Rahkasammal aava rannaton, vientimahdollisuutemme

”Suopursu kukkii, rahkasammal aava rannaton” on sodanjälkeisiä klassikkotangojamme. Lienevätkö nuo sanat olleet mielessä professori Viljo Puustjärvellä vuonna 1955, kun hän käynnisti kasvihuoneessaan merkittävän koesarjan. Hän halusi parantaa peltoperäistä kasvihuonemultaa lisäämällä siihen rahkasammaleesta syntynyttä suon pintaturvetta.

Eri maaseoksissa läpiviedyt kokeet yllättivät. Ei riittänyt että turpeen lisäys nosti satoja. Parhaimman sadon antoi seos, josta multa jätettiin tykkänään pois, joka oli pelkkää turvetta.

Tänään kasvuturve on käytännön testit läpäissyt, nykyaikaisen puutarha- ja kasvihuonetalouden kasvualusta.

Puustjärven kasvualustan ominaisuudet tulivat rahkasammaleen soluista. Kuoltuaan solu pysyy huokoisena. Se imee vettä ja ravinteita pesusienen tapaan. Rahkasolukko säilyttää silti viljelykasvien juurten vaatiman ilmavuuden.

Nostokelpoista kasvuturvetta on kaikkialla maassamme, missä rahkasammal kasvaa. Kysynnän kasvaessa rahkasammalta voi viljellä lisää. Syvempien kerrosten maatuneeseen polttoturpeeseen verrattuna pintakerrosten kasvuturve on paljon uusiutuvampi luonnonvara.

Kasvuturve voisi kehittyä vientituotteena. Sitä ostetaan maailmalla nyt 40 miljoonaa kuutiota vuodessa. Se on luokkaa kaksi kertaa enemmän kuin Suomen koko polttoturpeen tuotanto huippuvuosinaan.

Ymmärsimme kasvuturpeen vientimahdollisuudet jo varhain. Vuonna 1977 maamme toiseksi suurimman turveyhtiön, Turveruukki Oy:n  perustaja Sakari Pekki ehdotti yhtiössä vierailleelle ulkoministeri Keijo Korhoselle, että kasvuturve liitettäisiin osaksi Afrikkaan antamaamme kehitysapua.

Yhteistyömaaksi Pekki esitti eroosiosta, kuivuudesta ja humusvajeesta kärsivää Sudania. Saharan reunoilla, Sahelin vyöhykkeellä oli silloin käynnissä aavikoitumisen pysäyttämisohjelma. Siihen tarvittiin metsäpuiden elinvoimaisia pottitaimia. Kasvuturpeella Sudanin taimituotantoa olisi voinut tehostaa.

Kasvuturpeen viennin ei katsottu kuitenkaan täyttävän kestävän kehitysavun ehtoja. Sakari Pekin jättämä ehdotus hautautui ulkoministeriön kehitysavun arkistoihin.

Kasvuturpeen vienti silti käynnistyi, länsimaihin. Suomalaisen kasvuturpeen osuus kansainvälisistä markkinoista oli jo 1980-luvun alkupuolella kaksi prosenttia. Vientinousu notkahti 1990-luvulla, kun Baltian maat itsenäistyivät ja täyttivät vuosiksi maailman markkinat halvalla turpeellaan. EU-aikana markkinatilanne on tasaantunut.

Silti kasvuturve on meillä tänään vaiettu vientituote. Vientiä Suomesta ei edes tilastoida tarkasti; tilastokeskus raportoi vain poltto- ja kasvuturpeen yhteismäärän.

Alavetelin talousajattelija, kappalainen Antti Chydenius opetti meille jo 1700-luvun lopussa tervaesimerkillään, että kansakunnan vauraus syntyy vasta viennistä. Myös suo pursuaa Chydeniuksen opin vientimahdollisuuksia. Emme ole osanneet niitä hyödyntää.

Turvetalouden voisi kääntää nyt ylösalaisin. Sen päätuotteeksi tulisi ottaa kasvuturve, ja päätavoitteeksi tulisi ottaa jalostetun kasvuturpeen vienti. Työpaikkoja syntyisi maaseudulle ja vientiyrityksiin.

Kasvuturpeen kestävä tuotanto tulisi sertifioida sopusoinnussa ilmastosopimusten ja kansallisen soiden suojeluohjelman kanssa. Sen jälkeen kasvuturpeen voisi markkinoida ulkomaisille puutarhoille suomalaisena ympäristöturpeena.

Veli Pohjonen

Karjalainen. Mielipide. 12.11.2020

Biovoimaa ei tulisi unohtaa

Uusiutuva energia mielletään tänään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että kolmikko ei tuota perusvoimaa.

Perusvoimaksi laskemme energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Biotalouden metsät ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se pääsi puun tasolle 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Sittemmin öljy nousi 61 prosenttiin, vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Uusi muutos käynnistyi vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi käänne pysäyttää tuontiöljyn?

Metsäenergialle nimitettiin energiametsätoimikunta. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen biovoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin biovoima on edelleen vahvistunut. Vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 17. Ydinvoiman prosentti on 18.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saamme siitä kaksi prosenttia koko energiastamme.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus on yli kaksinkertainen, yhteensä 4,6 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Biovoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on monivuotisten metsien energiasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Biovoimaa saadaan myös yksivuotisista vihreistä kasveista, lupaavimmillaan biokaasuna.

Pääosan energiaamme jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia koko biovoimasta) on sellun sivutuote ligniini. Biovoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjämme on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöpöt paperitehtaat.

Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Vahvinta energiaamme, biovoimaa ei ole syytä unohtaa.

VELI POHJONEN

Jurvan Sanomat. Mielipide. 19.8.2021.

Sellupaju eteni kosteikkopajuksi

Nopeakasvuisen pajun viljelyllä on historiassa monia vaiheita. Metsätalous kiinnostui aiheesta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa. Vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat 1953 Tanskasta 5000 kappaletta sellupajun pistokkaita.

Vesipajuksi kutsutut lyhytkiertopuut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. Ensimmäinen koeviljelyn vaihe kesti parikymmentä vuotta.

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta.

Kannuksen energiametsäkoeasema perustettiin 1979. Tanskasta hankittiin lisää vesipajun pistokkaita, nyt 100 000 kappaletta. Turpeennoston jättösuon kokeet alkoivat Haapaveden Piipsannevalla.

Energiapajua alkoi kasvaa. Käytäntö piti kuitenkin siitä saatavaa haketta liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei vielä 1900-luvun puolella lämpövoimaloissa avautunut.

Pajun höttöisyys tulee ydinpuun huokoisesta rakenteesta. Se korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.

Tänään biotalous on viemässä viljelypajua ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan se tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Kannuksen kokeiden vesipaju kuvaa jo nimellään, että kyseessä on janoisa kasvi. Pajut käyttävät vettä näennäisen tuhlaten, mutta samalla ne tuottavat runsaasti biomassaa haihdutettua vesilitraa kohti.

Mitä vauhdikkaammin janoisan pajun vesat kasvavat kosteissa oloissa, sitä runsaammaksi kasvaa juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Tätä 2020-luvun ilmastokamppailun uusi menetelmä, kosteikkoviljely maataloutemme pelloilta odottaa.

Kosteikkoviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Lupaava on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Noin 10 vuoden jakson ajan pajun vesat tuottavat raaka-ainetta biohiileksi. Sen jälkeen vahvaksi kasvanut juuristo muokataan nykykonein maaperän hiilen nieluksi. Kierto jatkuu viljan tai nurmen viljelyllä. 

Kosteikkoviljelyä odottavat etenkin polttoturpeen jättösuot. Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on jo sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Sellupajusta kosteikkopajuksi edennyt viljelykasvimme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Lestijoki-lehti. Mielipide. 23.9.2021

Kuituhamppu on mahdollisuus

Metsäteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat metsätilalliset.

Selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös sopivista peltokasveista. Mahdollisia viljeltäviä on tänään kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiirin ekologisia oloja myöten (kuva).

Euroopan unionin peltokasvien ajattelussa kuituhampulla on etunsa juuri Pohjois-Suomessa. Tiukimman ajattelun mukaan ruoantuotannon pelloilla saa kasvattaa ainoastaan ruokaa, ei muuta biomassaa.

Hamppu sopii tämän mukaan parhaiten pohjoiselle vyöhykkeelle, käytännössä vehnän tuleentumisrajan yläpuolelle. Ja juuri siellähän uudet biotuotetehtaat lisää kuitua hamuavat.

Sana hamppu voi huolestuttaa. Nykyiset EU-sertifioidut hampun lajikkeet on kuitenkin täsmäjalostettu kemialliselta koostumukseltaan niin, että huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki 1800-luvulla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Luja purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maaseudullamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. Kuituhampulla on jo sopimusviljelyn keskittymä Tyrnävän-Siikajoen alueella.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä seuraa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Lisää kuidun raaka-ainetta löytyy.

