaloista virtaa sähköä verkkoomme talvella, myös vuodenvaihteen pimeinä, tuulettomina päivinä.

Metsäteollisuus polttaa puolestaan kuorta, purua, hukkapaloja ja mustalipeää eli ligniiniä. Jo nykyiset sellutehtaat sekä etenkin lisäpuuta käyttävät uudet biotuotetehtaat tuottavat myytävää, aurinkoperäistä puusähköä ympäri vuoden.

Äänekosken 2017 valmistunut Metsä Groupin biotuotetehdas pääsi sähkössään 240 prosentin yliomavaraisuuteen. Kemiin parhaillaan rakennettava vastaava tehdas pyrkii puolestaan 250 prosenttiin.

Puiden etevän energiatalouden takia kasvavaa metsää ei kannata raivata aurinkopaneeleiden kentäksi. Paneeleiden tehoalueiksi ovat jo valikoitumassa talojen katot, lähiöiden avoimet takamaat ja ympäristöarvoiltaan vähäisemmät, puuta kasvamattomat joutomaat.

Aurinkosähkön edelläkävijä on Kiina. Siellä paneelien ihanteellisen asettelun havaitsee, kun maahan matkustaa lentokoneella. Koneen ikkunasta näkee sinisenä hohtavia paneeleja kaupunkien ja kylien talojen katoilla. Maa- ja metsätalousseuduilla aurinkopaneeleita näkee vähemmän.

Metsät, tuulivoiman ja aurinkovoima voi kansantaloudessa yhdistää. Suomen metsätilat näyttivät tämän etenkin metsänkasvun ja tuulivoiman osalta 2000-luvun alussa. Metsien ylle soveltuvissa voimaloissamme tuulimyllyn siivekkeet pyörivät puuston yläpuolella.

Metsiemme puut ovat energian runsauden ja pysyvyyden varasto. Puuvoimasta saatavalla sähköllä voimme puskuroida niin tuulivoiman tyvenet päivät kuin aurinkopaneeleiden keskitalven pimeydenkin. 

Kun lisäämme parhaillaan sekä tuulivoimaa että aurinkosähköä, niiden tukena on koko ajan metsä. Tässä uusiutuvan energian kolmikossa kukin tukee toinen toistaan. Keskenään ne eivät kilpaile. Ne vahvistavat toisiaan.

Veli Pohjonen

Koillissanomat. Kolumni. 30.12.2022.

Maataloutemme takaisin pienyrittäjien tuotantotalouteen

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijän tavoite oli kasvattaa peltohehtaarillaan mahdollisimman satoisasti viljaa tai rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous perustui käytännön keksintöihin. Kaikissa länsimaissa pienyrittäjyys syntyi alun perin tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin. Näin tapahtui myös Aasian kaupallisesti kehittyneissä maissa, kuten Etelä-Koreassa ja Malesiassa.

Toinen maatalouden linja, tukitalous syntyi Amerikassa 1930-luvun lamavuosina. Merkittävin päätös lienee ollut presidentti Franklin D. Rooseveltin 1933 antama maatalouden tukiasetus. Se käynnisti viljelijöiden avustuksen ja sen ohessa säätelyn vuotuisella hehtaarimaksulla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, Euroopan unionin rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia käytettiin viljelijöille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää sotien jälkeen omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen kuitenkin vasta 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Euroopan unionin tukilinjauksen merkitystä suomalaisen riviviljelijän tasolla kuvaa hehtaarien, satomäärien ja hintojen kolmikko. Esimerkiksi vuonna 2019 Suomen maatilat kuittasivat tukia kaikkiaan noin 1750 miljoonaa euroa. Siitä noin puolet oli EU:n kattamaa ja puolet kotimaista tukea. Kun peltojemme pinta-alaa on 2,23 miljoonaa hehtaaria, hehtaarituki oli keskimäärin 785 euroa hehtaarille vuodessa.

Vehnän viljelyn keskisato 2019 koko maassa oli 4,56 tonnia hehtaarilta. Kun sen myi tuottajahintaan 178 euroa tonnilta, hehtaarilta sai 814 euroa. Hehtaarituen lisäten vehnän viljelyn koko bruttotulo oli 1599 euroa hehtaarilla vuodessa.

