Palaako peltoviljely kivennäismaille?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttamme. Ohjuri oli turve. Turve olkoon uusiutumatonta energiaa, kivihiilen tavoin. Viivoitus vaikutti 10 vuotta myöhemmin maataloutemme ilmastotiekarttaan. MTK viivoitti sen 2020.

Tiedeakatemian ohjauksen jälkeen ajattelimme ensin, että voisimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti, keskimäärin vähemmän kuin luonnonturve kasvaa. Suojelusoihin emme kajoaisi. Maksaisimme taloussoiden polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Viivoitusten taustalla oli ihmiskunnan tulevaisuus paitsi energian myös ruoantuotannon kannalta. 

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta ovat jo Amazonin sademetsät.

Tärkeintä ihmiskunnan ruokaa on vilja. YK:n 2009 ruokakokous laski, että tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa lisäviljan ala tarkoittaa Suomelle noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä olisimme saaneet kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme turvesuon pohjilta.

Maatalouden ilmastotiekartta 2020 käänsi ajattelun. Etenkään suopelloilla yksivuotisten viljakasvien viljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Suopeltojen viljely olisi ehkä voinut osaksi jatkua monivuotisina, vähemmän hiilidioksidia päästävinä nurmina.

Turvetuotannolta vapautuneita suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot olisi luontaisin metsittää. Tosin vihreän siirtymän myötä puhumme yhä enemmän suomaiden ennallistamisesta, niiden vesittämisestä. 

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat tänään hyväkasvuisia kuusikoita. Kuusikot ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Niiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle ihmiskunnalle.

Veli Pohjonen

Sydän-Satakunta. Mielipide. 23.2.2023

Metsäkiistelyyn on tarve hakea vaihtoehto

Jokapäiväinen elämämme perustuu paitsi leipään myös kuituun. Pukeudumme tropiikin oloissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Tilaamme kartonkipakkauksissa ruokaa perheellemme. Luemme sellukuituun pohjautuvia paperisia sanomalehtiä.

Kuitua Suomen teollisuus on saanut vuosikymmeniä metsistä, harvennuspuusta. Viime aikojen metsäkiistat ovat kuitenkin herättäneet huolen, että riittääkö tällä vihreän siirtymän menolla raaka-ainetta kuituteollisuudellemme.

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan millimetriluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuidun valmistamisen lisäraaka-ainetta saamme metsien lisäksi myös peltojen yksivuotisista viljelykasveista. Maailmalla tunnetaan muiden muassa puuvilla, pellava, sisal, juutti, kenaf ja kuituhamppu.

Lupaavin Suomen maatalouteen on kuituhamppu. Se on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme. Kuituhampun siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Siellä ne ehtivät kukkia, tuleentua normaalisti ja tuottaa siementä.

Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy kuitenkin pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitäkin enemmän.

Yöttömän yön kasvukaudessamme kuituhampun "sisäinen kello" menee sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi, pidemmän kuituvarren kärkeen.

Sisäinen harha voisi johtaa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun yhteistyöllä. Kuituhampun siementä pohjoiseen saamme tänään eteläisempien EU-maiden viljelijöiltä, muun muassa Unkarista.

Kuituhamppu on sopeutunut myös Suomen talveen erikoisella tavalla. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle.

Kuituhamppu monipuolistaa ja vahvistaa kansantalouttamme. Meillä riittää kesantopeltoja hampun viljelyyn.

Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna eikä peltolohko muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi. Etenkin suopeltojen osalta tarvitaan kuitenkin vielä suppeiden esikokeiden lisäksi vankkaa tieteellistä tutkimusta.

Vihreän siirtymän myötä tulleeseen metsäkiistelyyn tarvitaan ratkaisuksi pikainen vaihtoehto. Yksivuotisen kuituhampun rooli korostuu ja sen tarve kasvaa voimakkaasti, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Ehkäpä uudet biotuotetehtaat eivät ajaudukaan raaka-ainepulaan.

Veli Pohjonen

Kainuun Sanomat. Mielipide. 18.2.2023.

  

Tuulivoimaa, aurinkovoimaa ja puuvoimaa

Pitkin rannikoitamme matkaava on vuosikymmenen ajan todennut, että maisemamme merkittävin muutos ovat meren ja metsän yllä majesteettisesti pyörivät tuulimyllyn siivet. Saman ilmiön havaitsi jo 1900-luvun puolella Tanskassa. Siellä tuulimyllyt tulivat peltojen päälle.

Tuuli saa alkunsa auringon säteilystä. Aurinko lämmittää epätasaisesti ilmakehää mantereiden ja merten yllä. Lämmöstä johtuvat paine-erot purkautuvat tuulena. Myllyjen tuulisähkö on osa aurinkovoimaa, samoin kuin paneelien aurinkosähkö.