VELI POHJONEN

Koti-Lappi. Mielipide. 23.9.2021.

Vahvinta energiaamme, biovoimaa ei tulisi hylkiä

Uusiutuva energia mielletään tänään usein perusvoiman kolmikoksi tuulivoima, aurinkovoima ja maalämpö. Ajatus on harhaantunut. Tilastokeskus kertoo, että kolmikko ei tuota perusvoimaa.

Perusvoimaksi laskemme energian lajit, joista saamme vuosittain yli 10 prosenttia koko energian tarpeestamme.

Biotalouden metsät ovat aina tuottaneet perusvoimaa. Niistä saimme sata vuotta sitten valtaosan energiaamme. Sitten öljy aloitti nousunsa. Se pääsi puun tasolle 1964. Molemmat olivat perusvoimaa 39 prosentilla.

Sittemmin öljy nousi 61 prosenttiin, vuonna 1973. Metsäenergia painui alle 15 prosentin vuonna 1977.

Uusi muutos käynnistyi vuoden 1973 Lähi-Idän öljykriisistä. Kriisi huoletti. Mistä saamme lämpöä ja sähköä, jos maailmanpolitiikan uusi käänne pysäyttää tuontiöljyn?

Metsäenergialle nimitettiin energiametsätoimikunta. Sen tehtävä oli suunnitella uudentyyppinen, kotimainen biovoima ulkomaisen fossiilivoiman vaihtoehdoksi.

Metsähakkeeseen pohjaavat sähkön ja kaukolämmön yhteisvoimalat syntyivät. Sellutehtaat kehittivät puuenergialle uuden teknologian.

Metsäenergia lähti nousuun. Merkkivuodeksi tuli 2012, kun puu kiri kiinni öljyn. Saimme molemmista 24 prosenttia. Sittemmin biovoima on edelleen vahvistunut. Vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä saimme puusta 28 prosenttia ja öljystä 17. Ydinvoiman prosentti on 18.

Tuulivoima nousee tänään suhteellisesti nopeimmin. Saamme siitä kaksi prosenttia koko energiastamme.

Tuulivoiman kanssa samaa tahtia nousee tuontisähkö. Sen osuus on yli kaksinkertainen, yhteensä 4,6 prosenttia. Koska tuulisähköä ei voi varastoida, joudumme tuomaan varmuussähköä yhä enemmän ulkomailta.

Kiusalliseksi kuvion tekee kansantalous. Kun olemme taantumassa, joudumme ostamaan tuontisähkön ulkomaan lisävelalla.

Biovoima on käsitteenä laaja. Haketta, pellettiä tai klapia on monivuotisten metsien energiasta yhteensä vain luokkaa 16 prosenttia. Biovoimaa saadaan myös yksivuotisista vihreistä kasveista, lupaavimmillaan biokaasuna.

Pääosan energiaamme jalostaa metsäteollisuus. Merkittävin (44 prosenttia koko biovoimasta) on sellun sivutuote ligniini. Biovoimaa saadaan myös kuoren, purun ja hukkapalojen jätteestä (40 prosenttia).

Vahvin uusiutuvan energian lisääjämme on uuden ajan sellutehdas. Se on tänään sähkön tuottaja, päinvastoin kuin 1900-luvun sähkösyöpöt paperitehtaat.

Uusimman sellutehtaamme, Äänekosken omavaraisuus on tasolla 240 prosenttia. Kemiin rakennettava Metsä Fibren tehdas tavoittelee puolestaan 250 prosentin sähkön omavaraisuutta.

Tuuli on osa uusiutuvan energian valikoimaa, ja sitä kuuluu kehittää. Mutta tuulivoima on vielä kaukana perusvoiman 10 prosentin tasosta.

Tilastokeskukseen pohjaten kokonaiskuvamme energiasta on selvä. Uusiutuva perusvoima tulee edelleen kasvuisista metsistämme. Vahvinta energiaamme, biovoimaa ei tulisi hylkiä.

VELI POHJONEN

Viiden Kunnan Sanomat. Mielipide. 22.9.2021

Talo läm­pi­mäk­si uu­siu­tu­val­la die­se­lil­lä

Ennen 1970-luvun Lähi-idän öljysotia opimme lämmittämään talojamme fossiilisella öljyllä. Huoltoasemille kehitettiin polttonesteen kaksihintajärjestelmä. Omakotitaloon sai ostaa verotonta dieseliä eli kevyttä polttoöljyä. Autoon sai ostaa vain tosidieseliä, energiaveroineen. Käytännössä öljyt ovat samaa polttonestettä.

1900-luvun loppupuolen tavoitteena oli päästä vähitellen eroon maailmalla ehtyväksi uskotusta fossiiliöljystä. Tähän kannusti näyttävimmin tiedemiesten kansainvälinen aivoriihi, Rooman klubi. Nyt tavoitteena on torjua ilmastonmuutosta. Haluamme eroon kaikista ilmastolle haitallisista fossiilisista polttoaineista.

Isot muutokset vievät aikansa. Niin kävi myös omakotitalojen lämmityksessä. Fossiilisella dieselillä eli kevyellä polttoöljyllä lämpiää edelleen 130 000 kotia. Niistä pääosa on eläkeläisten omakotitaloja.

Kaikki eläkeläiset eivät ole innostuneet markkinoituihin vaihtoehtoihin: maalämpöön, ilma- ja vesilämpöpumppuihin tai aurinkopaneeleihin. Tavallisella eläkeläisellä ei ole halua investointiin, jonka hyöty heijastuu parinkymmenen vuoden päähän.

Fossiilisesta lämmitysdieselistä voisi omakotitalossa päästä kätevästi eroon, jos samasta talon pihalle tilatusta tankkiautosta voisi täyttää säiliönsä uusiutuvalla dieselillä. Kodin öljypoltin jatkaisi entisellään.

Näin ajattelimme vuosituhannen vaihteessa. Vapo ja Fortum julkistivat 2002 lämmitykselle varhaisen biotuotteensa, Forestera-polttoöljyn. Se tehtiin pääosin metsähakkeesta.

Hakepolttonestettä valmistettiin Porvoossa runsaan vuoden ajan. Aluksi sen kysyntään luotettiin ja siihen uskottiin löytyvän runsaasti raaka-ainetta. Tehdas suljettiin kuitenkin jo 2003, koska ”puuhakkeen hinta ja saatavuus ovat kehittyneet epäsuotuisaan suuntaan”.

Puuttuiko meiltä vuosituhannen vaihteessa ilmaston muutoksen aiheuttama tahtotila? Omakotitalojen lämmitys fossiilidieselillä ei meitä vielä huolestuttanut. Uusiutuvaa Forestera-dieseliä ei tuettu riittävästi verovaroin tai EU-tukiaisin.

Dieselillä lämmitys jatkuu vääjäämättä. Joko olisimme 2020-luvulla valmiit kotien uusiutuvaan dieseliin? Joko ilmastonmuutos antaa siihen tahtotilan?

Neste Oy julkisti vuodenvaihteessa uusiutuvan MY dieselinsä. Se kävisi sellaisenaan lämmitykseen. Tosin se voi "vaatia polttimen liekintunnistimen vaihdon". Vuosi 2021 on vielä koevuosi. MY dieseliä on vain rajoitetusti saatavana, pääosin liikenteeseen. Suunta on lupaava, sama kuin Foresteran 2002.

Tankkiauton omakotitaloonsa tilaava eläkeläinen olisi muutokseen valmis, jos uusiutuvaa dieseliä saisi samaan hintaan kuin kevyttä polttoöljyä. Siirtymä olisi omakotitaloille helpoin. Se vauhdittuisi, jos uusiutuva polttoöljy olisi hivenen halvempaa. Tätä vartenhan meillä on EU:n ilmastotuet.

Veli Pohjonen

Lapin Kansa. Näkökulma. 22.09.2021.

Haihdutuskasvustoja käyttöön: vedenpuhdistamot ovat tehostuneet, mutta silti niistä pääsee luontoon kiusallisia aineksia

Paluu puhtaisiin vesiin on osa kiertotalouttamme. Haluamme eroon rehevöityvistä kaupunkirannoista. Haluamme purjehtia sinilevättömällä Itämerellä.

Meidän olisi hyvä kierrättää kaikkia alkuaineita. Tyyppiesimerkkejä ovat typpi ja fosfori. Niihin on aina perustunut ruoan tuotanto. Niitä maatalous on osannut kierrättää jo tuhansia vuosia.

