Onko tukihenki korvannut maahengen?

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä kasvatti hehtaarillaan satoisasti ruokaa ja rehua.

Viljelijöissä oli maahenki. Se kannusti tehokkaisiin menetelmiin ja runsaaseen hehtaarisatoon. Ketju oli suorassa suhteessa maatilan hyvinvointiin.

Tuotantotalous synnytti keksintöjä. Ne vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se virisi tuotantotalouden pientiloilla. Se kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933 kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti lamakauden aikaan USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Varsinaisesti tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Vuonna 1985 EU:n budjetista jo 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen arkiajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin.

Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan. Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 1995 koko Suomessa luokkaa 100'000 kappaletta, mutta vuonna 2022 enää 43'300.

Päivää kohti EU-kaudellamme elinkeinostaan on pudonnut keskimäärin 5,8 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Tukitalouteen liittyy myös energiaviljelyn esimerkki. Se kehitettiin maatiloillemme lisätuotannon haaraksi 1970-luvun öljykriisien kannustamana. Energiaviljelyyn oli tavoite siirtää maataloutemme silloisen ylituotannon peltoja.

Energiaviljelyn kokeilu alkoi maatiloillamme, maahengessä. Etenkin energiapajua alettiin koeviljellä tuotantotalouden opein.

Liittymisemme Euroopan unioniin 1995 pysäytti tämän koeviljelyn. Ylituotannon pellot muuttuivat ympäristönhoidon pelloiksi. Tukitalous taisi kaataa tuotantotalouden varhaisen energiaviljelyn. 

Nykyään meillä ympäristönhoidon peltoja (kesannot mukaan lukien) luokkaa 145'000 hehtaaria. Tuo pinta-ala olisi luontevaa palauttaa aitoon viljelyyn, nyt huoltovarmuuden energiaviljelyyn, tai ilmastonhoidon pelloiksi.

Mikä lienee maataloutemme tuleva suunta: tukitalous vai tuotantotalous? Voisiko viljelijöiden maahenki palata lähes olemattoman tukihengen tilalle? Maahenki voisi huomenna elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Sisä-Suomen lehti. Mielipide. 30.1.2024

Puiden kasvuennätykseen viljellyllä pajulla

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin Maatalouden tutkimuskeskukseen 1973.

Nopeakasvuisuus on ekopajun etu. Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Loimaan lehti. Mielipide. 20.1.2024

Viljelypaju yksi pituuskasvun Suomen ennätykseen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava ekopajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Tähän liittyvä ensimmäinen pajun peltoviljelyn koe perustettiin Maatalouden tutkimuskeskukseen 1973.

Nopeakasvuisuus on ekopajun etu. Sillä mitattiin vuonna 2023, hämäläisellä maatilalla, puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä energiaviljelyn oppia. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, koriteollisuus, nahan parkitus ja energiatalous opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla on edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 14.1.2024.

Sähkön tuo­tan­toa ha­jau­tet­ta­va

Tammikuun paukkupakkaset, tuulivoimaloiden tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloiden yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähköntuotannon lisävaihtoehtoja. Pörssisähkökin poukkoilee ennen näkemättömällä tavalla.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sitä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Metsäteollisuudessa sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Mallia markkinoitiin 1990-luvulla hajautetun sähkön tuotannon malliksi eri puolille Suomea.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla se voi päästä sähkön tuotannossa 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys, myös metsätilallisille ja koko kansantaloudelle.

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. Kuhmon mallin voisi taas nostaa huoltovarmuuden pöydälle.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 25.01.2024

Hiilidioksidin päästöpörssiltä odotettiin paljon – Sen tulevaisuus herättää edelleen pohdintaa

Hiilidioksidin päästöpörssi käynnistyi EU:ssa 19 vuotta sitten, vuoden 2004 joulukuussa. Päästöpörssin piti olla esimerkki koko maailmalle, miten voimme kätevästi torjua ilmastonmuutosta.

Haittaveron tapaan päästökaupan piti pehmeästi mutta varmasti nostaa fossiilisten polttoaineiden hinta riittävän korkealle. Esimerkiksi autoihin olisi tullut vaihtoehdoksi halvempi bioetanoli.

Ennen päästökauppaa tutkijapiireissä laskettiin mihin hiilidioksiditonnin pörssihinta mahtaa asettua. Lisäksi arvioitiin kuinka korkealle pörssihinnan olisi noustava, jotta esimerkiksi kivihiilen voimalat siirtyvät metsähakkeeseen.

Hiilidioksidin lähtöhinnaksi arveltiin viisi euroa tonnilta. Kivihiilen korvaamiseksi laskettiin tarvittavan taso 30–40 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Päästöpörssi avautui kahdeksalla eurolla. Alkuvuosina 2005–2008 hiilidioksidi nousi kolme kertaa 30 euron tasolle, mutta romahti sen jälkeen.

Kauppa ei toiminutkaan pörssin tavoin. Taustalla olivat EU:n myöntämät ilmaiset päästöoikeudet. Jokainen jäsenmaa haki vuosittain niitä itselleen mittavan kiintiön.

Sekavilla markkinoilla päästöoikeuden hinta ei noussut ilmaston odottamalle tasolle. Hinta päinvastoin laski, alhaisimmillaan kolmeen euroon vuonna 2013.

EU:n huterasta päästökaupasta huolestui 2017 ilmastokamppailua silloin näyttävästi vetänyt Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan seitsemästä eurosta vähintään 21 euroon, eli kolminkertaiseksi.

Päästömaksu lähti vauhdilla Macronin polulle, jopa hänen tavoitteensa roimasti ylittäen. Yli 60 euron päästiin syyskuussa 2021.

Hinta nousi korkeimmillaan yli 98 Euron helmikuun alussa 2023. Mutta sen jälkeen päästöpörssi sekosi länsimaiden muun talouden tapaan. Taustalla lienee ollut ennustamaton muutos: Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Energian maailmankauppa oli alkanut sekoilla.

Päästömaksun hinta kääntyi laskuun, sahaillen levottomasti. Tammikuun lopussa 2024 hinta oli 64 euroa hiilidioksidin tonnilta.

Kun Venäjän maakaasun, öljyn ja sähkön sekä metsähakkeen ja pelletinkin tuonti ovat pysähtyneet, EU-maiden on joka tapauksessa harkittava omia uusiutuvan energian vaihtoehtoja. Energian vihreän siirtymän oli määrä tapahtua päästökaupalla.

Tulevien ilmastokokousten lienee pohdittava miten Ukrainan sota vaikutti energiatalouteen. Miten se vaikutti vihreään siirtymään.

Päästöpörssiin liittyi jo 19 vuotta sitten paljon odotuksia. Päästöpörssi on käynyt pitkän polun. Nyt päästöpörssi ja sen jatko askarruttavat. Onko päästöpörssi jo päässyt maaliinsa vai onko se vaarassa romahtaa maailman levottomuuksien myötä. 

VELI POHJONEN

Forssan lehti. Kolumni. 25.1.2024

Viljelypajumme merkkivuosi, puiden pituuskasvun Suomen ennätykseen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Ehdolla on ollut etenkin voimaloille nopeasti peltohaketta tuottava energiapaju.

Nopeakasvuisuus on viljelypajun etu. Vuonna 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana.

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Siperianpajun viljelyn kokeilu oli osa 1970-luvun öljykriisien jälkeen kehitettyä oppia energiaviljelystä. Ruotsissa siitä käytettiin nimeä energiskogsodling, eli energiametsien viljely.

Kasvuisan pajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Nopeakasvuisen viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

Veli Pohjonen

Viispiikkinen. Mielipide. 18.1.2024

VELI POHJONEN

Huoltovarmuus pani energiapuun taas liikkeelle

Polttopuu, tavallisimmin klapeina ja pilkkeinä oli tärkein energialähteemme ennen toista maailmasotaa ja heti sen jälkeenkin. Sitten mukaan tuli alati halpeneva ulkomainen polttoöljy. Saimme öljystä (mukaan lukien liikenne) kaikesta kuluttamastamme energiasta enimmillään 61 prosenttia vuonna 1973. Puuenergian osuus oli vastaavasti 20 prosenttia.

Öljyn markkina sekosi, kun 1973 Israelin ja naapurimaiden välillä syttyi 19 päivää kestänyt Jom Kippur sota. Raaka-öljyn hinta moninkertaistui. Heräsi huoli kansallisesta huoltovarmuudesta. Puuenergia nostettiin takaisin pöydälle.

Meillä asian vahvin puolesta puhuja oli haapavetinen professori Olavi Huikari. Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti aiheeseen energiametsätoimikunnan, ja Huikarin sen puheenjohtajaksi.

Toimikunta ehdotti, että Metsäntutkimuslaitos aloittaa uuden sukupolven, huoltovarmuuden puuenergian tutkimuksen. Aiheeseen syttyi myös silloinen valtiovarainministerimme Ahti Pekkala. Yhdessä ministerit Virolainen ja Pekkala järjestivät eduskunnan lisäbudjetin kautta rahoituksen kymmenvuotiseen hankkeeseen nimeltä Puu Energian Raaka-Aineena (PERA-projekti).

Energiametsätoimikunta käynnisti historiallisen huoltovarmuuden muutoksen. Jo syrjään siirretyksi luultu kotimainen puuenergia kääntyi 1980-luvun alussa uuteen nousuun. Samalla ulkomaisen öljyn prosenttiosuus alkoi pudota.

Merkittävin muutos tapahtui metsäteollisuudessa. Uuden sukupolven puuvoima ei tarkoita pelkästään klapeja tai pilkkeitä, eikä paljolti metsähakettakaan. Pääosa puuenergiasta saadaan metsäteollisuuden sivuvirroista: kuoresta, purusta, hukkapaloista ja ligniinistä.

Juuri metsäteollisuuden ansiosta puuvoima ohitti öljyvoiman ja palasi maamme perusvoimaksi, energian ykköseksi. Se tapahtui vuonna 2012. Sekä öljystä että puusta saatiin silloin 24 prosenttia. Kehitys on jatkunut. Vuonna 2023 ensimmäisellä puoliskolla puusta saatiin 26 prosenttia ja öljystä 20 prosenttia.

Ukrainan kriisi nosti kotimaisen metsäenergian taas huoltovarmuuden keskelle, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1973 Jom Kippur sota. Nyt meitä huolestuttaa mistä saamme riittävästi perusvoimaa, kun öljyn, maakaasun ja sähkön tuonti Venäjältä katkesivat.