EU:n tukitalouden ja Suomenkin nyrkkisääntö tämän mukaan on: vain puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee tuotannosta, puolet tulee hehtaaritukena.

Tukitaloudella oli maataloutemme kehittymistä hidastava vaikutus. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, innovaatioina ja niiden luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Se näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500. Vuonna 2022 heitä oli alustavan tilaston mukaan enää reilut 43600. Päivää kohti putosi elinkeinostaan keskimäärin 3,6 talonpoikaa.

Nyt EU:n maatalouspolitiikassa orastaa täyskäännös. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Joko toisen maailmansodan jälkeen syntynyt tukitaloutemme voisi kääntyä takaisin pientilojen innovatiivisen yrittäjätalouden suuntaan?

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 10.8.2023

Vehnäturva yhä tärkeämpi maailmalla, tulevaisuudessa se vaikuttaa Suomenkin maatalouteen

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto maailmalla kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. Keskimäärin vehnäturva on maapallolla noin 100 kiloa henkeä kohti vuodessa. Suomessa vehnäturva on 140 kiloa, viimeisen viiden vuoden keskiarvona.

Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Kolhoosipellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson, mutta kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille vastaavasti 39 miljoonaa tonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui. Se tapahtui vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi ostamaan ulkomaista vehnää. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne, mikä tuli yllättämään koko maailmankaupan.

Venäjän kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo se muutti talousasetelman. Venäjän pellot alkoivat tuottaa. Maa siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2022 Venäjä vei vehnää 33 miljoonaa tonnia. 

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön lokakuussa 2023 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään vehnää uuden maailmanennätyksen, 50 miljoonaa tonnia. USA:lle ennuste on 15,4 ja EU:lle vastaavasti 30,0 miljoonaa tonnia.

Vehnän ykkössarjaan oli viime vuosina nousemassa myös Ukraina, jo yli 20 miljoonaa tonnia ylittäneellä viennillään. Sodan myötä asetelma kuitenkin muuttui. Tulevan kauden ennuste Ukrainalle on 11 miljoonaa vientitonnia. Huolestuttava alamäki mustan mullan maassa jatkuu. Heinäkuussa huoli syveni, kun Venäjä ei suostunut jatkamaan Mustanmeren viljan vientisopimusta.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa? 

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Esimerkiksi EU:n maanläheinen vastaus, eräänlainen positiivinen pakote Venäjälle, olisi kaksinkertaistaa oma vehnän tuotantonsa.

Vehnän lisäviljelyä tarvitaan länsimaissa pian. Sillä olisi merkittävä vaikutus koko maalle. Ilmaston lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisen raja siirtyy. Voisimme laajentaa vehnän viljelyaluettamme kevätkuivilta Etelä-Suomen mailta nykyistä pohjoisemmaksi.

Veli Pohjonen

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 26.10.2023

Pellettiä ei tulisi unohtaa

Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti on kuulunut viime vuodet hieman unohdettuihin energialähteisiin. Pelletille palasi sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve, kun maakaasun tuonti ensimmäisessä, Venäjän putkessa pysähtyi Ukrainan sodan myötä.

Nyt puupelletin osa energian huoltovarmuudessa korostuu taas, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitui lokakuussa. Talvella 2023-2024 energiahuoltomme saa maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan ulkomailta laivoilla raakaöljyn tapaan. Rahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa.

Puupelletti on keksintönä puolen vuosisadan ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Woodexin lisenssi hankittiin ja ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö.

Toisen sukupolven pelletin aalto tuli Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Etelä-Pohjanmaalle. Pellettiä vauhditti, kun energiahakkeesta oli kertynyt yli kymmenen vuoden kokemus.

Hakkeella on kolme käytännön ongelmaa, joihin pelletillä on ratkaisu.

Hake on normaalitilassaan tuoretta, ja sitä on homevaaran vuoksi vaikea varastoida. Pelletin kosteus on kuivan viljan luokkaa. Puupellettiä voi varastoida siiloissa vuosikausia. Kuiva lämpöjyvä vertautuu hyvin kuivaan viljan jyvään.

Toiseksi, erilaisista puun osista peräisin olevan hakkeen palakoko vaihtelee. Raakahakkeen koneellinen siirtely onnistuu sujuvasti vain isoissa lämpölaitoksissa. Tasalaatuinen pelletti taas soljuu putkikuljettimissa niin pienvoimaloissa kuin pientaloissa.

