Ilmastometsitys ennallistaa yli muiden kiistojen

Suomen ja koko EU:n metsien ennallistamisesta käydään tänään metsäkiistelyä.

Miellämmekö sen kotimaassa usein vain metsäojiemme tukkimiseksi? Luonnon ennallistamisessa yksi menee kuitenkin yli muiden, maapallon ilmastometsitys.

Pariisin 2015 ilmastokokouksessa lähes kaikki YK:n jäsenmaat lupautuivat hillitsemään hiilidioksidin pitoisuuden nousua ilmakehässä.

Mitä hiilidioksidin päästöille sittemmin tapahtui? Ne eivät kääntyneetkään laskuun. Tämän totesi viimeksi loppuvuoden 2022 ilmastokokous Egyptissä.

Ukrainan kriisi työnsi ilmastokokousten lupaukset uuteen kehikkoon. Fossiilipolttoaineiden käyttö kiihtyy etenkin Venäjälle energiasuopeissa maissa kuten Kiinassa ja Intiassa.

Ilmastokamppailua ei voi enää ratkaista pelkästään fossiilipolttoaineiden rajoituksilla, kuten niihin kohdistuvilla hiilidioksidin päästömaksuilla. Ilmastokamppailu tarvitsee avukseen metsiä.

Vielä 10 000 vuotta sitten metsät peittivät 48 prosenttia maapallon maapinnasta.

Alkuainehiili oli varastoitunut puiden runkoihin, oksiin, lehtiin ja juuriin. Hiiltä niissä oli kaikkiaan 850 miljardia tonnia. Ilmakehässä sitä oli vähemmän, 550 miljardia tonnia.

Sittemmin metsää alkoi hävitä, ensin hitaasti mutta ihmiskunnan kasvun ja 1700-luvulla alkaneen teollisen kauden myötä alati kiihtyen. Metsien hiilen määrä on nyt pudonnut tasolle 660, kun ilmakehän hiilen määrä on vastaavasti noussut tasolle 880 miljardia tonnia.

Metsien vähenemällä oli syvällinen vaikutus maapallon ekosysteemiin.

Ilmasto lämpeni, muuttui tuuliltaan myrskyisämmäksi ja sateiltaan ruoan tuotannolle entistä arvaamattomammaksi. Tämän ovat viime vuosina saaneet kokea sekä rikas Amerikka että köyhä Afrikka.

Fossiilisen hiilidioksidin päästöt ylittivät metsien häviön päästöt vasta 1910-luvulla. Tänään fossiilipäästöt ovat kahdeksankertaiset maapallon metsien hupenemiseen verrattuna.

Mikä metsillä alkoi, sen voi metsillä lopettaa. Maapallo odottaa massiivista metsitystä. Metsien palautuksen on oltava samaa mittakaavaa, mitä se on ollut jääkauden jälkeisen kauden metsien häviössämme.

Yhdysvaltain johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva, Helsingissäkin Nordic Business Forumissa syksyllä 2017 puhunut James Hansen esitti, että ilmakehästä olisi metsittämällä poistettava hiiltä vähintään 150 miljardia tonnia. Aikaa metsäväelle Hansen antoi vuoteen 2100 asti.

Jotta ilmakehästä voi siirtää näin paljon hiiltä uusiin metsiin, pinta-alaa tarvitaan paljon. Laskennallinen pinta-ala on luokkaa kuusi miljoonaa neliökilometriä. Sen lähin vertailukohde on Sahara, pinta-alaltaan 9,2 miljoonaa neliökilometriä.

Ilmastometsityksestä tuli Ukrainan kriisin myötä entistä tärkeämpää. Maapallo odottaa nyt vuosisadan massiivista metsänviljelyä.

Kiistaton ilmastometsitys voisi ennallistaa maapallon ekologisesti turvalliselle tasolle. Vahvan metsänhoidon maana Suomella olisi siihen annettavaa.

Veli Pohjonen

Kainuun Sanomat. Mielipide. 16.1.2023.

Puupelletti on sopiva lisä huoltovarmuuteen

Puupelletin keksi Rudolf W. Gunnerman, joka patentoi Amerikassa 1976 Woodex-pelletin. Sen raaka-ainetta olivat Oregonin osavaltiossa kasvaneen sahapuun tähteet. Pellettiään hän ehdotti 1970-luvun energia­kriisissä huoltovarmuuden parantajaksi, etenkin kivihiilen vaihtoehdoksi.

Vuonna 1979 olutyhtiö Lapin Kullan omistajiin kuulunut Arno Stormbom ja Muhoksen metsätutkija Kalevi Karsisto hankkivat Woodexin lisenssin. He rupesivat valmistamaan pellettiä Suomen Voima -nimisen yhtiön alla.