Puuenergian paluu näkyy myös energiapuun markkinoilla. Kymmenessä vuodessa energiapuun hankintahinta on noussut koko maan tasolla 69 prosenttia. (kuva)

Puuenergialla on monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puuenergiaa voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Puuenergiaa voi turvallisesti kuljettaa maamme sisällä. Pelletteinä sitä voi kuljettaa myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Energiametsätoimikunnan suositukset 40 vuoden takaa on syytä ottaa uuteen harkintaan. Puuenergian paluuta huoltovarmuuden parantamiseen on syytä edistää. Esimerkiksi ennätysmäinen koivuklapien kysyntä kertoo jo, että energiapuu on lähtenyt vahvasti liikkeelle.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 10.1.2024

Vihreää siirtymää yritettiin turvepelloille jo sukupolvi sitten

Pitkäkortinen ruokohelpi tunnettiin jo 1800-luvulla lujana latojen kattoheinänä. 1960-luvulla sitä koeviljeltiin rehuksi Perä-Pohjolan koeasemalla Rovaniemen Apukassa. Rotevan ruokohelven rehuarvo oli kuitenkin heikko. Karjatilat eivät helpeen syttyneet.

Ruokohelven energiaviljelyä esitti 1989 Nesteen biokaasuinsinööri Olli Kuusinen. Hän oli tutustunut bioenergian tutkimuksiin Keski-Ruotsissa.

Kuusinen yhdisti heinäkasvilla sellun ja energian. Pellolta korjatusta ruokohelvestä keitetään tehtaassa ensin heinäsellua. Mitä jää keitossa kuidun yli, syötetään biokaasureaktoriin.

UUDEN sukupolven ruokohelven viljely käynnistyi meillä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu kuitenkin tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet tuoda uudentyyppistä helpisellua kilpailijaksi markkinoille.

Seuraavaksi ruokohelven viljelyyn ohjasi turveteollisuutemme varhainen vihreä siirtymä. Polttoturvetta haluttiin jatkaa, ja ehkä lopulta korvatakin, viljellyn ruokohelven murskeella.

RUOKOHELVEN energiaviljely yleistyi nopeasti 2000-luvun alussa. Vahvasti asiaa ajoi maatalousministeri Juha Korkeaoja. Hän totesi lokakuussa 2005 eduskunnalle antamassaan maatalouspoliittisessa selonteossa, että ruokohelven mahdollinen viljelyala maassamme on 170 000–200 000 hehtaaria.

Esitellessään selontekoa Korkeaoja arvioi vielä, että 5–10 vuoden näkemällä bioenergiaa voitaisiin tuottaa aina 400 000–500 000 hehtaarilla, eli neljänneksellä peltoalastamme.

Vuonna 2007 ruokohelpeä kasvoi jo 19 000 hehtaaria. Tämän jälkeen viljely alkoi laantua. Polttoturpeeseen ja etenkään kivihiileen verrattuna ruokohelven poltto-ominaisuudet eivät tyydyttäneet voimaloiden väkeä. 2020-luvulla meillä kasvaa ruokohelpeä enää parituhatta hehtaaria.

Ruokohelven viljelyltä putosi kannattavuus. Puuttuiko meiltä kymmenkunta vuotta sitten vielä ilmastokamppailun tahtotila?

NYT ruokohelvellä on etunaan myös ilmastonhoitokasvin ominaisuus. Ruokohelpi jatkaa vihreänä kasvuaan loppusyksyyn. Sato korjataan paalaamalla vasta seuraavana keväänä, lumien lähdettyä.

Peltojen hiilidioksidin päästöt ovat suurimmillaan kasvukauden loppupuoliskolla, maaperän lämmittyä. Päästöjen hillintään tarvitsemme ruokohelven tapaisia, kasvukauden loppuun asti vihreinä jatkavia viljelyskasveja. Muita vastaavia syksyn vihreitä ilmastonhoitokasveja ovat kuituhamppu ja energiapaju.

Ruokohelpi oli vihreässä siirtymässä sukupolven aikaamme edellä. Turvetta pidettiin aluksi hitaasti uusiutuvana, mutta jatkuvasti käytettävänä polttoaineena. Nyt se halutaan korvata taatusti uusiutuvalla biomassalla. Ruokohelven murskeesta on kehitteillä myös kasvuturpeen korvaaja.

YK:N Dubain 2023 ilmastokokous (COP 28) käänsi suunnan lopullisesti. Kokous kehotti kaikkia maailman maita siirtymään pois fossiilisista polttoaineista. Päästöjä tulisi vähentää globaalisti 43 prosenttia vuoteen 2030 mennessä.

Joko ruokohelpi on palaamassa takaisin? Suomen maatiloilla on ruokohelven energiaviljelyyn tarvittava kokemus. Turvepeltojen maatilamme voisivat aloittaa ruokohelvellä vihreän siirtymän Dubai-vaiheen jo ensi keväänä.

Veli Pohjonen

Suomenmaa. Mielipide. 23.1.2024

Metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän silloisten öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia ulkomailta tuodusta öljystä.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta erityisesti turveperäisillä mailla. Suomalaissyntyinen sittemmin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Ministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Sen vetäjäksi tuli Olavi Huikari. Toimikunnan tuli käydä läpi metsätalouden mahdollisuudet, miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian tuotannon kolmeen osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin 20 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, 3-5 vuoden korjuuvälein kasvatettavan pajun energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Luken 2017 tutkimuksen mukaan meillä on taimikonhoidon rästejä 800 000 hehtaaria. Nyt ne alueet ovat välittömiä huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Hieskoivun viljelmiä meillä ei ole. Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on kuitenkin suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi huoltovarmuuden energialähteenä. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2023 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksikin laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ukrainan ja Israelin nykyiset kriisit opettavat, että metsäenergiaa tarvitaan edelleen huoltovarmuuteen. Jo 40 vuotta sitten julkaistut energiametsätoimikunnan suositukset on syytä ottaa uuteen harkintaan

Veli Pohjonen

Heinäveden lehti. Mielipide. 16.11.2023.

Puupellettiä ei tulisi unohtaa

Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti on kuulunut viime vuodet hieman unohdettuihin energialähteisiin. Pelletille on kuitenkin palannut sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve, kun maakaasun tuonti ensimmäisessä, Venäjän putkessa pysähtyi Ukrainan sodan myötä.

Puupelletin osa energian huoltovarmuudessa korostuu taas, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitui lokakuussa. Talvella 2023-2024 energiahuoltomme saa maakaasua vain nesteytettynä, ostettuna ulkomailta. Se rahdataan laivoilla raakaöljyn tapaan. Laivarahti on arvattavasti putkituontia kalliimpaa.

Puupelletti on keksintönä puolen vuosisadan ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Woodexin lisenssi hankittiin ja ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö. Yhtiö valitsi raaka-aineekseen metsähaketta halvemman turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton.

Toisen sukupolven, todellisen puupelletin aalto tuli Ruotsista 1997. Finncambi-yhtiö perusti pellettitehtaansa Etelä-Pohjanmaalle.

Ukrainan sodan aiheuttama puun tuonnin pysähtyminen Venäjältä ja maakaasun tulevaisuus nostivat kotimaisen metsäenergian taas pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupelletillä voi korvata maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin maakaasuputkiin. Puuvoimalat eivät luo samanlaisia säteilyuhkia kuin ydinvoimalat.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen. Pellettiä voisi tehdä myös vaikkapa avohakkuun kannoista.

Euroopan unionissa vaikuttaa kuitenkin vihreän siirtymän koulukunta mikä haluaisi lopettaa kaiken metsäenergian käytön luonnonmetsistä. Onneksi meillä on koulukunnalle vaihtoehto: metsäpuiden lyhytkiertoviljely kesantopelloilla, turvesoiden pohjilla ja muilla jättömailla.

Nopein vaihtoehto on jo puoli vuosisataa tutkittu energiapaju. Pikapellettiä voisi heti valmistaa 1-3 vuoden kiertoajalla kasvatetusta viljelypajusta.

Puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi unohtaa.

Veli Pohjonen

Lestijoki -lehti. Mielipide. 9.11.2023.

Paluu tuotantotalouteen elävöittäisi maaseutuamme

Maataloutemme perustui alkujaan tuotantotalouteen. Viljelijä pyrki kasvattamaan hehtaarillaan mahdollisimman satoisasti ruokaa ja rehua. Tehokkaat menetelmät ja runsas sato olivat suhteessa maatilan hyvinvointiin, niin pientiloilla kuin suuremmillakin.

Tuotantotalous perustui keksintöihin. Pienet keksinnöt vahvistivat pienyrittäjyyttä. Se syntyi länsimaissa tuotantotalouden pientiloilla, kasvoi ja levisi sieltä kyliin ja kaupunkeihin.

Toinen maatalouden linja, tukitalous on peräisin Yhdysvalloista. Presidentti Franklin D. Roosevelt antoi 1933, lamakauden aikoihin, kansakunnalleen maatalouden tukiasetuksen. Se käynnisti USA:n viljelijöiden avustuksen, säätelyn vuotuisilla hehtaarimaksuilla.

Eurooppa otti Yhdysvalloista mallia. Mittavana tukitalous alkoi 1962, EU:n rahallisena mahtiosana. Esimerkiksi vuonna 1985 EU:n budjetista 73 prosenttia meni tiloille maksettaviin maataloustukiin.

Myös Suomi alkoi kehittää omaa tukimaatalouttaan. Mittavasti kytkeydyimme siihen 1995 alkaneella EU-kaudellamme.

Tukitalouden nyrkkisääntö maataloudelle tänään on: puolet peltohehtaarin bruttotulosta tulee hehtaaritukena, puolet tulee tuotannosta. Meneekö tilallisen työajastakin jo melkoinen osuus kamppailuun tukimyllytyksessä?

Siirtymä tukitalouteen hidasti maataloutemme kehittymistä. Yksityisyrittäjyys tehokkuutena, ja sen luomina keksintöinä ei enää kukoista maatiloillamme samassa suhteessa kuin tuotantotalouden aikoihin. Viljelijöiden yrittäjähengen asemesta puhumme tänään heidän ahdingostaan.

Ahdinko näkyy maatilojemme vähenemisenä. Maatalousyrittäjiä oli vuonna 2010 koko maassa lähes 59500, mutta vuonna 2022 enää luokkaa 43600. Suhteellisesti sama ilmiö on vielä voimakkaampi karjatalouden ns. nurmi-Suomessa.

Päivää kohti elinkeinostaan putosi Suomessa keskimäärin 3,6 maatalousyrittäjää. Luku on järkyttävä, varsinkin kun sitä vertaa erääseen 1960-luvun puolivälin mauttomaan, poliittiseen vaalilauseeseen: tapa talonpoika päivässä.

Metsätilojen osalta saimme EU:lta epämääräisen lupauksen, että liityttyään unioniin Suomi saa päättää itse metsätiloistaan, jatkavatko ne tuotantotiloina vai tukitiloina. Mutta kävikö näin, vai ovatko myös metsätilat siirtymässä tukitalouteen?

Vuodesta 2015 asti meillä on ollut käytössä KEMERA-tuki. Se on muuttumassa vuoden 2024 alusta METKA-tueksi (Metsätalouden Kannuste). Hieman kummastuttavaa METKAssa on, että ennen voimaan tuloa sille tulee saada EU-komission hyväksyntä.

