Luonnontaloudessa edelleen järjestys: viljele ja varjele

    Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten eläin- ja kasvilajien kuolevan sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on parhaillaan hiipumassa.

    Luonnontieteilijät ovat sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin minimiksi arvioitiin 15 prosenttia.

    Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

    Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019.

    Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

    Aichin sopimusta ollaan parhaillaan uusimassa. Lokakuussa 2021 pidettiin kansainvälinen kokous Kiinan Kunming -kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Valtioiden lopullista sitoutumista odotetaan seuraavassa, Kanadan Montrealin kokouksessa joulukuussa 2022.

    Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiä kerran, pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.

    Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Kunmingin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaa hehtaaria.

    Suoalueillamme, pääosin käyttämättömänä on globaalisti ajatellen runsain luonnonvaramme, vesi. Taloussoiden viljelyssä on vielä paljon kehitettävää, niin maa- kuin metsätaloudessakin.

    Soiden suojelualueita meillä on 1,2 miljoonaa hehtaaria. Sekin on vielä luokkaa puolet tulevasta tavoitteesta.

    Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu etenee kohti 30 prosenttia. Mutta edelleen on voimassa meille tuttu sanajärjestys: viljele ja varjele. Määrällisesti tärkeämpää on viljely (70 prosenttia), myös metsä- ja suomaalla. Suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 22.10.2022

Puupellettimme kytkeytyy Euroopan maakaasuun

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Halpa polttoöljy säilytti markkinansa, aina helmikuussa 2022 alkaneeseen Ukrainan sotaan saakka.

Varalta tutkijat alkoivat silti selvittää, miten muuta metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä kannattavasti. Se avittaisi jatkossa yhtäältä kotimaan huoltovarmuutta ja toisaalta pelletin kauppaa ulkomaille.

Meillä pelletti oli öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä oli suurempi merkitys. Se liittyi maakaasuun.

Jo ennen nykykriisiä ihmettelimme, miten Venäjä kiisteli Ukrainan kanssa maakaasusta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollutkaan kyse naapurimaiden rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu oli jo silloin Venäjälle poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. EU oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui, kun Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi. Jo se alkoi tuottaa maan asukkaille riittävästi ruokaa.

Vehnän sijaan idän ja lännen välisen politiikan välineeksi tuli maakaasu. Tällä on erikoinen vaikutus Suomeen. Maakaasun eurooppalaisen huoltovarmuuden ketjun etäisessä päässä on piskuinen lämpöjyväsemme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on ollut jo pitkään Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Vuosien saatossa sikäläisiin omakotitaloihin on ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Puupelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Kiinnostus pellettiin räjähti Ukrainan sodan myötä. Pelletin nykyinen markkinahinta Euroopassa on jo 2,5 -kertainen vuoden takaiseen hintaan verrattuna.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee yhä enemmän pellettiä.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pikapellettiä voi tuottaa myös lyhytkiertoviljelyn energiapajusta.

Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla pelletti kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pelletin tuotantomme olisi syytä niin Suomen kuin koko EU:n huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Hirvensalmelainen. Mielipide.  20.10.2022

Kotimainen energiapuu liikkeelle, nyt huoltovarmuussyistä

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme ennen toista maailmansotaa ja heti sen jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukana liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn markkina sekosi, kun 1973 Israelin ja naapurimaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Suomessa asian vahvin puolesta puhuja oli Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitos aloittaa uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimuksen. Aiheeseen syttyi myös silloinen valtiovarainministerimme Ahti Pekkala. Yhdessä ministerit Virolainen ja Pekkala järjestivät eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Pera-projektin näkyvin saavutus oli Kannukseen 1979 perustettu energiametsäkoeasema. Se toimi 38 vuotta, aluksi huoltovarmuuteen painottuen ja myöhemmin laajemmin metsäntutkimusaseman nimellä.

Energiametsätoimikunta käynnisti historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu kotimainen puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla ulkomaisen öljyn prosenttiosuus alkoi pudota.

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2021 puusta saatiin 28 prosenttia ja öljystä 21 prosenttia.

Ukrainan kriisi nosti kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sodan seurauksena. Nyt meitä huolestuttaa mistä saamme riittävästi perusvoimaa, kun öljyn, maakaasun ja sähkön tuonti Venäjältä katkesivat.

Puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Pannaan kotimainen energiapuu nyt liikkeelle.

Veli Pohjonen

Luumäen lehti. Mielipide. 20.10.2022

Pelletillämme ja Euroopan maakaasulla on erikoinen kytkentä

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Sahoilta ei tullutkaan pellettikoneille höylänlastua niin kuin ennen. Halpa polttoöljy säilytti markkinansa, aina helmikuussa 2022 alkaneeseen Ukrainan sotaan saakka.

Varalta tutkijat alkoivat silti selvittää, miten muuta metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä kannattavasti. Se avittaisi jatkossa yhtäältä kotimaan huoltovarmuutta ja toisaalta pelletin kauppaa ulkomaille.

Meillä pelletti oli öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä oli suurempi merkitys. Se liittyi maakaasuun.

Jo ennen nykykriisiä ihmettelimme, miten Venäjä kiisteli Ukrainan kanssa maakaasusta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollutkaan kyse naapurimaiden rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu oli jo silloin Venäjälle poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. EU oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui, kun Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Vehnän sijaan idän ja lännen välisen politiikan välineeksi tuli maakaasu. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun eurooppalaisen huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpöjyväsemme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on ollut jo pitkään Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Vuosien saatossa sikäläisiin omakotitaloihin on ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Puupelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Kiinnostus pellettiin räjähti Ukrainan sodan myötä. Pelletin nykyinen markkinahinta Euroopassa on jo 2,5 -kertainen vuoden takaiseen hintaan verrattuna.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee yhä enemmän pellettiä.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla se kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pelletin tuotantomme olisi syytä niin Suomen kuin koko EU:n huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Iisalmen Sanomat. Mielipide. 20.10.2022

Lyhytkiertopuille tuli taas viljelyn tarve

Kohu talousmetsien puun riittävyydestä on kiihtynyt viime kuukausina, kun raakapuun tuonti Venäjältä pysähtyi Ukrainan kriisin myötä. Kaikkiaan metsäteollisuutemme raakapuusta oli 13 prosenttia peräisin Venäjältä.

Talousmetsiemme kasvu huolestuttaa myös. Luonnonvarakeskuksen tuorein arvio on että puun kasvun taantuma olisi jatkossa noin 10 prosentin luokkaa.

 Puun riittävyyden varmistamiseksi meidän tulee jatkossa varautua nykyistä monipuolisempaan metsätalouteen. Tarvitsemme pitkän kierron havumetsien lisäksi nopeakasvuisia lehtipuita. 

Suomessa jo tutkittuja mahdollisuuksia on kolme: lyhyen kierron viljelykoivut, viljelyhaavat ja viljelypajut. Niiden kasvatus selvitettiin maassamme 1900-luvun jälkipuoliskolla. Varhainen kenttäkoe viljeltiin 1973 Rovaniemen Apukkaan, Perä-Pohjolan koeasemalle.

Merkittävä oli myös 1970-luvun Sitran hanke ”Suomen nopeakasvuisimmat metsät”. Silloinen Enso-Gutzeit yhtiö perusti näyttäviä lyhytkiertokoivun viljelmiä. Tavoite oli luoda jalostetulla rauduskoivulla jotain samaa Suomeen, mikä jalostetulla eukalyptuksella oli luotu Etelä-Amerikkaan.

Sitran kokeista näki pisimmälle Helsingin yliopiston Malminkartanon tilanhoitaja, agronomi Matti Kares. Hän esitti 1976 maatalouden vuotuisilla neuvottelupäivillä, että alkaisimme viljellä pelloilla nopeakasvuisia lehtipuita. Satokierto olisi alle 10 vuotta. Biomassan sato puitaisiin pellolta heti hakkeeksi.