Kolmanneksi, hake on huokoista. Se vie kuljetuksissa tilaa. Irtohaketta ei kannata kuljettaa 100 kilometriä edemmäksi. Pelletöinti tiivistää energian: yksi pellettikuutio vastaa neljää kuivaa hakekuutiota. Pellettiä laivataan maailmalla kannattavasti jo mantereelta toiselle.

Puun tuonnin pysähtyminen Venäjältä ja maakaasun tulevaisuus nostivat kotimaisen metsäenergian pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupelletillä voi korvata maakaasua. Pellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdys- tai säteilyuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen.

Pelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi unohtaa. 

Veli Pohjonen

Miilu -lehti. Mielipide. 1.11.2023

Voisiko maahenki tai metsänhenki palata tukihengen tilalle?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Viljelijöissä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43300.

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsähenki puolestaan kannustaa tilallisia tuottavaan metsänhoitoon. Viime vuosisadalla tuotantotalous näkyi puun suhteellisesti paremmassa myyntihinnassa verrattuna nykyaikaan.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyämme unioniin saamme päättää itse metsätiloistamme, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilamme siirtymässä tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Voisiko sekä maa- että metsätaloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Samalla tapaa voisimme kehittää metsähenkeä. Molemmat henget voisivat elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 28.11.2023

Huoltovarmuuden tarve kannustaa myös energiapajun kasvatukseen

Energiapajun viljelymenetelmät tunnetaan maassamme puolen vuosisadan ajalta. Ensimmäinen kasvatuskoe perustettiin 1973 suopellolle Apukkaan, Luken Rovaniemen tutkimusasemalle.

Olimme silloin maatalouden ylituotannossa. Metsäteollisuus vastaavasti laski tarvitsevansa lisää puubiomassaa tuleville tehtailleen. Metsäpuiden lyhytkiertoviljely pelloilla oli ajankohtainen tutkimusaihe.

Energiapajun kausi alkoi varsinaisesti 1980-luvun alussa ja kesti neljännesvuosisadan. Sitten alati halpana pysyneet itänaapurimme öljy, maakaasu ja kivihiili pitivät huolen siitä, että energian kasvatus oli kannattamatonta maatiloillamme.

Vuoden 2022 Venäjän hyökkäys Ukrainaan EU-pakotteineen käänsi energian asetelmamme päälaelleen. Huoltovarmuus alkoi huolettaa. Mistä saamme jatkossa lämpöverkkojemme energian?

"Onneksi" meillä on taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä luokkaa miljoona hehtaaria. Selvinnemme niistä saatavalla hakkeella muutaman vuoden. Ratkaisu ei ole kuitenkaan kestävä.

Huoltovarmuuden vihreä siirtymä tarvitsee vihreän biomassan energiaviljelyä. Lyhyen kiertoajan biomassapaju on siinä avainasemassa.

Pajun viljelyn perustutkimus on valmis sekä Suomessa että Ruotsissa. Meiltä puuttuvat kuitenkin käytännön kokoluokan pilot -tutkimukset. Kyseessä ovat maatilatason viljelyhankkeet, tarkalla vuosiseurannallaan, usean hehtaarin kokoluokassa.

Tarkat talouslaskelmat perustuvat hakeharvestereihin yltäviin pajun kasvatusketjuihin. Tämän tason tutkimusta tarvitaan lisää.

Toinen huoltovarmuuden ulottuvuus liittyy maaperän ravinteisiin, hiili mukaan lukien. Jo viime vuosisadan puolella tehdyt tutkimukset sekä Suomessa että Ruotsissa osoittivat, että paju on viljelykasveista tehokkaimpia yhtäältä nielemään hiiltä maaperään, toisaalta kierrättämään typen ja fosforin tyyppisiä ravinteita sekä haravoimaan kadmiumin tapaisia haitallisia alkuaineita.

Esimerkillisiä pilot-hankkeitamme oli Alkon Rajamäen tehtaan pajun nieluviljelyn koe 1980-luvulla. Noin 10 vuotta kestänyt viljelykoe lannoitettiin alkoholitehtaan lietteellä. Sitä ei ollut enää sovelias levittää viereisille vehnäpelloille.