Metsätaloutemme kehitystä on syytä verrata maataloutemme kehitykseen. Voisiko tukitalous johtaa myös metsätilalliset ajan saatossa ahdinkoon?

Onneksi EU:n maa- ja metsätalouspolitiikassa orastaa myös vastakkaisia linjauksia. Komission Farm to Fork -strategiassa linjataan tavoitteiksi muun muassa alkutuottajan aseman parantaminen, pienten ja keskisuurten tilojen tukeminen ja uusien yrittäjien houkutteleminen alalle.

Voisivatko maa- ja metsätilamme siis palata jo lähitulevaisuudessa takaisin tukitiloista tuotantotiloiksi? Se voisi elävöittää ahdingon koettelemaa maaseutuamme. 

VELI POHJONEN

Sisä-Savo. Mielipide. 30.11.2023.

Hajautettuun sähkön tuotantoon bioenergialla

Tammikuun paukkupakkaset, tuulimyllyjen tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloidenkin yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähkön tuotannon lisävaihtoehtoja.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Niiden tarvitsema energia tuli metsistä. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sähköä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Se on energiaa, mikä on lähtöisin kasvatusmetsistä. Sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Ohjelmassa metsätaloutemme pääpaaluksi tuli talousmetsien hakkuiden lisääminen 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta, 44 miljoonasta kuutiosta 64 miljoonaan kuutioon. Vuonna 2022 olimme tasolla 75 miljoonaa kuutiota.

Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 5,9 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2022 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 11,2 miljoonaa kuutiota.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Kuhmon puuvoiman mallia markkinoitiin hajautetuksi sähkön tuotannoksi eri puolille Suomea.

Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2022 olimme tasolla 7,1 miljoonaa tonnia.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille Joensuun metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla tehdas voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti selvästi Keijo Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys. Ehkäpä sahateollisuuden sähkön tuotanto odottaa vielä lisää innovaatioita. 

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. 

VELI POHJONEN

Perniönseudun lehti. Mielipide. 11.1.2024

Energiapaju kasvoi Suomen ennätyksen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokaskasvi uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Ehdolla on ollut etenkin voimaloille nopeasti peltohaketta tuottava energiapaju.

Nopeakasvuisuus on energiapajun etu. Lokakuussa 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan 5 metrin mittaan kasvukauden aikana (kuva).

Ennätyskasvuisa paju kuuluu lajiin Siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen, osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Kasvuisan pajun historiasta löytyy monipuolisia, muitakin esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta. Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, minkä hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Saksalaisessa Bayerin tehtaassa työskennellyt Felix Hoffmann keksi 1897 muokata mahavaivoja aiheuttavaa puhdasta salisyylihappoa. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema, haitattomampi asetyylisalisyylihappo. Apteekkeihin lääke tuli myyntinimellä aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 9.1.2024

Voimme hajauttaa sähkön tuotantoa

Tammikuun paukkupakkaset, tuulimyllyjen tauot, aurinkopaneelien vähävaloiset päivät ja ydinvoimaloiden yllättävät huoltoseisokit panivat taas ajattelemaan hajautetun sähkön tuotannon lisävaihtoehtoja. Pörssisähkökin poukkoilee ennen näkemättömällä tavalla.

Joensuun yliopistossa kehitettiin 1992 energiatavoitteinen puunjalostusohjelma. Lisäsähkön tarve oli tullut metsäteollisuudesta, etenkin kuumahierteeseen perustuvista uusista paperitehtaista. Vielä 1990-luvulla usko painettujen sanomalehtien ja aikakauslehtien nousuun oli melkoinen.

Energiatavoitteinen puunjalostusohjelma pohjasi yhtäältä tehostettuun sahateollisuuteen ja toisaalta uuden ajan sellutehtaisiin. Niiden tarvitsema energia tuli metsistä. Ohjelmassa uumoiltiin, että ehkäpä metsäteollisuuden ei jatkossa tarvitsekaan ostaa sähköä. Sähköä voinee uudella tekniikalla tehdä myös metsäteollisuuden sivutuotteista.

Ohjelman iskusana oli puuvoima. Se on energiaa, mikä on lähtöisin kasvatusmetsistä. Sähköksi ja lämmöksi muuntuvat lisähakkuiden sivutuotteina saatavat kuori, puru, hukkapalat ja sellun kylkiaine ligniini.

Metsätaloutemme pääpaaluksi tuli talousmetsien hakkuiden lisääminen 20 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Markkinahakkuut nouskoot 1990-luvun alun tasolta, 44 miljoonasta kuutiosta 64 miljoonaan kuutioon. Vuonna 2022 olimme tasolla 75 miljoonaa kuutiota.

Puunjalostuksen ensimmäinen paalu oli nostaa sahaus silloisesta aallonpohjastaan 5,9 miljoonaa sahakuutiota vuodessa, yli 10 miljoonan kuution. Vuonna 2022 mänty- ja kuusisahatavaramme tuotanto oli yhteensä 11,2 miljoonaa kuutiota.

Sahateollisuuden malliksi tuli 1992 valmistunut Kuhmon sahan ja voimalan yhdistelmä. Kuhmon malli oli ensimmäinen keskisuuri sahalaitos, joka alkoi myydä lankun ja laudan lisäksi myös sähköä ja lämpöä. Kuhmon puuvoiman mallia markkinoitiin hajautetuksi sähkön tuotannoksi eri puolille Suomea.

Puunjalostuksen toinen paalu oli nostaa sellun tuotanto 1990-luvun alun 4,9 miljoonasta tonnista 7,6 miljoonaan tonniin. Vuonna 2022 olimme tasolla 7,1 miljoonaa tonnia.

Selluteollisuuden malliksi tuli Stora Enson tehdas Enon Uimaharjussa. Tehtaan voimainsinööri Keijo Koivunen esitteli Enossa vierailleille metsäylioppilaille ekosähkön mallinsa. Hän laski, että uudella tekniikalla Enon tehdas ei tarvitse ulkopuolista sähköä ollenkaan. Sen sijaan uudella mallilla tehdas voi päästä sähkön tuotannossa aina 175 prosentin omavaraisuuteen.

Äänekosken vuonna 2017 valmistunut biotuotetehdas ylitti Keijo Koivusen ennusteen. Äänekoski tuottaa sähköä 240 prosentin omavaraisuudella. Kemiin juuri valmistunut Metsä Fibren vielä suurempi biotuotetehdas pääsi sähkön tuotannossaan vastaavasti 250 prosenttiin.

Muutos energiatavoitteiseen puunjalostusohjelmaan kannatti. Ohjelma oli ainakin selluteollisuuden osalta menestys.

Maakuntiin hajautettua sähköntuotantoa kaipaamme tulevien talvien pakkasiin. Puuvoiman kehittäminen 2020-luvulla hajautettuun sähkön tuotantoon on edelleen ajankohtainen. 

VELI POHJONEN

Lounais-Lappi. Mielipide. 18.1.2024.

Onko isojakomme suunta kääntymässä?

Kuluneen metsästyskauden aikana useampikin metsästysseura sai tuntuman maanomistuksessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle maa- ja metsätilalliselle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Metsästys ei sijoitusyhtiötä kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. On luonnollista ehdottaa metsästysseuralle maistaan vuotuista hehtaarimaksua, hieman pellonvuokran tapaan.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa muillekin hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien metsätilallisten maista.

Muutos on alkanut huolestuttaa. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin. Muutoksen myötä on alkanut huolestuttaa, mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia, Ruotsin kuninkaalle kuuluvia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä 1960-luvulla.

Olemmeko nyt, 50 vuoden päästä siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa.

Pidemmässä ajan kaaressa huolestuttaa kysymys sijoitusyhtiöiden omistussuhteesta. Enemmistö osakkaista on vielä kotimaisia, mutta ulkomainen omistus on kasvamassa. Metsätiloja ostavat myös ulkomaiset rahastoyhtiöt.

Onko isojakomme suunta kääntymässä? Ainakin osa metsiämme on jo palaamassa ulkomaiseen omistukseen.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen.

John Locken oppia ja isojaon alkusuuntaa olisi syytä edelleen noudattaa.

VELI POHJONEN

Kalajokilaakso. Mielipide. 12.3.2021

Vahvinta kotimaista ei tule unohtaa

Uusiutuvan energian voi mieltää tämän päivän ilmastokamppailussa perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että tämä kolmikko ei tuota perusvoimaa.

Perusvoimaksi voimme laskea ne energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Metsät ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se ohitti puun 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Öljy nousi 61 prosenttiin vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Perusvoiman muutos käynnistyi vuoden 1973 jälkeisistä Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti päättäjiämme. Mistä saamme talvella lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi kriisi pysäyttää tuontiöljyn?

Välittömän toimeksiannon kansanedustajat antoivat Vapolle: kehittäkää turvevoima uudelleen. Tänään toimeksianto turpeelle tuntuu päinvastaiselta. 

Metsäenergialle nimitettiin 1978 haapavetisen professori Olavi Huikarin vetämä energiametsätoimikunta. Sen tehtäväksi tuli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen puuvoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin puuvoima on vahvistanut etumatkansa. Vuoden 2020 kolmella alun neljänneksellä saimme puusta 27 prosenttia ja öljystä 22. Ydinvoiman prosentti oli 20.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saimme siitä 2,2 prosenttia koko energiastamme. Aurinkosähkö on alle prosentin sarjassa.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus oli 4,5 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Puuvoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on puuvoimasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Pääosan jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia) on sellun sivutuote ligniini. Puuvoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia koko puuvoimasta).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjä on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöppö paperitehdas. Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Vahvinta kotimaista, puuvoimaa ei tule jatkossakaan unohtaa.

VELI POHJONEN

Iijokiseutu. Mielipide. 17.3.2021

Ja ilmastohiili oli verolle pantava

Ja tapahtui niinä päivinä, että kaikki ilmastoomme vaikuttava hiili oli verolle pantava ... Kertoneeko historia myöhemmin, että se tapahtui Antonio Guterresin ollessa YK:n pääsihteerinä? Ainakin pääsihteeri Guterres kehotti joulukuussa kaikkia maita julistamaan ilmastohätätilan ja lunastamaan lupauksensa leikata hiilidioksidin päästöjään.

Yksin päästöjen leikkaus ei enää riitä. Koronakriisistä huolimatta ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus nousee koko ajan. Päivittäinen mittaus alkoi maaliskuussa 1958 Mauna Loan vuorella Havaijille. Pitoisuus oli silloin 316 miljoonasosaa. Nyt, joulukuun lopulla pitoisuus oli 415 miljoonasosaa eli 31 prosenttia korkeampi.

Ilmaston avuksi tarvitaan hiilipörssi. Se oli esillä suomalaisissa ilmaston keskusteluissa jo pari vuotta sitten. Pääministeri Juha Sipilä järjesti joulukuussa 2018 aiheesta seminaarin 170:lle alan vaikuttajalle.