Ajatus eteni maa- ja metsätaloustuottajain keskusliittoon. Silloinen puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsätilallinen, ehdotti 1977 että tuottajat alkaisivat viljellä sopivilla pelloillaan lyhytkiertopuuta. Kokeita perustettiin myös Ouluun, Pohjois-Suomen Tutkimuslaitoksen toimesta.

Viljelymaata lehtipuille taannoin riitti. Ennen EU-aikaa maataloutemme oli sitkeässä ylituotannossa. Vielä 1992 Suomen Maataloustieteellinen Seura puhui miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Lyhytkiertopuiden peltoviljely ei kuitenkaan sopinut EU:n maatalouteen. Liittymisemme unioniin 1995 poisti kyllä maatalouden ylituotannon. Liikapeltojen uskottiin palaavan viljalle, eikä maata lehtipuille enää ollut.

Neljännesvuosisadan EU-kautemme näyttää nyt, että liikapellot eivät poistuneetkaan. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi luonnonhoidon pelloiksi.

Suomessa oli vuonna luonnonhoidon peltoja 2021 yhteensä 127000 hehtaaria, kuusi prosenttia koko peltoalasta. Näille pelloille on nyt uusi tarve.

Toinen maavaramme ovat turvetuotannosta vapautuneet suopohjat. Niitä on jo luokkaa 60000 hehtaaria.

Ukrainan kriisi on luonut 1900-luvun loppupuolella kehitetylle metsäpuiden lyhytkiertoviljelylle uuden tarpeen. Voisimme nopeasti viljellä puuta metsättömille luonnonhoidon pelloille ja turvesuonpohjille.

Saisimme lisää raaka-ainetta sekä sellu- ja kartonkiteollisuudelle että lämpövoimaloihin. Kohu talousmetsien puun riittävyydestä voisi vaimeta.

VELI POHJONEN

Selänne-lehti. Mielipide. 19.10.2022

Kantojen energialle tuli uusi tarve

Metsä-Suomessa kantoja väännettiin taannoin kaskesta. Kaskimaan penkalla kuivuneet kannot menivät energiapuuksi maatilojen pirtteihin.

Kantojen vääntö oli mielessä metsäojituksen nestorilla, professori Olavi Huikarilla. Hän kutsui 1972 Padasjoen kokeilualueelle kansainvälisen metsätiedemiesten joukon. Huikari esitteli vieraille kehittämänsä ojikkojen uuden metsänviljelyn, missä hyvin kasvaneesta puustosta korjataan myös kannot. Huikari laski kantojen tuovan 10-40 prosentin lisän puubiomassan tuotokseen.

Selluteollisuus kiinnostui heti. Sellun menekki oli silloin maailmalla myötätuulessa. Joutseno Pulp rakensi 1973 kantojen murskausaseman, josta tehdas saisi sellun lisäraaka-ainetta.

Kun tehdaspäähän tuli kysyntää, metsäpää toimi nopeasti. Tervolan keksijä Kyösti Pallari patentoi 1974 kaivinkoneen puomiin kiinnitettävän, kantoja halkovan kouran. Kantoja ei tarvinnut enää ihmisvoimin maasta vääntää. Pallarin kantoharvesterista tuli myöhemmin kantotyömaiden peruskone.

Keksinnöstä käytäntöön kestää usein yhden sukupolven verran, niin tässäkin. Kantojen korjuu ei vielä viime vuosisadan puolella käynnistynyt.

Kantohakkeen kausi alkoi vuonna 2000. UPM-Kymmene nosti ensimmäiset 5000 kiintokuutiota. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen hyötykäyttö nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä on talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Nyt energiataloutemme etsii jotain vastaavaa.

Vuonna 2013 kantohaketta paloi ennätysmääränsä 1,2 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa. Sen jälkeen kantoenergia notkahti halvan ulkomaan energian myötä. Vuonna 2021 kantojen käyttö oli enää 0,3 miljoonaa kuutiota.

Kantojen nosto sopii parhaiten kuusen metsäviljelmille, kangasmaille. Kun avohakkuussa korjaa tukkien, latvusten ja oksien lisäksi myös kannot, maa puhdistuu juurikäävästä eli maannousemasta. Siivottuun ja muokattuun maahan voi istuttaa välittömästi uudet, nopeakasvuiseksi jalostetut kuusentaimet.

Kannottomalla ja oksattomalla metsäkentällä taimikon varhaishoito on palkitsevinta. Kuusen taimet eivät enää juro, syntyy unelmataimikko, ja ensimmäiseen harvennushakkuuseen pääsee ennätyksellisen nopeasti.

Kantokorjuuta seuraavassa metsänhoidossa ja käyttöketjussa on vielä kehitettävää. Kantokasoja ei tulisi jättää hakkuuaukion laitaan ylivuotisiksi. Ilman kantokasoja metsänviljely vauhdittuisi ainakin vuodella. Kasojen pohjalla sikiävän juurikäävän riski pienenisi.

Ylivuotisia kantokasoja on perusteltu syksyisten sateiden kantoja puhdistavalla vedellä. Kantojen huuhtelu hiekasta on insinööritietein ratkaistava ongelma. Se kuuluu ratkaista voimalan varastokentällä, ei metsän kasvumaalla.

Ukrainan kriisi käänsi maailman energiapolitiikan päälaelleen. Kantojen energiaa tarvitaan taas. Professori Huikarin opit metsän biomassan lisätuotannosta olisivat nyt valmiit käytäntöön.

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 14.10.2022

Kantojen biomassasta lisää uusiutuvaa energiaamme

    Metsiemme kantoja väännettiin taannoin kaskesta. Kaskimaan penkalla kuivuneet kannot menivät energiapuuksi maatilojen pirtteihin.

    Kantojen vääntö oli mielessä metsäojituksen nestorilla, professori Olavi Huikarilla. Hän kutsui 1972 Padasjoen kokeilualueelle kansainvälisen metsätiedemiesten joukon. Huikari esitteli vieraille kehittämänsä ojikkojen uuden metsänviljelyn, H-kulttuurin, Hydro-kulttuurin eli H-viljelyn.

    H-kulttuurissa optimoidaan runsaan luonnonlahjamme, veden käyttö metsissämme. H-kulttuurissa hyvin kasvaneesta puustosta korjataan myös kannot. Huikari laski kantojen tuovan 10-40 prosentin lisän puubiomassan tuotokseen. 

    Ennen 1970-luvun öljykriisiä olimme huolissamme puun riittävyydestä metsäteollisuudelle. Niinpä selluteollisuus kiinnostui heti. Joutseno Pulp rakensi 1973 kantojen murskausaseman, josta tehdas saisi sellun lisäraaka-ainetta. Sellun menekki oli silloin maailmalla nousussa.

    Kun tehdaspäähän tuli kysyntää, metsäpää toimi nopeasti. Tervolan keksijä Kyösti Pallari patentoi 1974 kaivinkoneen puomiin kiinnitettävän, kantoja halkovan kouran. Kantoja ei tarvinnut enää ihmisvoimin maasta vääntää. Pallarin kantoharvesterista tuli myöhemmin kantotyömaiden peruskone.

    Keksinnöstä käytäntöön kestää usein yhden sukupolven verran, niin tässäkin. Kantojen korjuu ei vielä viime vuosisadan puolella käynnistynyt.

    Kantohakkeen kausi alkoi vuonna 2000. UPM-Kymmene nosti ensimmäiset 5000 kiintokuutiota. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

    Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen hyötykäyttö nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä on talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Nyt taloutemme etsii jotain vastaavaa.