Vaikka Woodex on nimensä mukaisesti puupelletti, Suomen Voima valitsi raaka-aineeksi halvemman turpeen. Jälkikäteen ajatellen valinta oli onneton. Turvepelletissä on kaksitoista kertaa enemmän tuhkaa kuin puupelletissä. Tuhkansa takia turvepelletti ei omakotiasujia sytyttänyt. Suomen Voima joutui lopettamaan pelletin tuotannon 1985.

Toisen sukupolven pelletti­aalto tuli meille Ruotsista 1997, kun Finncambi-yhtiö perusti tehtaansa Vöyriin. Nyt raaka- aineena oli alkuperäisen keksinnön mukaisesti puu. Pellettiä auttoi, kun puuhakkeesta oli kertynyt yli kymmenen vuoden käytännön kokemus. Hakkeella on kolme kiusallista ongelmaa, joihin pelletillä on ratkaisu.

Hake on normaalitilassaan tuoretta, ja sitä on homevaaran vuoksi vaikea varastoida. Pelletin kosteus on kuivan viljan luokkaa. Puupellettiä voi varastoida siiloissa viljan tapaan vuosikausia. Toiseksi, hakkeen palakoko vaihtelee, ja sen koneellinen siirtely onnistuu vain lämpölaitoksissa. Tasalaatuinen pelletti taas soljuu putkikuljettimissa niin voimaloissa kuin pientaloissa. Kolmanneksi hake vie kuljetuksissa tilaa, ja se maksaa. Irtohaketta ei kannata kuljettaa 100 kilometriä edemmäksi. Pelletöinti tiivistää energian: yksi pellettikuutio vastaa neljää hakekuutiota. Puupellettiä laivataan jo mantereelta toiselle.

Ukrainan kriisi on nostanut kotimaisen metsäenergian taas pöydälle. Puupelletillä on tässä monipuolinen huoltovarmuuden etu. Puupellettiä voi varastoida aivan eri tavalla kuin vaikkapa maalämpöä tai tuulisähköä. Pellettiä voi myös viedä maakaasun puutteesta kärsiviin Euroopan maihin.

Pellettiteollisuutemme odottaa nyt pikaista elpymistä. Sitä odottaa myös vientimme.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 30.3.2022

Maail­man­po­li­tii­kan kriisi on ko­ros­ta­nut vehnän mer­ki­tys­tä – vehnän li­sä­vil­je­lyl­lä olisi mer­kit­tä­vä vai­ku­tus myös Poh­jois-Suo­mel­le

Vehnä on ollut aina ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Maailmanpolitiikan keskiössä vehnä oli edellisen kerran 1980-luvulla. Neuvostoliitto joutui ostamaan vehnää lännestä. Pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 70 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tonnia ulkomaista vehnää. Maailmankaupan kysyntään vastasi Yhdysvallat. Se toi vientimarkkinoille vastaavasti 39 miljoonaa tonnia.

Epäonnistunut kolhoosimaatalous on perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui. Se tapahtui lopulta vuonna 1991.

Uuden vallan aikana Venäjä joutui aluksi jatkamaan vehnän tuontia. Vuosituhannen vaihteessa tapahtui merkittävä käänne. Kolhoosipellot olivat muuntuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Pellot olivat alkaneet tuottaa. Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä eteni maailmankaupassa viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää jo 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön maaliskuussa 2023 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2022/23 viemään vehnää uuden ennätyksensä 43,5 miljoonaa tonnia. USA:lle ennuste on vain 17,8 ja EU:lle vastaavasti 28,0 miljoonaa tonnia.

Viennin ykkössarjaan oli viime vuosina nousemassa myös Ukraina, yli 20 miljoonan tonnin viennillään. Sodan myötä asetelma kuitenkin muuttui. Kauden 2022/23 ennuste Ukrainalle on 13 miljoonaa vientitonnia.

Maailmankaupan vehnästä pääosan ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 53 miljoonaa tonnia. Laskeeko Venäjä kattavansa sen jatkossa kokonaan?

Ukrainan sota heijastuu jo Lähi-Idän maiden ruokaan. Esimerkiksi Libanonissa puolet kansalaisten vuonna 2020 kuluttamasta vehnästä oli lähtöisin Ukrainasta. Tänään Libanonin vehnä taitaa tulla Venäjältä.

Maailmanpolitiikan kriisi on korostanut vehnän merkitystä. Onko tämän päivän Ukrainan kriisissä pohjimmiltaan kyse vehnän valttikortista maailmanpolitiikassa? 