Rajamäen paju kasvoi odotetun hyvin, nieli hiiltä, kierrätti ravinteita ja haravoi haitallisia alkuaineita. Nämä kokemukset jäivät kuitenkin siirtymättä suomalaiseen kiertotalouden käytäntöön.

Hieman Rajamäen kokeeseen verrattava pajun viljelyskoe kasvaa tänään maatilalla Pälkäneellä. Vuosi 2023 jää tämän kokeen merkkivuodeksi. Pajukasvustossa mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys: tasan 5 metriä kasvukaudessa.

Energian huoltovarmuus heikkenee maassamme jatkuvasti. Energiapajun koeviljelyn tulisi nyt edetä maatilatason pilot-hankkeisiin eri puolilla maatamme.

Veli Pohjonen

Sydän-Satakunta. Mielipide. 7.12.2023

Itämaan tietäjät opettivat metsän varhaisista arvoketjuista

Joulun alla saamme taas kuunnella jo klassikoksi edennyttä poikalaulajien musiikkinäytelmää Tiernapojat. Keskeisiä näytelmässä ovat kolme itäisen maan tietäjää. He riensivät uhraamaan juuri syntyneelle Jeesukselle kultaa, pyhää savua ja mirhamia.

Kulta on aina kultaa, mutta mitä olivat nuo kaksi muuta lahjaa?

Pyhä savu ja mirhami ovat afrikkalaisia, Etiopian ylängöllä kasvavien puiden tuotteita. Pyhä savu eli suitsuke tulee kuumennetusta pihkasta. Se on valutettu Boswellia –puun runkoon viilletystä haavasta. Etiopian ilmastossa viihtyvä puu vuotaa kuorestaan pihkaa niin hyvin, että sitä riittää vietäväksi kuivempiin ja alavampiin naapurimaihin.

Pihkasuitsuke on edelleen mukana etiopialaisessa kahvitarjoilussa. Koptikirkon papit taas suitsuttavat sunnuntaisin kirkonmenoissaan pyhää savua heiluttamalla pieniä, kannettavia metallikoreja. Pihka savuaa niissä hehkuvan puuhiilen päällä.

Mirhami on kasviöljyä. Se saadaan nesteyttämällä Commiphora –puusta valutettua pihkaa. 

Mirhami oli ajanlaskumme alkuaikoina tarunomainen lääke kehon ulkoisiin ja sisäisiin haavoihin. Mirhamilla myös balsamoitiin ruumiita niin, että ne säilyivät hautaholveissa ja pyramideissa. Tänään mirhami tunnetaan länsimaissa luontaislääkkeenä.

Ylänköpuista saadun suitsukkeen ja mirhamin vienti oli jo varhain tärkeää Etiopian taloudelle. Kysyntä maailmalla oli kova. Noiden puuperäisten tuotteiden kiihkeä maailmankauppa selittää, miksi Etiopia kasvoi aikoinaan Afrikan vauraimmaksi maaksi.

Suitsukkeessa ja mirhamissa on kyse kulttuurihistorian vanhasta, vientiin päätyneestä metsän arvoketjusta. Itämaan tietäjät ymmärsivät ja opettivat myöhemmin meille ketjun arvon, kun he toivat etiopialaiset tuotteensa satojen tai jopa tuhansien kilometrien päähän Betlehemiin.

Myös Suomessa on etsitty saman tyyppisiä, tosin hieman vaatimattomampia metsän arvoketjuja. Tyyppiesimerkki on terva. Sen kausi alkoi 1700-luvulla. Myös tervantekoon kuului hiillettävien puiden runkojen ennakkoviiltely, pari vuotta ennen kaatamista.

 Sahatavaran arvoketju ohitti tervan 1830-luvulla. Paperin arvoketju ohitti sahatavaran 1930-luvulla. Paperi on jo korvautunut sellulla ja kartongilla. Ehkäpä jokin uusi arvoketju ohittaa ne 2030-luvulla.

Biotaloudessa yhä keskeisemmäksi tekijäksi on noussut alkuaine hiili. Sitä on puun kuiva-aineesta 50 prosenttia. Uusissa biotuotetehtaissa hiilestä tehdään paljon muutakin kuin sellua. 