    Vuonna 2013 kantohaketta paloi ennätysmääränsä 1,2 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa. Sen jälkeen kantoenergia notkahti halvan ulkomaan energian myötä. Vuonna 2021 kantojen käyttö oli enää 0,3 miljoonaa kuutiota.

    Kantojen nosto sopii parhaiten kuusen metsäviljelmille, kangasmaille. Kun avohakkuussa korjaa tukkien, latvusten ja oksien lisäksi myös kannot, maa puhdistuu juurikäävästä eli maannousemasta. Siivottuun ja muokattuun maahan voi istuttaa välittömästi uudet, nopeakasvuiseksi jalostetut kuusentaimet.

    Kannottomalla ja oksattomalla metsäkentällä taimikon varhaishoito on palkitsevinta. Kuusen taimet eivät enää juro, syntyy unelmataimikko, ja ensimmäiseen harvennushakkuuseen pääsee ennätyksellisen nopeasti.

    Ukrainan kriisi käänsi maailman energiapolitiikan päälaelleen. Kannoissa piilee mittavasti biomassaa. Se todettiin jo 50 vuotta sitten. Kantojen uusiutuvaa energiaa ei tulisi nyt unohtaa.

    Professori Huikarin opit metsän biomassan lisätuotannosta olisivat valmiit käytäntöön. H-kulttuurille tuli uusi tarve.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus 9.10.2022

Kriisi on korostanut vehnän merkitystä

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään tuotamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Viljely kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Vehnä oli maailmantalouden keskiössä 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia.

Alituotannon ruoka ja toimimaton kolhoosimaatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä pääsi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja EU:n 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien lukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön syyskuussa 2022 päivitetty laskelma ennusti, että Venäjä tulisi kaudella 2022/2023 viemään jopa 42 miljoonaa tonnia, USA 23 ja EU 34 miljoonaa tonnia.

Samaan sarjaan oli nousemassa Ukraina. Se pääsi parhaimmillaan yli 20 miljoonan vientitonnin, vuonna 2020. Vuoden 2022 kriisi Venäjän kanssa muutti asteleman. Ukrainan vienniksi ennustetaan enää 11 miljoonaa tonnia vuodessa.

Maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 54 miljoonaa tonnia. Venäjä varautuu kattamaan siitä pääosan. 

Kriisi heijastuu välittömästi Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta. Libyassa vastaava prosentti oli 43.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinnassa on selvä nousu, hetkellisistä vaihteluista huolimatta.

Onko tämän päivän poliittisessa kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanmarkkinoilla?

Vehnän merkitys terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnän ja ylipäänsä ruoan tuotantoa on varmistettava.

Veli Pohjonen

Sydän-Satakunta. Mielipide. 6.10.2022

Puuvoiman paluu energialähteeksi

Päättäjämme lienevät jo tottuneet tuskalliseen ympäristökysymykseen. Mistä kiertotalouden tulisi jatkossa valita energia: puuvoimasta, fossiilivoimasta vai ydinvoimasta? Ne kolme ovat perusvoimaamme. Tilastokeskus kertoo, että tähän kolmikkoon verrattuna aurinkopaneelien ja tuulimyllyjen sähkö on vielä edelleen tihkusadetta.

Tuskaa lisäsi aluksi ilmastokamppailu. Mikä energioista lisää ilmakehän hiilidioksidia, mikä sitä kierrättää ja millä sitä voi vähentää? Tänään tuskaa lisää Ukrainan kriisi.

Kaikesta energiasta saamme sekä hyötyjä että haittoja. Vaikeaksi valinnan tekee, kun päättäjät itse eivät ehdi saada selvyyttä haittojen kestosta ja voimasta. Siihen pystyvät vasta tulevien aikojen historian kirjoittajat.

Historian janalla energian haitoilla on kolmea mittaa: on ikuisia jätteitä, on sukupolvisia saasteita ja on lyhytaikaisia päästöjä.

Ydinvoimaa on aina rasittanut tappio mikä tulee säteilyjätteestä. Ihmiselle vaarallinen jäte on muurattava peruskallioon 200 000 vuodeksi. Sen lopullista hoitovastiketta ei tiedä kukaan. Se ohitetaan ulkoistamalla tappio, lykkäämällä se tulevaisuuteen. Tappiota ei maksa nykyhetken ydinsähkön talouskaksikko: tuottaja ja kuluttaja. Tappion maksaa vasta kolmas osapuoli eli tulevat sukupolvet.

Tänään ydinvoimaa rasittaa turvallisuusuhka. Tuoreen opetuksen saimme Itämeren pohjaan vedetyn Nordstream kaasuputken syyskuun räjäytyksistä. Jos energiaa on mahdollinen sabotoida meren pohjan putkissa, voi sitä sabotoida myös maanpäällisissä isoissa voimaloissa.

Hiilidioksidi on tyypillinen yhden sukupolven jäte. Vuonna 1958 sen pitoisuus ilmakehässä oli 315 miljoonasosaa ja tänään 417 miljoonasosaa, eli 33 prosenttia korkeampi. Tiede on jo selvittänyt, että hiilidioksidin kierrätys onnistuu metsillä tämän vuosisadan aikana, kunhan kaikki maailman maat kierrättämiseen sitoutuvat.

Lyhytaikaisia päästöjä ovat puun poltosta savuun leijuvat tuhkan pienhiukkaset ja kivihiilen ilmaa happamoittava rikki. Ne ovat insinööritietein ratkaistavia ongelmia, niiden kierrätys hallitaan jo, kulut tiedetään ja ne kuuluvat sähkön perushintaan.

Tulevat historioitsijat punnitsevat, valitsivatko tämän päivän päättäjät energialähteistä hyvät, pahat vai rumat. He voivat nimetä fossiilivoiman rumaksi, kun sen annettiin lämmittää ilmakehä. He voivat nimetä ydinvoiman pahaksi, kun säteileviä, rapistuvia ydinluolastoja jouduttiin muuraamaan umpeen yhä useammin ja yhä työläämmin.

Ajattoman hyväksi energialähteeksi he voivat nimetä puuvoiman. Se oli aina aidosti uusiutuvaa, puiden itseensä turvallisesti varastoimaa aurinkoenergiaa.

Eri puolille maatamme ja eri puolille Eurooppaa hajautetun puuvoiman paluu on nousemassa entistä ajankohtaisemmaksi. Sitä odottavat niin ilmastokamppailu kuin varautuminen Ukrainan kriisin laukaisemaan ihmiskunnan turvallisuuskamppailuun.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 5.10.2022

Metsänviljelyllä tärkein osa ilmastokamppailussa

    Pariisin juhlallisessa 2015 ilmastokokouksessa lupasimme hillitä hiilidioksidin nousua ilmakehässä. Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun. Hiilidioksidi jatkaa nousuaan.

    Fossiilisia polttoaineita rajoittamalla kasvihuoneilmiötä ei pystytty poistamaan. Sillä ilmaston lämpenemistä vain ehkä hieman hidastettiin.

    Ukrainan kriisi käänsi asetelmaa edelleen. Fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyy etenkin Venäjälle suopeissa maissa.

    Ilmastokamppailua ei voi ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineisiin kohdistuvilla hiilidioksidin päästöveroilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

    Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta. Alkuainehiiltä sisältävä biomassa koostuu puiden rungoista, oksista, lehdistä ja juurista. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

    Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Tänään metsämme ovat huvenneet niin, että metsien hiilen määrä on pudonnut tasolle 550 miljardia tonnia. Ilmakehän hiilen määrä on vastaavasti noussut tasolle 850 miljardia tonnia.

    Metsät ja ilmasto ovat seurustelleet pitkään, mutta 2000-luvulla osat ovat vaihtuneet. Ilmastopelin päätekijä, enemmistö alkuainehiiltä, on siirtynyt metsiltä ilmakehälle.

    Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin. Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

    Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien häviöön verrattuna.

    Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa nyt massiivista metsitystä. Metsien palautuksen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

    Ilmaston liikahiilen poistamista ei ole enää syytä viivyttää. Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmakehästä olisi poistettava hiiltä vähintään 150 miljardia tonnia. Aikaa metsäväelle Hansen antoi vuoteen 2100 asti.

    Jotta ilmakehästä voi siirtää näin paljon hiiltä uusiin metsiin, pinta-alaa tarvitaan paljon. Laskennallinen pinta-ala on luokkaa kuusi miljoonaa neliökilometriä. Sen lähin vertailukohde on Sahara, pinta-alaltaan 9,2 miljoonaa neliökilometriä.

    Kuivan Saharankin voi nykymenetelmin metsittää, kun aavikoille pumpataan vettä aurinkopaneelien avulla. Vettä riittää sekä Saharan alla että Saharan viereisissä merissä. Suolanpoisto merivedestä onnistuu tänään myös aurinkopaneelien energialla.

    Maapallon metsien ja ilmaston seurustelu jatkuu. Maapallo odottaa vuosisadan metsänviljelyä. Vahvojen ilmastometsien maana Suomella on siihen annettavaa.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 3.10.2022

Varjele 30 prosenttia, mutta voit silti viljellä 70 prosenttia – luonnon monimuotoisuutta on turvattava

Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten eläin- ja kasvilajien kuolevan aikanamme sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on parhaillaan hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä prosentti erilaisista maa-alueista takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke, jota pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin minimiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin Aichissa. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019.

Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 prosentin tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimusta ollaan parhaillaan uusimassa. Lokakuussa 2021 pidettiin kansainvälinen kokous Kiinan Kunmingissa. Kokous antoi julkilausuman, joka kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä.

Valtioiden lopullista sitoutumista odotettiin Kunmingin toisessa kokouksessa huhtikuussa 2022. Koronan takia kokous jouduttiin siirtämään Kanadan Montrealiin joulukuulle 2022.

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme vaikkapa Kunmingin vielä teoreettiset 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiä kerran pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.

Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Kunmingin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaan hehtaaria. Tänään meillä on soiden suojelualueita tästä vasta noin puolet eli 1,2 miljoonaa hehtaaria.

Jotta emme ajautuisi takavuosien metsäsodista muistettaviin ympäristökiistoihin, 2020-luvun metsätalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Uutta Kunmingin tai Montrealin suojelun prosenttia pääsevät tavoittelemaan paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät myös maakunnat, kunnat, maatilat ja perhemetsät.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme varjelu etenee. Mutta niin voi edetä myös maa-alueidemme viljely.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 30.9.2022

Kannot ovat osa metsätalouden H-kulttuuria

Metsiemme kantoja väännettiin taannoin kaskesta. Kaskimaan penkalla kuivuneet kannot menivät energiapuuksi maatilojen pirtteihin.

Kannot olivat mielessä metsäojituksen nestorilla, haapavetisellä professori Olavi Huikarilla. Hän kutsui 1972 Padasjoen kokeilualueelle kansainvälisen metsätiedemiesten joukon. Huikari esitteli vieraille kehittämänsä ojikkojen uuden metsänviljelyn, H-kulttuurin (Hydro-kulttuurin).

H-kulttuurissa optimoidaan veden käyttö kasvuisissa metsäojikoissa. H-kulttuurissa korjattavasta puustosta hyödynnetään myös kannot. Huikari laski kantojen tuovan 10-40 prosentin lisän puubiomassan tuotokseen. 

Ennen 1970-luvun öljykriisiä olimme huolissamme puun riittävyydestä, hieman nykypäivän tapaan. Niinpä metsäteollisuus kiinnostui heti. Joutseno Pulp rakensi 1973 kantojen murskausaseman, josta tehdas saisi sellun lisäraaka-ainetta.

Kun tehdaspäähän tuli kysyntää, metsäpää toimi nopeasti. Tervolan keksijä Kyösti Pallari patentoi 1974 kaivinkoneen puomiin kiinnitettävän, kantoja halkovan kouran. Kantoja ei tarvinnut enää ihmisvoimin maasta vääntää. Pallarin kantoharvesterista tuli myöhemmin kantotyömaiden peruskone.

Keksinnöstä käytäntöön kestää usein yhden sukupolven verran, niin tässäkin. Kantojen korjuu ei vielä viime vuosisadan puolella käynnistynyt.

Kantohakkeen kausi alkoi vuonna 2000. UPM-Kymmene nosti ensimmäiset 5000 kiintokuutiota. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen hyötykäyttö nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä on talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Nyt energiataloutemme etsii jotain vastaavaa.

Vuonna 2013 kantohaketta paloi ennätysmääränsä 1,2 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa. Sen jälkeen kantoenergia notkahti halvan ulkomaan energian myötä. Vuonna 2021 kantojen käyttö oli enää 0,3 miljoonaa kuutiota.

Kantojen nosto sopii parhaiten kuusen metsäviljelmille, kangasmaille. Kun avohakkuussa korjaa tukkien, latvusten ja oksien lisäksi myös kannot, maa puhdistuu juurikäävästä eli maannousemasta. Siivottuun ja muokattuun maahan voi istuttaa välittömästi uudet, nopeakasvuiseksi jalostetut kuusentaimet.

Kannottomalla ja oksattomalla metsäkentällä taimikon varhaishoito on palkitsevinta. Kuusen taimet eivät enää juro, syntyy unelmataimikko, ja ensimmäiseen harvennushakkuuseen pääsee ennätyksellisen nopeasti.

Ukrainan kriisi käänsi maailman energiapolitiikan päälaelleen. Kannoissa piilee mittavasti biomassaa. Kantojen uusiutuvaa energiaa ei tulisi unohtaa. Professori Huikarin opit metsän biomassan lisätuotannosta olisivat nyt valmiit käytäntöön. H-kulttuurille tuli uusi tarve.

VELI POHJONEN

Kuhmolainen. Mielipide. 30.9.2022

Varjele 30 prosenttia, mutta voit silti viljellä 70 prosenttia

Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten eläin- ja kasvilajien kuolevan aikanamme sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on parhaillaan hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin minimiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019.

Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimusta ollaan parhaillaan uusimassa. Lokakuussa 2021 pidettiin kansainvälinen kokous Kiinan Kunming -kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Valtioiden lopullista sitoutumista odotettiin Kunmingin toisessa kokouksessa huhtikuussa 2022. Koronan takia kokous jouduttiin siirtämään Kanadan Montrealiin, joulukuulle 2022.

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme, vaikkapa Kunmingin vielä teoreettiset 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiä kerran, pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.

Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Kunmingin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaan hehtaaria. Tänään meillä on soiden suojelualueita vasta luokkaa puolet eli 1,2 miljoonaa hehtaaria. 

Jotta emme ajautuisi takavuosien metsäsodista muistettaviin ympäristökiistoihin, 2020-luvun metsätalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Uutta Kunmingin tai Montrealin suojelun prosenttia pääsevät tavoittelemaan paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät, myös maakunnat, kunnat, maatilat ja perhemetsät.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme varjelu etenee. Mutta niin voi edetä myös maa-alueidemme viljely.

VELI POHJONEN

Itä-Häme. Mielipide. 30.9.2022.

Ilmastokamppailu odottaa massiivista metsänviljelyä

Pariisin juhlallisessa 2015 ilmastokokouksessa lupasimme hillitä hiilidioksidin nousua ilmakehässä. Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun. Hiilidioksidi jatkaa nousuaan.

Fossiilisia polttoaineita rajoittamalla kasvihuoneilmiötä ei pystytty poistamaan. Sillä ilmaston lämpenemistä vain ehkä hieman hidastettiin.