Niin Suomen, koko EU:n ja ylipäänsä länsimaiden olisi syytä pikaisesti tarkentaa maatalouden tulevia tavoitteita. Esimerkiksi EU:n maanläheinen vastaus, eräänlainen positiivinen pakote Venäjälle, olisi kaksinkertaistaa oma vehnän tuotantonsa.

Vehnän lisäviljelyllä olisi merkittävä vaikutus myös Suomelle. Ilmaston lämpenemisen myötä vehnän tuleentumisen raja siirtyy pohjoisemmaksi. Myös Pohjois-Suomen maatalous saisi uusia mahdollisuuksia.

Veli Pohjonen

Kaleva. Mielipide. 24.3.2023.

Ruokaturvan seuranta on entistä tärkeämpää

Korona-virus nosti puheenaiheiksi ruokaturvan. Saammeko varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa takkuilla? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Vuonna 2019 ruokaturva oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen elokuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 608 viljakiloa per henkilö.

Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun kuivuudesta. Koronan aikainen maataloutemme ei siihen tainnut varautua eikä osannut vastatakaan. Taannoinhan varmistimme esimerkiksi hyvän sadon viljapeltojen kevätkesän kastelulla.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata Suomessakin yhä tarkemmin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kulunutta kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Uusimaa. Mielipide. 27.9.2020

Luonnontaloudelle on yhä tärkeintä järjestys: viljele ja varjele

Maa-alueidemme suojelussa on kyse luonnon monipuolisuudesta. Emme halua harvinaisten lajien kuolevan sukupuuttoon. Päivän tyyppiesimerkki on hömötiainen. Sen kanta on hiipumassa.

Luonnontieteilijät ovat sukupuuttoa pohtineet jo vuosikymmeniä. Mikä on se prosentti maa-alueista, mikä takaa lajien säilymisen? Prosenttia sanotaan ekologiseksi marginaaliksi.

Kyseessä on eräänlainen reunavyöhyke mitä pitkin eläin- ja kasvilajit voivat siirtyä paikasta toiseen. 1970-luvulla ekologiseksi marginaaliksi arvioitiin 15 prosenttia.

Aihe eteni kansainvälisiin kokouksiin. Ensimmäinen merkittävä pidettiin 2014 Japanin kaupungissa Aichi. Siellä maa-alueiden suojelun prosentiksi koko maapallolle sovittiin seitsemäntoista, vuoteen 2020 mennessä.

Suomi oli tällä tiellä. Lisäsimme metsien suojelualueita vuosittain. Olimme suojelleet 4,7 miljoonaa hehtaaria vuonna 2019. Koko maapinta-alastamme (30 miljoonaa hehtaaria) vuoden 2019 suojelun prosentti oli 15,5. Emme aivan saavuttaneet Aichin 17 -tavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Aichin sopimus on nyt uusittu. Joulukuussa 2022 pidettiin kansainvälinen YK:n kokous Kanadan Montrealin kaupungissa. Kokous antoi julkilausuman, mikä kutsuu kaikkia valtioita suojelemaan 30 prosenttia maa- ja merialueistaan vuoteen 2030 mennessä. 

Kansainvälisesti sovituilla suojelun tavoitteilla on kauaskantoinen kääntöpuolensa. Kun olemme suojelleet tasapuolisesti kaikista luontotyypeistämme 30 prosenttia, meille jää maa-alasta viljelyyn 70 prosenttia.

Esimerkiksi kasvuisaa metsämaata meillä on Suomessa 20 miljoonaa hehtaaria. Metsätaloudessa siitä voi Montrealin säännöllä jatkaa 14 miljoonaa hehtaaria. Koko Suomen keskitasolla luonnon monimuotoisuus ei vaarannu, jos viljelemme metsissä tehokkaasti puuta.

Suopinta-alaa meillä on 8,7 miljoonaa hehtaaria. Montrealin säännön mukaan siitä kuuluu viljellä 6,1 miljoonaa hehtaaria ja varjella 2,6 miljoonaa hehtaaria.

Suoalueillamme, pääosin käyttämättömänä, on globaalisti ajatellen runsain luonnonvaramme, nimittäin vesi. Kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivien Afrikan maiden viljelijät tuskin ymmärtävät Suomessa jatkuvasti käytävää kiistelyä soiden vedestä. Taloussoiden viljelyssä on vielä valtavasti kehitettävää, niin maa- kuin metsätaloudessakin.

Biodiversiteettikokousten jälkeen maa-alueidemme suojelu, mukaan lukien ennallistaminen etenee kohti 30 prosenttia. Mutta edelleen on voimassa meille tuttu sanajärjestys: viljele ja varjele. Määrällisesti tärkeämpää on viljely (70 prosenttia), myös metsä- ja suomaalla. Suhde 70/30 takaa myös luonnon moninaisuuden säilymisen.