Puhtaan veden haaste ovat nykyään taajamien jäteveden laitokset. Ne ovat kyllä tehostuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä, mutta silti luonto vastaanottaa niistä kiusallisia aineksia.

Osa laitosten typestä ja fosforista sekä raskasmetalleista ajautuu edelleen vesistöihin. Jätevesi muuntuu vain nimellisesti puhdistetuksi puhtovedeksi. Sitä on luontevampaa kutsua jäännevedeksi.

JÄÄNNEVEDEN PÄÄSTÖT ovat ympäristön säännöstön kehyksissä. Ajan saatossa pienetkin päästöt silti rehevöittävät ojia, puroja, jokia ja järviä ja lopulta Itämerta lahtineen.

Merkittäviä päästöjä tulee myös kaupunkien hulevesistä. Ne valuvat asfaltoiduilta pääteiltä ja betonisilta jalkakäytäviltä puhdistamattomina suoraan viemärikaivoihin ja edelleen vesistöihin. Helsingin yliopiston tuore tutkimus kertoo, että hulevesien mukana vesistöihimme pääsee rehevöittävää fosforia saman verran kuin maataloudesta.

PÄÄSTÖJEN PYSÄYTTÄMISEEN sopiviin viljeltyihin kosteikkokasveihin kehitettiin Uppsalan yliopistossa 1970-luvulla ekoviljelyn oppi nimeltään ”phytoremediation” (phyto = kasvi, remedium = palauttaa tasapainoon). Kyse on sopivilla kasveilla hoidettavasta haitta-ainesten tasapainottavasta sieppauksesta, eräänlaisesta ekologisesta haravoinnista.

Opin puhemies oli Metsäntutkimuslaitoksessamme aiemmin vaikuttanut professori Gustaf Sirén. Ekologiseksi haravaksi hän esitti puhdistamoiden viereen viljeltävää energiapajukkoa.

RUOTSIIN SYNTYI Sirénin oppien mukaan Enköpingin ekopaketti, johon kuuluvat sähköä ja kaukolämpöä tuottava kaupungin voimala, jäteveden puhdistamo ja niiden läheisyydessä 75 hehtaaria kosteikkopajua. Tiheisiin riveihin istutetut pajukot kastellaan puhdistamosta saatavalla jäännevedellä.

Jäännevedellä kasteltuna paju kasvaa sankaksi haihdutusmetsäksi. Vesovana sen voi puida hakkeeksi 3–5 vuoden välein. Hake palaa voimalassa tuhkaksi.

Tuhka kerää hakkeen ravinteet ja raskasmetallit. Poikkeus on arvokkaimpiin ravinteisiin kuuluva typpi. Se haihtuu hakkeen palaessa savun mukana taivaalle. Typpi kyllä palautuu sateiden mukana takaisin elinpiiriimme, tosin hitaahkosti.

ENKÖPINGIN MALLISSA hakevoimalan tuhkat ja puhdistamon lietteet sekoitetaan lannoitteeksi. Kesäaikaan seos kierrätetään, levitetään ja mullataan pajuviljelmien riviväleihin.

Enköpingin sadetusmetsää muistuttava, pienempi koepajukko perustettiin keväällä 2016 Kuusamon jätevedenpuhdistamon viereen. Haihdutuspajukko oli syksyn 2019 ruskan aikaan kasvanut lähes nelivuotiseksi, noin nelimetriseksi, sankaksi Kuusamon haihdutusmetsäksi.

Gustaf Sirénin ekologisen haravoinnin opista olisi jo opittavaa muuallekin Suomeen. Haihdutuskasvustoilla pääsisimme puhtaampiin vesiin.

Veli Pohjonen

Etelä-Suomen Sanomat. Mielipide. 17.9.2021

Ruokaturvaa syytä seurata entistä tarkemmin

Korona-virus ja sen aiheuttama maailmantalouden huojahdus nostivat taas ruokaturvan esille. Saammeko jatkossa varmasti tuontiviljaa, jos ulkomaan kauppa alkaa uudelleen takkuilla? Onko meillä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa? 

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturvamme näyttäisi olevan notkahtamassa. Vuonna 2019 ruokaturva oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Vuonna 2020 putosimme tasolle 586 kiloa.

Luonnonvarakeskuksen elokuun satoennusteesta laskettu lukema vuodelle 2021 on vain 501 viljakiloa per henkilö. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesä-heinäkuun sateettomista jaksoista molempina koronakesinä. Maataloutemme ei kuitenkaan osannut varautua niihin.

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2020 oli 344 kiloa. Rikkaana maana olemme lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2020 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme notkahti vuonna 1946 alimmillaan 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän 500 kilon tason ylitimme vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata hyvinvoinnin maa Suomessakin yhä tarkemmin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapeltoa kylvetyksi jatkossa riittävästi niin, että ruokaturvaamme ei enää tule koronakesiä huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Sotkamo -lehti. Mielipide. 21.9.2021

Sellupajusta kosteikkopajuksi

Lyhyellä, alle 10 vuoden kierrolla kasvatettavalla viljelypajulla on historiassa monia vaiheita. Metsätalous kiinnostui pajusta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa. Vuonna 1953 vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 kappaletta nopeakasvuisen sellupajun pistokkaita.

Vesipajuksi kutsutut sellupajut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. Ensimmäinen koeviljely kesti parikymmentä vuotta.

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta. Energiapajun viljelyä kokeiltiin 1900-luvun lopulla eri puolilla Suomea.

Kevyttä pajuhaketta pidettiin kuitenkin liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei lämpövoimaloissa avautunut.

Pajun höttöisyys eli ydinpuun huokoinen rakenne korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa huokoista biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt muuan muassa hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.

TÄNÄÄN biotalous vie viljelypajua mukaan ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan janoisa paju tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Mitä vauhdikkaammin paju kasvaa kosteissa oloissa vesojaan, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Nimenomaan maaperän vahvaa nieluilmiötä ilmastokamppailun kosteikkoviljely maatalouden pelloilta odottaa.

Hiiliviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Siitä on jo maassamme monivuotinen koeviljelmä Pälkäneen kunnassa.

KYSEESSÄ on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Noin 10 vuoden jakson ajan pajun vesat tuottavat raaka-ainetta biohiileksi. Sen jälkeen vahva juuristo muokataan nykykonein maaperän hiilen nieluksi. Kierto jatkuu viljan tai nurmen viljelyllä.

Kosteikkoviljelyä odottavat etenkin polttoturpeen jättösuot. Niillä pajun viljelyä on tutkittu vuodesta 1979. Suopohjien kosteikkoviljelyyn ovat pajun lisäksi ehdolla osmankäämi ja ruokohelpi.

Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Kosteikkoviljelyyn edennyt pajumme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

Veli Pohjonen

Pieksämäen lehti. Mielipide. 20.9.2021

Kuituhamppu on pohjoisen maatalouden mahdolllisuus

Metsäteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla, kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta. Kuitua saa myös biomaataloudesta. Mahdollisia viljeltäviä peltokasveja on nyt kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelpit viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelpin kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu. Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua painopaperin kilpailijaksi.

2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiirin ekologisia oloja myöten.

Tiukimman ajattelun mukaan ruoantuotannon pelloilla saa kasvattaa ainoastaan ruokaa, ei muuta biomassaa. Hamppu sopii tämän mukaan parhaiten pohjoiselle vyöhykkeelle, käytännössä vehnän tuleentumisrajan yläpuolelle.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulkivat 1800-luvulla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Luja purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maaseudullamme kasvaa luvallista, jalostettua hamppua vajaalla 2 000 hehtaarilla tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on noin 1 500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. Kuituhampulla on jo sopimusviljelyn keskittymä Tyrnävän–Siikajoen alueella.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä mittaa hiiliviljelytutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien pohjoisten biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Kuituhampun viljely on siellä maatalouden uusi mahdollisuus.

Veli Pohjonen

Maaseudun Tulevaisuus. Mielipide. 17.9.2021

Vehnän lisätarpeeseen varauduttava

Vehnä on viljelyalaltaan ihmiskunnan tärkein ruokavilja. Vehnän maailmanlaajuinen vuosituotanto kuvaa ihmiskunnan ruokaturvan kehitystä ajan saatossa. 

Vehnä oli maailmanpolitiikan keskiössä 1980-luvulla. Silloinen Neuvostoliitto osti vehnää lännestä. Itänaapurimme pellot olivat olleet yhteisomistuksessa 60 vuoden jakson. Sitkeästi yritetty kommunistinen maatalous ei ollut ruvennut toimimaan.

Vuonna 1984 Neuvostoliiton oli ostettava 28 miljoonaa tuontitonnia ulkomaista vehnää. Yhdysvallat vastasi helposti maailmankaupan kysyntään. Se toi vuodessa vientimarkkinoille 39 miljoonaa tonnia. Takavuosina vehnän valttikortti oli Yhdysvalloilla.