Hiilipörssi olisi markkinapaikka yhtäältä taivaalle menevälle päästöhiilelle ja toisaalta taivaalta tulevalle nieluhiilelle. Hiilidioksidia taivaalle vapauttavat maksaisivat taivaalle menevistä hiilen päästövirroistaan. Ilmakehästä hiilidioksidia poistaville puolestaan maksettaisiin esimerkiksi metsiin tulevista hiilen nieluvirroista.

EU:ssa taivaalle menevän hiilen päästöpörssi on toiminut jo 15 vuotta. Nieluvirtojen osalta vastaavaa ei ole onnistuttu käynnistämään.

Meillä hiilipörssin osaamisaluetta ovat metsät ja niihin päätyvät hiilen nieluvirrat. Kiitos Metsäntutkimuslaitoksen jo 1921 aloittaman Valtakunnan Metsien Inventoinnin, metsänhoitoyhdistysten pitkäaikaisen työn sekä digiajan uusien tietokonesovellusten, voimme määrittää kullekin metsätilalle vuosittain tulevan hiilen nieluvirran.

Metsätilojen osallistuminen hiilipörssiin olisi helpoin metsäverotuksen kautta. Kyseessä olisi saman mittaluokan muutos, mikä metsissämme tapahtui vuonna 2005. Siirryimme silloin pinta-alaverotuksesta tuloverotukseen. Siitä muutoksesta hiilipörssi voisi ottaa hallinnon oppia.

Myös maaperän hiili on ilmastolle tärkeä. Koko maapallon tasolla maanpinnan alapuolisessa humuksessa on kolme kertaa enemmän alkuainehiiltä kuin maanpinnan yläpuolisessa puustossa. Myös maaperän hiili tulisi saada hiilipörssiin.

Odotamme edelleen käytännön hiilipörssiä. Ote siitä on lipsunut parin vuoden ajan. Hiilipörssin soisi nyt etenevän eikä hiipuvan. Ilmastomme sitä odottaa. Varmaan sitä odottaa myös YK:n pääsihteeri.

Veli Pohjonen

Sotkamo -lehti. Mielipide. 29.12.2020

Puupelletille tuli Glasgown ilmastonäkymä

Kotimaisen bioenergian keskeisimpiä loppuvuoden uutisia oli metsäjätti Stora Enson tiedonanto kolmannen sukupolven pellettitehtaastaan. Se tulee yhtiön Varkauden sahalaitokseen. Tuotanto on luokkaa 30'000 tonnia vuodessa. Se vastaa noin kymmentä prosenttia pelletin nykytuotannosta Suomessa.

Pelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksinnön isä on saksalaisperäinen Rudolf W. Gunnerman. Hän muutti nuorena miehenä Yhdysvaltoihin, vain 20 dollaria taskussaan mutta pää täynnä ideoita.

Gunnerman patentoi 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet kuten puru. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä kivihiilen korvaajaksi.

Gunnerman ymmärsi puupelletin ja kivihiilen välisen silloisen laatueron. Kivihiilessä on 200 kertaa enemmän rikkiä ja 17 kertaa enemmän tuhkaa kuin pelletissä. Kivihiilen rikistä ja tuhkan pienhiukkasista oli peräisin savusumu, mikä saastutti Lontoota viime vuosisadalla.

Tänään laatuero tulee puupelletin nollatason hiilidioksidin päästöistä. Puupelletistä ei tarvitse maksaa päästömaksua.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen. Vuonna 1979 olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja Muhoksen metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima –nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotantonsa jo 1985.

Toisen sukupolven pellettiaalto tuli Suomeen Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Uuden aallon pelletit alkoivat korvata polttoöljyä sekä kaukolämmön kerrostaloissa että lähilämmön omakotitaloissa.

Kolmannen sukupolven pelletit tulevat biotalouden tuotteena. Esimerkiksi Stora Enson Varkauden pelletti tullaan puristamaan sahan sivuvirroista, kuten kutterinlastusta, kuivasta hakkeesta ja sahanpurusta.

Tänään pelletin maailmanlaajuinen pääasiakas on, Gunnermanin ajatuksen mukaan, kivihiilestään luopuva kivihiilivoimala. Pelletillä voi lämpövoimaloissa korvata myös turvetta.

Puupelletin laajamittainen tuotanto kiihtyi Suomessa vuoden 2000 jälkeen. Nousua jatkui vuoteen 2007, mutta sen jälkeen tuotanto tasaantui (kuva). Meiltä puuttui vielä ilmastonmuutoksen aiheuttama tahtotila. 

Jo 1970-luvulla puupelletille oli tulevaisuuden näkymä. Nyt 2020-luvulla pelletillä on sekä eurooppalainen että koko maailmanlaajuinen tarve. Lupauduimme Glasgown ilmastokokouksessa vähentämään merkittävästi ilmakehää lämmittäviä kivihiilen päästöjä. Puupelletillä se onnistuu nopeimmin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Toivoa sopii, että maailman kivihiilivoimaloissa tulee yhä enemmän kysyntää myös pohjoiselle puupelletille.

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 18.11.2021

Puupelletti ja maakaasu kytkeytyvät toisiinsa

Puupelletti oli Suomessa nousussa vuosituhannen vaihteen jälkeen. Pieniä pellettitehtaita rakennettiin eri puolille Suomea, useimmiten lähelle sahateollisuutta.

Vuonna 2009 pelletin tuotannon nousu pysähtyi. Sahoilta ei tullutkaan pellettikoneille höylänlastua niin kuin ennen. Polttoöljy säilytti markkinansa.

Varalta tutkijat alkoivat silti selvittää, miten muuta metsäenergiaa, esimerkiksi tavallista haketta voisi pelletöidä kannattavasti. Se tasaisi tuotantoa ja pelletin kauppaa kotimaassa ja ulkomaille.

Meillä pelletti on öljylämmittäjän vaihtoehto ja pienten lämpökeskusten automatisoitava polttoaine. Muualla Euroopassa pelletillä on suurempi merkitys. Se liittyy maakaasuun.

Pari viime vuotta olemme ihmetelleet, miten Venäjä kiisteli milloin Ukrainan, milloin Valko-Venäjän kanssa maakaasusta. Perimmiltään kaasukiistassa ei ollut kyse naapurimaiden  rahaliikenteestä, vaan isommasta valtakuviosta. Maakaasu on idän poliittinen ja taloudellinen neuvotteluvaltti EU:n suuntaan.

Maakaasun hana oli piilossa vanhan Neuvostoliiton aikaan. EU:lla oli vastavoimana vielä vahvempi valtti: ruokahana. Se oli maapallon tärkeimmän ruokaviljan, vehnän kaupan taustalla. Neuvostoliitto joutui ostamaan maailmanmarkkinoilta tuontivehnää. Myyjiä olivat länsimaat.

Idän ja lännen välinen ruokahana poistui Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Kolhoosimaatalous muuntui yhtiömaataloudeksi, ja maa alkoi tuottaa asukkailleen riittävästi ruokaa.

Maakaasu tuli idän ja lännen välisen politiikan välineeksi. Tällä on yllättävä vaikutus Suomeen. Maakaasun huoltovarmuuden ketjun päässä on piskuinen lämpömuromme: puupelletti.

Talokohtainen maakaasupoltin on Keski- ja Etelä-Euroopan yleisin lämmityslaite. Sikäläisiin omakotitaloihin on jo ostettu kymmeniä tuhansia pellettitakkoja olohuoneiden lisälämmön lähteeksi, siltä varalta että itäkaasun tulo jonakin talvipäivänä takkuilee.

Pelletti on EU:n pientaloasujille maakaasun varavoimaa. Pelletti kiinnostaa heitä sitä enemmän, mitä useammin Venäjältä ja Ukrainasta EU-verkkoon myytävä kaasu joutuu politiikan pelinappulaksi.

Pelletin viejinä meidän kannattaisi ottaa nyt entistä näkyvämpi osa. Maakaasusta riippuvainen Eurooppa tarvitsee pellettiä, ja sen kysynnän voi ennustaa kasvavan.

Meillä on metsäenergiaa vietäväksi eteläisempään Eurooppaan. Pelletti on bioetanolin ja –dieselin ohella ainutta bioenergiaa, mitä kannattaa kuljettaa pitkälle. Laivalla se kulkee jo tuhansien kilometrien päähän.

Pelletin viennistä on vuosikymmenen kokemus Suomen ja Ruotsin välillä. Tukholman esikaupungin kaukolämpöä ja sähköä on tuotettu muun muassa Suomesta laivatuilla pelleteillä.

Pellettiteollisuutemme olisi syytä huoltovarmuuden vuoksi pikaisesti elvyttää.

VELI POHJONEN

Nivala -lehti. Mielipide. 10.3.2022

Turvepeltoihin nojaa ruokaturvamme

Korona-virukset ja niiden aiheuttamat maailmantalouden huojahdukset korostavat ruokaturvaamme. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lauseesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme on notkahtanut alamäkeen jo vuodesta 2000 (kuva). Nyt olemme tasolla 460 viljakiloa per henkilö (vuodelle 2021).

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2021 oli 346 kiloa. Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2021 oli vain 258 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla Suomea koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968. Sen jälkeen ruokaturvamme on sahaillut maatalouspolitiikan pyörteissä. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Viime vuosien notkahdus johtunee pääosaksi eteläisten viljaseutujemme kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista. Ne ovat jo mahdollinen seuraus ilmastonmuutoksesta.

Kevätkesän hellekausina kuivuvat kivennäismaan peltomme eivät välttämättä pysty enää tuottamaan riittävän korkeita viljasatoja. Vedellä puskuroidut turvemaan pellot tähän kuitenkin pystyvät.

Kansallisen ruokaturvamme aleneva suunta voi jatkua entisellään ilmastonmuutoksen myötä. Huolestuttavimmassa tapauksessa voimme jatkossa jopa ajautua kansalliseen ruokakriisiin.

Maailman tasolla ruokakriisin mahdollisuuteen kiinnitti huomiota YK:n syksyn 2009 ruokakokous. YK totesi ihmiskunnan väkiluvun kasvavan vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Ruokakokous laski, että ihmiskunta tarvitsee silloin ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on tällä vuosisadalla maapallolla välttämättä avattava. Näin on tapahduttava etenkin maissa, missä uusiutuva vesi on myös ilmastonmuutoksen myötä riittävä, jopa ylirunsas luonnonvara, kuten Suomessa.

Ruokaturva ohjaa jatkossa maatalouttamme. Samalla kesien lämpeneminen ja kasvukauden alkupuolen kuivajaksojen yleistyminen korostavat kosteiden turvepeltojemme merkitystä. Turvepeltoihin nojaa ruokaturvamme.

VELI POHJONEN

Pieksämäen lehti. Mielipide. 25.1.2022

Biokaasua tarvitaan parantamaan huoltovarmuuttamme

Biokaasu ja maakaasu ovat uusiutuvan energian ja fossiilisen energian yksinkertaisin parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi heti lämmittää taloja, tuottaa teollisuudelle voimaa, ajaa autoja ja käyttää traktoreita.