Tyveninä päivinä tuulimyllyjen vieritse matkaava miettii, miten tuulivoimaa voisi varastoida. Aurinkopaneeleiden vieressä sama tulee mieleen sydäntalvella.

Metsiemme puut ovat ratkaisseet energian varastoinnin. Puut sitovat auringon energian vuosikausiksi. Hyödynnämme tätä auringon voimaa kotonamme pilkkeinä ja halkoina. Kaupunkien kaukolämpövoimaloihin puu käy parhaiten puristettuna pellettinä. Voimaloista virtaa sähköä verkkoomme talvella, myös kaamosajan tuulettomina päivinä.

Metsäteollisuus polttaa kuorta, purua, hukkapaloja ja mustalipeää eli ligniiniä. Jo nykyiset sellutehtaat sekä etenkin lisäpuuta käyttävät uudet biotuotetehtaat tuottavat myytävää perussähköä ympäri vuoden. Kemiin  rakennettava Metsä Fibren tehdas pyrkii 250 prosentin yliomavaraisuuteen.

Puiden etevän energiatalouden takia kasvavaa metsää ei kannata raivata aurinkopaneeleiden kentäksi. Paneeleiden tehoalueiksi ovat jo valikoitumassa talojen katot, lähiöiden avoimet takamaat ja ympäristöarvoiltaan vähäisemmät, puuta kasvamattomat joutomaat.

Aurinkosähkön edelläkävijä on Kiina. Siellä paneelien ihanteellisen asettelun havaitsee, kun maahan matkustaa lentokoneella. Koneen ikkunasta näkee sinisenä hohtavia paneeleja kaupunkien ja kylien talojen katoilla. Maa- ja metsätalousseuduilla aurinkopaneeleita näkee vähemmän.

Talousmetsät ja tuulivoiman voi yhdistää. Suomen metsätilat näyttivät tämän 2000-luvun alussa. Metsien ylle soveltuvissa voimaloissamme tuulimyllyn siivekkeet pyörivät puuston yläpuolella.

Metsiemme puut ovat energian runsauden varasto. Puuvoimasta saatavalla sähköllä voimme puskuroida niin tuulivoiman tyvenet päivät kuin aurinkopaneeleiden keskitalven pimeydenkin.

Kun lisäämme parhaillaan sekä tuulivoimaa että aurinkosähköä, niiden tukena on koko ajan metsä. Tässä uusiutuvan energian kolmikossa kukin tukee toinen toistaan. Keskenään ne eivät kilpaile.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 14.12.2022

Metsäkiistaan tarvitaan mittava vaihtoehto

Jokapäiväinen elämämme perustuu paitsi leipään myös kuituun. Pukeudumme tropiikin oloissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Tilaamme kartonkipakkauksissa ruokaa perheellemme. Luemme päivittäin sellukuituun pohjautuvia paperisia sanomalehtiä.

Kuitua olemme saaneet vuosikymmeniä harvennuspuusta. Viime aikojen metsäkiistat ovat kuitenkin herättäneet huolen, että riittääkö tällä vihreän siirtymän menolla raaka-ainetta kuituteollisuudelle.

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan millimetriluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuidun valmistamisen lisäraaka-ainetta saamme kuituhampusta.

Hampun kuidulla on vakuuttava näyttö 1800-luvulla Pohjanlahdella purjehtineissa laivoissa. Vahvimmat purjeet tehtiin hamppukuidusta.

Yksivuotisena viljelykasvina kuituhamppu on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme. Kuituhampun siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Ne ehtivät siellä kukkia, tuleentua normaalisti ja tuottaa siementä.

Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitäkin enemmän.

Yöttömän yön kasvukaudessamme kuituhampun ”sisäinen kello” menee tavallaan sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi, pidemmän kuituvarren kärkeen.

Luontaisesti sisäinen harha johtaisi tietysti kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun viljelijöiden yhteistyöllä. Kuituhampun siementä saamme tänään eteläisemmistä EU-maista.

Kuituhamppu on sopeutunut myös talveemme erikoisella tavalla. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka, talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi ja kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle.

Osa hampun kuivaa satoa voidaan käyttää lämpöpelletin raaka-aineeksi. Pelletin tarve on kasvanut Ukrainan kriisin myötä, niin Suomessa kuin maakaasulla lämmitykseen tottuneessa Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Kuituhamppu monipuolistaa ja vahvistaa kansantalouttamme. Meillä riittää kesantopeltoja ja laajoja suopohjia hampun viljelyyn.

Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna eikä esim. viljakasvien tapaan muutu elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi. Täten etenkin suopohjien hiilinieluille kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi. Tähän tarvitaan kuitenkin vielä suppeiden esikokeiden lisäksi myös vankkaa tieteellistä tutkimusta.

2020-luvun metsäkiistaan tarvitaan ratkaisuksi mittava vaihtoehto. Kuituhampun rooli korostuu ja sen tarve kasvaa voimakkaasti, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitsekaan jäädä raaka-ainepulaan, kunhan vaihtoehtoon tartutaan. 

Veli Pohjonen

Pielavesi-Keitele. Mielipide. 8.2.2023

Biotuotehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-ainepulaan

Metsäteollisuuden ja ylipäänsä biotalouden pääosanen sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puutaan kasvattavat metsätilalliset.

Selluloosaan pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavaraa postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo nykyiset ja etenkin suunniteltavat uudet biotuotetehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa myös tarpeemme lisätä metsiemme hiilen nieluvarastoa.

Huoli puun riittävyydestä syvenee taas. Voisimmeko tuottaa selluteollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa; ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiiriä myöten. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki suurilla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maassamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua noin 1900 hehtaaria tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on 1500 ja kuituhamppua 400 hehtaaria.

Terveellisten hampputuotteiden kysyntä ja samalla hampun viljely on nopeassa kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän. 

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii käyttöä. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, kohenevaan maaperän hiilen nieluun. Tätä seuraa hiiliviljelyn tutkimus.

Myös hampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Selluteollisuuden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta ja koeviljelyä etenkin turvetuotannon jättösoilla tarvitaan.

VELI POHJONEN

Satakunnan Kansa. Mielipide. 15.7.2021

Ruokaturvaamme on syytä seurata

Korona-virus nosti puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme jatkossa kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturva näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Viime vuonna ruokaturvamme oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen heinäkuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 593 viljakiloa. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun kuivuudesta. Mutta koronan aikainen ja jälkeinen maataloutemme ei siihen tainnut osannut varautua eikä vastatakaan. 

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme edelleen lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata Suomessakin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kuluvaa kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Uutis-Jousi. Mielipide. 3.9.2020

Ilmastokamppailussa siirryttävä anekauppaa luotettavampaan menetelmään

Ja tapahtui niinä päivinä, että kaikki ilmastoomme vaikuttava luonnon alkuainehiili oli verolle pantava. Kertoneeko historia myöhemmin, että se tapahtui YK:n 2020-luvun ilmastokokousten saatteessa.

Ilmastokokousten vakiopäätelmä on ollut, että päästöjen hillintä ei ole riittävää. Siksi ilmaston avuksi tarvitaan muutakin, esimerkiksi nieluihin ulottuva hiilikauppa. Se oli esillä suomalaisissa ilmaston keskusteluissa jo kolme vuotta sitten. Pääministeri Juha Sipilä järjesti joulukuussa 2018 aiheesta seminaarin 170:lle alan vaikuttajalle.

Päästömaksu on jo eräänlainen ilmastovero. Joulukuussa, YK:n viimeisimmän kokouksen päätyttyä myös ilmastoministerimme Maria Ohisalo väläytti toisen suunnan huomioimista: maksetaan maanomistajille (metsätilallisille) hiilinieluista.

Kahden suunnan hiilikaupassa on kyse markkinoista, joissa on mukana sekä taivaalle menevä päästöhiili että taivaalta tuleva nieluhiili. Esimerkiksi metsätilalliselle kuuluisi maksaa hänen puustoonsa tulevasta hiilen nieluvirrasta.

Mutta, mikä tuottaa tuloa, siitä on aina velvollisuus maksaa veroa.

EU:ssa taivaalle menevän hiilen (hiilidioksidin) kauppa on toiminut kohta 20 vuotta. Nieluvirtojen osalta vastaavaa ei ole onnistuttu luotettavasti käynnistämään.

Maailmalla puhutaan kyllä hiilidioksidin nielukompensaatioista. Huolestuttavasti tämä myllytys muistuttaa kuitenkin syntien anekauppaa ennen Martin Lutherin aikaa.

Meillä ilmastokamppailun osaamisaluetta ovat metsämme. Osaamme jo laskea metsätilojemme hiilen nieluvarastot ja vuotuiset nieluvirrat. Kiitos tästä kuuluu Metsäntutkimuslaitoksen 1921 aloittamalle Valtakunnan Metsien Inventoinnille ja metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaiselle työlle.

Hiilinielun vuosimaksun maatiloille voisi määrittää esimerkiksi metsaan.fi tietokannan ja EU:n päästökaupan hinnan vuosikeskiarvon avulla.