Ukrainan kriisi käänsi asetelmaa edelleen. Fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyy etenkin Venäjälle suopeissa maissa.

Ilmastokamppailua ei voi ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineisiin kohdistuvilla hiilidioksidin päästöveroilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta. Alkuainehiiltä sisältävä biomassa koostuu puiden rungoista, oksista, lehdistä ja juurista. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Tänään metsämme ovat huvenneet niin, että metsien hiilen määrä on pudonnut tasolle 550 miljardia tonnia. Ilmakehän hiilen määrä on vastaavasti noussut tasolle 850 miljardia tonnia.

Metsät ja ilmasto ovat seurustelleet pitkään, mutta 2000-luvulla osat ovat vaihtuneet. Ilmastopelin päätekijä, enemmistö alkuainehiiltä, on siirtynyt metsiltä ilmakehälle.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin. Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien häviöön verrattuna.

Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa nyt massiivista metsitystä. Metsien palautuksen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Ilmaston liikahiilen poistamista ei ole enää syytä viivyttää. Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esittää, että ilmakehästä olisi poistettava hiiltä vähintään 150 miljardia tonnia. Aikaa metsäväelle Hansen antaa vuoteen 2100 asti.

Jotta ilmakehästä voi siirtää näin paljon hiiltä uusiin metsiin, pinta-alaa tarvitaan paljon. Laskennallinen pinta-ala on luokkaa kuusi miljoonaa neliökilometriä. Sen lähin vertailukohde on Sahara, pinta-alaltaan 9,2 miljoonaa neliökilometriä.

Kuivan Saharankin voi nykymenetelmin metsittää, kun aavikoille pumpataan vettä aurinkopaneelien avulla. Vettä riittää sekä Saharan alla että Saharan viereisissä merissä. Suolanpoisto merivedestä onnistuu tänään myös aurinkopaneelien energialla.

Maapallon metsien ja ilmaston seurustelu jatkuu. Maapallo odottaa vuosisadan metsänviljelyä. Vahvojen ilmastometsien maana Suomella on siihen annettavaa.

VELI POHJONEN

*****

Perniönseudun Lehti. Mielipide. 29.9.2022

Kannoissa piilee mittavasti lisää bioenergiaa

Metsiemme kantoja väännettiin taannoin kaskesta. Kaskimaan penkalla kuivuneet kannot menivät energiapuuksi maatilojen pirtteihin.

Kantojen vääntö oli mielessä metsäojituksen nestorilla, haapavetisellä professori Olavi Huikarilla. Hän kutsui 1972 Padasjoen kokeilualueelle kansainvälisen metsätiedemiesten joukon. Huikari esitteli vieraille kehittämänsä ojikkojen uuden metsänviljelyn, missä hyvin kasvaneesta puustosta korjataan myös kannot. Huikari laski kantojen tuovan 10-40 prosentin lisän puubiomassan tuotokseen.

Selluteollisuus kiinnostui heti. Joutseno Pulp rakensi 1973 kantojen murskausaseman, josta tehdas saisi sellun lisäraaka-ainetta. Sellun menekki oli silloin maailmalla nousussa. Puun riittävyys huoletti, hieman nykyhetken mukaan.

Kun tehdaspäähän tuli kysyntää, metsäpää toimi nopeasti. Tervolan keksijä Kyösti Pallari patentoi 1974 kaivinkoneen puomiin kiinnitettävän, kantoja halkovan kouran. Kantoja ei tarvinnut enää ihmisvoimin maasta vääntää. Pallarin kantoharvesterista tuli myöhemmin kantotyömaiden peruskone.

Keksinnöstä käytäntöön kestää usein yhden sukupolven verran, niin tässäkin. Kantojen korjuu ei vielä viime vuosisadan puolella käynnistynyt.

Kantohakkeen kausi alkoi vuonna 2000. UPM-Kymmene nosti ensimmäiset 5000 kiintokuutiota. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen hyötykäyttö nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä on talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Nyt energiataloutemme etsii jotain vastaavaa.

Vuonna 2013 kantohaketta paloi ennätysmääränsä 1,2 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa. Sen jälkeen kantoenergia notkahti halvan ulkomaan energian myötä. Vuonna 2021 kantojen käyttö oli enää 0,3 miljoonaa kuutiota.

Kantojen nosto sopii parhaiten kuusen metsäviljelmille, kangasmaille. Kun avohakkuussa korjaa tukkien, latvusten ja oksien lisäksi myös kannot, maa puhdistuu juurikäävästä eli maannousemasta. Siivottuun ja muokattuun maahan voi istuttaa välittömästi uudet, nopeakasvuiseksi jalostetut kuusentaimet.

Kannottomalla ja oksattomalla metsäkentällä taimikon varhaishoito on palkitsevinta. Kuusen taimet eivät enää juro, syntyy unelmataimikko, ja ensimmäiseen harvennushakkuuseen pääsee ennätyksellisen nopeasti.

Ukrainan kriisi käänsi maailman energiapolitiikan päälaelleen. Kannoissa piilee mittavasti biomassaa. Kantojen uusiutuvaa energiaa ei tulisi unohtaa. Professori Huikarin opit metsän biomassan lisätuotannosta olisivat nyt valmiit käytäntöön.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 29.9.2022

Kannoissa piilee mittavasti uusiutuvaa energiaa

Metsiemme kantoja väännettiin taannoin kaskesta. Kaskimaan penkalla kuivuneet kannot menivät energiapuuksi maatilojen pirtteihin.

Kantojen vääntö oli mielessä metsäojituksen nestorilla, professori Olavi Huikarilla. Hän kutsui 1972 Padasjoen kokeilualueelle kansainvälisen metsätiedemiesten joukon. Huikari esitteli vieraille kehittämänsä ojikkojen uuden metsänviljelyn, missä hyvin kasvaneesta puustosta korjataan myös kannot. Huikari laski kantojen tuovan 10-40 prosentin lisän puubiomassan tuotokseen.

Selluteollisuus kiinnostui heti. Joutseno Pulp rakensi 1973 kantojen murskausaseman, josta tehdas saisi sellun lisäraaka-ainetta. Sellun menekki oli silloin maailmalla nousussa. Puun riittävyys huoletti, hieman nykyhetken mukaan.

Kun tehdaspäähän tuli kysyntää, metsäpää toimi nopeasti. Tervolan keksijä Kyösti Pallari patentoi 1974 kaivinkoneen puomiin kiinnitettävän, kantoja halkovan kouran. Kantoja ei tarvinnut enää ihmisvoimin maasta vääntää. Pallarin kantoharvesterista tuli myöhemmin kantotyömaiden peruskone.

Keksinnöstä käytäntöön kestää usein yhden sukupolven verran, niin tässäkin. Kantojen korjuu ei vielä viime vuosisadan puolella käynnistynyt.

Kantohakkeen kausi alkoi vuonna 2000. UPM-Kymmene nosti ensimmäiset 5000 kiintokuutiota. Ne haketettiin polttoon Jämsänkosken voimalaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kantojen hyötykäyttö nousi miljoonaan kuutioon. Lisäys oli 200-kertainen. Kyseessä on talousmetsien vauhdikas menestystarina, mihin tuskin mikään muu metsän perustuote on kymmenessä vuodessa pystynyt. Nyt energiataloutemme etsii jotain vastaavaa.

Vuonna 2013 kantohaketta paloi ennätysmääränsä 1,2 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa. Sen jälkeen kantoenergia notkahti halvan ulkomaan energian myötä. Vuonna 2021 kantojen käyttö oli enää 0,3 miljoonaa kuutiota.