Molemmat kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä.

Fossiiliseen kivihiileen verrattuna maakaasun parempi ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi. Hiili palaa haitalliseksi hiilidioksidiksi. Vetyenergian ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus kertoo, että maakaasu on vain ilmastokamppailun välivaihe. Nollatasolle pääsemme vasta, kun korvaamme maakaasun biokaasulla.

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa, Siikasalmen koetilalla Liperissä. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä.

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntuivat monivuotiset nurmet.

Samalla biokaasulle kehitettiin huoltovarmuuden näkymä. Putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi, vaikka tuontikaasu jonkin kriisin vuoksi ehtyisi. Ulkomaisen maakaasun tuontia ensin jatkettaisiin ja lopulta se korvattaisiin kotimaisella biokaasulla.

Kaasuverkkoamme ehdotettiin laajennettavaksi Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, Perämeren yltä aina Ruotsin puolelle.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Olemmeko hylkineet biokaasua? Olemme tainneet mieltää biokaasun vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jätevesilaitosten vieressä.

Isojen biokaasutehtaiden ja energiaviljelyn tulevaisuusarvoa emme tainneet ymmärtää. Unohdimmeko kotimaisuuden ja huoltovarmuuden?

Nyt biokaasu on lupaava etenkin huoltovarmuuden tuotteena. Biokaasua olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Viljelyyn tulisi saada riittävä EU:n tuotantotuki.

Biokaasun merkitys huoltovarmuudessa on noussut yhä tärkeämmäksi. Erityisen tärkeää se on Keski- ja Etelä-Euroopalle, missä omakotitalojen lämmitys uhkaa hiipua tuontikaasun tulon takerrellessa.

Veli Pohjonen

Ylä-Karjala. Mielipide. 26.4.2022

Puupelletille tuli uusi tarve

Pienehkö lämpöjyväsemme, puupelletti on kuulunut viime vuodet hieman syrjittyihin energialähteisiin. Nyt pelletille palasi sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve.

Puupelletti on keksintönä 45 vuoden ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima –nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi halvemman turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Turvepelletissä on kaksitoista kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä.

Runsaan tuhkansa takia turvepelletti ei omakotiasujia sytyttänyt. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotannon 1985.

Toisen sukupolven pelletin aalto tuli meille Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Etelä-Pohjanmaalle. Nyt raaka-aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu.

Pellettiä auttoi, kun toisesta puupolttoaineesta, hakkeesta oli kertynyt yli kymmenen vuoden käytännön kokemus. Hakkeella on kolme kiusallista ongelmaa, joihin pelletillä on ratkaisu.

Hake on normaalitilassaan tuoretta, ja sitä on homevaaran vuoksi vaikea varastoida. Pelletin kosteus on kuivan viljan luokkaa. Puupellettiä voi varastoida siiloissa viljan tapaan vuosikausia.

Toiseksi, hakkeen palakoko vaihtelee, ja sen koneellinen siirtely onnistuu vain isoissa lämpölaitoksissa. Tasalaatuinen pelletti taas soljuu putkikuljettimissa niin pienvoimaloissa kuin pientaloissa.

Kolmanneksi, hake on löysää. Se vie kuljetuksissa tilaa, ja se maksaa. Irtohaketta ei kannata kuljettaa 100 kilometriä edemmäksi. Pelletöinti tiivistää energian: yksi pellettikuutio vastaa neljää hakekuutiota. Puupellettiä laivataan maailmalla kannattavasti jo mantereelta toiselle.

Puun tuonnin pysähtyminen Venäjältä sekä maakaasua ja raakaöljyä uhkaavat rajoitteet nostivat kotimaisen metsäenergian taas pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta pumpattua lämpöä. Pellettiä voi kuljettaa maamme sisällä ja vientinä myös maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdysuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Lämpöjyvämme puupelletti eteni huoltovarmuuden helmeksi. Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa.

Lisää lämpöjyvää tarvitaan. Pellettiteollisuutemme odottaa nyt pikaista elpymistä. Sitä odottaa myös vientimme venäläisen maakaasun kanssa tuskaileviin Euroopan maihin.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 14.4.2022.

Ilman metsäenergiaa ei olisi huoltovarmuutta

Huoltovarmuus oli edellisen kerran taloutemme ytimessä 1970-luvulla, Lähi-Idän öljykriisien seurauksena. Saimme enimmillään kaikesta energiastamme 61 prosenttia öljystä, ulkomailta tuodusta.

Huoltovarmuuden aiheeseen syttyi kaksi metsäalan tutkijaamme. Metsäntutkimuslaitoksen professori Olavi Huikari kiinnostui puun metsänhoidollisesta energiatuotannosta. Metsäntutkimuslaitoksessa myös toiminut ja sittemmin Uppsalan yliopistoon siirtynyt professori Gustaf Sirén kehitti metsien energiaviljelyn käsitteen (energiskogsodling). 

Maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen asetti 1978 huoltovarmuuden työryhmän nimeltä energiametsätoimikunta. Professori Huikarin vetämän toimikunnan tuli selvittää miten korvata ulkomaista öljyä uudentyyppisellä metsäenergialla erityisesti lämmön ja sähkön tuotannossa?

Toimikunta jakoi metsäenergian osioon. Ensiksi, pienikokoisen ensiharvennuspuun sekä hakkuutähteen korjuu energiaksi tulisi kehittää talousmetsien metsänhoidolliseksi toimeksi. Metsähakkeen vuosituotannon mahdollisuudeksi laskettiin jo silloin 20 miljoonaa kiintokuutiota vuodessa.

Toiseksi, hieskoivun viljelyä ja kasvatusta energiapuuksi tulisi kehittää metsäojitetuilla alueilla. Lämpöhakkeen tuottajana hieskoivulle sopii keskipitkä kiertoaika, 20-30 vuotta. Sopivaa aluetta laskettiin olevan maassamme yhteensä 750'000 hehtaaria.

Kolmanneksi, lyhyen kierron pajun (3-5 vuoden korjuuvälein) energiaviljelyä esitettiin kehitettäväksi joutomaan pelloille ja turvesuonpohjille. Energiahakkeen tuotanto nähtiin luontevaksi, kestäväksi jatkumoksi jo silloin tilapäiseksi lasketulle energiaturpeen tuotannolle.

Energiametsätoimikunta jätti mietintönsä 1981. Mietinnön ehdotukset toteutuivat vain osittain. Öljyn maailmanhinta laski Lähi-Idän sotien jälkeen. Energiamme huoltovarmuus ei ollut enää päivittäinen uutisaihe. Tänään se taas on, Ukrainan kriisin seurauksena.

Meillä on taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä luokkaa miljoona hehtaaria. Nyt ne alueet ovat huoltovarmuutemme energiavarastoja.

Luontaisesti syntyneitä hieskoivikoita on suoperäisillä maillamme käytettävissä välittömästi. Yhteensä koivua (hies- ja rauduskoivu) on puustostamme 17 prosenttia. Jos siitä korjattaisiin kestävästi yksi prosentti energiapuuksi, sitä saataisiin noin 4 miljoonaa kuutiota vuodessa.

Pajun energiaviljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Vuonna 2021 viljelmiä oli kuitenkin vain 50 hehtaaria. Huoltovarmuuden laskelmia energiapajulle on tehty kokonaispinta-alalle 300 000 ha. Se vastaa Suomen ympäristöhoidon peltojen, turvesuon jättömaiden, joutomaan peltojen ja osin nykyään raivioiksi laskettavien peltomaiden kokonaisalaa.

Ilman kotimaista metsäenergiaa meillä ei olisi taattua energian huoltovarmuutta. Energiametsätoimikunnan jo 40 vuotta sitten antamat suositukset oN syytä ottaa uuteen harkintaan.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Kolumni. 6.4.2022

Viljeltävät teollisuuskasvit odottavat nielupeltojen maaluokkaa

Ihmiselle kiusallisten jätteiden kierrätyksestä on tullut 2020-luvulla yhä suurempi ongelma. Biomassan energiakäyttö lisääntyy. Perinteisellä hakkeella käyvistä lämpövoimaloista tulee yhä enemmän tuhkaa. Se sisältää usein niin paljon kadmiumia, että nykyisten ympäristösäännösten mukaan tuhkaa ei voi levittää ruoan tuotannossa olevaan peltoon, ei juuri metsäänkään.

Kiertotalous on siirtymässä yhdyskunta- ja teollisuusjätteiden kompostoinnista yhä enemmän jätteiden polttoon. Ilmiö on jo nähtävissä suurten kaupunkien ympäristössä. Myös jätteenpolton voimaloista tulee tuhkaa.

Yhdyskuntien moninaisten jätteiden vuoksi tämäkin tuhka sisältää usein liiaksi ihmiselle haitallisia aineita. Tätäkään tuhkaa ei voi ruoka- tai rehupelloille levittää.

Jäteveden puhdistamoilta ja metsäteollisuudelta tulee kiinteää jätettä, lietteenä tai osin kompostoituna. Se voi sisältää ihmiselle haitallisia aineksia, niin alkuaineina kuin bakteereina. Myöskään jätelietteen levitys ruoan tuotannon pelloille ei ole ratkaisu.

Euroopan unionissa on kehitteillä kiertotalouteen merkittävä uudistus: teollisuuskasvien (industrial crops) viljely sopivilla kierrätyspelloilla. Kyseessä ei ole kilpailu maa-aloista ruoantuotannon kanssa, vaan ruoalle sopimattomien peltojen hyödyntäminen maatalouden ja teollisuuden yhteistyönä.

Teollisuuskasveiksi luokitellaan muun muassa yksivuotinen kuituhamppu sekä monivuotiset lännenhirssi, elefanttiheinä, poppeli ja paju. Ne kaikki sopivat ainakin Etelä-Suomen pelloille. Koko Suomea ajatellen lupaavin on "teollisuuspaju".

Tarvitsemme teollisuuskasveille ravinnevuodon pysäyttämiseen ja ravinteiden kierrätykseen uuden maaluokan, nielupeltojen maaluokan. Nielupellot kasvavat biomassaa teollisuudelle. Samalla ne nielevät alkuaineita, ravinteina.

Tänään merkittävin nieluravinne on alkuaine hiili. Vauhdikkaasti kasvavat teollisuuskasvit ovat myös tehokkaita hiilen nieluja.

Nielupellot kasvatettaisiin yhteiskuntien tuottamilla ravinnepitoisilla jätteillä. Kierrätyspelloilla ei tuotettaisi ihmiselle ruokaa eikä karjalle rehua.

Nielupeltojen maaluokka tulisi vakinaistaa maa- ja metsätalousministeriön sekä ympäristöministeriön säännöksin tai asetuksin niin, että se saisi ympäristö-, etenkin ilmastoystävällisen luokituksen EU:n ja kansallisessa ympäristö- ja maatalouspolitiikassa.