Metsäteollisuus etsii tänään kuumeisesti hiilen uusia arvoketjua, kuten lujia mikro- ja nanokuituja sekä akkumateriaaleja. Toivoa sopii, että vielä löytymättömiin, suitsukkeeseen ja mirhamiin verrattaviin arvoketjuihin käy parhaiten pohjoisen metsissä kasvava puhdas puu.

VELI POHJONEN

Lestijoki -lehti. Mielipide. 6.12.2023

Älkäämme unohtako biokaasua

Ilmastokamppailussa biokaasua ja maakaasua pidettiin vielä vuosituhannen vaihteessa uusiutuvan ja fossiilisen energian yksinkertaisena parivaljakkona. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja sekä traktoreita.

Molemmat kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Kivihiileen verrattuna maakaasun varhainen ilmastomaine perustui vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa ilmakehälle haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu oli ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla. 

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja, metsäperäisiä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Biokaasu loi tulevaisuuden näkymän. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun itänaapurin maakaasu ehtyy. Sen voisi korvata kotimaisella biokaasulla. Kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi pohjoiseen päin ja jopa liitettäväksi Ruotsin verkkoon Tornion korkeudella.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Onko biokaasua hieman hyljeksitty? Biokaasu on taidettu mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä. 

Nousun asemesta biokaasun tuotanto on viime vuosina hieman hiipunut. Vuonna 2022 biokaasua tuotettiin 3300 Terajoulea. Se on vain 0,3 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Tänään biokaasulle on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve. Maakaasun tuonti Venäjän putkessa pysähtyi toukokuussa 2022, Ukrainan kriisin myötä.

Biokaasun osa energian huoltovarmuudessa korostui edelleen, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitui lokakuussa. Talvikautena 2023-2024 saamme maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan ulkomailta laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa.

Biokaasulle orastaa nyt uusi aika. Suomeen on suunnitteilla ja rakenteilla 45 biokaasulaitosinvestointia vuosina 2023-2026. Useat näistä biokaasulaitoksista aikovat kierrättää maatalouden lantaa, tähteitä ja jätteitä biokaasuksi ja kierrätyslannoitteiksi.

Uusiutuva biokaasu on tulevaisuuden lupaavimpia ilmastotuotteitamme. Se on luontaisin maakaasun korvaaja.

Maatilammekin tarttuvat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyy myös rahan haju. Älkäämme unohtako biokaasua.

Veli Pohjonen

Sotkamo -lehti. Mielipide. 5.1.2024

Mitä henkeä maa­ti­lat jat­kos­sa kai­paa­vat?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Viljelijöissä oli taannoin maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43300.

Päivää kohti EU-kaudellamme elinkeinostaan on pudonnut keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsähenki puolestaan kannustaa tilallisia tuottavaan metsänhoitoon. Viime vuosisadalla tuotantotalous näkyi puun suhteellisesti parempana myyntihintana verrattuna nykyaikaan.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyämme unioniin saamme päättää itse metsätiloistamme, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilamme siirtymässä tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Voisiko sekä maa- että metsätaloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Samalla tapaa voisimme kehittää metsähenkeä. Molemmat henget voisivat elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 5.1.2024

Maataloutemme huomenna - maahenkeä vai tukihenkeä?

    Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä kasvatti hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

    Viljelijöissä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

    Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

    Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933 kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti lamakauden aikaan USA:n viljelijöiden avustuksen eli säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

    Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

    Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

    Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

    Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

    Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

    Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43300.

    Päivää kohti EU-kaudellamme elinkeinostaan on pudonnut keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

    Tukitalouteen liittyy myös energiaviljelyn esimerkki. Se kehitettiin maatiloillemme lisätuotannon haaraksi 1970-luvun öljykriisien kannustamana. Energiaviljelyyn oli tavoite siirtää maataloutemme silloisen ylituotannon peltoja.

    Energiaviljelyn kokeilu alkoi maatiloillamme, maahengessä. Etenkin energiapajua alettiin koeviljellä tuotantotalouden opein.

    Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 pysäytti tämän koeviljelyn. Ylituotannon pellot muuttuivat ympäristönhoidon pelloiksi, hömppäheinän pelloiksi tavallisen viljelijän toteamana. Tukitalouden hömppäheinä itse asiassa kaatoi tuotantotalouden energiaviljelyn. 