Kantojen nosto sopii parhaiten kuusen metsäviljelmille, kangasmaille. Kun avohakkuussa korjaa tukkien, latvusten ja oksien lisäksi myös kannot, maa puhdistuu juurikäävästä eli maannousemasta. Siivottuun ja muokattuun maahan voi istuttaa välittömästi uudet, nopeakasvuiseksi jalostetut kuusentaimet.

Kannottomalla ja oksattomalla metsäkentällä taimikon varhaishoito on palkitsevinta. Kuusen taimet eivät enää juro, syntyy unelmataimikko, ja ensimmäiseen harvennushakkuuseen pääsee ennätyksellisen nopeasti.

Ukrainan kriisi käänsi maailman energiapolitiikan päälaelleen. Kannoissa piilee mittavasti biomassaa. Niiden uusiutuvaa energiaa tarvitaan taas. Professori Huikarin opit metsän biomassan lisätuotannosta olisivat nyt valmiit käytäntöön.

VELI POHJONEN

Lestijoki-lehti. Mielipide. 29.9.2022

Voimme viljellä edelleen 70 prosenttia, vaikka varjelu nousee 30 prosenttiin

    Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten eläin- ja kasvilajien kuolevan aikanamme sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen.

    Luonnontieteilijät ovat aihetta pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

    Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin minimiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

    Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

    Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019.

    Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

    Aichin sopimusta ollaan parhaillaan uusimassa. Lokakuussa 2021 pidettiin kansainvälinen kokous Kiinan Kunming -kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Valtioiden lopullista sitoutumista odotettiin Kunmingin toisessa kokouksessa huhtikuussa 2022. Koronan takia kokous jouduttiin siirtämään Kanadan Montrealiin, joulukuulle 2022.

    Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme, vaikkapa Kunmingin vielä teoreettiset 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

    Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiä kerran, pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.

    Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Kunmingin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaan hehtaaria. Tänään meillä on soiden suojelualueita vasta luokkaa puolet eli 1,2 miljoonaa hehtaaria. 

    Jotta emme ajautuisi takavuosien metsäsodista muistettaviin ympäristökiistoihin, 2020-luvun metsätalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Uutta Kunmingin tai Montrealin suojelun prosenttia pääsevät tavoittelemaan paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät, myös maakunnat, kunnat, maatilat ja perhemetsät.

    Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme varjelu etenee. Mutta niin voi edetä myös maa-alueidemme viljely.

VELI POHJONEN

Käsikirjoitus. 26.9.2022.

Ekopajun monet ulottuvuudet

Paju on kiinnostanut uuden ajan biotaloutta 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Eniten olemme puhuneet voimaloille nopeasti tuotettavasta peltohakkeesta. Pajun historiasta löytyy kuitenkin monipuolisempia esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin viljelty puulaji. Luonnonvaraisesti kasvavan parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjois-Pohjanmaan talonpojat. He myivät kuoren Ouluun Åströmin nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta.

Pajun ydinpuun rakenne on taas korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä esimerkiksi jätevesien puhdistukseen. Pajuhiilen huokoisuus on parhaillaan Luonnonvarakeskuksen tutkimusaiheena.  

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy kuitenkin sen kuoresta löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Buchner eristi pajusta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun latinankielisen nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo.

Salisyylihappo kävi kuumelääkkeeksi, etelän maista saatavan kiniinin mukaan. Myös kiniini on peräisin puun kuoresta. Kyseessä on kiinapuu. Nimestään huolimatta se on peräisin Etelä-Amerikan Perusta.

Raakana pajuperäinen salisyylihappo aiheutti mahavaivoja. Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Hoffmann keksi 1897 muokata happoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia. 

Salisiinin löytyminen pajun kuoresta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä. 

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Toinen opetus liittyy tuotteen teollistamiseen. Esimerkiksi aspiriinia ei tehdä enää pajun kuoresta. Kemistit keksivät jo 1900-luvun alussa, että laboratoriossa asetyylisalisyylihapon voi valmistaa halvemmalla kivihiilen tisleestä tai raakaöljystä. Viime vuosisadalla biotalous hävisi vielä fossiilitaloudelle.

Tällä vuosisadalla biotalous odottaa löytävänsä biomassasta niin monipuolisen tuotepaletin, että ilmastolle haitallinen fossiiliöljy ei voi enää korvata uusiutuvaa puuta. Tässä paletissa ekopajulla on edelleen mahdollisuuksia.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 7.9.2022

Kui­tu­hamp­pu mo­ni­puo­lis­taa poh­jois­ta bio­ta­lout­ta – jo uudet bio­tuo­te­teh­taat tar­vit­se­vat raa­ka-ai­net­ta enemmän kuin olemme ai­kai­sem­min las­ke­neet

Jokapäiväinen elämämme perustuu kuituun. Pukeudumme tropiikin oloissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Luemme päivittäin sellukuituun pohjautuvia paperisia sanomalehtiä. Tilaamme kartonkipakkauksissa ruokaa perheellemme.

Kiertotalouden 2020-luvun tehdas on päätetty rakentaa Kemiin, Veitsiluotoon, Stora Ensolta vapautuneisiin valmiisiin tehdashalleihin. Lähinnä vaatejätteestä tekstiilikuitua tekevä suomalainen Infinited Fiber Company rakentaa Kemiin 400 miljoonaa euroa maksavan tehtaan.

Tekstiilijäte (taikka kartonki, olki tai muu selluloosapitoinen jäte) ensin silputaan ja sen rakenne rikotaan mekaanisesti. Sen jälkeen tekstiilisilppu käsitellään sellunkeiton kaltaisessa kemiallisessa prosessissa.

Kuidun valmistaminen tarvitsee lisäraaka-ainetta, jota saa laadukkaana kuituhampusta. Hampun kuidulla on vakuuttava näyttö 1800-luvulla Pohjanlahdella purjehtineissa laivoissa. Vahvimmat purjeet tehtiin hamppukuidusta.

Jo uudet biotuotetehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun puubiomassan kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Eikä kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saadaan myös biomaataloudesta. 2020-luvun lupaavin ehdokas on ehdottomasti kuituhamppu. Sen viljely on meilläkin hallittu jo vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja.

Yksivuotisena biomassakasvina kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme. Kuituhamppumme siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät siellä kukkia, tuleentua normaalisti ja tuottaa siementä.

Kuitenkin Pohjois-Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän.

Yöttömän yön kasvukaudessamme kuituhampun ”sisäinen kello” menee tavallaan sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi, pidemmän kuituvarren kärkeen.

Luontaisesti em. häiriö johtaisi tietysti näissä oloissa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun kasvattajien yhteistyöllä. Kuituhampun siementä, esimerkiksi lajiketta Tiborszallasi, saamme tänään Unkarista.

Kuituhamppu on sopeutunut myös pohjoiseen talveemme erikoisella tavalla: rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka, talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi ja kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuitu- ja muulle bioteollisuudelle.

Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi. Pelletin tarve on kasvanut Ukrainan kriisin myötä, niin Suomessa kuin maakaasulla lämmitykseen tottuneessa Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Pohjoisessa kasvukaudessa kuituhamppu kasvattaa yli kaksimetrisen kuituvarren. Näyttävimmät kesän 2021 napapiirin tason viljelmät olivat Kuusamon Vasaraperällä ja Pellon Turtolassa.

Maaseudullamme kasvoi luvallista hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ha ja varsinaista kuituhamppua noin 400 ha.

Kuituhampun tarve kasvaa voimakkaasti, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää, ehkä jo ensi syksynä.

Kuituhamppu monipuolistaa ja vahvistaa pohjoista biotalouttamme, etenkin kun laajoja suopohjia luvitetaan hampuntuotantoon. Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna eikä esim. viljakasvien kasvien tapaan muutu elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi.