Viljelijä sitoutuisi säilyttämään nielupellot tässä maaluokassa vähintään määräajan, esimerkiksi 20 vuotta. Sinä aikana nielupeltoja ei siirrettäisi ruoan tai rehun tuotantoon. Määräajan jälkeen nielupellon soveltuvuus ruoan tuotantoon vahvistettaisiin kemiallisin maaperäanalyysein.

Teollisuuspajun viljely nielupeltojen ekologisena haravana, ravinnevuodon pysäyttäjänä ja ravinteiden kierrättäjänä on verraten pitkällä Ruotsissa ja Tanskassa. Voimme heti siirtää tämän tietotaidon viljelijöillemme. 

Joko teollisuuspajulle koittaa maatiloillamme uuden kauden aika?

VELI POHJONEN

Tervareitti. Mielipide. 24.8.2023

Kasvuturpeelle löytyy korvaaja

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän kasvukokeen. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, kasvualusta joka oli pelkkää turvetta.

2000-luvulla kasvuturve on ollut käytännön testit läpäissyt, nykyaikaisen puutarhatalouden perusta.

Puustjärven kasvualustan ominaisuudet tulevat rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman ilmavuuden.

Kasvuturpeessamme oli lupaus myös vientituotteeksi. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua. Tropiikin kuivien maiden maanparannus olisi lievittänyt jo silloin maapalloa uhannutta nälänhätää.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Kasvuturpeen vienti silti käynnistyi, länsimaihin. Suomalaisen kasvuturpeen osuus kansainvälisistä markkinoista oli jo 1980-luvun alkupuolella kaksi prosenttia. Vientinousu notkahti 1990-luvulla, kun Baltian maat itsenäistyivät ja täyttivät vuosiksi maailman markkinat halvalla turpeellaan.

Tänään kasvuturpeen tulevaisuus huolestuttaa koko Eurooppaa, ilmastosyistä. Karu, mitattu tosiasia on, että turpeen käyttö kaikissa muodoissaan lisää kansallisia hiilidioksidin päästöjä. Se on tuonut turpeen käytölle rajoitteita jo Suomeenkin.

Kasvuturpeelle tulevien rajoitteiden osalta kuvaava on Englannin hallituksen päätös kieltää rahkaturpeesta valmistetun puutarhamullan myynti vähittäiskaupoissa vuoden 2024 loppuun mennessä. Jotain vastaavaa voinemme odottaa myös EU:n sisällä.

Rahkaturpeeseen perustuvalle kompostimullalle on kuitenkin jo kehitetty vaihtoehto. Tanskassa puutarhoille valmistetaan pajukompostia, jonka alkulähde on kolmen vuoden kierrolla kasvatettu haketettu viljelypaju.

Tuore pajuhake kompostoidaan seoksena typpeä sitovien nurmikasvien, esimerkiksi puna-apilan tai sinimailaisen kanssa. Pajun huokoinen solurakenne muistuttaa rahkasammaleen soluista. Huokoisuuden seurauksena pajukomposti on valmis puutarhoille jo 6-8 kuukauden päästä.

Pajukompostia tuotetaan Tanskassa kasvuturpeen korvaajaksi jo 1000 hehtaarin peltoalalla. Kasvuturpeen tavoin pajukomposti on myös vientituote.

Tanskan pajukompostin menetelmät vienteineen olisivat valmis sovellettavaksi myös Suomen maatiloille. Ehkäpä kasvuturpeen tai ylipäänsä puutarhamullan tulevaisuudesta ei tarvitsekaan olla huolissaan. 

Veli Pohjonen

Miilu. Mielipide. 16.8.2023

Vehnän rooli on koko EU:lle yhä keskeisempi - myös Pohjois-Suomelle

Vehnä on ollut aina ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Kolhoosipellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson, mutta kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille vastaavasti 39 miljoonaa tonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui. Se tapahtui vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi ostamaan ulkomaista vehnää. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne, mikä tuli yllättämään koko maailmankaupan.

Venäjän kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo se muutti talousasetelman. Venäjän pellot alkoivat tuottaa. Maa siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2022 Venäjä vei vehnää 33 miljoonaa tonnia. 

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön lokakuussa 2023 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi seuraavalla kaudella viemään vehnää uuden maailmanennätyksen, 50 miljoonaa tonnia. USA:lle ennuste on 15,4 ja EU:lle vastaavasti 30,0 miljoonaa tonnia.

Vehnän ykkössarjaan oli viime vuosina nousemassa myös Ukraina, yli 20 miljoonan tonnin nettoviennillään. Sodan myötä asetelma kuitenkin muuttui. Tulevan kauden ennuste Ukrainalle on 11 miljoonaa vientitonnia. Huolestuttava alamäki mustan mullan maassa jatkuu. Heinäkuussa huoli syveni, kun Venäjä ei suostunut jatkamaan Mustanmeren viljan vientisopimusta.

Maailmankaupan vehnästä pääosan ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 54,3 miljoonaa tonnia. Aikooko Venäjä kattaa sen jatkossa kokonaan?

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa? 

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi syytä pikaisesti tarkentaa maataloutensa tulevia tavoitteita. Esimerkiksi EU:n maanläheinen vastaus, eräänlainen positiivinen pakote Venäjälle, olisi kaksinkertaistaa oma vehnän tuotantonsa.

Vehnän lisäviljelyä tarvitaan länsimaissa pian. Sillä olisi merkittävä vaikutus myös Pohjois-Suomelle. Ilmaston lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisen raja siirtyy. Voisimme laajentaa vehnän viljelyaluettamme kevätkuivilta Etelä-Suomen mailta nykyistä pohjoisemmaksi.

Veli Pohjonen

Kuhmolainen. Mielipide. 3.11.2023

Hiili on syytä palauttaa takaisin maaperään

Alati kiihtyvän kasvihuoneilmiön torjunta tarvitsee uusia innovaatioita. Sellaista odotamme maailmanlaajuisesta maaperän, erityisesti peltomaaperän hoidosta.

Ihmiskunnan pellot ovat menettäneet humusta ja sen mukana hiiltä ilmakehään satojen vuosien ajan. Uuden tyyppisten mittausten kuvissa tämä on nähtävissä erityisesti Afrikan köyhissä maissa.

Koko maapallon tasolla maaperän orgaanisen hiilivaraston merkitys on luokkaa kolme kertaa suurempi kuin maanpäällisen biomassan, pääosin elävien metsäpuiden hiilen. Verrattuna ilmakehään maaperässä on hiiltä noin kaksi kertaa enemmän.

Peltojen hiilivaraston lisäämiseksi nopein ratkaisu on biohiili. Se on maaperään kynnettävää maanparannuksen jauhetta, joka on paahdettu niin että maan mikrobit eivät pääse siihen käsiksi.

Biohiili ei kompostoidu vaan säilyy maassa kivihiilen tavoin. Biohiili tekee maaperään pysyvän hiilen nieluvaraston. 

Uuden kauden biohiilen mahdollisuudet oivallettiin pari vuosikymmentä sitten. Maaperätutkijat pystyivät selittämään Etelä-Amerikasta, Amazonin jokilaaksosta löytyneiden ikivanhojen Terra preta -viljelysmaiden tumman värin ja korkean hiilipitoisuuden. Ne ovat peräisin paikallisilta intiaaneilta, jotka alkoivat tehdä biohiiltä peltojensa maanparannusaineeksi jo 450 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Intiaanien valmistama hiili on säilynyt hajoamattomana Amazonin peltomaassa parituhatta vuotta. Niin sen täytyy säilyä meidänkin valmistamana, tutkijat päättelivät.

Nykyajan biohiili valmistetaan viljelypuun hakkeesta. Luontevimmin hiilto tapahtuu uuden tekniikan biojalostamoissa. Niihin tulevasta kuivamassasta noin puolet muuntuu biohiileksi.

Jauhettuna biohiilen voi kyntää peltoon maanparannuskalkin tavoin. Hiili parantaa maassa veden ja ravinteiden pidättymistä. 

Biohiiltä yksinkertaisempi vaihtoehto on peltometsäviljelyyn kehitetty katemenetelmä. Peltometsien puiden harvennusrangat ja pystykarsimalla poistetut oksat haketetaan suoraan katteeksi sopiville viljelyskasveille. Kateviljelyä on jo kehitetty etenkin Yhdysvalloissa, puutarhakasveille.

Katteen hake maatuu vuosien saatossa humukseksi ja hengittää osan hiilestä hiilidioksidina taivaalle. Haketta voi kuitenkin lisätä määrävuosittain niin, että maaperän hiilivarasto jatkaa kasvuaan. 

Sekä biohiili että kateviljely sopisivat parhaiten lämpimään tropiikkiin, etenkin Afrikan köyhiin maihin. Niissä eroosion ja kuivuuden riivaamia peltoja riittää.

Maailmanlaajuista kehitysavun rahaa voisi siirtää yhä enemmän luontevimpaan  ilmastokamppailuun, maaperän parantamiseksi Afrikan maataloudessa. Kehitysapu palaisi juurilleen, maanläheiseksi. Ruokakasvien sadot nousisivat, nälänhädän uhka poistuisi ja köyhyys vähenisi.

Samalla globaali ilmastokamppailu ottaisi aivan uuden askeleen. Ilmakehään karannutta hiiltä alettaisiin palauttaa takaisin hiilen kehtoon.

Maaperän hoitoa meidän tulisi kehittää myös Suomen maataloudessa.

Veli Pohjonen

Loimaan Lehti. Mielipide. 16.1.2024

Viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen

Ympäristöpeltojen ojissa rehottava pajumme on ollut ehdokas uudeksi viljelykasviksi 1970-luvun energiakriiseistä lähtien. Esillä on ollut etenkin voimaloille nopeasti tuotettava peltohake.

Nopeakasvuisuus on viljelypajun etu. Lokakuussa 2023 hämäläisellä maatilalla mitattiin puiden vuotuisen pituuskasvun Suomen ennätys. Pellolla kasvatetun siperianpajun kantovesa kasvoi kevään hakkuun jälkeen tasan viiden metrin mittaan kasvukauden aikana.

Ennätyskasvuisan pajun laji on siperianpaju (Salix schwerinii). Sen varhaiset pistokkaat tuotiin itänaapurista 1980 Metsäntutkimuslaitokseen osana silloista maidemme välistä teknis-tieteellistä yhteistyösopimusta.

Kasvuisan ekopajun historiasta löytyy monipuolisia esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin tehoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren Oulun nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta.

Pajun ydinpuun rakenne on nyt korostunut. Biotalous etsii puulajeja, joista saadaan mahdollisimman huokoista biohiiltä jätevesien puhdistukseen.