Alituotannon ruoka ja ylipäänsä toimimaton kolhoosimaatalous ovat perimmäisiä syitä, miksi Neuvostoliitto luhistui.

Uuden vallan aikana Venäjä aluksi jatkoi vehnän tuontia, mutta vuosituhannen vaihteessa tapahtui käänne. Yhteistalouden kolhoosipellot olivat muuttuneet yksityistalouden yhtiöpelloiksi. Jo tämän maauudistuksen myötä pellot alkoivat tuottaa. Jo 2000-luvun alussa Venäjä siirtyi vehnän tuojasta vehnän viejäksi.

2010-luvun alussa Venäjä nousi viejien kärkikolmikkoon, Yhdysvaltain ja Euroopan unionin rinnalle. Vuonna 2016 Venäjä otti kolmikon johtopaikan. Sen nettovienti oli 27 miljoonaa tonnia, Yhdysvaltain 25 ja Euroopan unionin 22 miljoonaa tonnia.

Seuraavien vuosien kasvulukemat vahvistivat asetelman. Vuonna 2017 Venäjä vei vehnää ennätysmääränsä 41 miljoonaa tonnia. USA vei 20 ja EU 17 miljoonaa tonnia.

Pääsuunta on jatkunut. Yhdysvaltain maatalousministeriön tuorein, heinäkuussa 2021 päivitetty laskelma ennustaa, että Venäjä tulisi kaudella 2021/2022 viemään 40 miljoonaa tonnia, USA 20 ja EU 28 miljoonaa tonnia. 

Tänään maailmankaupan vehnän ostavat – öljyllään – Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan levottomat maat. Niiden yhteenlaskettu nettotuonti on tasolla 48 miljoonaa tonnia. Siitä Venäjä yksin pystyy kattamaan suurimman osan.

Vehnän painoarvo ruoan tuotannossa vahvistuu ihmiskunnan väkiluvun myötä. Poliittinen merkitys kasvaa niin kauan kuin Venäjä yhtäältä etenee maailman ykkösviejänä ja toisaalta Lähi-itä sekä Pohjois-Afrikka vehnän ykköstuojina.

Vehnänviennin valttikortti on siirtynyt Venäjälle. Koronakriisin pyörteissä Venäjä on kuitenkin varautunut oman maansa ruokaturvan säilyttämiseen. Tarvittaessa Venäjä saattaa rajoittaa vientiään.

Niin EU:n kuin koko maapallon alueella vehnän viljely ja ylipäänsä ruoan tuotannon merkitys vahvistuvat koronakriisin ja Venäjän vientipäätösten jälkeen. Sen voi ennustaa vaikuttavan myös meidän maataloutemme kehitykseen. Vehnälle orastaa Suomessakin lisätarve.

Veli Pohjonen

Alueviesti. Mielipide. 11.8.2021

Hampusta raaka-ainetta selluteollisuudelle

Paperiteollisuuden alamäki on metsätaloutemme karu tosiasia. Paperitehtaita on suljettu eri puolilla maatamme. Eniten lienevät järkyttyneet paperitehtaiden työntekijät.

Metsäteollisuuden toinen osanen sellu tahkoaa onneksi tulosta. Se on onneksi myös puutaan kasvattaville metsätilallisille.

Selluloosaan pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavaraa postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo nykyiset ja etenkin suunniteltavat uudet biotuotetehtaat tarvitsevat raaka-ainetta itse asiassa enemmän kuin paperin kaudella laskimme. Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, kasvaa myös tarpeemme lisätä metsiemme hiilen nieluvarastoa.

Huoli puun riittävyydestä syvenee taas.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa; ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös peltosellusta. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljelykasveja on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät halunneet vielä tuoda uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiiriä myöten. Nykyiset EU:n sertifioimat kuituhampun lajikkeet on täsmäjalostettu niin, että kemiallisista rohto- tai huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy jo purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki suurilla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maassamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua noin 1000 hehtaaria tänä kesänä. Terveellisten hampputuotteiden kysyntä ja samalla hampun viljely on nopeassa kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän. 

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Sille biotalous etsii käyttöä. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, kohenevaan maaperän hiilen nieluun. Tätä seuraa hiiliviljelyn tutkimus.

Myös hampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Peltosellun ennakkoluulotonta tutkimusta ja koeviljelyä etenkin turvetuotannon jättösoilla tarvitaan.

VELI POHJONEN

Karjalainen. Mielipide. 30.6.2021

Kuituhamppu on maataloutemme uusi mahdollisuus

Metsäteollisuuden päätuote sellu tahkoaa tulosta. Tähän ovat tykästyneet myös puuta kasvattavat maa- ja metsätilat.

Puupohjaiseen selluun pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme tavaran etänä. Tavara postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo uudet kartonkitehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Samalla kun kartongin kysyntä nousee, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa teollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös biomaataloudesta. Mahdollisia viljeltäviä peltokasveja on tänään kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Oulu ja Haapajärvi.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua silloin kukoistaneen painopaperin kilpailijaksi.

2020-luvun peltosellun lupaavin ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiirin ekologisia oloja myöten.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki 1800-luvulla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Luja purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maaseudullamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on noin 1500 ja varsinaista kuituhamppua noin 400 hehtaaria. Kuituhampulla on jo sopimusviljelyn keskittymä Pohjois-Pohjanmaalla.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä mittaa hiiliviljelyn tutkimus.

Kasvu jatkuu syksyn myötä halloihin tai ensi lumeen saakka. Kuituhamppu paalataan vasta joko myöhään syksyllä tai toisena vaihtoehtona vasta keväällä lumien sulamisvaiheessa. Menetelmä hajauttaa sopivasti kasvintuotantoon keskittyneen maatilatyön vuosirytmiä. 

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Uusien biotuotetehtaiden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Kuituhamppu on maataloutemme uusi mahdollisuus.

VELI POHJONEN

Sydän-Satakunta. Mielipide. 16.9.2021

Kuva. Kuituhampun koeviljelmä Kuusamossa, kuva 31.8.2021. Pisin yksilö 2,5 metriä, kasvu jatkuu syyspakkasiin asti.

Selluteollisuus odottaa lisää kuidun raaka-ainetta

Taloustaantuman jälkeinen kansantaloutemme tykästyi, kun metsäteollisuuden päätuote sellu alkoi tahkota tulosta. Tähän tykästyivät myös puutaan kasvattavat metsätilalliset.

Selluloosaan pohjaa pakkauskartonki. Verkkokaupasta ostamme yhä useammin tavaraa etänä. Tavaraa postitetaan eri puolilta maailmaa pakattuna kartonkiin.

Jo nykyiset ja etenkin suunniteltavat uudet biotuotetehtaat tarvitsevat raaka-ainetta enemmän kuin olemme aikaisemmin laskeneet. Markkinoiden nykytilanteessa selluteollisuus tarvitsee lisää kuidun raaka-ainetta.

Samalla kun sellun ja kartongin kysyntä nousevat, nousee myös huoli luonnonmetsiemme riittävyydestä.

Voisimmeko tuottaa selluteollisuudelle vahvaa kuitua muustakin kuin männystä ja kuusesta?

Kuitu on kartonkivaiheessa mitaltaan milliluokkaa. Ei kuidun tarvitse välttämättä olla peräisin kymmenmetrisestä harvennuspuusta.

Kuitua saa myös sopivista peltokasveista. Pohjoisessa vyöhykkeessämme mahdollisia viljeltäviä on tänään ainakin kaksi: ruokohelpi ja kuituhamppu.

Ensimmäiset ruokohelvet viljeltiin Suomen pelloille keväällä 1990. Ruokohelven kuidutukseen tehtiin hetimiten tehdassuunnitelma, nimeltään Peltosellu Oy. Tehtaan paikaksi olivat ehdolla Haapajärvi ja Oulu.

Peltosellu tyssäsi 2000-luvun vaihteessa. Rahoittajat eivät vielä halunneet uudentyyppistä heinäsellua metsäsellun kylkiäiseksi.

2020-luvun peltosellun lupaava ehdokas on kuituhamppu. Sen viljely on hallittu jo vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Suomessa kuituhamppua voi kasvattaa napapiiriä myöten. Viljelyssä on maatalouden mahdollisuus leipäviljan tuleentumisrajan pohjoispuolelle.

Sana hamppu voi jo sinällään huolestuttaa. Nykyiset EU:n sertifioimat hampun lajikkeet on kuitenkin täsmäjalostettu kemialliselta koostumukseltaan niin, että huumevaikutuksista ei tarvitse olla huolissaan.