Veli Pohjonen

Forssan lehti. Kolumni. 24.3.2023

Puhtaampia vesiä haihdutuspajukoilla

Paluu puhtaampiin vesiin on osa kiertotalouttamme. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista. Emme halua lisää sinilevää Itämereen.

Meidän olisi tehostettava alkuaineiden kierrätystä. Tyyppiesimerkkejä ovat typpi ja fosfori. Niihin on aina perustunut ruoan tuotanto. Onhan maatalous osannut kierrättää niitä jo tuhansia vuosia.

Tänään maailmanlaajuisesti huolestuttavin on fosfori. Sen määrä kehitysmaiden pelloissa on vähenemässä samalla kun tuhlaamme sitä vesistöihimme. Ukrainan sodan myötä fosforia sisältävien keinolannoitteiden hinta on noussut. Se voi kiihdyttää kehitysmaiden nälänhätää.

Nykyhaaste puhtaalle vedelle ovat taajamien jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Mutta silti luonto vastaanottaa niistä kiusallisia aineksia. Osa typpeä ja fosforia sekä ajautuu edelleen vesistöihin.

Suomalaisten puhdistamoiden päästöt ovat kyllä ympäristön säännöstön kehyksissä. Silti pienetkin päästöt rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Merkittäviä päästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltin pääteiltä ja betonin jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

Päästöjen pysäyttämiseen sopiviin viljelykasveihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Suomessa aiemmin opettanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää pajua.

Ruotsiin syntyi Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria viljelypajua. Tiheissä riveissä kasvavat pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna paju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3-5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Ainoastaan typpi ja rikki pääsevät savukaasuissa taivaalle.

Enköpingin mallissa hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään, levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko viljeltiin 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli syksyn 2019 ruskan aikaan kasvanut nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon haihdutusmetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista olisi jo opittavaa muuallekin Suomeen. Haihdutuskasvustoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin.

VELI POHJONEN

Sampo -lehti. Mielipide. 16.3.2023

Tar­vit­sem­me lisää vil­ja­pel­to­ja

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa. Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta ovat jo Amazonin sademetsät.

Tärkeintä ihmiskunnan ruoalle on vilja. YK:n 2009 ruokakokous laski, että tarvitsemme 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

Ukrainan sota syvensi ruokahuolta. Mustan mullan viljamaassa käytävä sota voi nostaa ruoan hintaa maailmalla niin, että sata miljoonaa ihmistä Afrikassa ja Lähi-idässä ajautuu aliravitsemukseen. Nälkäkuolema uhkaa noin miljoonaa.

Lisäviljan ala tarkoittaa Suomelle noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä saanemme kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Vielä viime vuosikymmenellä ajattelimme saavamme lisäpellot pääosin turvesuon pohjilta.

MTK julkisti 2020 ilmastotiekartan siitä, miten edetä maataloudessa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Suopelloilla yksivuotisten viljakasvien viljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää edistää. Ilmastotiekartta viivoittaa pudottamaan turvemaiden viljapeltojemme alan nykyisestä noin 13 prosenttiin 2050 mennessä.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250 000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasolla, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin viljapeltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivetotraktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää. Kivettömät kangasmaat ovat hyväkasvuisia havumetsiä ja vahvoja hiilen nieluvarastoja. Niiden mittava raivaaminen pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa? Ilmastonmuutoksen myötä vilja tuleentuu taas Lapin kangasmaillakin. Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää kokevalle ihmiskunnalle.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Mielipide. 15.03.2023

Palaako maataloutemme kangasmaille?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti vuonna 2010 energiakarttamme. Ohjuri oli turve. Turve olkoon uusiutumatonta energiaa, kivihiilen tavoin. Viivoitus vaikutti 10 vuotta myöhemmin maataloutemme ilmastotiekarttaan. MTK viivoitti sen 2020.

Tiedeakatemian ohjauksen jälkeen ajattelimme ensin, että voisimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti, keskimäärin vähemmän kuin luonnonturve kasvaa. Suojelusoihin emme kajoaisi. Maksaisimme taloussoiden polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Viivoitusten taustalla oli ihmiskunnan tulevaisuus paitsi energian myös ruoantuotannon kannalta. 

Ihmiskunnan väkiluku kasvaa vääjäämättä. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta ovat jo Amazonin sademetsät.