Ekopajun vaikuttavin tarina liittyy lääkeaineisiin. Kyseessä on meidän kaikkien tuntema aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Johann Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, jonka hän nimesi salisiiniksi, pajun nimen (Salix) mukaan. Jauhe on suolaa, jonka emoaine on salisyylihappo. Se kävi kuumelääkkeeksi. Apteekkiin tuote päätyi myöhemmin myyvällä nimellä aspiriini.

Aspiriinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, joka hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti ja nahan parkitus opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään. Ekopajulla lienee edelleen hyödyntämättömiä mahdollisuuksia.

Viljelypajun mahdollisuuksia olisi syytä punnita uudelleen, nyt huoltovarmuuden, ilmastokamppailun, kotimaisuuden ja maatalouden elinvoiman monipuolistamisen kannalta. Viljelypuiden pituuskasvun vuosiennätyskin siihen kannustaa.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Lukijalta. 5.1.2024

Vedenjakajamme Unescon kohteeksi

Vuodenvaihteen tienoilla Rukatunturissa lasketelleet ja Posion Riisitunturissa tykkyä kuvanneet talvimatkaajat kiinnittivät taas katseensa tunturien katveessa valkoisena hohtavaan Kitkajärveen. 

Kyse on merkittävästä katveesta. Kitkajärvi ympäristöineen on yksi Euraasian mantereen vedenjakajia.

Jääkauden jälkeen Kitka virtasi lounaaseen: Iijoen vesistöön, Pohjanlahteen ja lopulta Atlantin valtamereen. Vedenjakaja oli Kitkan koillispuolella, Käylän kylän tienoilla. Kun jatkuva maankohoaminen oikaisi jäätikön painamaa maankuorta, Kitkan vedet kääntyivät.

Tänään Kitkan vesi virtaa Venäjälle, lopulta Vienanmereen mikä tunnetaan kansainvälisesti Valkoisena Merenä (White Sea), Pohjoisen Jäämeren puhtaana haarakkeena.

Mantereen tason vedenjakajia on maailmalla harvakseltaan. Kitkan alueen vedenjakajaan voi helpoiten tutustua järven lounaispäässä, Akanlahden tukinnostolaitoksella. Vuoteen 1964 asti Kitkan alueelta hakatut tukit uitettiin järveä myöten sinne. Ne siirrettiin Akanlahden tukinnostolaitoksella vedenjakajan yli Livojärven kautta Iijoen vesistöön.

Kitkan alueen tukkipuu olisi ollut helpoin ja luontaisin uittaa alavirtaan Kitkajokea myöten Venäjälle. Juuri näin tapahtui tsaarin vallan aikana. Kolme sahaa Vienanmeren rannalla saivat pohjoista puutamme. Neuvostoliiton aikana puuta ei kuitenkaan enää itään uitettu.

Toinen virtaama, minkä Kitka on kääntänyt, on ajattelumme vesivoimasta. Vielä toisen maailmansodan jälkeen ajatuksemme oli padota kaikki Pohjois-Suomen kuohuvat kosket hiljaiseksi sähköksi. Kitkajoella pauhasi kuuluvimmin Jyrävä, pohjoisemmalla Oulankajoen haaralla puolestaan Kiutaköngäs.

Kitka on toiminut koskiajattelumme vedenjakajana. Aivan kuin luontoa ylipäänsä, myös osa koskia on suojeltava tuleville sukupolville. Kirjailija Reino Rinne oli tässä avainasemassa. Hänen ansiostaan Jyrävää ja Kiutaköngästä ei valjastettu, eikä Kitkaa järvenä ruvettu säännöstelemään.

Kitkan kolmas, nykyisen ajattelumme vedenjakaja koskee kaivoksia. Kitkajärven kaakkoislaitaan viettävää, uraanirikasta Kouvervaaraa on jo pitkään koeporattu.

Yhä enemmän nostetta on kuitenkin saamassa matkailuakin miellyttävä vaihtoehto. Säteilevä uraani suojellaan syvyyksiinsä. Malmit ovat uusiutumatonta luonnonvaraa. Kaikkea malmia ei tämän sukupolven ole tarpeen kaivaa.

Euraasian ylänkömaan kolme vedenjakajaa ovat nostaneet Kitkan ainutlaatuisen, puhtaan luonnon, puhtaan veden ja puhtaan metsämaiseman ehdokkaaksi UNESCO:n maailmanperintökohteeksi. Aihetta sivuten on tehty vuoden 2020 lopussa myös kansalaisaloite.

Tavoitteena on yhtäältä ekologinen, toisaalta kulttuurinen käytävä. Se olisi kansainvälinen ja ulottuisi Suomen puolelta Livojärven-Akanlahden tasolta Kitkajoen laakson kautta Venäjän puolelle, ja aina Valkoiseen mereen asti.

Katveesta vaarain ja tunturien, Kitkan - Riisitunturin maisema-alueen soisi laajentuvan itärajan yli ulottuvaksi helminauhaksi.

Veli Pohjonen

Iijokiseutu. Kolumni. 3.2.2021

Metsäenergian arvo nousee vauhdilla

Vielä 2010-luvulla energiapuun tuotanto ei ollut metsänkasvattajalle kannattavaa. Maailmanmarkkinoiden halpa kivihiili ja EU:n haparoiva ilmasto-ote varmistivat, että emme luopuneetkaan kivihiilestä.

Energiapuun kauppa seuraa talouslaskennan varjohintaa. Se kertoo ylimmän kuutiohinnan, minkä voimala on valmis maksamaan tienvarteen pinotusta pienpuusta. Siitä saatavan energian on oltava hinnaltaan hivenen alle kivihiilen energian hinnan.

Energiapuun varjohintaa peilataan puun määrältään merkittävimmän vaihtoehdon eli männyn ensiharvennuspuun tienvarsihintaan (kuitupuun hankintahintaan). Varjohinta on kahden osan summa. Perusosa tulee kivihiilen satamahinnasta maailmalla. Lisäosa tulee hiilidioksidin päästömaksusta.

Alimmillaan energiapuun varjohinta oli vuoden 2016 helmikuussa 17 euroa kiintokuutiolta. Ensiharvennusmännyn hankintahinta oli vastaavasti 28 euroa.

Tilanne muuttui 2010-luvun lopussa. Varjohinta alkoi nousta. Nyt, helmikuun alkupuolella se on 47 euroa kiintokuutiolta. Siitä kivihiilen osuus on 21 ja päästömaksun 26 euroa.

Männyn ensiharvennuspuun hankintahinta on puolestaan 32 euroa. llmastoystävällisen voimalan kannattaa nyt ostaa halvempaa hakepuuta kalliimman kivihiilen sijaan.

Energiapuun varjohinta seurasi Pariisin 2015 ilmastokokouksen jälkeistä ajattelua. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä haluttiin lopultakin eroon.

Näkyvimmin nousun puolesta on puhunut ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti joulukuussa 2017 järjestämässään Pariisin seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan silloisestaan kolminkertaiseksi.

Päästömaksu seurasi Macronin polkua. Nyt hiilidioksidin tonnihinta on 38 euroa. Se on noussut jo yli viisinkertaiseksi, Macronin tavoitteen selvästi ylittäen.

Hiilidioksidin päästömaksu on korkeimmillaan vuoden 2004 lopussa alkaneen EU:n päästökaupan kaudella. Sillä on seuraamuksensa sekä Suomen että koko EU:n energiapuun markkinoille.

Pitkään kivihiileen uskoneet voimalat ovat jo korvaamassa kivihiiltä halvemmalla metsähakkeella. Hakepuulle sekä puupelletille on käyttöä kaikissa niissä Euroopan maissa, missä asuntoja on lämmitettävä ainakin osa vuotta.

Metsäenergian markkinoille on koittamassa uusi aika. Hakepuun kansainvälinen kauppa kiihtyy. Suomen voimaloihin tuodaan jo ennätysmäärä ulkomaista energiahaketta.

Hintakehitys ennustaa myös, että suomalaiselle hakkeelle ja siitä puristetulle puupelletille orastaa viennin markkina Keski-Euroopan kivihiilivoimaloiden maihin. Jos haketta kannattaa meille tuoda, kannattaa sitä meiltä myös viedä.

Metsänkasvattajat tykästyvät energiapuun varjohinnan nousuun. Edessä on hakkeeksi menevän pienpuun, oksien, latvusten ja myös viljellyn lyhytkiertopuun kasvava kysyntä.

VELI POHJONEN

Sampo-lehti. Mielipide. 10.2.2021

Salix-pajun historiasta voi ottaa oppia

Paju on ollut energiaviljelyn ehdokas 1970-luvulta lähtien. Haluamme tuottaa voimaloille lisää haketta, ylijäämäpelloilta.

Pajun historiasta löytyy kuitenkin monipuolisempia esimerkkejä.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin lohkoviljelty puulaji. Parkituspajun kuorta kiskoivat puolestaan 1900-luvun alussa Pohjanlahden talonpojat. He myivät kuoren nahkatehtaalle.

Taannoin metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin huokoisesta pajusta.

Pajun ydinpuun rakenne kiinnostaa taas. Etsimme puulajeja joista saadaan huokoista biohiiltä kaupunkien jätevesien ja hulevesien puhdistukseen.

Riistaeläimet hamuavat pajun kuorta keväällä, talvella syömänsä yksipuolisen ravinnon jälkeen. Kyseessä on jokin vajaasti tunnettu pajun kuoren lääkeaine.

Pajun vaikuttavin tarina liittyy juuri lääkeaineisiin. Tutuin pajuperäisitä lääkkeistä on aspiriini.

Vuonna 1828 saksalainen kemisti Buchner eristi pajun kuoresta valkoisen jauheen, salisiinin (nimen Salix mukaan). Jauhe on suolaa, jonka emoaine salisyylihappo löytyi pian. Se kävi kuumelääkkeeksi.

Kemisti Felix Hoffmann keksi 1897 muokata salisyylihappoa hieman. Reaktion lopputulos oli lääkärien nykyisin tuntema asetyylisalisyylihappo. Apteekissa tunnemme sen aspiriinina.

Aspiriinia käytettiin kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa. Sen jälkeen on tiedetty, että päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia.

Salisiinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Nykyään aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Aspiriini, musta ruuti, nahan parkitus ja riistatalouden perinnetieto opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Toinen opetus liittyy tuotteen teollistamiseen. Esimerkiksi aspiriinia ei tehdä enää pajun kuoresta. Kemistit keksivät jo 1900-luvun alussa, että laboratoriossa asetyylisalisyylihapon voi valmistaa halvemmalla kivihiilen tisleestä tai raakaöljystä. Viime vuosisadalla biotalous hävisi fossiilitaloudelle.

Tällä vuosisadalla biotalous laskee löytävänsä biomassasta niin monipuolisen tuotepaletin, että ilmastolle haitallinen fossiiliöljy ei voi enää korvata uusiutuvaa puuta. Tässä paletissa ekopajulla on tulevaisuuden mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 15.2.2021

Metsähake on kiertotalouden bioydinvoimaa

Energiataloutemme kääntyy ilmastokriisin myötä kiertotalouteen. Kaukolämmön voimalat luopuvat kertakäyttöisestä kivihiilestä korvaamalla sen nopeasti kasvavalla metsähakkeella.