Hampun kuitu on lujaa. Vaikuttava meriitti löytyy purjelaivojen rahtiajalta. Vientitavaramme kulki suurilla kaksi- tai kolmimastoisilla Pohjanlahden purjelaivoilla. Kestävin purjekangas valmistettiin hampun kuidusta.

Maassamme kasvaa luvallista, täsmäjalostettua hamppua vajaat 2000 hehtaaria tänä kesänä. Siitä öljyhamppua on noin 1500 ja kuituhamppua noin 400 hehtaaria.

Terveellisten hampputuotteiden kysyntä ja samalla hampun viljely ovat nopeassa kasvussa. Siemeniä ja niistä saatavaa öljyä käytetään terveysvaikutusten vuoksi yhä enemmän.

Kukintojensa ja siementensä alapuolelle hamppu kasvattaa parimetrisen kuituvarren. Vahva kuituvarsi pohjaa vahvaan juuristoon, maaperän kohenevaan hiilen nieluun. Tätä seuraa hiiliviljelyn tutkimus.

Kuituhampusta saatavan peltosellun tarve kasvaa, kun biotalous kehittyy uuteen suuntaansa. Selluteollisuuden ei tarvitse jäädä raaka-aineen pulaan. Lisää kuidun raaka-ainetta löytyy.

Veli Pohjonen

Ylä-Kainuu. Mielipide. 10.8.2021.

Pienydinreaktorit vielä kaukana kiertotaloudesta

Energiataloutemme on ilmastokriisin myötä uudistumassa kiertotalouden suuntaan. Olemme luopumassa uusiutumattomasta kivihiilestä, korvaamalla sen esimerkiksi uusiutuvalla metsähakkeella.

Kivihiili on tuottanut ilmakehään jo satakunta vuotta ylimäärin alkuaine hiiltä, hiilidioksidina. Emme ole täysin osanneet sitä kierrättää. Puuvoima tämän kierrätyksen osaa.

Kivihiilen korvaajaksi lämmön tuotantoon on ehdotettu kaupunkien pienydinvoimaloita. Ne alkaisivat tuottaa vaikkapa esikaupungeittain alueensa väestölle kaukolämpöä. Aihe on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä.

Pienydinreaktorit tuntuvat teknisen lupaavilta. Ne ovat kuitenkin karussa ristiriidassa kiertotalouden perusajattelun kanssa. Ihmiskunta ei osaa vielä kierrättää radioaktiivisia jätteitä tai alkuaineita.

Kiertotalous perustuu alkuaineiden kemiaan. Sekä kasvi- että eläinkunta ovat läpi aikojen tarvinneet ja kierrättäneet osaa kemian tuntemista alkuaineista.

Alkuaineita on luonnossa kaikkiaan 115 kappaletta. Puille ja muulle kasvikunnalle välttämättömiä niistä on 16 kappaletta. Niiden lisäksi puut haravoivat juurillaan runkoihinsa joukon muitakin alkuaineita, ellei niiden pitoisuus ole kasveille myrkyllisen korkea. Alkuaineiden kiertoa on viime aikojen biotaloudessa tutkittu eniten haihdutuspajukoissa.

Eläinkunnan osalta vastaavaa kiertotalouden alkuaineiden kirjoa on tutkittu perusteellisimmin ihmisellä. Tarvitsemme jokapäiväiseen elämäämme 19 alkuainetta. Ehdolla on lisäksi seitsemän muutakin alkuainetta, joiden välttämättömyydestä tieteilijät tai vaikkapa homeopaatit eivät vielä ole varmoja.

Sekä kasvi- että eläinkunnan välttämättä tarvitsemat ja kierrättämät alkuaineet ovat paljolti yhteisiä. Määrältään mittavin ja tämän päivän ilmastotaloudelle keskeisin niistä on hiili. Biomassan kuivapainosta varsin tarkkaan puolet on alkuainehiiltä.

Kasvi- ja eläinkunnalle on yhteistä, että niiden tarvitsemat ja kierrättämät alkuaineet ovat kemian luokituksessa kevyttä sarjaa. Raskaita alkuaineita kasvit ja eläimet eivät ole luomakunnan kehityksen aikana kierrätyksessään tarvinneet.

Kaukolämmön pienet ydinreaktorit tulisivat perustumaan alkuaineiden raskaimpaan osioon. Ne ovat radioaktiivisia alkuaineita. Niiden kierrätystä emme vielä osaa. Radioaktiiviset alkuaineet ovat 2020-luvun kiertotalouden riippakivi.

Ainut käytössämme jo oleva ratkaisu radioaktiivisten alkuaineiden ja jätteiden käsittelyyn on ainesten hautaaminen läjitysalueille, maaperään tai kallioluolastoihin tuhansiksi ellei sadoiksi tuhansiksi vuosiksi. Menetelmää ei voi kiertotaloudeksi kutsua.

Kiertotalouden kannalta niin suurten kuin pienten voimaloiden ydinjätteelle olisi vain yksi maailmanlaajuinen ratkaisu. Kiertotalouden riippakivi, ydinjäte pitäisi lähettää nykyraketeilla radioaktiivisuuden kehtoon, aurinkoon.

Kiertotaloudella on 2020-luvun edelleen haasteita. Esikaupunkien pienydinvoimaloilla on kiertotalouteen vielä pitkä matka.

VELI POHJONEN

Keski-Uusimaa. Mielipide. 13.9.2020

Palaako peltoviljely pääosin kangasmaille?

Suomalainen Tiedeakatemia viivoitti 2010 energiakarttamme. Ohjuri on turve. Turve olkoon uusiutumatonta energiaa, kivihiilen tavoin. Viivoitus vaikutti 10 vuotta myöhemmin maataloutemme ilmastotiekarttaan. MTK julkisti sen heinäkuussa 2020.

Tiedeakatemian ohjauksen jälkeen ajattelimme ensin, että voisimme silti nostaa turvetta soiltamme hallitusti, vähemmän kuin luonnonturve kasvaa. Suojelusoihin emme kajoaisi. Maksaisimme polttoturpeesta saman ilmastosakon kuin kivihiilestäkin.

Ajattelun taustalla oli maatalouden tulevaisuus. Sitä pohti YK:n 2009 ruokakokous.

IHMISKUNNAN väkiluku kasvaa. Vuoteen 2050 mennessä meitä on yhdeksän miljardia. Tarvitsemme ruokaa 70 prosenttia enemmän kuin vuosisadan alussa.

Lisää viljelymaata on raivattava kaikkialla maailmassa. Vavisuttava esimerkki raivuusta on jo Amazonin sademetsissä.

Tärkeintä ruokaamme on vilja. Tarvitsemme vuoteen 2050 mennessä viljapeltoa puolet enemmän kuin vuosisadan alussa.

YK:n kehikossa lisäviljan ala tarkoittaa meillä noin puolta miljoonaa hehtaaria. Osan siitä olisimme saaneet kesannoista ja ympäristönhoidon pelloista. Pääosan ajattelimme saavamme turvesuon pohjilta.

Maatalouden ilmastotiekartta 2020 käänsi ajattelun. Etenkään suopelloilla yksivuotisten viljakasvien viljelyä ei tulisi ilmastosyistä enää jatkaa. Suopeltojen viljely voisi jatkua vain monivuotisina, vähemmän hiilidioksidia päästävinä nurmina.

TURVETUOTANNOLTA vapautuvia suopohjia ei voi enää laskea viljamaiksi. Turpeen jättösuot on luontaisin metsittää.

Vauhtia turvesoiden ajattelun muutokselle antanee myös elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite. Se vaatii eduskuntaa kieltämään turpeen energiakäytön lakiteitse. Lokakuussa aloitteella oli jo yli 19000 kannattajaa.

Koko peltoalastamme (2,3 miljoonaa hehtaaria) suopeltoja on 11 prosenttia, noin 250,000 hehtaaria. Jos haluamme pitää ruoan tuotantomme nykytasollaan, uutta peltoa on raivattava kivennäismaille saman verran kuin peltoja soilla suljetaan. Jos haluamme pysyä YK:n ruoan tuotannon kehikossa, kivennäismaan metsiä on raivattava jatkossa mittavasti, vähintään puoli miljoonaa hehtaaria.

TÄNÄÄN kangasmaan raivaus tapahtuu järeällä nelivedon traktorilla ja siihen kytketyllä kantojyrsimellä. Koneellinen pellonraivaus on luontevinta kivettömillä hieta-, hiesu- ja savimailla. Kiven lohkareita sisältävien soramaiden jyrsiminen on työläämpää.

