Friday, January 08, 2010

Susikannan elpyminen oli luonnonsuojelun menestystarina

    Sallan kunnassa, Korvatunturin eteläpuolella sijaitseva Helsingin yliopiston Värriön tutkimusasema on toiminut jo yli 50 vuoden ajan. Aseman perusti 1967 nuori Helsingin yliopistotutkija, myöhemmin Oulun yliopiston professorina toiminut, ja sittemmin kansanedustajaksi edennyt Erkki ”Susi” Pulliainen. Lempinimensä mukaisesti Erkki Pulliainen on suurpetotutkija, intohimoisin ja tuotteliain riista-alan tiedemies Suomessa, minkä ala tuntee.

    Pulliainen tutki Värriön kairassa, itärajan rajan pinnassa, mikä merkitys silloisen Neuvostoliiton puolen suurpedoilla oli Suomen riistakannoille. Meillä oli sotien jälkeisellä kaudella vahva usko siihen, että etenkin susia on rajantakaisissa erämaissa lähes loputtoman paljon. Kiihkein, eduskunnan hyväksymä kantamme oli, että kaikki rajan ylittäneet, Suomen puolelle harhautuneet sudet on paras heti lopettaa. Jokaisesta ammutusta sudesta maksettiin 500 markan tapporaha. 

    Pulliaisen susitutkimusta avustivat rajavartijat. He kirjasivat niin kesällä kuin etenkin talvella kaikki rajakaistan säännöllisillä partiomatkoilla näkemänsä suurpetojen jäljet. Rajavartijat kokosivat muistiinpanot ja postittivat ne Värriöön, mistä ne siirrettiin Erkki Pulliaiselle ensin Helsingin yliopistoon, sittemmin Ouluun ja myöhemmin eduskuntaan.

    Pulliainen tutki aineistoa ja mallitti susikantojen kehitystä molemmin puolin rajaa. Johtopäätös oli etenkin itä- ja koilliskairan asukkaille yllättävä. Neuvostoliiton puolen susikanta ei ole suinkaan loputon, vaan vähenevä. Siksi sudenpyyntiä tulisi Suomen puolella rajoittaa. Muuten oma susikantamme on vaarassa hävitä. Värriön tutkimusasema sai jo varhain Lapissa lempinimensä ”Pulliaisen petosiittola”.

    Kun Neuvostoliitto hajosi 1990-luvun alussa, todellinen susitilanne alkoi valjeta. Liikkuminen Kantalahden – Kuolan kairoissa, normaalia rajavyöhykettä lukuun ottamatta, vapautui niin tavallisille venäläisille kuin heidän vieraikseen tulleille suomalaisille. Yllätyksekseen suomalaiset luontomatkailijat tai –tutkijat eivät talvisessa itäpuolen kairassa susiin tai niiden jälkiin juuri törmäilleet.

    Kun moottorikelkkailu oli vapautunut Venäjällä, se toi auttamattomana kylkiäisenään susien salametsästyksen. Onneksi Venäjän puoleinen Lapin luonnonpuisto jäi moottorikelkalle kielletyksi alueeksi. Salametsästys ei sinne asti yltänyt. Itänaapurin puisto on kooltaan 22 kertaa Värriön luonnonpuistoa suurempi, riittävän suuri suojelemaan Kuolan niemimaan ja sen lähialueiden susikantaa.

    Naapurimme Lapin luonnonpuisto ei kuitenkaan ulotu Suomen rajalle asti. Itärajamme takana on moottorikelkoille vapaa välivyöhyke. Sudet eivät enää Venäjän kaudella ole uskaltaneet ylittää välivyöhykettä ja siirtyä Suomeen samassa määrin, kuin ne tekivät moottorikelkattomalla Neuvostoliiton kaudella. Tämä näkyy Värriön tutkimusaseman yli 50 vuotta kestäneissä suurpetojen havaintosarjoissa.

    Yllättävän analyysin molemman puolisiin susikantoihin saimme venäläisiltä tiedemiehiltä 2007, kun vierailimme Värriön kenttämestari Teuvo Hietajärven kanssa rajan takaisessa Lapin luonnonpuistossa. Venäläiset susitutkijat kiittelivät erämaista Suomea siitä, että olimme onnistuneet suojelemaan suden Värriössä ja muissa Itä- ja Pohjois-Lapin luonnonpuistoissa.

    Koko Kantalahti – Kuolan alue ja siihen kuuluva Lapin luonnonpuisto olivat kuulemma saaneet läntiseltä naapuriltaan säännöllistä susikannan vahvistusta. Niinpä susi on onnistuttu Venäjän Lapin luonnonpuistossa suojelemaan. Kiitos Värriölle ja muille Suomen Lapin luonnonpuistoille, oli isäntiemme illallispuheen ympäristöviesti.

    Tänään Suomen elinvoimainen, tosin vielä laikuittain paikallinen susikanta on levinnyt koilliskairasta lounaaseen aina Hangon ja Tammisaaren lähivyöhykkeitä myöten. Sutemme ovat tykästyneet muun muassa Varsinais-Suomen runsaisiin hirven ja valkohäntäpeuran kantoihin.

    Suden onnistunut suojelu Suomen luonnon eläimistössä on luonnonsuojelun menestystarina, mitä emme olisi 50 vuotta sitten pystyneet edes kuvittelemaan. Suden pelastaminen on ympäristötieteelle vähintään samaa luokkaa kuin aikanaan sodanjälkeisten DDT-myrkkyjen uhkaaman merikotkan pelastaminen Suomen- ja Pohjanlahdella.

    Puhtia suden suojelu on saanut Värriön tutkimusasemalta yli puolen vuosisadan ajan. Suurin kiitos Suomen suden suojelusta kuuluu aseman perustajalle, Erkki ”Susi” Pulliaiselle.

Veli Pohjonen

Käsikirjoitus 8.1.2010