Samalla kierrätämme kaikkia alkuaineita, nekin hyötykäyttöön. Tuorein innovaatio on ravinnepitoisen jäännetuhkan rakeistus metsän lannoitteeksi.  

Hakkeen ohella kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu taajamien pienydinreaktoreita. Ne alkaisivat tuottaa alueensa väestölle kaukolämpöä.

Pienydinreaktorit ovat teknisen lupaavia. Ne ovat kuitenkin etäällä kiertotaloudesta. Ydinvoima tuottaa aina ydinjätettä. Emme osaa kierrättää sen sisältämiä radioaktiivisia alkuaineita.

Toinen vaihtoehto on maalämpö, sen pumppaaminen joko kaukolämmön verkkoon tai erillisiin omakotitaloihin. Maalämpö ei ole kuitenkaan varsinaista energian tuotantoa. Kyseessä on eräänlainen energiavahvistin.

Tarvitsemme pumppaamisen aina määrämitan sähköä. Lopputuloksena saamme kyllä enemmän lämpöenergia kuin kulutimme sähköenergiaa, usein 3-4 kertaisesti. Tai toisinpäin laskien: maalämmöstä on ulkopuolista sähköenergiaa kolmannes.  

Nyt kun tutkimus pyörii uusien innovaatioiden ympärillä, on hyvä muistaa että meillä on jo melkoisesti omaa, luonnollista voimaa. Metsiin paistava aurinko on tärkein ydinvoimalamme. Sen uumenissa käy ydinreaktioista tehokkain, vetypommeistakin tunnettu fuusio.

Maanpäällisistä ydinvoimaloista poiketen auringon radioaktiiviset ydinsaasteet jäävät avaruuteen. Energia saapuu metsään puhtaana valona.

Suomen alue vastaanottaa auringon energiaa vuodessa 1,3 tsettajoulea. Kun vuonna 2019 energian kulutuksemme oli 1,3 eksajoulea, saamamme aurinkovoima vastaa tuhatkertaisesti koko kulutustamme.

Auringon ydinvoimassa on energiaongelmiemme ratkaisu. Auringon ydinvoimaan perustuvat myös tuulimyllyt ja aurinkopaneelit. Niillä on kuitenkin haaste: aurinkoenergian varastoiminen, tuulella tyveniksi päiviksi ja sähköllä talveksi.

Puut ovat haasteen jo selvittäneet. Ne jalostavat aurinkoenergian kemiallisten yhdisteiden sidosenergiaksi. Se on ylivuotisesti varastoitunut puuainekseen. 

Puiden aurinkovoimalan rakentaminen on helppoa. Puut pystyttävät itse itsensä, kun ne on kerran istutettu. Tehdasvalmisteiset aurinkopaneelit on levitettävä maan päälle telineisiin. Ja ne voi levittää vain yhdeksi kerrokseksi.

Puut kasvavat neulasensa tai lehtensä heti useaan kerrokseen. Tehokas kerroskenno on kuusi. Yhtä maaperän neliömetriä kohti istutuskuusikossa on auringon puolelta mitattavaa neulasten pinta-alaa seitsemän neliömetriä.

Meidän kannattaa edelleen kehittää luonnon omaa bioydinvoimaa. Metsähake on monipuolista, uusiutuvaa, kotimaista ja kansantalouttamme kehittävää. Metsähakkeen kuuluu säilyä energiapaletissamme, kunnes muut vaihtoehdot täyttävät kestävän kiertotalouden vaatimukset.  

VELI POHJONEN

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 20.7.2021

Älä unohda pellettiä

Kuivattu lämpöjyväsemme, puupelletti on kuulunut viime vuodet hieman unohdettuihin energialähteisiin. Pelletille palasi sen alkuperäinen tarve, huoltovarmuuden tarve, kun maakaasun tuonti ensimmäisessä, Venäjän putkessa pysähtyi Ukrainan sodan myötä.

Nyt puupelletin osa energian huoltovarmuudessa korostuu taas, kun toinen maakaasuputkemme, Viron putki, vaurioitui lokakuussa. Tulevana talvena energiahuoltomme saa maakaasua vain nesteytettynä. Se rahdataan laivoilla raakaöljyn tapaan. Rahti on arvattavasti kalliimpaa.

Puupelletti on keksintönä puolen vuosisadan ikäinen. Keksinnön isä on Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi USA:ssa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energiakriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, fossiilienergian vaihtoehdoksi.

Gunnermanin pelletistä kiiri tieto Suomeen 1979. Woodexin lisenssi hankittiin ja ensimmäisen sukupolven pellettiä alkoi valmistaa Suomen Voima –niminen yhtiö.

Toisen sukupolven pelletin aalto tuli Ruotsista 1997 energiahakkeen rinnalle, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Etelä-Pohjanmaalle.

Pellettiä vauhditti, kun energiahakkeesta oli kertynyt yli kymmenen vuoden kokemus. Hakkeella on kolme kiusallista ongelmaa, joihin pelletillä on ratkaisu.

Hake on normaalitilassaan tuoretta, ja sitä on homevaaran vuoksi vaikea varastoida. Pelletin kosteus on kuivan viljan luokkaa. Puupellettiä voi varastoida siiloissa vuosikausia. Kuiva lämpöjyvä vertautuu hyvin kuivaan viljan jyvään.

Toiseksi, erilaisista puun osista peräisin olevan hakkeen palakoko vaihtelee. Raakahakkeen koneellinen siirtely onnistuu vain isoissa lämpölaitoksissa. Tasalaatuinen pelletti taas soljuu putkikuljettimissa niin pienvoimaloissa kuin pientaloissa.

Kolmanneksi, hake on huokoista. Se vie kuljetuksissa tilaa, ja se maksaa. Irtohaketta ei kannata kuljettaa 100 kilometriä edemmäksi. Pelletöinti tiivistää energian: yksi pellettikuutio vastaa neljää kuivaa hakekuutiota. Pellettiä laivataan maailmalla kannattavasti jo mantereelta toiselle.

Puun tuonnin pysähtyminen Venäjältä ja maakaasun tulevaisuus nostivat kotimaisen metsäenergian pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu.

Puupelletillä voi korvata maakaasua. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa tuulisähköä tai maasta sähköllä pumpattua lämpöä. Pellettiä voi kuljettaa helposti maamme sisällä. Puuvoimaloihin ei kohdistu samanlaisia räjähdys- tai säteilyuhkia kuin ydinvoimaloihin.

Pelletin raaka-ainetta meillä riittää. Esimerkiksi taimikonhoidon ja ensiharvennuksen rästejä maassamme on miljoonan hehtaarin luokkaa, valmiina energian huoltovarmuuteen.

Puupelletistä kehittyi ajan saatossa huoltovarmuuden helmi. Pellettiä ei tulisi unohtaa. 

Veli Pohjonen

Sisä-Savo. Mielipide. 11.1.2024.

Nopeasti uusiutuvaa energiaa saisi hakepajusta

Euroopan unionissa ja Suomessakin on jo muutaman vuoden vaikuttanut ilmaston asiantuntijoiden uusi koulukunta. Se nimeää metsähakkeen hitaasti uusiutuvaksi energiaksi. Koulukunta väittää että 70 vuoden kierrolla kasvatettavilla havumetsillä menee liian kauan sitoa takaisin hiilidioksidi, mikä hakkeen poltossa pääsee ilmaan.

Pääosa suomalaisia metsätieteilijöitä on toista mieltä. Kasvava metsä uusii jatkuvasti ja kestävästi energiaa, kun puuta vertaa kallioperässä fossiloituneeseen kivihiileen.

Koulukuntien kiivaasta väittelystä on seuraamuksensa. Kansainvälisiä energiarajoitteita näyttää tulevan pitkän kierron puulle. Siksi meidän tulee varautua esittelemään Brysselissä nykyistä monipuolisempi hakkeen tuotanto. Siinä tarvitaan pitemmän kiertoajan havupuun metsien lisäksi lyhyen kierron lehtipuiden viljelyä.

Lyhytkiertoviljelyn hakepaju on nopeasti uusiutuvaa energiaa. Kasvusto puidaan hakkeeksi 2-5 vuoden välein.

Hakepajun viljelyä on kehitetty 1970-luvulta lähtien. Tavallisen metsähakkeen riittävyys huolestutti jo silloin. Ratkaisuksi metsähakkeen rinnalle esitettiin pelloilla viljeltävän energiapajun haketta.

Peltoa 1970-luvulla riitti. Olimme ennen EU-aikaa sitkeässä maatalouden ylituotannossa. Suomen Maataloustieteellinen Seurakin puhui vielä vuonna 1992 miljoonan peltohehtaarin ongelmasta.

Hakepajua kokeili perusteellisimmin Fortum (entinen Imatran Voima) vuosina 1983-1993 Inkoon Kopparnäsin tilallaan. Näyttävät maatilatason viljelmät olivat Perniö-Karjaa tien varressa, silloisen Pohjan pitäjän peltomailla.

Lupaava menetelmä ei kuitenkaan sopinut tulevaan EU-ajatteluun. Liittymisemme unioniin 1995 poisti maatalouden liikapellot. Ne muuttuivat ympäristötuetuiksi kesannoiksi, jopa hömppäheinän pelloiksi vitsailluiksi takamaiksi. 

Pohjoisiin olosuhteisiin jalostettua energiapajua voi istuttaa liikapeltojen ohella myös käytöstä poistuville turvesoille. Ne ovat uusinta luonnonvaraamme. Niiden vapautumassa oleva kokonaisala on luokkaa 60000 hehtaaria. Se vastaa noin kolmea prosenttia nykyisestä peltoalastamme.

Suoperäisten maiden pajun viljelystä on näyttöä aina Haapaveden Piipsannevaa myöten. Fortumin etelärannikon kokeisiin verrattuna merkittävin edistysaskel oli talvenkestävien pajulajikkeiden löytäminen turvetuotannon jättömaille.

Suopohjien energiapajukoilla on lisäetunsa, nopeasti kiertävän hiilidioksidin ohella. Yksi EU:n koulukunnista nimittäin karsastaa  myös nopeasti kasvavaa bioenergiaa silloin kun se kilpailee peltojen ruoan tuotannon kanssa. Pääosa turvesoitamme on mikroilmastoltaan liian karuja ruokavilja vehnälle. Kilpailua ruokamaasta ei suopohjillamme pitäisi ainakaan lähivuosina tulla.

Nopeasti uusiutuvaa bioenergiaa kasvavan pajun viljelyä tulisi edistää 2020-luvulla, sekä kesantopelloilla että suopohjilla. Tulevissa EU-neuvotteluissa voisimme korostaa että uusiutuvaa hake-energiaa voi tuottaa myös nopeasti.

VELI POHJONEN

Perniönseudun Lehti. Mielipide. 24.3.2022