    Viimeisen kymmenen vuoden aikana ympäristönhoidon peltoja on ollut maassamme keskimäärin 145'000 hehtaaria. Tuo pinta-ala olisi luontevaa palauttaa aitoon viljelyyn, nyt huoltovarmuuden energiaviljelyyn.

    Mikä lienee maataloutemme tuleva suunta: tuotantotalous vai tukitalous? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Maahenki voisi huomenna elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 5.1.2024

Energiapajua kosteikkoviljelyyn

Viljelypajun historiassa on monia käänteitä. Metsäteollisuus kiinnostui pajusta 1950-1953 Korean kriisin jälkeisessä puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita. Vesipajuksi kutsutut sellupajut viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kokeisiin.

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta hakkeesta. Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Ne viljeltiin pääosin turpeennoston jättösoiden viljelykokeisiin.

Energiapaju kasvoi lupaavasti. Viljelymaata tuntui löytyvän, sillä maataloutemme oli öljykriisin aikoihin sitkeässä ylituotannossa. Vuonna 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta. Niistä ehdotettiin osaa energiaviljelyyn.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 muutti tilanteen. EU kyllä poisti perinteisten maatalouskasvien ylituotannon. Mutta liikapellot eivät palautuneetkaan tuotantopelloiksi. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi, hömppäheinän pelloiksi rivitason viljelijän tulkitsemana.

Energiapajulle ei avautunut markkinaa 1900-vuosisadan puolella.

Nyt maatalous on viemässä viljelypajua tämän vuosisadan ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Tanskalainen vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesti kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii nyt menetelmää, millä pajun janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Juuristo on samalla hiilen nielu. Menetelmälle tuli tarve, kun vuoden 2021 hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

Kosteikkoviljely ei kuitenkaan käynnistynyt vielä kasvukaudella 2022 eikä myöskään kesällä 2023. Taustalla ovat maatalouspolitiikan muutokset Ukrainan kriisin seurauksena.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat jatkossa turvepohjaiset joutomaan pellot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Kosteikkoviljelyn pilot-hankkeisiin olisi syytä ryhtyä heti. Siinä sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt energiapajumme on huomisen uusi mahdollisuus.

Veli Pohjonen

Sisä-Savo. Mielipide. 4.1.2024

Korvasiko tukihenki maahengen, ja myös metsähengen

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

Alussa oli viljelijöiden maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Kolmikko oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43300.

Päivää kohti EU-kaudellamme on pudonnut elinkeinostaan keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsähenki kannustaa tilallisia puolestaan tuottavaan metsänhoitoon. Viime vuosisadalla tuotantotalous näkyi puun suhteellisesti paremmassa myyntihinnassa verrattuna nykyaikaan.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyään unioniin Suomi saa päättää itse metsätiloistaan, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilat siirtyneet tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Voisiko sekä maa- että metsätaloutemme kehittyä takaisin tuotantotalouden suuntaan? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Samalla tapaa voisimme kehittää metsähenkeä. Molemmat henget voisivat elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme.

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 4.1.2024

Maataloutemme tuleva suunta - maahenki vai tukihenki?

    Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä kasvatti hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua.

    Viljelijöissä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen satoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

    Tuotantotalous synnytti myös keksintöjä. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

    Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933 kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti lamakauden aikaan USA:n viljelijöiden avustuksen eli säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

    Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

    Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

    Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

    Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

    Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Tukihenki ei pystynyt samaan kuin maahenki.

    Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100 000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43300.

    Päivää kohti EU-kaudellamme elinkeinostaan on pudonnut keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

    Tukitalouteen liittyy myös energiaviljelyn esimerkki. Se kehitettiin maatiloillemme lisätuotannon haaraksi 1970-luvun öljykriisien kannustamana. Energiaviljelyyn oli tavoite siirtää maataloutemme silloisen ylituotannon peltoja.

    Energiaviljelyn kokeilu alkoi maatiloillamme, maahengessä. Etenkin energiapajua alettiin koeviljellä tuotantotalouden opein.

    Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 pysäytti tämän koeviljelyn. Ylituotannon pellot muuttuivat ympäristönhoidon pelloiksi, hömppäheinän pelloiksi tavallisen viljelijän toteamana. Tukitalouden hömppäheinä itse asiassa kaatoi tuotantotalouden energiaviljelyn. 