Suopohjien hiilinieluille kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi. Tähän tarvitaan kuitenkin suppeiden esikokeiden lisäksi myös vankkaa tieteellistä tutkimusta.

Veli Pohjonen & Toivo Kuokkanen

Kaleva. Mielipide. 24.7.2022

Viljelkäämme edelleen 70, vaikka varjelu nousee 30 prosenttiin

Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuuden säilyttämisestä. Emme halua harvinaisten eläin- ja kasvilajien kuolevan aikanamme sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen.

Luonnontieteilijät ovat aihetta pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti erilaisista maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Vähimmäisprosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat aikaa myöten siirtyä turvallisesti paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologisen marginaalin minimiksi arvioitiin yliopistopiireissä 15 prosenttia.

Sittemmin aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Merkittävä niistä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Luonnonvarakeskuksen tilastoinnin mukaan olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019.

Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimusta ollaan parhaillaan uusimassa. Lokakuussa 2021 pidettiin kansainvälinen kokous Kiinan Kunming -kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. Valtioiden lopullista sitoutumista odotetaan Kunmingin toisessa kokouksessa kesällä 2022.

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme, vaikkapa Kunmingin vielä teoreettiset 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi jatkaa Kunmingin mukaan 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos avohakkaamme näitä metsiä kerran, pari vuosisadassa. Meidän on vain muistettava viljellä hakkuuaukeat mahdollisimman nopeasti takaisin metsäksi.

Jotta emme ajautuisi takavuosien metsäsodista muistettaviin ympäristökiistoihin, 2020-luvun metsätalouden kannattaa ennen viljelyä puskuroida itsensä varjelulla. Uutta Kunmingin suojelun prosenttia pääsevät tavoittelemaan paitsi metsähallitus ja muut yhtiömetsät, myös maakunnat, kunnat, maatilat ja perhemetsät.

Kunmingin kokousten jälkeen maa-alueidemme varjelu etenee. Mutta niin voi edetä myös maa-alueidemme viljely.

VELI POHJONEN

Rantapohja. Mielipide. 14.7.2022

Kui­tu­hamp­pu mo­ni­puo­lis­taa poh­jois­ta maa­ta­lout­ta – kui­tu­hamp­pu on so­peu­tu­nut myös poh­joi­seen tal­veem­me eri­koi­sel­la tapaa

Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maatilat.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männyn ja kuusen rungosta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. 2020-luvun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. 

Yksivuotisena biomassakasvina kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tapaa pohjoiseen kasvukauteemme. Kuituhampun siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät kukkia, normaalisti tuleentua ja tuottaa siementä siellä.

Pohjois-Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän.

Yöttömän yön kasvukaudessamme kuituhampun sisäinen kello menee tavallaan sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi, pidemmän kuituvarren kärkeen.

Luontaisesti sisäisen kellon häiriö johtaisi tietysti näissä oloissa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun kasvattajien yhteistyöllä. Kuituhampun siementä, esimerkiksi lajiketta Tiborszallasi saamme tänään muun muassa Unkarista.

Kuituhamppu on sopeutunut myös pohjoiseen talveemme erikoisella tapaa. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuitu- ja muulle bioteollisuudelle.

Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi. Pelletin tarve on kasvanut Ukrainan kriisin myötä, niin Suomessa kuin maakaasulla lämmitykseen pohjaavassa Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Pohjoisessa kasvukaudessa kuituhamppu kasvattaa yli kaksimetrisen kuituvarren. Näyttävimmät kesän 2021 napapiirin tason viljelmät olivat Kuusamon Vasaraperällä ja Pellon Turtolassa.

Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. 

Kuituhampun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää, ehkä jo ensi syksynä.

Kuituhamppu monipuolistaa pohjoista maatalouttamme, ja biotaloutta ylipäänsä.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni.  6.7.2022.

Kuituhampulla erikoisia etuja maataloudellemme

Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maatilat.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männyn ja kuusen rungosta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. 2020-luvun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. 

Yksivuotisena biomassakasvina kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tapaa pohjoiseen kasvukauteemme. Kuituhampun siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät kukkia, normaalisti tuleentua ja tuottaa siementä siellä.

Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän.

Pitkän päivän kasvukaudessamme kuituhampun sisäinen kello menee tavallaan sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi, pidemmän kuituvarren kärkeen.

Luontaisesti sisäisen kellon häiriö johtaisi tietysti näissä oloissa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun kasvattajien yhteistyöllä. Kuituhampun siementä, esimerkiksi lajiketta Tiborszallasi saamme tänään muun muassa Unkarista.

Kuituhamppu on sopeutunut myös pohjoiseen talveemme erikoisella tapaa. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuitu- ja muulle bioteollisuudelle (kuva).

Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi. Pelletin tarve on kasvanut Ukrainan kriisin myötä, niin Suomessa kuin maakaasulla lämmitykseen pohjaavassa Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Pohjoisessa kasvukaudessa hamppu kasvattaa yli kaksimetrisen kuituvarren. Mitä vahvempi on kuituvarsi, sitä vahvempi on juuristoon, sitä kohenevampi on maaperän hiilen nielu. Tätä mittaa hiiliviljelyn tutkimus.

Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. 

Kuituhampun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää, ehkä jo ensi syksynä.

Kuituhampulla on erikoisia etuja maataloudellemme.

VELI POHJONEN

Turun Sanomat. Lukijoilta. 17.6.2022

Kuva 1. Talven puhdistamaa ja kevätahavan kuivattamaa kasvukauden 2021 kuituhamppua Tyrnävällä,
valmiina kevätkorjuuseen vapun jälkeen 2022 (kuva Veli Pohjonen, 14.5.2022). 

Kuituhampulla on erikoisia etuja pohjoisen biotaloudessa

Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maa- ja metsätilat.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männyn ja kuusen rungosta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. Puhumme peltosellusta. 2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. 

Yksivuotisista biomassakasveista kuituhamppu on sopeutunut hyvin kasvukauteemme. Siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät kukkia ja tuleentua siellä. Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy syksyyn saakka. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän.

Pohjoisen kasvukaudessa, yöttömän yön oloissa eteläisen kuituhampun sisäinen kello menee sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi pidemmän kuituvarren kärkeen.

Luontaisesti sisäisen kellon häiriö johtaisi tietysti näissä oloissa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun kasvattajien yhteistyöllä.

Hamppu on sopeutunut myös talveemme erikoisella tapaa. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuitu- ja muulle bioteollisuudelle (kuva).

Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi. Pelletin tarve on kasvanut Ukrainan kriisin myötä, niin Suomessa kuin maakaasulla lämmitykseen pohjaavassa Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä mittaa hiiliviljelyn tutkimus.

Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. 

Kuituhampun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien pohjoisten biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää, ehkä jo ensi syksynä.

Kuituhampulla on erikoisia etuja pohjoisen biotaloudessa.

VELI POHJONEN

Länsi-Suomi. Mielipide. 11.6.2022.

Kosteikkoviljely kytkeytyy energian huoltovarmuuteemme

Ilmastopaneeli kohdisti kevään 2022 raportissaan yhä vahvemmin huolensa turvepeltojen ilmastopäästöistä. Yhdeksi ratkaisuksi paneeli esittää kosteikkoviljelyä. Biomassapajulla on tässä keskeinen osa.

Kautta aikojen viljelijät ovat tienneet, miten kaikista pellonreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan vahvin. Juurillaan se voi tukkia niin avo-ojia kuin salaojia.

Esimerkiksi Tanskasta 1989 Haapaveden Piipsannevalle tuotu vesipaju kertoo jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Paju käyttää vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla se tuottaa runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

2020-luvun ilmastokamppailun uusi menetelmä, kosteikkoviljely odottaa maataloutemme pelloilta juuri tätä. Mitä vauhdikkaammin haihduttava viljelykasvi tuottaa biomassaa, sitä vauhdikkaammin vahvistuu myös juuristo eli maaperän hiilen nieluvarasto.