Kivettömät kangasmaat ovat tänään hyväkasvuisia kuusikoita. Kuusikot ovat myös vahvoja hiilen nieluvarastoja. Niiden mittava raivaaminen ruoan tuotannon pelloiksi askarruttanee niin ympäristöväkeä kuin metsäteollisuuttakin.

Maatalouden ilmastotiekartan uusi suunta voi yllättää. Peltoviljely hakee uutta suuntaa. Olemmeko palaamassa kaskiviljelyn aikakauden tapaan kivettömille kangasmaille, raivaamaan niille ruoan tuotannon lisäpeltoa?

Kansallinen velvollisuutemme on seurata YK:n ruoantuotannon tiekarttaa. Sen olemme velkaa nälkää näkevälle maailmalle.

Veli Pohjonen.

Pieksämäen lehti. Mielipide. 14.11.2020.

Biokaasulla nollatasolle

Biokaasu on Suomen energiataloudessa vielä verraten vähäinen tekijä. Biokaasulla on kuitenkin nykyasemaansa suurempi merkitys. Se on jo pitkään tunnettu silta uusiutumattoman ja uusiutuvan, maaperästä tulevan kertakäyttöisen ja aurinkoperäisen energian välillä.

Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Maakaasu ja biokaasu ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä eli metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä. Maakaasun kivihiiltä parempi ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa vedeksi ja antaa osansa energiasta. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus tarkoittaa kuitenkin, että maakaasu voi olla vain välivaihe. Hiilidioksidin päästöjen nollatasolle pääsee biokaasulla. 

Maakaasulla oli merkittävä asema 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Maakaasua korvaa biokaasu oli mukana yliopistotutkimuksissa 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä. 

Joensuun yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasu loi 1990-luvun alussa tulevaisuudennäkymän. Maakaasun putkiverkkomme ei jäisi joutilaaksi sittenkään, kun maakaasu ehtyy, kun sen hinta nousee sietämättömän korkealle, tai kun maakaasun hiilidioksidipäästöjä ei enää suvaita. Ulkomaista maakaasua voi jatkaa kotimaisella, uusiutuvalla biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoa olisi voinut laajentaa taannoisen lankapuhelimen verkon tapaan. Putkiverkko olisi ulottunut asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, esimerkiksi Kemijärvelle asti, ja lännessä Tornion – Haaparannan tasolta Ruotsiin. Maakaasun ohella putkiverkkoon olisi syötetty energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa puhdistettua kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Ostokaasua kyllä tuodaan vuosittain Venäjältä, mutta sen suhteellinen hinta on noussut epäedulliseen suuntaan.

Maakaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja on liikenteessä, mutta ne löytävät maassamme tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät latauspisteitä.

Biokaasua on itse asiassa hyljeksitty pitkään. Biokaasu taidetaan mieltää tänään vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jäteveden puhdistamoiden vieressä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven  maatalouden lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävää EU:n ilmastotuki.

Maatilamme tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Koti-Lappi. Kolumni. 10.9.2020

Risupaketista syytä ottaa oppia

Olemme lupautuneet vähentämään fossiilisia polttoaineita. Kivihiilen käytön lämmön ja sähkön tuotannossa on määrä loppua 1.5.2029 mennessä.

Elokuussa 2020 käynnistetty kansalaisaloite vei eduskuntaan puolestaan lakialoitteen, jonka mukaan hitaasti uusiutuvan turpeen käyttäminen polttoaineena tulisi kieltää 31.5.2025 lähtien.

Miten aikaisemmat energiatavoitteemme ja lupauksemme ovat toteutuneet? Opettava esimerkki on niin sanottu risupaketti.

Sana risupaketti syntyi vuoden 2002 väittelystä, tarvitsemmeko viidettä ydinvoimalaa vai emme. Risupaketin eduskunta kokosi uusiutuvan energian, etenkin energiapuun, tukilupaukseksi.

Risupaketilla saatiin viides ydinvoimala (Olkiluoto kolmonen) eduskunnassa lopulta läpi. Kansanedustajathan olivat sen vuonna 1992 yllättäen kaataneet. Risupaketilla ajettiin eteenpäin myös myöhempää Hanhikiven ydinvoimahanketta Pyhäjoella.

Vuoden 2002 risupaketti oli vielä sanahelinää. Risupaketti ei sisältänyt tiekarttaa, tavoitetta siitä, kuinka energiapuun käyttömäärää kuutioissa oli määrä lisätä vuosi vuodelta.

Tiekartta piirrettiin vasta 2010. Metsähakkeen kokonaiskäytön piti nouseman lähtötasolta 7,0 miljoonaa kuutiota vuodessa tasolle 13,5 miljoonaa kuutiota vuoteen 2020 mennessä.

Metsähakkeen käyttö ylitti kahdeksan miljoonaa kuutiota vuonna 2013. Sen jälkeen hakkeen nousu pysähtyi. Vuonna 2019 metsähaketta paloi hivenen alle kahdeksan miljoonaa kuutiota.

Emme saavuttaneet risupaketin tavoitetta vuoden 2020 loppuun mennessä. Unohdimmeko risupaketin seurannan 2010-luvulla?

Parin viime vuoden aikana uusiutuvan puuvoiman merkitys on kuitenkin kasvanut. Ilmastolle harmillisesta kivihiilestä ja polttoöljystä halutaan lopultakin eroon.

Ajattelu lähti liikkeelle Pariisin 2015 ilmastokokouksesta. Näkyvimmin aiheesta on puhunut maapallon ilmastokamppailua vetävä Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän ehdotti vuoden 2017 seurantakokouksessa, että hiilidioksidin päästömaksu nostetaan kolminkertaiseksi. Se vähentäisi heti kivihiilen polttoa.

Hiilidioksidin päästömaksu totteli Macronia. Hiilidioksiditonnin hinta on noussut silloisesta seitsemästä eurosta nykytasoon 40 euroon eli yli viisinkertaiseksi.

Päästömaksun nousulla on seuraamuksensa. Esimerkiksi pitkään kivihiileen uskoneet voimalat ovat jo korvaamassa kivihiiltään joko metsähakkeella tai puupelletillä. Risupaketille on vihdoin valoa, tavoiteaikataulunsa jälkeen.

Risupaketin huojahtelevasta seurannasta kannattaa ottaa oppia uusiin energialupauksiimme. Samalla metsähake odottaa uutta tiekarttaa.

Veli Pohjonen

Kansan Uutiset. Näkökulmia. 4.9.2021

Hiilipaju mukaan ilmastokamppailuun

Pajun viljelystä kiinnostuimme viimeksi 1970-luvun energiakriiseissä. Puhuimme energiapajusta ja voimaloille tuotettavasta peltohakkeesta.

Pajun historiasta löytyy muitakin tuotemahdollisuuksia.

Koripaju oli ennen muovin aikaa Euroopan yleisin pelloille tai vastaaville tasangoille viljelty puulaji. Luonnonkosteikoissa kasvavasta parkituspajusta kiskoivat kuorta 1900-luvun alkupuoliskolla Pohjanmaan talonpojat. He myivät kuoren Ouluun Åströmin nahkatehtaalle.

Pari sataa vuotta sitten metsästysaseisiin tehtiin mustan ruudin panoksia. Musta ruuti on seos rikkiä, salpietaria ja puuhiiltä. Räjähtävin puuhiili saatiin pajun huokoisesta ydinpuusta.

Nykyaikana pajun ydinpuun huokoinen rakenne on taas korostunut. Biotalous etsii parhaillaan puulajeja, joista saadaan ravinteita sieppaavaa biohiiltä jäte- ja hulevesien puhdistukseen.

Pajun hyötykäytön vaikuttavin tarina liittyy sen kuoreen, siitä löytyneeseen lääkeaineeseen. Kyseessä on meidän kaikkien tuntemamme aspiriini.

Aspiriinia käytettiin aluksi kuumeeseen ja tulehduskipuihin. Vuonna 1954 aspiriinin todettiin estävän verihiutaleiden takertumista ja vähentävän verihyytymiä. Havainnot varmistuivat 1970-luvun alussa.

Tänään päivittäinen aspiriini ehkäisee veritulppia. Aspiriinin myötä paju olisi kelvannut 1900-luvulla vaikkapa elämänpuun ehdokkaaksi.

Aspiriinin löytyminen pajusta käynnisti lääketeollisuudessa tapahtumaketjun, mikä hakee vertaistaan. Aspiriinia ja sen johdannaisia syödään maailmalla kaikista lääkkeistä eniten, 100 miljoonaa tablettia päivässä.

Jo nahan parkitus, musta ruuti ja aspiriini opettavat, mitä kaikkea biotalous voi luonnosta hyödyntää. Kaikkea puista ei ole vielä löydetty, ei ehkä osattu etsiäkään.