Tärkeintä ihmiskunnan ruokaa on vilja. YK:n 2009 ruokakokous laski, että tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa lisäviljan ala tarkoittaa Suomelle noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä olisimme saaneet kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme turvesuon pohjilta.

Maatalouden ilmastotiekartta 2020 käänsi ajattelun. Etenkään suopelloilla yksivuotisten viljakasvien viljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Suopeltojen viljely olisi ehkä voinut osaksi jatkua monivuotisina, vähemmän hiilidioksidia päästävinä nurmina.

Turvetuotannolta vapautuneita suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot olisi luontaisin metsittää. Tosin vihreän siirtymän myötä puhumme yhä enemmän suomaiden ennallistamisesta, niiden vesittämisestä. 

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

Tänään kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat tänään hyväkasvuisia havumetsiä. Ne ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Kivennäismaiden havumetsien mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle ihmiskunnalle.

Veli Pohjonen

Lestijoki -lehti. Mielipide. 9.3.2023

Kuituteollisuutemme odottaa vihreää siirtymää

Jokapäiväinen elämämme perustuu paitsi leipään myös kuituun. Pukeudumme tropiikin oloissa kasvatetusta puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin. Tarvitsemme nenäliinoja nuhaamme. Tilaamme kartonkipakkauksissa ruokaa perheellemme. Luemme sellukuituun pohjautuvia paperisia sanomalehtiä.

Kuitua Suomen teollisuus on saanut vuosikymmeniä metsistä, harvennuspuusta. Viime aikojen metsäkiistat ovat kuitenkin herättäneet huolen, että riittääkö tällä vihreän siirtymän menolla raaka-ainetta kuituteollisuudellemme.

Kuitu on teollisuusvaiheessa mitaltaan millimetriluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuidun valmistamisen lisäraaka-ainetta saamme metsien lisäksi myös peltojen yksivuotisista viljelykasveista. Maailmalla viljeltäviä kuitukasveja ovat muiden muassa puuvilla, pellava, sisal, juutti, kenaf ja kuituhamppu.

Lupaavin Suomen maatalouteen on kuituhamppu. Se on sopeutunut erikoisella tavalla pohjoiseen kasvukauteemme. Kuituhampun siemen on peräisin Keski-Euroopan lajikkeista. Siellä ne ehtivät kukkia, tuleentua normaalisti ja tuottaa siementä.

Suomessa kuituhampun kukkiminen myöhästyy kuitenkin pitkälle syksyyn. Siementä ei ehdi syntyä, mutta kuituvartta syntyy sitäkin enemmän.

Yöttömän yön kasvukaudessamme kuituhampun ”sisäinen kello” menee sekaisin. Kello viivästyttää kuituhampun kukkimista runsaamman siemensadon saamiseksi, pidemmän kuituvarren kärkeen.

Sisäinen harha voisi johtaa kyseisen lajikkeen menehtymiseen siementen puutteessa. 2020-luvun EU-maataloudessa tämä ongelma on poistunut eteläisten ja pohjoisten maiden kuituhampun yhteistyöllä. Kuituhampun siementä pohjoiseen saamme tänään eteläisempien EU-maiden viljelijöiltä, muun muassa Unkarista.

Kuituhamppu on sopeutunut myös Suomen talveen erikoisella tavalla. Rungon kasvu jatkuu lumentuloon saakka. Talven lumimyrskyt pudottavat lehdet maaperään karikkeeksi. Kevätahava kuivattaa lehdettömät versot. Vapun jälkeen hamppu on valmista korjattavaksi kuituteollisuudelle.

Kuituhamppu monipuolistaa ja vahvistaa kansantalouttamme. Meillä riittää kesantopeltoja hampun viljelyyn.

Yksivuotinen, ensilumeen asti vihreänä jatkava hamppu toimii koko kasvukautensa hiilinieluna. Peltolohko ei muutu esimerkiksi viljakasvien tapaan elokuun tuleentumisen myötä päästölähteeksi. Peltojen hiilinieluille kuituhamppu on lupaava viljelyskasvi. Etenkin suopeltojen osalta tarvitaan kuitenkin vielä suppeiden esikokeiden lisäksi vankkaa tieteellistä tutkimusta.

Vihreän siirtymän myötä tulleeseen metsäkiistelyyn tarvitaan ratkaisuksi pikainen vaihtoehto. Yksivuotisen kuituhampun rooli korostuu ja sen tarve kasvaa voimakkaasti, kun kuituteollisuus kehittyy uuteen suuntaansa. Ehkäpä uusien kuitutehtaiden ei tarvitsekaan ajautua raaka-ainepulaan. 

Veli Pohjonen

Orimattilan Sanomat. Mielipide. 7.3.2023