Kosteikkoviljely kehitettiin 1900-luvun alkupuolella Alankomaissa. Alaville padontakaisille, korkean pohjaveden seuduille viljeltiin koripajua. Kosteikkoviljely on nimensä mukaisesti viljelyä, ei luontaisesta kasvavan biomassan keräilyä vetisiksi entisöidyiltä soilta.  

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii nyt keinoja, millä kasvin janoisan juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Menetelmälle tuli pikainen tarve, kun vuoden 2021 budjettiriihessä hallitus esitti kosteikkoviljelyn pinta-alaksi 30 000 hehtaaria.

Kosteikkoviljelyyn oli alun perin ehdolla nelikko: ruokohelpi, paju, osmankäämi ja juolukka. Ruokohelpin viljelyn maataloutemme jo hallitsee. Sen viljely sai melkoisen kimmokkeen 2000-luvun alun peltoselluhankkeesta. Hanke ei kuitenkaan edennyt, koska sellu- ja paperiteollisuus uskoivat vielä painopaperin tulevaisuuteen

Ruokohelpin pinta-ala vuonna 2021 oli 2800 hehtaaria. Pajua meillä kasvoi luokkaa 50 hehtaaria, osmankäämiä ja juolukkaa siitä vain murto-osa.

Ukrainan sodan aiheuttama talouskriisi nosti energian huoltovarmuuden etualalle. Kevään 2022 ilmastopaneelin raportissa mukana ovat enää kosteikkoviljelyn kasvit paju ja ruokohelpi.

Ilmastokamppailun kosteikkoviljelyä odottavat tänään sekä turvemaan pellot että polttoturpeen jättösuot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa nostetaan. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maataloutemme osalta. Energiapajusta kosteikkopajuksi edennyt viljelykasvimme on 2020-luvun uusi, energian huoltovarmuuden mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 8.6.2022

Kuituhamppu on biotalouden mahdollisuus

Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maa- ja metsätilat.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. Mahdollisia viljeltäviä peltokasveja on tänään kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua silloin kukoistaneen painopaperin kilpailijaksi.

2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. 

Yksivuotisista biomassakasveista kuituhamppu on sopeutunut hyvin kasvukauteemme. Siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät kukkia ja tuleentua siellä. Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy syksyyn saakka. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän. 

Hamppu on sopeutunut myös talveemme erikoisella tapaa. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle. Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki 1800-luvulla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Luja purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. 

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä mittaa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien pohjoisten biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää.

Kuituhampun viljely on biotaloutemme uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Selänne -lehti. Mielipide. 8.6.2022

Kuituhamppu on pohjoisen biotalouden mahdollisuus

Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maa- ja metsätilat.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männyn ja kuusen rungosta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. Puhumme peltosellusta. 2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. 

Yksivuotisista biomassakasveista kuituhamppu on sopeutunut hyvin kasvukauteemme. Siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät kukkia ja tuleentua siellä. Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy syksyyn saakka. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän.

Pohjoisen kasvukaudessa, yöttömän yön oloissa eteläisen kuituhampun sisäinen kello menee tavallaan sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi pidemmän kuituvarren kärkeen.

Luontaisesti sisäisen kellon häiriö johtaisi tietysti näissä oloissa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun kasvattajien yhteistyöllä.

Hamppu on sopeutunut myös talveemme erikoisella tapaa. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle. Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä mittaa hiiliviljelyn tutkimus.

Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. 

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien pohjoisten biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää, ehkä jo ensi syksynä.

Kuituhampun viljely on pohjoisen biotalouden mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Savon Sanomat. Lukijan Sanomat. 5.6.2022

Kuituhamppu on mahdollisuus pohjoiselle biotaloudelle

Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maa- ja metsätilat.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. Mahdollisia viljeltäviä peltokasveja on tänään kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua silloin kukoistaneen painopaperin kilpailijaksi.

2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja.

Euroopan unionin biomaatalouden ajattelussa kuituhampulla on pohjoinen etunsa. Tiukimman ajattelun mukaan ruoantuotannon pelloilla saa kasvattaa ainoastaan ruokaa, ei muuta biomassaa.

Hamppu sopii tämän mukaan parhaiten pohjoiselle vyöhykkeelle, käytännössä vehnän tuleentumisrajalle ja sen yläpuolelle. Ekologiansa puolesta kuituhamppu käy viljelykasvina aina napapiirin pelto-oloja myöten.

Yksivuotisista viljelykasveista hamppu on sopeutunut talveemme erikoisella tapaa. Kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle. Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki 1800-luvulla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Luja purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2 000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1 500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. Kuituhampulla oli jo sopimusviljelyn keskittymä Pohjois-Pohjanmaalla.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä mittaa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien pohjoisten biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää.

Kuituhampun viljely on maa- ja metsätaloutemme uusi, yhteinen mahdollisuus.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 3.6.2022

Vehnä keskellä maailmanpolitiikkaa

Vehnä on ollut kautta aikojen ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän vuosituotanto henkeä kohti kuvaa ihmiskunnan ruoantuotannon huoltovarmuutta. Tänään tuotamme vehnää maapallolla keskimäärin vajaat 100 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Suomessa vehnän tuotanto alkoi itsenäistymisen aikoihin. Viljely kehittyi asteittain. Pääsimme parhaimmillamme 200 kiloon, vuonna 2014. Sen jälkeen alkoi maataloutemme taantuma. Nyt olemme tasolla 130 kiloa henkeä kohti vuodessa.

Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 70 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia vuodessa.

Kolhoosimaatalous ja huono huoltovarmuus ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui. Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne.

Kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Pellot alkoivat tuottaa. Vuosituhannen vaihteessa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön toukokuussa 2022 päivitetty laskelma ennusti, että Venäjä tulisi tulevalla kaudella 2022/2023 viemään 38,7 miljoonaa tonnia, USA 17,8 ja EU 31,0 miljoonaa tonnia.

Samaan sarjaan oli viime vuosina nousemassa Ukraina. Sodan myötä asetelma kuitenkin sekosi. Pystyykö mustan mullan maa nyt tuottamaan vehnää riittävästi edes omiin tarpeisiinsa?

Maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 52 miljoonaa tonnia. Sen olisivat kattaneet Venäjän ja Ukrainan viennit kokonaan, ilman nykytilannetta.

Kriisi heijastuu välittömästi Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Vehnän hinta on noussut ennätyslukemiin.

Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän, tai ylipäänsä ruoan valttikortista maailmanpolitiikassa?

Huoltovarmuus terävöittänee jatkossa niin Suomen kuin koko EU:n maatalouden tulevia tavoitteita. Vehnän ja muun ruoan tuotantoa on varmistettava.

Veli Pohjonen

Pitäjäläinen. Mielipide. 2.6.2022

Kuituhamppu on pohjoisen biotalouden mahdollisuus

Bioteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maa- ja metsätilat.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. Puhumme peltosellusta. 2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. 

Yksivuotisista biomassakasveista kuituhamppu on sopeutunut hyvin kasvukauteemme. Siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät kukkia ja tuleentua siellä. Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy syksyyn saakka. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitä enemmän. 

Hamppu on sopeutunut myös talveemme erikoisella tapaa. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle. Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää myös biopelletin raaka-aineeksi.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki 1800-luvulla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Luja purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maaseudullamme kasvoi luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria kesällä 2021. Siitä öljyhamppua oli noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. Merkittävä pohjoinen koekasvatus oli Pellon Turtolassa.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä mittaa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien pohjoisten biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Myös biopellettiä tarvitaan lisää.

Kuituhampun viljely on pohjoisen biotalouden mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 1.6.2022.