Tänään viljelypaju on siirtymässä ilmastotalouteen, mutta hieman erikoisella tavalla.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina tunteneet, että kaikista pellon- ja ojanreunan kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan paju tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Mitä vauhdikkaammin paju kasvaa vesojaan, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Nimenomaan maaperän vahvaa nieluilmiötä ilmastokamppailu maataloutemme pelloilta odottaa.

Hiiliviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Kyseessä on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Se tavoittelee vahvaa hiilen nielua. Siitä on jo maassamme koeviljelmä Pälkäneen kunnassa.

Tänään ilmastokamppailu käy maassamme yhä kuumempana maataloutemme osalta. Viljelty hiilipaju on siinä 2020-luvun uusi mahdollisuus.

Veli Pohjonen

Ilkka-Pohjalainen. Mielipide. 6.9.2021

Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän

Polttoturve on poistumassa energian paletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on laskenut jo 10 vuotta .

Sotien jälkeinen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. Päättäjiemme tämän päivän määräyksenä turpeen polttoa ollaan vähentämässä. 

Eduskunnan tulevia päätöksiä vauhdittaa elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeen polton lopettamista lakiteitse. Lokakuun alussa lakialoite oli kerännyt yli 19000 kannatusta.

Turpeen korvaaminen metsähakkeella on kaukolämmön voimaloissa jo alkanut. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä lämmitykseen etsitään muutakin energiaa. Sellaiseksi on ehdotettu muun muassa maalämpöpumppuja ja pienydinreaktoreita. Turvealalle ja ylipäänsä suoseutumme väestölle ne tuntuvat työpaikkojen luojina etäisiltä.

Turpeen tuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta mitä jättösoilla voi turpeen noston jälkeen kasvattaa.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jäteveden puhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi 1998 Laukaan kunnassa.

Tuulivoimaan verrattuna biokaasu oli pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin 2017.

Vuonna 2018 biokaasun tuotantomme oli 3351 terajoulea. Se vastasi 0,24 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä. Monivuotinen biomassa on samalla hiilen nieluvarasto.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä suoseutujen väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Ehkäpä turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsekaan olla huolissaan.

Turvetuotannon nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnan muutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnan muutos taloudessa maksaa aina. Mutta sitä vartenhan Euroopan unionilla on uusi rahastonsa, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Taloutemme odottaa, että polttoturve saa todellisen korvaajan. Biokaasusta korvaajaksi olisi. Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu.

Turvemaiden viljely on kuulunut Suomen kulttuuriin jo esiajoista lähtien. Ohjeistaahan meitä jo Kalevalan toisessa runossa itse Väinämöinen: "Pane nyt turve tunkemahan ja maa väkevä vääntämähän". Tänään se voisi tarkoittaa biomassaa ja biokaasua. 

Veli Pohjonen

Kotiseudun Sanomat. Mielipide. 14.10.2020

Ruokaturvaamme syytä seurata

Korona-virus nosti puheenaiheiksi huoltovarmuuden ja ruokaturvan. Mistä saamme jatkossa kasvihuoneisiin vihannesten kasvattajia? Mistä saamme marjatiloille työväkeä, kun rajat ovat kiinni? Onko meillä vielä riittävästi talonpoikia kylvämään kotimaista viljaa?

Huoltovarmuus on moniulotteinen käsite, eikä sen seuraamiseen ole yksinkertaista lukemaa. Ruokaturvalle sellainen on.

Ruokaturvan laskenta lähtee meille kaikille tutusta lausekkeesta "Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme". Laskentaan johtaen: jokapäiväinen leipä on Suomen vuotuinen viljasato, me olemme Suomen vuotuinen väkiluku, ruokaturva on viljasato jaettuna väkiluvulla.

Ruokaturva näyttäisi olevan hivenen notkahtamassa. Viime vuonna ruokaturvamme oli 713 viljakiloa henkilöä kohden. Luonnonvarakeskuksen heinäkuun satoennusteesta laskettu lukema tälle vuodelle on 593 viljakiloa. Notkahdus johtunee pääosaksi viljaseutujen kesäkuun kuivuudesta. Mutta koronan aikainen ja jälkeinen maataloutemme ei siihen tainnut osannut varautua eikä vastatakaan. 

Koko maapallolle laskettu ruokaturva vuonna 2019 oli 343 kiloa. Rikkaana maana olemme edelleen lähes kaksi kertaa maapallon keskiarvon yläpuolella.

Kehitysmaissa ruokaturva on alle keskiarvon. Esimerkiksi köyhässä, runsaan väestön Etiopiassa ruokaturva vuonna 2019 oli vain 246 kiloa henkilöä kohti.

Viime vuosisadalla meitä koetteli kaksi kriisiä, jolloin ruokaturvamme oli kehitysmaan luokkaa. Heti itsenäistymisen jälkeen olimme tasolla 245 kiloa henkilöä kohden. Pääsimme silti 1930-luvulla jo 400 kilon tasoon.

Toisen maailmansodan jälkeen ruokaturvamme romahti vuonna 1946 alimmilleen, 210 kiloon. Toivuimme kuitenkin tästä sodan aiheuttaneesta kriisistä tasaisen varmasti. 1950-luvulla olimme jo maapallon nykykeskiarvon tasolla.

1960-luku oli jokapäiväisen leivän nousun vahvaa aikaa. Tämän päivän yli 500 kilon tason ylitimme ensimmäisen kerran vuonna 1968.

Sen jälkeen ja etenkin 1995 alkaneella EU-kaudella ruokaturvamme on sahaillut osaksi maatalouspolitiikan pyörteissä, osaksi kesien sääolojen vaihteluissa. Maapallon keskilukemaan verrattuna ruokaturvamme on kuitenkin ollut pysyvästi niin korkea, että jokapäiväinen leipä ei ole askarruttanut.

Leipäviljan tuotanto ja siitä johdettu ruokaturva ovat ihmiskunnan tärkeimpiä seurattavia mittareita. Ruokaturvaa on syytä seurata Suomessakin. Toivottavasti maatilamme saavat viljapellot kylvetyiksi jatkossa niin, että ruokaturvaamme ei tule kuluvaa kesää huolestuttavampaa notkahdusta.

VELI POHJONEN

Viiden Kunnan Sanomat / Viispiikkinen. Mielipide. 2.9.2020

Metsätaloudella merkillinen suunta

Syksyn hirvijahdin myötä moni metsästysseura on saanut tuntuman metsätaloudessamme tapahtuvaan muutokseen. Seuran perinteisten metsästysmaiden keskellä oli tapahtunut omistajan vaihdos. Aikoinaan isojaossa paikalliselle viljelijälle lohkottu metsäpalsta oli siirtynyt kasvottomalle sijoitusyhtiölle.

Hirvijahti ei sijoitusyhtiötä varsinaisesti kiinnosta. Taloustavoitteensa mukaisesti yhtiö haluaa metsistään vain mahdollisimman korkeaa vuosituloa. Yhtiölle on luonnollista, että se ehdottaa metsästysseuralle ostamistaan maista vuotuista metsästyksen hehtaarimaksua. Ehdotettu maksu on ollut varsin vähäinen, luokkaa yksi euro hehtaarilta.

Metsästysseurat eivät ehdotukseen hevillä lämpene. Saman periaatteen vuosivuokra pitäisi asettaa kaikille hehtaareille, oli sitten kyse normaalien seuranjäsenten maista tai metsästystä harrastamattomien paikallisten metsätilallisten maista. Muutos ei sovi metsästysseurojen perinteisiin sääntöihin.

Metsästysseuran maita halkova sijoitusyhtiön palsta on rajattava pois hirvijahdista. Se on rajattava aina ajomiesten liikkumisia myöten. Metsästys vaikeutuu. 

Muutos vaikuttaa ajatteluumme hirvijahdin tulevaisuudesta. Samalla on alkanut huolestuttaa mikä on koko metsätaloutemme tulevaisuus.

Brittiläinen talousajattelija John Locke kirjoitti jo vuonna 1690, että kansakunnan maa- ja metsätalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Hänen mielestään viljelijäperheiden tulee itse omistaa maa, mutta enintään sen verran kuin kukin perhe pystyy itse viljelemään ja hyödyntämään.

Brittiajattelijan oivallus on ollut itsestään selvyys Suomen maa- ja metsätaloudessa aina isojaosta lähtien. Isojako käynnistyi Ruotsi-Suomessa 1700-luvun puolivälissä. Aiempia kruununmaita alettiin jakaa paikallisille asukkaille manttaaliopilla. Sana manttaali (mantal) viittaa päälukuun, perheenjäsenten määrään minkä lohkottavan maapalstan viljelyn laskettiin normaalimenetelmin elättävän.