Metsätilojen osallistuminen hiilikauppaan olisi luotettavin toteuttaa metsäverotuksen kautta. Metsätilallinen ilmoittaisi vuosittain metsiensä hiilen nieluvaraston määrän. Verohallinto vertaisi lukemaa edellisvuoteen ja liittäisi tiedon vuotuiseen verolaskentaan.

Hallinnollisesti kyseessä olisi saman kokoluokan muutos, mikä metsissämme tapahtui vuonna 2005. Siirryimme silloin pinta-alaverotuksesta rahatulon verotukseen. Muutoksen hallintokuvioista hiiliverotus voisi ottaa oppia.

Metsätilat odottavat luotettavaa hiilikauppaa. Kirkkohistoria opettaa, että syntien anekauppa piti poistaa käytännöstä ja korvata Martin Lutherin uskonpuhdistuksella. Jotain vastaavaa odotamme ilmastokamppailuun.

Nielukompensaatiot olisi luotettavampaa korvata esimerkiksi uudella metsäverotuksella. Ilmastomme sitä odottaa. Sitä odottavat myös seuraavat YK:n ilmastokokoukset.

VELI POHJONEN

Lestijoki-lehti. Mielipide. 2.2.2023.

Luotettavammat menetelmät käyttöön

Ja tapahtui niinä päivinä, että ilmastoomme vaikuttava luonnon alkuainehiili oli verolle pantava. Kertoneeko historia myöhemmin, että se tapahtui YK:n ilmastokokousten saatteessa.

Ilmastokokousten vakiopäätelmä on ollut, että päästöjen hillintä ei ole riittävää. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousee koko ajan.

Ilmaston avuksi tarvitaan muutakin, esimerkiksi nieluihin ulottuva hiilikauppa. Se oli esillä suomalaisissa ilmaston keskusteluissa jo yli kolme vuotta sitten. Pääministeri Juha Sipilä järjesti joulukuussa 2018 aiheesta seminaarin 170:lle alan vaikuttajalle.

Päästömaksu on jo eräänlainen ilmastovero. Joulukuussa, YK:n viimeisimmän kokouksen päätyttyä myös ilmastoministerimme Maria Ohisalo väläytti toisen suunnan huomioimista: maksetaan maanomistajille (metsätilallisille) hiilinieluista.

Kahden suunnan hiilikaupassa on kyse markkinoista, joissa on mukana sekä taivaalle menevä päästöhiili että taivaalta tuleva nieluhiili. Esimerkiksi metsätilalliselle kuuluisi maksaa hänen puustoonsa tulevasta hiilen nieluvirrasta.

Mutta: mikä tuottaa tuloa, siitä on aina velvollisuus maksaa veroa.

EU:ssa taivaalle menevän hiilen (hiilidioksidin) kauppa on toiminut kohta 20 vuotta. Nieluvirtojen osalta vastaavaa ei ole onnistuttu luotettavasti käynnistämään.

Maailmalla puhutaan kyllä hiilidioksidin nielukompensaatioista. Huolestuttavasti tämä myllytys muistuttaa kuitenkin syntien anekauppaa ennen Martti Lutherin aikaa.

Meillä ilmastokamppailun osaamisaluetta ovat metsämme. Osaamme jo laskea metsätilojemme hiilen nieluvarastot ja vuotuiset nieluvirrat. Kiitos tästä kuuluu Metsäntutkimuslaitoksen 1921 aloittamalle Valtakunnan Metsien Inventoinnille ja metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaiselle työlle.

Hiilinielun vuosimaksun maatiloille voisi määrittää esimerkiksi metsaan.fi tietokannan ja EU:n päästökaupan hinnan vuosikeskiarvon avulla.

Metsätilojen osallistuminen hiilikauppaan olisi luotettavin toteuttaa metsäverotuksen kautta. Metsätilallinen ilmoittaisi vuosittain metsiensä hiilen nieluvaraston määrän. Verohallinto vertaisi lukemaa edellisvuoteen ja liittäisi tiedon vuotuiseen verolaskentaan.

Hallinnollisesti kyseessä olisi saman kokoluokan muutos, mikä metsissämme tapahtui vuonna 2005. Siirryimme silloin pinta-alaverotuksesta rahatulon verotukseen. Muutoksen hallintokuvioista hiiliverotus voisi ottaa oppia.

Metsätilat odottavat luotettavaa hiilikauppaa. Kirkkohistoria opettaa, että syntien anekauppa piti poistaa käytännöstä ja korvata Martti Lutherin uskonpuhdistuksella. Jotain vastaavaa ilmastokamppailu odottaa.

Nielukompensaatiot olisi luotettavampaa korvata esimerkiksi uudella metsäverotuksella. Ilmastomme sitä odottaa. Sitä odottavat myös seuraavat YK:n ilmastokokoukset.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Kolumni. 1.2.2023.