    Viimeisen kymmenen vuoden aikana ympäristönhoidon peltoja on ollut maassamme keskimäärin 145000 hehtaaria. Tuo pinta-ala olisi luontevaa palauttaa aitoon viljelyyn, nyt huoltovarmuuden energiaviljelyyn.

    Mikä lienee maataloutemme tuleva suunta: tuotantotalous vai tukitalous? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Maahenki voisi huomenna elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 3.1.2024

Rudolf Dieselin ennustus kasviöljyn käytöstä polttomoottoreissa on alkanut toteutua

Vuonna 1911 saksalainen koneinsinööri, Rudolf Diesel kertoi kokeestaan, jonka hän oli tehnyt uudella moottorillaan. Diesel oli ruiskuttanut moottorinsa sylinteriin kasveista puristettua öljyä. Kasviöljy oli syttynyt ja Dieselin moottori käynnistynyt.

Heti Diesel ennusti, mitä mahdollisuuksia hänen keksintönsä toisi. "Vaikka kasviöljyn käyttö moottorissani voi näyttää vielä tulevaisuuden unelmalta, ennustan vakaassa uskossa, että tämä voi helpottaa maatalouden kehittymistä niissä maissa, joissa öljykasveja voi viljellä" Diesel ennusti.

Rudolf Dieseliä voi pitää energiaviljelyn isänä. Hänen ennustuksensa ei kuitenkaan toteutunut vielä hänen aikanaan. Kasviöljyn käyttö polttomoottoreissa jäi halvan fossiiliöljyn varjoon lähes sadaksi vuodeksi.

1900-luvun loppupuolella maailmalla alkoi viritä huoli alati lisääntyvistä hiilidioksidin päästöistä ja sitä seuraavasta lämpenevästä ilmastosta. Dieselin ennustusta alettiin nyt tutkia ilmastosyistä niin Euroopan lauhkeissa maissa kuin tropiikin lämpimissä maissa.

Fossiiliöljyn käyttö autoissa ja traktoreissa päästää ilmakehään haitallista hiilidioksidia ja kiihdyttää kasvihuoneilmiötä. Biodieselillä haitallisen hiilidioksidin päästö putoaa nollaan.

Suomen maataloudessa biodieselin valmistusta kokeiltiin eniten rypsistä. Rypsin viljely kyllä maassamme hallitaan, ja tarvittaessa se voisi laajeta nopeasti. Kesällä 2023 rypsiä kasvoi meillä 30'100 hehtaaria. Tänään rypsimme käytetään kuitenkin joko teollisissa prosesseissa, elintarvikkeena tai rehujen ainesosana, ei biodieselinä käytännön tasolla.

Tropiikin maissa, etenkin Malesiassa ja Indonesiassa bioenergian maatalous lähti sen sijaan kehittymään Rudolf Dieselin ennustuksen suuntaan. Kyseessä on viljelty öljypalmu ja sen hedelmistä valmistettava biodiesel.

Peltometsäviljelyn periaatteella kasvatetun öljypalmun satoisuus on ylivoimainen muihin viljeltäviin öljykasveihin verrattuna. Lauhkeiden maiden rypsistä saadaan keskimäärin 800 kiloa öljyä hehtaarille vuodessa. Tropiikin öljypalmusta saadaan 3800 kiloa. Auringonkukan siemenistä on mahdollinen saada 700 kiloa ja soijapavusta 500 kiloa öljyä vuodessa hehtaarilta.

Öljypalmun viljelyä olisi syytä tarkastella kehitysavun menestyksekkäänä ilmastotarinana. Vielä 1970-luvulla Malesia ja Indonesia olivat myös Suomen kehitysavun ehdokasmaita. Indonesiaan metsäapua sitten muutaman vuoden annoimmekin. Tänään Malesiaan ja Indonesiaan annettavasta kehitysavusta ei voisi enää puhuakaan. Maat ovat meidän normaaleita kauppakumppaneitamme.

Öljypalmun myötä maatalous kehittyy nyt näissä tropiikin alun perin köyhissä maissa. Rudolf Dieselin ennustus on alkanut siellä toteutua.

Dubain 2023 ilmastokokouksen päätösten myötä samaan biodieselin suuntaan, sopivien öljykasvien viljelyllä, olisi syytä edetä myös Euroopassa, Suomi mukaan lukien.

VELI POHJONEN

Forssan Lehti. Kolumni. 3.1.2024