Väkiluku oli silloin alhainen. Tiukka manttaalilaskenta varmensi, että kaikkia kruununmaita ei perheille jaettu. Jakamattomat maat nimettiin valtionmetsiksi. Yhtiömetsiä isojako ei sen sijaan tuntenut.

John Locken oppi ja sitä seurannut isojako kehittivät sekä maa- että metsätalouttamme 200 vuoden ajan. Suomessa isojako päättyi käytännössä Kuusamoon vuonna 1961. Tosin viimeinen virallinen, pienen mittakaavan isojako tehtiin 1989 Jurmon saarella Turun edustalla.

Olemmeko siirtymässä perinteisestä perhemetsätaloudesta yhtiötalouteen, tutun paikallisista metsätilallisista kasvottomiin metsänomistajiin? Kiihtyvä kehitys on nähtävissä viime aikojen metsätilojen kaupoissa.

Yhtiötalous kuuluu hyvinvoinnin yhteiskuntamme nykyaikaan. Menestyvät yhtiöt jakavat osinkoja, järjestävät osakeanteja ja ylipäänsä laajenevat. Mutta yhtiömetsät eivät voi rajattomasti laajeta, muun osakeyhtiön tapaan. Maapinta-alamme on rajallinen niin Suomessa kuin koko maapallolla.

Metsätaloutemme on menossa merkilliseen suuntaan. Metsästysseurojen jäseniä suunta hirvittää.

VELI POHJONEN

Länsi-Suomi. Mielipide. 29.10.2020

Taloutemme odottaa turpeelle todellista korvaajaa

Turve on poistumassa energian paletistamme. Vuosivaihtelusta puhdistettu polttokäytön lukema on laskenut jo 10 vuotta.

Sotien jälkeinen polttoturpeen nosto käynnistyi kansanedustajiemme määräyksenä. 1970-luvun alussa Vapo (alun perin Valtion Polttoainetoimisto) sai eduskunnalta toimeksiannon käynnistää uuden sukupolven turvetuotanto. 

Hallituksen tämän päivän määräyksenä turpeen polttoa ollaan vähentämässä. Energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä. Eduskunnan tulevia lisäpäätöksiä ryydittänee elokuussa käynnistynyt kansalaisaloite, joka vaatii turpeen polton lopettamista lakiteitse. Syyskuun loppupuolella lakialoite oli kerännyt jo yli 17 000 kannatusta.

Turpeen korvaaminen metsähakkeella on kaukolämmön voimaloissa alkanut. Ilmastokamppailun ja hiilen nieluvarastojen kasvattamisen pyörteissä metsäenergia tarvinnee oheensa muutakin uusiutuvaa energiaa. Sellaiseksi on ehdotettu muun muassa maalämpöpumppuja ja tuulimyllyjä. Turpeen tuottajille ja muulle maaseudun väestölle ne tuntuvat työpaikkojen luojina etäisiltä.

Turpeen tuottajien suunnasta lupaavin on biokaasu. Biokaasua voi tuottaa kaikesta vihreästä biomassasta mitä jättösoilla voi turpeen noston jälkeen kasvattaa.

Biokaasusta on puhuttu Suomessa jo pitkään. Jäteveden puhdistamoiden yhteyteen luotu tuotanto käynnistyi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen suomalainen, käytännön kokoluokan maatilan biokaasuri käynnistyi 1998 Laukaan kunnassa.

Tuulivoimaan verrattuna biokaasu oli pitkään sivuraiteella. Tilastokeskus aloitti tuulivoiman raportoinnin 1989. Biokaasu pääsi tilastoihin 2017.

Vuonna 2018 biokaasun tuotantomme oli 3351 terajoulea. Se vastasi 0,24 prosenttia koko energian kulutuksestamme.

Biokaasun suurimmat mahdollisuudet ovat energiaviljelyssä. Monivuotinen biomassa on samalla hiilen nielu.

Biomassan tuotanto turpeen jättösoilla työllistäisi vähintään saman verran viljelijöitä ja ylipäänsä maaseudun väestöä kuin aikaisempi turvetuotanto. Ehkäpä turvetuotannon hiipumisesta ei tarvitsikaan olla huolissaan.

Turvetuotannon nopea pysäyttäminen ja yhtä nopea siirtyminen biokaasuun olisi energiataloutemme suurimpia suunnan muutoksia sitten 1970-luvun öljykriisien.

Suuri suunnan muutos taloudessa maksaa aina. Mutta sitä vartenhan Euroopan unionilla on uusi rahastonsa, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma.

Taloutemme ja etenkin maaseudun työllisyyden kannalta turve tarvitsee todellisen korvaajan. Biomassan energiaviljelyn turvetuotannon jättösoilla ja biokaasun verkostomme laajenemisen soisi käynnistyvän samaa tahtia kuin turve hiipuu. Biokaasun osuuden energiakakussamme soisi nousevan samaa tahtia kuin tuulivoiman osuus on noussut.

Veli Pohjonen

Loimaan lehti. Mielipide. 10.10.2020

Biokaasu loi tulevaisuudennäkymän Pohjoiseen

Maakaasu ja biokaasu ovat energiataloutemme yksinkertainen parivaljakko. Molemmilla kaasuilla voi lämmittää taloja, tuottaa voimaa teollisuudelle ja käyttää autoja.

Kaasut ovat puhtaimmillaan kemian yksinkertaisinta hiilivetyä, metaania. Molekyylissä on yksi atomi hiiltä ja neljä atomia vetyä. Maakaasun ilmastomaine perustuu vetyyn. Vety palaa haitattomaksi vedeksi.

Maakaasun hiili palaa ilmastoa lämmittäväksi hiilidioksidiksi. Vedyn ansiosta maakaasun hiilidioksidin päästöt ovat silti vain 58 prosenttia kivihiilen päästöistä.

Päästöjen puolitus tarkoittaa kuitenkin, että maakaasu voi olla vain välivaihe. Hiilidioksidin päästöjen nollatasolle pääsee kun maakaasun korvaa biokaasulla.

Maakaasu oli merkittävä 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton välisessä tavaranvaihtosopimuksessa. Maakaasua varten rakennettiin Etelä-Suomen putkisto. Se kytkettiin Imatralta yhteyteen itänaapurin kaasukentille.

Biokaasu oli mukana Joensuun yliopistotutkimuksissa jo 1990-luvun alussa. Suurin mahdollisuus nähtiin energiaviljelyssä.

Yliopiston koetilalla kaasutettiin pellolla viljeltyjä biomassoja (puna-apilaa ja energiapajua), metsäperäisiä biomassoja (sahanpurua ja leppähaketta) sekä karjan jätteitä. Biokaasua syntyi vaihtelevassa määrin kaikista kasvi- ja eläinperäisistä raaka-aineista. Viljellyistä biomassoista parhaiten kaasuuntui puna-apila.

Biokaasulle luotiin tulevaisuuden näkymä. Putkiverkkomme ei tulisi jäädä joutilaaksi sittenkään, kun itäinen maakaasu ehtyy. Sitä voi jatkaa kotimaisella, uusiutuvalla biokaasulla.

Maantieteellisesti kaasuverkkoa ehdotettiin laajennettavaksi. Putkiverkon olisi voinut ulottaa asutuskeskuksesta toiseen, Etelä-Suomesta Pohjois-Suomeen, Kemi-Tornion kautta aina Ruotsiin asti. Tulevaisuudessa putkissa virtaisi vain energiaviljelystä ja maatilojen biokaasureista peräisin olevaa kaasua.

Biokaasu ei kuitenkaan kehittynyt 1990-luvun ajattelun suuntaan. Kaasuverkon laajentaminen pysähtyi Tampereen tasolle. Biokaasulla käyviä kokeiluautoja on kyllä liikenteessä, mutta ne löytävät maassamme tankkauspisteitä vain yhtä harvakseltaan kuin sähköautot löytävät latauspisteitä.

Onko biokaasua hyljeksitty? Biokaasu taidetaan mieltää vain omanhajuiseksi jätteen kummajaiseksi, mitä syntyy suurten sikatilojen kyljessä tai jäteveden puhdistamoiden vieressä.

Biokaasu olisi syytä palauttaa 1990-luvun alun ajattelun tapaan energiaviljelyn ja uuden sukupolven maatalouden lopputuotteeksi. Ilmastokamppailussa sitä olisi tuettava koko maan putkiverkolla. Energiaviljelyyn tulisi saada riittävä EU:n ilmastotuki.

Maatilamme Pohjois-Suomea myöten tarttuisivat kaasun raaka-aineena tarvittavan biomassan tuotantoon heti, kun biokaasuun kytkeytyisi myös rahan haju.

Veli Pohjonen

Lounais-Lappi. Mielipide. 1.9.2021